Kuka murhasi Kennedyt, Marilyn Monroen ja muut?

Aaronovitchin kirja on nimeltään hyvin amerikkalainen. Siellä politiikkaa ja yhteiskuntaa käsittelevät kirjat saavat sellaisia nimiä, kuin Secrets of the Code, The Unauthorised Guide to the Mysteries behind the Da Vinci Code;  The Hunting of the President The Ten-Year Campaign to Destroy Bill and Hillary Clinton; When Presidents Lie: A History of Official Deception and Its Consequences tai Counterknowledge: How We Surrendered to Conspiracy Theories, Quack Medicine, Bogus Science and Fake History. USA:ssa myös kirjojen pituus vastaa nimen pituutta. Tuhatsivuiset tiiliskivet ovat sekä kauno- että tietokirjallisuudessa normi.

David Aaronovitch ei kuitenkaan ole amerikkalainen vaan brittijournalisti ja historioitsija ja on saanut sanottavansa pidettyä alle 400 sivun laajuudessa. Siinä ei ole liikaa eikä turhia sivuja, siksi keskitettyä asiaa kirja on. Aaronovitch käy läpi 1800-luvun lopulta alkaen tunnetuimmat konspiraatioteoriat, alkaen Siionin vanhinten pöytäkirjoista päätyen World Trade Centerin torni-iskuja 11.9. 2001 koskeviin teorioihin.

Siionin vanhinten pöytäkirjat julkaistiin ensimmäisen kerran Venäjällä vuonna 1905. Niiden väitettiin syntyneen vuonna 1897 pidetyn sionistikongressin salaisessa istunnossa ja paljastavan yksityiskohtaisesti miten sotien, sosialismin, anarkismin, alkoholin ja pornografian levittämisen kautta maailma johdettaisiin sellaiseen sekasortoiseen tilaan, joka loisi edellytykset juutalaisten täydelliselle hegemonialle. Epäuskottavuudestaan huolimatta tekele sai tsaarin ohranan ja muiden anti-semitististen toimijoiden aktiivisessa levityksessä aseman ja vaikutuksen, joka ruokki antisemitismiä laajalti maailmassa. Vaikka tekele viimeistään vuonna 1921 osoitettiin täydelliseksi väärennökseksi,  vetosi Hitler siihen vuonna 1923 kirjoittamassaan Mein Kampfissa ja pöytäkirjoista otettiin jatkuvasti uusia painoksia, viimeisen suomalaisen painoksen ilmestyessä vuonna 1943. Sotien jälkeen kirja päätyi lopulta vähänkään vastuullisissa piireissä epäsuosioon, mutta toki sitä edelleen levitetään toteana mm. netissä, suomenkielisilläkin sivuilla.

Muita Aaronovitchin käsittelemiä ja vakuuttavasti upottamia salaliittoteorioita on mm. isolationistien piirissä levitetty teoria, jonka mukaan presidentti Roosevelt olisi etukäteen tienyt japanilaisten hyökkäyksestä Pearl Harbouriin vuonna 1941, mutta salli sen tapahtua koska se vauhditti hänen haluamaansa Yhdysvaltain liittymistä maailmansotaan. Edelleen hän käy läpi senaattori McCarthyn paljastukset kommunistien soluttautumisesta USA:n hallintoon, Dan Brownin popularisoiman käsityksen kirkon salaiitosta Jeesuksen perhesuhteiden pimittämiseksi, väitetyt presidenttien rikokset (Clinton murhautti häntä paljastuksilla uhkaavia ihmisiä, Bush järjesti 11.9. terrori-iskun ja Obama pimitti ei-amerikkalaisen syntyperänsä), sekä myös muutamia kuolemantapauksia, jotka konspiraatioteorioiden mukaan olivat salaliittojen seurausta. Kaikkien osalta hän voi myös osoittaa konspiraatioteorioiden heikkoudet ja niihin useimmiten liittyvät suoranaiset väärennökset ja niiden alkuperän.

Pääpaino on amerikkalaisissa tapauksissa jo siitäkin syystä, että Yhdysvallat on aina ollut hedelmällisintä maaperää kaikenlaisille konspiraatioteorioille. Edelleen huomattava osa amerikkalaisista uskoo että Kennedyn murha oli salaliitto tai että maan oma hallitus oli jollakin tavoin osallinen 11.9. iskuun.  Käsitykset liittyvät myös hyvin polarisoituneeseen poliittiseen ilmastoon. Republikaaniäänestäjien enemmistö epäilee Obaman syntyperää, demokraattien suurin osa hallituksen olleen osallinen 11.9. iskuun vähintäänkin siinä muodossa, että ei yrittänytkään sitä estää ennakkovaroituksista huolimatta. Hämmästyttävän iso osa amerikkalaisista on taipuvainen uskomaan jokseenkin kaikkiin salaliittoteorioihin.

Mielenkiintoisin osa kirjasta on yritys hakea selitystä siihen, miksi salaliittoteoriat ovat niin suosittuja. Siihen ei Aaronovitch tarjoa vain yhtä selitystä. Keskeisenä syynä näyttäisi kuitenkin olevan se että ihmiset nykyisessä pelottavan sattumanvaraiselta näyttävässä maailmassa hakevat turvaa päällisin puolin loogisilta näyttävistä selityksistä, ja että näihin teorioihin tukeutuvat enimmäkseen poliittisesti voimattomat ja sosiaalisesti marginalisoituneet ihmiset, joita voi pitää erräänlaisina modernisuuden pettäminä luusereina: ”Jos voidaan osoittaa, että kaiken takana on salaliitto, joka on muuttanut politiikkaa ja yhteiskuntaa, ei heidän tappionsa johdu heidän omasta heikkoudestaan tai virheistään, vaan heidän vihollisensa lähes pirullisesta häikäilemättömyydestä.” 

 Huhtikuu 2014

Ainutkertainen unilukkari

Pekka Kuusen elämäkerturina olen ollut myös kiinnostunut hänen kolme vuotta vanhemmasta 1914 syntyneestä Matti-veljestään, jota myös Pekka Kuusi -tutkimustani varten haastattelin. Kuitenkin kuvani Matti Kuusesta on jäänyt monessa suhteessa vajaaksi ja vähän virheelliseksikin. Vaikka Matti Kuusi oli 30-luvun AKS:n tunnetuimpia kärkihahmoja ja seuran hovirunoilijaksikin mainittu, oli IKL:n Sinimusta-nuorissa aktiivina toiminut ja sen Merjan Kaiku-puhekuoroa johtanut Pekka Kuusi veljeksistä se, joka innokkaammin ja ehdottomammin heittäytyi mukaan ajan Suur-Suomi rientoihin. Kun sitten nämä haaveet romahtivat, orientoituivat veljekset toisen tasavallan uuteen reaalipolitiikkaan.

Matti äänesti sosialidemokraatteja vuoden 1945 vaaleissa, Pekka ensimmäisen kerran kolme vuotta myöhemmin. Toisin kuin olin olettanut, kertoo Tellervo Krogerus mammuttimaisessa kirjassaan, ettei tämä välttämättä jäänyt Matti Kuusen ainoaksi viivanvedoksi SDP:lle. Mutta kun Pekka Kuusi 60-luvulla liittyi puolueeseen ja nousi sen kansanedustajaksi ja ministeriksikin, ei Matti ollut tässä mitenkään osallinen vaan piti ehkä sekä ironian että kilpailun sävyttämää etäisyyttä veljensä yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen.

Matti Kuusi oli taustaltaan ja uraltaan hyvinkin tyypillinen suomettarelaisen porvariskodin ja sen sivistysihanteiden kasvatti, mutta ajatuksiltaan ja asenteiltaan kaikkea muuta kuin tavanomainen porvarisprofessori. Hänessä oli nähtävissä toisinajattelijan merkkejä jo 30-luvun lopun AKS:ssä, jossa hän kritisoi sen IKL:n vanaveteen sitoutunutta valtavirtaa ja haki luokkarajat ylittäviä yhteyksiä. Tämän pani merkille myös barrikadin toiselta puolelta samankaltainen oman tiensä kulkija Raoul Palmgren, joka Kuusen v. 1935 ilmestyneen Runon ja raudan kirjan arvostelussaan piti sitä fasismin lyriikkana, mutta myönsi myös, että se oli ”komeata runoutta” ja näki tekijän edustavan tahollaan ”poikkeuksellista älyllistä intohimoa”. Kun Palmgren sodan jälkeen julkaisi Suuri linja teoksensa hän lähetti sen omistuskirjoituksella: ”Matti Kuuselle yli barrikaadin – vai onko meillä yhteistä?” Lähentyminen kuitenkin koki takaiskun, kun Kuusi arvostelijana teilasi Palmgrenin vuona 1953 ilmestyneen avainromaanin 30-luvun kuvat.

Matti Kuusi julkaisi vielä toisen runokokoelman vuonna 1947, mutta siirtyi sen jälkeen asiaproosaan, väitteli 1949 kansanrunoudesta ja nimitettiin 1959 AKS-veli Martti Haavion seuraajana alan professoriksi ja jatkoi poikkeuksellisen laajaa sekä tieteellistä että tieteen popularisointia toteuttanutta kirjallista toimintaansa. Hänen erikoisalansa oli paremiologia eli sananparsien tutkimus. Skaala oli tässäkin laaja ulottuen aina Namibian ovambojen sananlaskuihin ja arvoituksiin saakka.

Kuusi oli ahkera kolumnisti ja suosittu puhuja erilaisissa veteraani-, kultuuri- ja kotiseututilaisuuksissa. Nimimerkkinsä ”Unilukkari” mukaisesti hän osasi herättää provokatorisilla väitteillään ja avauksillaan keskustelua, kuten teesillään ”iskelmä on nykyajan kansanrunoutta”. 30-luvun kansallisromantikko ei todellakaan lokeroitunut vanhoihin asemiin vaan tuotti jatkuvasti uusia ajatuksia ja avauksia. Inspiroivana ja tutkijajälkikasvusta huolehtineena opettajana ja professorina hän selvisi myös vaurioitta 60- ja 70-luvun radikalismiaallosta ja tuli toimeen taistolaisopiskelijoittenkin kanssa.

Tellervo Krogerusta ei Kuusen monipuolisuus ole uuvuttanut eikä pelottanut vaan hän on 800 sivulla asiantuntevasti ja myötäelävästi käsitellyt kaikkia kohteensa ominaisuuksia, harrastuksia ja toimintoja. Kirjan julkaisemisen jälkeen on kerrottu, että Krogerus olisi ensin tarjonnut sitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannettavaksi, mutta SKS:n ehdotettua sen lyhentämistä ja tiivistämistä vienyt sen Siltalan julkaistavaksi. Olen uskollisesti ja vaikeuksitta kahlannut kaikki kirjan sivut läpi,  mutta silti rohkenen todeta, ettei SKS:n neuvo välttämättä olisi ollut huono.

 Huhtikuu 2014