Etusivu 2013
4.3.2013

Henry Kissinger, On China. Penguin Books, 604 s., USA 2012

 

1362378649_Kissinger.jpgKissingerin Kiina

Olen kerran illallisilla tavannut silloin vasta 83-vuotiaan Henry Kissingerin livenä. Hän aloitti after-dinner puheensa illan emännän panegyyrisen esittelypuheenvuoron jälkeen kertomalla, miten joutui jossain tilaisuudessa kaksikkain hemaisevan naisen kanssa. Tämä avasi keskustelun sanomalla, että olette kuulemma lumoava mies. No, lumotkaa minut! Tämä Kissingerin syvällä kurkkuäänellä kerrottua avausta seurasi kieltämättä eräällä tavoin vetovoimainen puhe. Yhtä lailla vetovoimainen on myös Kissingerin Kiina-kirja, joka on sekoitus historiaa, muistelmaa ja geopoliittista analyysia.

Kirjan alkupuoli on analyyttinen tiivistelmä keskustan valtakunnan historiasta. Siinä ei niinkään kerrata tapahtumia vaan paneudutaan siihen, miten kiinalaiset itse näkevät ja kokevat suhteensa muuhun maailmaan ja miksi länsimaiden 1800-luvulla alkaneet yritykset avata (kauppa-) suhteita Kiinaan epäonnistuivat alussa totaalisesti. Kolonialismin ja imperialismin aikakaudella – kumpikin Kissingerille vieraita käsitteitä – lännen sotilaallinen ja teknologinen ylivoima pakotti kuitenkin Kiinan hyväksymään sitä nöyryyttäneet ja alistaneet epätasasuhtaiset sopimukset länsivalloille myönnettyine laajoine ekstraterritoriaalisine erioikeuksineen. Oopiumisota ja boksarikapinan kukistaminen ovat piirtyneet mieliimme nimenomaan eurooppalaisten siirtomaavaltojen voimanosoituksena, mutta eniten Kiinan suvereniteettia loukkasivat naapurivaltiot Venäjä ja Japani.

Kommunistit pääsivät lopulta manner-Kiinan herroiksi 1949 lopulla ja karkoittivat Tshiangin korruptoituneen kuomingtan-hallituksen rippeet Taiwanille. Kissingerin kuvauksen mukaan myös uusia vallanpitäjiä leimasi politiikan jatkuvuus jonka keskeisenä ajatuksena on Kiinan ahtaalla ajavan piirittämisen välttäminen. Kaikesta päätelleen Kim Il-Sung oli se jonka hyökkäyshalut johtivat Korean sotaan, mutta ei hänkään olisi voinut sitä aloittaa ilman Stalinin ja Kiinan jonkinasteista suostumusta. Kissingerin uusimpaan lähdeaineistoon perustuvan käsityksen mukaan Stalin ja Mao pelasivat mustaa pekkaa toisilleen. Stalin hyväksyi sodan mutta siirsi vastuun Pohjois-Korean auttamisesta Maolle, jolla ei ollut mahdollisuutta kieltää Kimin hyökkäystä, vaikka se ei kiinalaisten toiveita suoraan vastannut.

Pääpaino Kissingerin kirjassa on kertomus siitä, miten Korean sodan vihollisista tuli vain vajaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin strategisia kumppaneita. Siinä välissä Kiina oli kuitenkin läpikäynyt kaksi tuhoisaa ja kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatinutta sisäistä mullistusta. Vuonna 1958 aloitettu Suuri Harppaus Eteenpäin päättyi nälänhätään ja 1967 aloitettu kulttuurivallankumous kaaokseen, jonka Kiinan kansanarmeija lopulta kutsuttiin lopettamaan.

Kultuurivallankumous oli kuitenkin myös tehnyt selväksi, että Kiina piti Neuvostoliittoa pahimpana uhkaajanaan. Se ei ollut vain paranoiaa, sillä Brezhnevin marsalkat todella valmistautivat ennaltaehkäisevään iskuun Kiinan ydinasekapasiteetin tuhoamiseksi. Tämä vastakkainasettelu antoi Yhdysvaltain jyrkästä anti-kommunismistaan tunnetulle presidentti Nixonille ja hänen ulkopoliittiselle neuvonantajalleen Kissingerille mahdollisuuden koko maailmaa ällistyttäneeseen avaukseen, ensin Kissingerin salaisella Beijingin vierailulla, joka pohjusti Nixonin käänteentekevää valtiovierailua Kiinaan. Tämä edellytti kompromissia Taiwanin suhteen ns. yhden Kiinan mallin mukaisesti, jossa kiireetön manner-Kiina ilmoitti voivansa odottaa sata vuotta, ennen kuin turvautuisi sotilaalliseen ratkaisuun.

Loppu onkin jo sitten myös nykypolven tuntemaa historiaa, jota Kissinger kertaa ja kertoo omaa osuuttaan mitenkään vähättelemättä. Kestääkö Kissingerin rakennelma jää nähtäväksi. Ainakaan hän ei peittele huolestuneisuuttaan siitä, miten monet presidentiksi pyrkivät amerikkalaispoliitikot ja kongressin jäsenet ovat valmiita populistiseen kiinanvastaisuuteen USAn pitkän aikavälin strategisten intressien kustannuksella.

Kiinan ulkoinen avaus liittyi myös Deng Xiaopingin johdolla toteutettuihin maan nopeaan vaurastumiseen tähtääviin talousreformeihin, jotka ovat jättiläismittakaavassa tuottaneet nopeammin näkyvää tulosta kuin maailmassa koskaan on aiemmin nähty. Se kuinka ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää tämä on, on kysymys, jota Kissinger ei esitä.

Geopolitiikka on Kissingerille maailmanlaajuinen pelilauta, jossa se mitä tapahtuu ihmisille, heidän ihmisoikeuksilleen ja demokraattisille vaikutusmahdollisuuksilleen on aina alisteinen isolle pelikuviolle. Siksi myös On China, niin hieno, informatiivinen ja kiehtova kirjallinen suoritus kuin se onkin, jättää myös vastenmielisen jälkimaun. Reaalipoliitikkojen rakastama vakaus ja voimatasapaino eivät ole kestävällä pohjalla, jolleivat ne perustu myös ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja siihen, että vallankäytön on vastattava ihmisten toiveisiin elää vapaassa ja oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa.

Maaliskuu 2013

2.3.2013

Syyriaan kohdistuvat pakotteet

Kun väkivaltaisuudet Syyriassa kaksi vuotta sitten alkoivat, päätettin EU:ssa Syyrian hallintoon kohdistuvista pakotteista 9.5.2011. Asevientikielto on alusta alkaen ollut keskeinen osa niiden sisältöä. Pakotteita on myös sen jälkeen tiukennettu useaan otteeseen Syyrian tilanteen huonontuessa. Tällä hetkellä pakotteet kattavat laajan joukon toimenpiteitä asevientikiellosta matkustusrajoituksiin.

Suomi on näitä kannattanut ja samalla korostanut, että pakotteiden tulee olla oikein kohdennettuja, jotta niiden vaikutukset Syyrian siviiliväestöön ovat mahdollisimman rajalliset. EU on pyrkinyt kohdistamaan pakotteensa Assadin hallintoon ja sitä taloudellisesti tai poliittisesti tukeviin tahoihin.

Asevientikielto ei ole kohdistunut vain Assadin hallitukseen vaan ylipäätään aseitten toimittamiseen Syyriaan. Tämä on kestävä ja perusteltu linja tilanteessa, jossa ensisijainen tavoite on väkivallan lopettaminen ja osapuolten taivuttaminen demokratiaa toteuttavan ja kaikkien väestöryhmien oikeudet ja turvallisuuden takaavaan neuvotteluratkaisuun. EU tukee siten vahvasti YK:n ja arabiliiton erikoisedustajan Lakhtar Brahimin toimintaa.

Turhautuminen tappamisen jatkumiseen, humanitäärisen katastrofin syvenemiseen ja toistuviin räikeisiin sotarikoksiin, on nostanut EU:ssakin haluja hakea ratkaisua, jolla Assadin lähtöä vallasta voitaisiin vauhdittaa. Kukaan ei kuitenkaan ole ilmoittautunut halukkaaksi lähtemään sotatoimiin Assadia vastaan.

Sen sijaan ajatus sijaissodankäynnistä oppositiolle suunnatuin asetoimituksin on alkanut houkutella joitain maita. EU-maiden enemmistö, ml kaikki pohjoismaat, on tätä kuitenkin vastustanut. Neuvostomiehityksen jälkeen tällaista sijaissodankäyntiä harjoitettiin Afganistanissa, jossa lopputuloksena oli Talebanin kammottava valtakausi. Kokemukset muistakin konflikteista kertovat, että näin toimitetut aseet voivat päätyä hyvin erilaisiin käsiin, myös Al Qaidaa lähellä oleville terroristeille.

Ulkoasiainneuvostossa käydyssä keskustelussa Suomi on koko ajan halunnut pitää asevientikiellon voimassa mahdollisimman laajana. Samalla olemme olleet muutoin pitäneet tärkeänä tukea sellaisia voimia Syyriassa, joiden varaan ihmisoikeuksia kunnioittava ja vähemmistöjen aseman turvaava demokratia voitaisiin rakentaa. Pitkien keskustelujen jälkeen EU-maiden keskuudessa päästiin torstaina yksimielisyyteen kompromissista,joka pitää asevientikiellon voimassa mutta sallii tietyn siviilien suojelemiseen tarkoitetun ei-tappavan puolustusmateriaalin toimittamisen Syyrian kansalliselle koalitiolle. Päätös mahdollistaa puolustustarvikkeisiin ja kansallisissa tukahduttamistoimissa käytettäviin tarvikkeisiin liittyvän teknisen avun antamisen Syyrian kansalliselle koalitiolle.

Vaikka joillain jäsenmailla voi olla pidemmälle meneviä haluja vahvempaan tukeen oppositiolle ei EU ole ryhtynyt osapuoleksi Syyrian konfliktissa. Syyrian vastarintaliike on yhä hajanainen, yhdentymiskehityksestä ja suurimman oppositioryhmän, Syyrian kansallisen koalition muodostumisesta huolimatta. EU:lla on pakotepolitiikkansa kautta aitoa vaikutusvaltaa, sitä on käytettävä harkiten tavoitteena tukea sellaista ratkaisua, joka YK:n mandaatilla lopettaisi tappamisen ja mahdollistaisi paluun rauhaan ja demokratiaan. On myös varauduttava siihen, että tilanteenmuuttuessa tarvitaan vahvaa YK:n rauhanturvaoperaatiota hauraan rauhan ylläpitämiseksi, kostonkierteen estämiseksi ja jälleenrakennuksen mahdollistamiseksi.

2.3. 2013

26.2.2013

Vaalit Italiassa eivät tuoneet selvyyttä

Hyvää Italian vaalien tuloksessa on, että italialaiset äänestivät edelleen 75-prosenttisesti, mikä on suomalaisittain kadehdittava luku. Hyvää on myös se, että yli 2/3 heistä ei halunnut Italian nykyisestä talousahdingosta ja sen politiikan rappiotilasta päävastuullisen Berlusconin paluuta valtaan. Valitettavasti he eivät kuitenkaan yhtä selvästi kertoneet, kenelle he haluaisivat hallitusvastuun osoittaa.

Keskustavasemmistolaisen Pd:n alle kolmanneksen jäänyt, mutta kuitenkin muita puolueita suurempi ääniosuus edustajainhuoneen vaalissa antoi sille riittävästi pluspaikkoja enemmistön saavuttamiseksi. Tämä suurimman puolueen palkitseminen ylimääräisillä paikoilla on Italian (ja Kreikan) vaalijärjestelmän erikoisuus, joka on vähintäinkin kaksiteräinen ase. Entäpä jos Kreikan natsipuolue Kultainen aamunkoitto saa eniten ääniä seuraavissa vaaleissa?

Todennäköisimmin uusi hallitus tullaan kokoamaan Pd:n Pier Luigi Bersanin jodolla. Voidakseen hallita tehokkaasti ja toteuttaa Italiassa välttämättömiä uudistuksia se tarvitsisi enemmistön myös senaatissa. Tätä se ei kuitenkaan saisi edes Mario Montin ryhmän tuella, vaan Berlusconin liittoutumalla ja Bebbe Grillon viiden tähden populistiliikkeellä on yhdessä senaatin enemmistö. Epävarmuus Italian tilasta ja siitä seuraava epävakaus tulevat siis edelleen jatkumaan tavalla, joka voi pahimmillaan uhata koko euroalueen vakautta.

Nyt nähty markkinoiden välitön paniikkireaktio toivottavasti hälvenee pian, mutta jatko riippuu sitten objektiivisemmista Italian talouskehityksen tunnusluvuista. Hallituksesta veikataan lyhytikäistä ja uusia vaaleja voi odottaa milloin tahansa. Näköpiirissä ei vielä kuitenkaan ole, että ne johtaisivat yhtään selvempään tulokseen. Tämäkertaisen tuloksen takana oli paitsi italiaisten tyytymättömyys maan politiikan rappioon, myös vastalause ylettömälle vyönkiristyspolitiikalle ja talouskurille. Siinä on viesti komissaari Rehnille, joka toivottavasti vastaisuudessa suhtautuu jo avoimemmin Paul Krugmanin ja muiden ekonomistien varoituksille siitä, mihin komission nykyinen linja on johtamassa.

26.2. 2013

24.2.2013

Arthur Goldwag, The New Hate. A History of Fear and Loathing on the Populist Right, Vintage Books, 378 s., New York 2012

1361039629_uusi.jpgKonspiraatio ja paranoia nyky-Amerikassa

Omassa imaginäärisessä kirjahyllyssäni, jossa on sellaisia kirjoja joita olen joskus ajatellut kirjoittavani, on myös magnum opukseni Konspiraatio ja paranoia politiikan liikkeellepanevina voimina. Lähtökohtanani on se, että vaikka todellisia historian kulkuun vaikuttaneita konspiraatioita on ollut ja on varmaan edelleenkin olemassa, niin konspiraatioita koskevat paranoiset epäilyt ovat vielä suurempi tapahtumia selittävä tekijä. Tämäkin kirja jää luultavasti kirjoittamatta, eikä maaperä ole mitenkään neitseellinen ainakaan Yhdysvaltojen suhteen. Arthur Goldwag on itsekin aiemmin kirjoittanut mm. teoksen Cults, Conspiracies and Secret Societies. Aihe on tosin sen verran ehtymätön, ettei pajatso tälläkään teoksella vielä tyhjene.

Goldwagin lähtökohtana on tarkastella sitä uutta vihan aaltoa, joka on jo parinkymmenen vuoden ajan liittynyt Yhdysvaltain politiikan polarisoitumiseen ja republikaanien oikeistosiirtymään ja erityisesti sitä, miten se on kohdistunut Barack Obamaan usein selvästi piilorasistisia viestejä viljelevällä tavalla. Häivähdyksiä tällaisesta voi myös löytää lähes kaikkien republikaanien presidenttiehdokkuutta viimeksi tavoitelleiden ehdokkaiden lausumista, kuten Goldwag huolellisesti dokumentoi.

Goldwag aloittaa kirjan nykypäivästä ja myös päättää sen Yhdysvalloissa tänään vellovien ja myös kongressissa sijansa saaneiden konspiraatioteoreetikkojen, radiokommentaattoreiden, skribenttien ja messiaanisia julistuksia jakavien profeettojen sanoman ja toiminnan tarkasteluun. Väliin mahtuu myös tuhti annos – ehkä vähän liiankin pitkästi1700- ja 1800-luvun vapaamuurareiden ja heidän demonisoijiensa erittelyyn antautuvaa tekstiä – jossa vakuuttavasti osoitetaan, miten ”uudella vihalla” on pitkät menneisyyteen ulottuvat juuret.

Uusi viha on edelleen voittopuolisesti valkoista vihaa, joka kohdistuu milloin juutalaisiin, vapaamuurareihin, kommunisteihin tai mustiin, parhaimmillaan liittäen nämä kaikki suureksi yhtenäisteoriaksi juutalais-bolshevistisesta salaliitosta. Sen perusteoksiin kuuluu yhä edelleen Siionin viisaiden pöytäkirjat, ensimmäisen kerran vuonna 1905 muka dokumenttina Baselin vuoden 1897 sionistikongressissa työstetystä juutalaisten maailmanvalloittamissuunnitelmasta tehty väärennös, jonka kokoajana nykykäsityksen mukaan pidetään tsaarin ohranaa. Siihen ovat vihanlietsonnassaan tukeutuneet kaikki antisemitistit Hitleristä alkaen.

Yhdysvalloissa tekeleen varsinaiseksi massalevittäjäksi ryhtyi Henry Ford, joka painatti ja jakoi sitä puoli miljoonaa kappaletta 20-luvulla. ”Pöytäkirjat” inspiroivat Fordia myös julkaisemaan (haamukirjoittajien kokoaman) oman notoorin kirjansa Kansainvälinen juutalainen, jonka WSOY julkaisi suomeksi vuonna 1924. Sen levitys ei ole kuitenkaan vain historiaa. Kun googlaa kirjan ja tekijän nimen suomeksi tulee ensimmäisenä radioislam.org sivusto, jossa kirja kokonaisuudessaan on julkaistu. Goldwag käsittelee laajasti Fordin osuutta vihakirjallisuuden levittäjänä ja rahoittajana ja päätyy siihen, että hänen irtisanoutumisensa vanhempina päivinään näistä teksteistä oli lähinnä liiketoiminnan pelastamiseen liittyvä toimi ilman aitoa mielenmuutosta.

Ku Klux Klan, radiopappi Coughlin, Louisianan populistikuvernööri Huye P. Long ja lentäjäsankari Charles Lindbergh sekä monet muut vähemmän tunnetut oikeistopopulistiset vihapoliitikot tulevat Goldwagin kirjassa perustellusti käsiteltyä. Heistä kertovien mehukkaiden kuvausten ja lainausten ohella Goldwag pyrkii myös syvällisempään analyysiin näiden toimijoiden ja liikkeiden luonteesta ja kasvualustasta.

Etenkin kirjan historiallisissa osioissa Goldwag tuo esiin amerikkalaisten ääriliikkeiden kytkökset ja aatevelan niiden eurooppalaisille esikuville ja lähteille, muttei muutoin pyrikään tekemään kansainvälisiä vertailuja. Ilmiö ei kuitenkaan ole osoitus amerikkalaisesta ”erilaisuudesta” – exceptionalism, jolla monet näistä oikeistopopulisteista perustelevat käsityksensä amerikkalaisten arvojen ylivertaisuudesta, sillä monien Euroopan maiden oikeistopopulistit uskovat usein yhtä vankasti oman kansallisen taustansa erilaisuuteen ja ylivertaisuuteen.

Myös Suomesta löytyy vastaavia ilmiöitä, joita leimaa konspiraatioita koskeva paranoia. Ne ovat olleet pitkään täysin omaan ufo-todellisuuteensa marginalisoituneita kuriositeetteja, mutta pelkään että ne ovat nyt työntymässä aikaisempaa voimakkaammin myös valtajulkisuuteen. Tästä on syytä olla huolissaan ja siihen puututtava ennen kuin vihapuhe lihallistuu vihateoiksi.

Helmikuu 2013

23.2.2013

Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus

Olin demariopiskelijoiden seminaarissa puhumassa sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta. Tilaisuudesta kertovaan facebook-päivitykseeni kertyneistä kommenteista päätellen tämä aihe provosoi monia jyrkkiin mielipiteisiin.

Otin lähtökohdaksi kestävän kehityksen käsitteen, joka perustuu nimenomaan sukupolvien väliselle oikeudenmukaisuudelle. Päämääränä on turvata tuleville sukupolville yhtä hyvät tai paremmat toimintamahdollisuudet kuin nykyisillä sukupolvilla on.

Suurin haaste tälle on väestönkehitys ja siitä seurannut luonnonvarojen käyttöön ja luonnonympäristöön kohdistuva paine. Tietynlainen kvanttihyppäys luonnon kuormituksessa tehtiin vajaa kolme sataa vuotta sitten teollisen vallankumouksen alettua. Silloin maapallon väkiluku oli vielä reilusti alle miljardin.

Olemme vasta verrattain myöhään heränneet havaitsemaan, että tapa jolla olemme luonnonvaroja käyttäneet ei ole ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen riittävyyttä eikä huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilymisestä. Ilmastonmuutos on tästä tunnetuin ja haasteellisimmaksi koettu seuraus, mutta se ei ole suinkaan ainoa eikä ehkä edes uhkaavin. Biodiversiteetin kaventuminen ja lajien häviäminen ihmisen toimintojen seurauksena voi tuottaa täysin arvaamattomia seurauksia.

Voi olla, että meillä on parhaimmassakin tapauksessa enintään muutama vuosikymmen aikaa siirtyä maailmanlaajuisesti toteuttamaan ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä.

Kestävän kehityksen kolmesta pilarista ekologinen kestävyys on sikäli tärkein, että jos sitä ei saavuteta menettävät sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys merkityksensä, mutta yhtä lailla on niin, ettei ekologista kestävyyttä saavuteta ilman sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä.

Ekologisen kestävyyden määrittäminen ei ole yksiselitteistä.Niinpä kansainvälisissä kestävän kehityksen toteutumista arvioivissa vertailuissa Suomi on parhaimmillaan OECDssa arvioitu maailman kestävimmäksi maaksi, kun taas The Ecologist lehden mukaan löytyisimme sijalta 52.

Sosiaalinen kestävyys on vielä vaikeammin määriteltävissä. Ainakinse tarkoittaa ihmisarvon tunnustamista, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta.

Mitä tasaisemmin tulot ja varallisuus jakaantuvat yhteiskunnassa ja mitä paremmin se on järjestänyt koko väestön universaaliperiaatteella toteutetun sosiaaliturvan, koulutuksen ja muut terveys-, sosiaali- sivistykselliset palvelut, sen vähemmän lapsikuolleisuutta, väkivaltarikoksia, alkoholiongelmia, turvattomuutta, teiniraskauksia ym. Tämä käy hyvin ilmi mm. Wilkinsonin ja Pickettin Tasa-arvo ja hyvinvointi, miksi tasa-arvo on hyväksi kaikille? -kirjan laajasta vertailuaineistosta. Kirjan nimi kertoo oleellisimman tuloksen: tasa-arvo ja pienet tuloerot eivät koidu vain köyhien eduksi vaan myös paremmin toimeentuleva väki säästyy sen seurauksena erilaisilta pahoinvointi-ilmiöiltä.

Kaikki pohjoismaat pärjäävät näissä vertailuissa hyvin. Pohjoismainen malli on viimeksi saanut tunnustusta myös The Economist -lehdeltä – samalta julkaisulta joka 30 vuotta sitten tuomitsi pohjoismaat kadotukseen, kun niiden ylihinnoiteltu, yliverottava ja tehoton hyvinvointivaltio tulee romuttumaan.

Tämä ei suinkaan tarkoita, että kaikki olisi täällä pohjoismaisissa lintukodoissa hyvin. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden kehitys on Pohjolassakin merkinnyt hyvinvointipalvelujen heikentymistä, eriarvoisuuden ja tuloerojen kasvua – hiipivää luokkayhteiskunnan paluuta.

Tämä kehitys olisi jatkuessaan mitä räikein epäoikeudenmukaisuus tulevia sukupolvia kohtaan.

Taloudellinen kestävyys on parhaiten määriteltävissä siten, että talouspolitiikkaa ja julkista taloutta on hoidetaan ekologista ja sosiaalista kestävyyttä vahvistaen ja niin, että julkisten palvelujen ja tulonsiirtojen rahoitus on turvattu kestävällä tavalla. Tämä ei tarkoita, etteikö velkaa voisi ja pitäisi ottaa yhtäältä suhdanteiden tasaamiseksi ja toisaalta pitkävaikutteisten, itsensä tuottavuuden parantumisen ja kasvun kautta rahoittavien investointien toteuttamiseksi, mutta kestämätöntä alijäämää ei pidä normaaliolosuhteissa kasvattaa.

Tämä on kestävän kehityksen mukaista järkevää taloudenpitoa, mutta yritykset keinotekoisesti pusertaa sitä rahaliiton EMU-kriteerien puitteisiin tai finanssipaktin joustamattomaan pakkopaitaan voivat yhtä lailla vaarantaa kestävän talouspolitiikan.

Konkreettisin sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen ja kestävään talouteen liittyvä haaste on eläketurvan järjestäminen. Olipa eläkejärjestelmä rahastoiva tai jakojärjestelmä, ansiosuhteutettu tai tasaeläkejärjestelmä tai jokin näiden yhdistelmä, niin viime kädessä kulloinkin työelämän ulkopuolella olevan väestön toimeentulo rahoitetaan kulloinkin työssä käyvien ihmisten työstä.

Tämä on helpompi ymmärtää silloin, kun kyse on puhtaasta veroilla tai niihin verrattavilla maksuilla rahoitetusta jakojärjestelmästä. Rahastointi ei tätä perusasiaa muuta, sillä rahastojen arvo ja maksukyky riippuu aivan samoin kulloinkin niiden säilyttämiseksi tehdystä työstä.

Vaikka pörssikeinotteluun ryhtyneet eläkerahastot voivat hetkellisesti lähteä painovoimaa uhmaavalle radalle, niin tällaiset kuplat aina puhkeavat ennemmin tai myöhemmin. Finanssimarkkinoiden nousut ja laskut voivat kyllä toteuttaa mittavia varallisuuden siirtoja, mutta mitään kestävää tavaroiksi ja palveluksiksi muutettavaa lisävarallisuutta ne eivät luo. Päinvastoin, toistuvat finanssikriisit vain johtavat reaalitalouden menetyksiin kun romahdukset ja lama syöksevät ihmisiä vararikkoon ja työttömyyteen.

On hyvä huomata, että eläkejärjestelmien privatisoiminen ja eläkesaatavien arvopaperistaminen ja pörssittäminen muodostavat suuren uhan myös sukupolvien väliselle oikeudenmukaisuudelle.

Maailman väestönkasvu pysähtyy vähitellen. Kun samanaikaisesti ihmisten elinikäodote pitenee ja ihmiset elävät kauemmin, seuraa tästä vääjäämättömästi myös ns. huoltosuhteen heikkeneminen, kun työelämän ulkopuolisen väestön määrä suhteessa työssäkäyvään väestöön kasvaa.

Pelkistetysti voi todeta, että Suomen eläkejärjestelmän alkuperäinen tavoite oli turvata eläke joka vastaa 60 % eläkkeellesiirtymisajan ansiotasosta. Tämä perustui laskelmiin, että eläkeiässä vähempi tulotaso riittää turvaamaan aiemman kulutustason niin, että kukaan ei eläkkeellä joutuisi tinkimään elintasostaan.

Jos tällainen oikeudenmukaisuuden lähtökohdat täyttävä suhde työssäkäyvän ja eläkeläisväestön toimeentulon välillä halutaan suurin piirtein säilyttää on väestön ikääntyessä työuria pidennettävä ja palattava täystyöllisyyteen. Muut vaihtoehdot ovat eläkkeiden ja/tai työtulojen leikkaus.

Sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kannalta on kestämätöntä ylläpitää nykyisten työssäkäyvien rahoittamaa eläketasoa toteuttamatta työurien pidentämistä ja muita välttämättömiä eläkejärjestelmän kestävyyden turvaavia sopeutustoimia ajoissa. Silloin käy pahimmillaan niin, että samat sukupolvet jotka kustantavat kestämättömän eläketason joutuvat itse eläkeikään tullessaan tyytymään leikattuhin eläkkeisiin.

23.2. 2013