Mr. Secretary-General, Excellencies, Ladies and Gentlemen,

We have reached a major milestone after years of works, negotiations, compromises and a few disappointments. We have adopted the Arms Trade Treaty and moved on to a new phase in the process that started a decade ago. Active involvement of the United Nations, governments, non-governmental organisations and industry has brought us to this point. We can be very proud of our achievement both as far as international treaties and arms control are concerned. We have taken a major step forward in controlling the use of conventional arms and small arms and light weapons, the present day weapons of mass destruction, that according to estimations kill hundreds of thousands of people every year.

This Treaty gives us an additional tool to lessen human suffering, to eradicate criminality and a threat to civilian population caused by easy access to small arms and light weapons in particular. The Treaty gives us means to curb irresponsible transfers of conventional arms which have affected security in different states and regions and lead to human rights violations, especially those of women and children.

This Treaty shall enter into force after 50 ratifications, which makes us both believe and hope that the Treaty could enter into force rather soon. We are here to start that process. Many countries are ready to sign the Treaty already now. A lot of decisions are also left to the State Parties and it is important to get the right combination of countries to make those decisions which will also affect the implementation of the Treaty. We need major producers and major importers, small and big countries to ratify this treaty as soon as possible. We also appeal to those countries which abstained or voted against the treaty to overcome their reservations and join the historic tide.

In Finland we have already started the ratification process and we should be ready to ratify in a few months time, in the autumn after the parliamentary approval of the necessary legislation. We would like to ratify the Treaty early since we have been involved with this process since its very beginning.

In Finland we have a functioning export control system and the legislation on export of weapons was updated last year. Nevertheless, even the best systems can be made more effective and efficient to make sure that the letter and spirit of the Arms Trade Treaty is fulfilled.

Mr. Chairman,

The Treaty will become reality only when it enters into force. We encourage as many states as possible to sign and ratify the Treaty and also effectively implement it on the ground. Only through implementation it will make a real difference and have an impact on the lives of millions who have suffered from armed conflicts or weapons in wrong hands, from corruption and lack of transparency in global arms trade. When implemented the Treaty should have a major effect also on development particularly in the least developed countries, where conflicts are a major obstacle to development.

Throughout this process we have had excellent cooperation with non-governmental organisations both back home and internationally. And honestly, without their pressure and work we would not have been able to get this Treaty. I would commend and congratulate on their tireless efforts and work. In the future we need non-governmental organisations to put pressure on governments to sign, ratify and implement this treaty. We need their ideas how to make best possible use of the time before the Treaty enters into force. We cannot afford to forget the ATT process just because we now have the Treaty. Today we can celebrate but then the real work starts. The Treaty needs to enter into force as soon as possible.

We need to intensify this work and cooperation in order to implement this Treaty and make it as universal as possible. Broadest possible cooperation between all actors: governments, international organisations, non-governmental organisations, industry and even individuals is needed to bring about this result. We have indisputably a common goal.

Finland is also prepared to assist countries which have difficulties in ratifying and implementing the Treaty thus fulfilling one of the important Treaty obligations.
Finland, as one of the co-authors of the ATT process, will do its best to promote the ATT, its signatures and ratifications and hopes that very soon we can move to the real implementation of the Treaty on the ground. The seven co-authors will also continue their efforts to promote the ATT in different ways, also cooperating with others. Now that we have the Treaty the next challenge is its universalisation.
Thank you, Mr. Chairman.

Arvoisa seminaariyleisö,

Olen iloinen ja kiitollinen voidessani olla täällä ja avata työ- ja elinkeinoministeriön HAAPA- ja VIPRO-hankkeiden seminaarin, joka käsittelee pakolaisten vastaanottoa.

Muistan hyvin sen, kun Suomi 40 vuotta sitten vastaanotti ensimmäiset Chilestä tänne saapuneet pakolaiset. Olimme silloin kovin ylpeitä solidaarisuudestamme ja tavastamme nopeasti auttaa myös Suomen lähetystöstä turvaa hakeneita ihmisiä samalla kun vallankaappauksen suorittanut sotilasjuntta pidätti ja murhasi ihmisiä kaduilla.

Itsenäinen Suomi on ollut kuitenkin aiemmin sekä pakolaisia luovuttanut että heitä vastaanottanut maa jo kauan aiemmin. Sisällissotamme seurauksena kymmenet tuhannet hakeutuivat turvaan etupäässä Neuvosto-Venäjälle, mutta osa myös muihin maihin. Samanaikaisesti Suomeen tuli1920-luvulla 33 000 Venäjän vallankumousta pakenevaa ihmistä.

Ensimmäisenä jollain tavoin suunniteltuna poliittisten pakolaisten vastaanottovaiheena voidaan pitää pakolaisten vastaanottoa natsi-Saksasta. Suurin osa saksalaisista pakolaisista ohjattiin kuitenkin Suomesta edelleen turvaan Ruotsiin ja Pohjois-Amerikkaan.

Toisen maailmansodan jälkeen ensimmäisinä pakolaisryhminä Suomi siis vastaanotti chileläisiä 1970-luvulla ja vietnamilaisia 1980-luvun alussa. Näiden pienien ryhmien vastaanotto oli kaikesta huolimatta historiallinen alkuvaihe nykyiselle kansalliselle pakolaispolitiikalle.

Virallisen päätöksen kiintiöpakolaisten vastaanottamisesta Suomi teki vuonna 1985.  Viime vuosina suurimpia kiintiöpakolaisten ryhmiä ovat olleet mm. kongolaiset, irakilaiset, afganistanilaiset ja burmalaiset pakolaiset. 1990-luvulta lähtien Suomeen tulleista pakolaisista suurimpia ryhmiä ovat olleet somalialaiset, kurdit, bosnialaiset sekä Kosovon albaanit.

* * *

Hyvät osallistujat,

Pitkittyneet pakolaistilanteet jättävät syvän jäljen niin yhteiskuntaan kuin sen yksilöihinkin. Tämä näkyy kouriintuntuvalla tavalla esimerkiksi Gazassa, jossa 1,7 miljoonaa ihmistä on Helsingin kaupungin kokoisella alueella ja valtaenemmistö heistä edelleen YK:n UNRWA:n pakolaishoidon alaisuudessa.

Pakolaisuus voi kuitenkin myös päättyä, ja rohkaisevampia näkyjä on ollut käyntini seitsemän vuotta sitten pakolaisleirillä Peshawarissa, josta silloin oli jälleen lähtemässä pitkä kuorma-auto saattue viemään taas uutta, toiveikkaiden ihmisten joukkoa takaisin heidän kotimaahansa Afganistaniin, josta miljoonat olivat joutuneet lähtemään pakoon sotaa ja hirmuhallintoa.

Somaliassa pari kuukautta sitten saatoin myös jakaa ne varovaiset paremman tulevaisuuden toiveet, joita maassa kahdenkymmenen vuoden sisällissodan jälkeen oli jälleen aistittavissa. Oman värinsä vierailulle antoivat ne monet Somalian uuden hallinnon palveluksessa olevat ihmiset, jotka puhuivat suomea tai muita pohjoismaisia kieliä oltuaan Pohjolassa vuosia pakolaisina, mutta aina ajatellen paluun mahdollisuuden vielä koittavan.

Suomen pakolaistyöllä on vahva perinne ja poliittinen tahto. Hyvin hoidettuna humanitaarinen maahanmuutto on Suomelle mahdollisuus, heikommin hoidettuna se muodostaa syrjäytymisen ja yhteiskunnan eriytymisen uhkakuvia.

Tämän päivän keskustelun aiheena on se, miten pakolaisten vastaanottoa voidaan ja tulisi kehittää. Maahanmuutto, mukaan lukien humanitaarinen maahanmuutto, koskettaa koko yhteiskuntaa ja kaikkia sen palveluita.

Työ- ja elinkeinoministeriö on toteuttanut parin viime vuoden aikana kahta kehittämishanketta, joiden tavoitteena on ollut parantaa kuntien valmiuksia vastaanottaa kansainvälisen suojelun piiriin kuuluvia henkilöitä. HAAPA-hankkeessa on kehitetty kuntien vastaanotto- ja kotouttamistyön palveluja kohtaamaan paremmin haavoittuvassa asemassa olevien kiintiöpakolaisten tarpeita. VIPRO-hankkeessa puolestaan on selvitetty, miten kansainvälisestä suojelusta vastaavien viranomaisten prosesseja voitaisiin parantaa niin, että ne tukisivat sujuvaa kuntiin osoittamista.

Viime vuosina ja erityisesti vuodesta 2009 lähtien pakolaisten kuntiin sijoittaminen on vaikeutunut. Kuntapaikkoja on liian vähän ja vuosina 2009 ja 2012 aikana ei edes hätätapauksille pystytty järjestämään kuntapaikkaa kohtuullisen ajan kuluessa. Syyksi tilanteeseen on esitetty kunnille maksettavien korvausten riittämättömyys ja palvelujärjestelmään liittyvät haasteet. Myös itse korvausjärjestelmä kaipaa kehittämistä. VIPRO-hankkeessa tilattiinkin ulkopuolisilta konsulteilta selvitys siitä, mikä olisi nykytilannetta parhaiten vastaava kunnille maksettava korvaustaso ja miten korvausjärjestelmää voitaisiin yksinkertaistaa. Netum Konsultointi Oy esittää meille tänään alustavat suositukset.

Maahanmuuttovastaisen keskustelun ja vihapuheen näkyvä lisääntyminen on vaikuttanut myös kunnissa käytävään keskusteluun pakolaisten vastaanotosta. Itse en usko maahanmuuttovastaisuuden oleellisesti lisääntyneen, mutta pidäkkeet sen avointa ilmaisemista vastaan ovat vähentyneet. Ei ole paha asia vaan päinvastoin hyvä, jos myös siihen liittyvistä kipupisteistä voidaan avoimesti puhua, mutta vihapuheeseen ja rasismiin on pidettävä nollatoleranssi.

Kuntien taloustilanne yhdessä kiristyneen asenneilmapiirin kanssa on vaikeuttanut kuntien mahdollisuuksia tehdä myönteisiä päätöksiä pakolaisten vastaanotosta. Tästä huolimatta, uusia kuntia kuitenkin tulee tähän työhön mukaan, ja olemme heille erittäin kiitollisia. Viimeisimmät kiintiöpakolaisia vastaanottavat kunnat ovat Iisalmi, Sonkajärvi ja Lapinlahti. Kuulemme iltapäivän paneelissa miten alkuvaiheen vastaanotto on sujunut.   

* * *

Arvoisat seminaarin osanottajat,

Viime vuonna maahamme saapui 666 kiintiöpakolaista. Oleskeluluvan sai yhteensä noin 1600 turvapaikanhakijaa. Lisäksi oleskeluluvan sai reilu 300 perheenjäsentä.

Omaehtoinen ja itsenäinen muutto vastaanottokeskuksista kuntiin on jatkunut ja lisääntynyt. Omaehtoisesti tai itsenäisesti kuntiin muutti yhteensä noin 1500 oleskeluluvan saanutta turvapaikanhakijaa. Turvapaikanhakijoiden keskimääräinen kuntaan siirtymisen odotusaika oli noin 6 kuukautta. Kuntapaikkojen odotusajan pidentyessä vastaanottokeskukset tukevat ja ohjaavat oleskeluluvan saaneita etsimään ratkaisuja ja muuttamaan omaehtoisesti pois vastaanottokeskuksista.

Vuoden 2012 lopussa vastaanottoyksiköissä odotti kuntapaikkaa noin 400 A-oleskeluluvan saanutta henkilöä. Itsenäinen, ilman viranomaisten ohjausta tapahtuva muutto on lisääntymään päin. Itsenäinen muutto suuntautuu pääasiassa suuriin kaupunkeihin sukulaisten ja ystävien luokse. Se taas lisää erityisesti pääkaupunkiseudun kunnissa maahanmuuttajien asunnottomuutta ja ahtaita asumisoloja. Lisäksi kotoutumispalveluiden piiriin hakeutuminen on epävarmempaa, jolloin myös syrjäytymisriski kasvaa.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on eri yhteyksissä tuonut esille, että Suomi ei ole nostanut kiintiötään, vaikka vuonna 1997 hallitus lupasi nostaa sitä tuhanteen henkilöön vuodessa. UNHCR kehottaa hallitusta toteuttamaan tämän tavoitteen.

Lisäksi UNHCR kiinnittää huomiota siihen, että vaikka turvapaikanhakijamäärät ovat vähentyneet, turvapaikkapäätöksiä edelleen tehdään hitaasti. Turvapaikanhakijat odottavat monta kuukautta puhuttelua ja päätöksiä. Vuonna 2012 turvapaikkahakemuksen keskimääräinen käsittelyaika oli ensimmäisellä kerralla 332 päivää normaalissa menettelyssä. Hallitus toteuttaa parhaillaan kahta hanketta, jonka tavoitteena on lyhentää käsittelyaikoja.

Kiintiöpakolaiset odottavat oleskeluluvan saatuaan Suomeen muuttoa pakolaisolosuhteissa noin 8-10 kuukautta, joissakin tapauksissa odotusajat ovat venyneet jopa kahdeksi vuodeksi. Usein taustalla ovat pitkät odotusajat kuntapaikan saamiseksi.

Siten sekä uudelleensijoitetut pakolaiset että ne, joille myönnetään kansainvälistä suojelua, joutuvat odottamaan pitkiä aikoja kuntapaikkaa. Tämä on huolestuttavaa. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa pakolaiset ovat esimerkiksi leireillä oleskelumaassa tai Suomessa vastaanottokeskuksessa pitkiä aikoja, mikä puolestaan hidastaa heidän kotoutumistaan. Kyky pakolaisten kotoutumiselle suomalaiseen yhteiskuntaan on sidoksissa siihen, kuinka nopeasti he pääsevät Suomeen ja sopeutumaan uuteen kotiinsa ja paikalliseen ympäristöön. Siksi on ensiarvoisen tärkeää ratkaista nykyinen tilanne ja kehittää tulevaisuudessa viranomaisjärjestelmää, jotta pakolaiset saadaan nopeasti sijoitettua kuntiin ja heille suunnatut kotouttamistoimenpiteet tehostuvat. Tarvitsemme lisää kuntapaikkoja; niitä tarvitaan lisää sekä vastaanottoon jo sitoutuneista kunnista että uusista kunnista.

UNHCR on meille keskeinen yhteistyökumppani. Arvostamme UNHCR:n huomioita ja luotamme heidän asiantuntemukseen. Kriittisten huomioiden ohella UNHCR on kuitenkin arvioinut toiveikkaasti, että Suomi jatkossakin voi tarjota korkealaatuista suojelua sitä tarvitseville ja taata kansainvälistä suojelua saaville yhtäläiset oikeudet valtaväestön kanssa.

Voimmekin olla ylpeitä siitä, että olemme kantaneet osaltamme vastuuta maailman hädänalaisten auttamisesta. Kiitos tästä kuuluu kaikille pakolaisten vastaanottotoimintaan ja sen kehittämiseen osallistuville, erityisesti kunnille. Kunnissa tehdään paljon hyvää työtä pakolaisten kotoutumisen edistämiseksi. Kuulemme tänään HAAPA-hankkeen hyvistä käytännöistä ja hankkeeseen osallistuneiden kuntien kokemuksia. 

* * *

Hyvät ystävät,

Suomalainen yhteiskunta elää tällä hetkellä vaihetta, jossa eriarvoisuuden kasvu on valitettavan totta. Eriarvoistuminen voi kohdentua erityisen vahvasti maahanmuuttajiin ja johtaa pahimmillaan syrjäytymisen kierteeseen. Mielestäni sitoutuminen humanitaariseen maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien kotoutumisen tukemiseen on koko suomalaisen yhteiskunnan tärkeä tulevaisuuden kysymys.

Täällä paikalla olevat osallistujat todistavat läsnäolollaan, että pakolaisten vastaanottoon on sitoutunut laaja joukko eri alojen asiantuntijoita ja ammattilaisia. HAAPA- ja VIPRO-hankkeille toivon, että jatkatte kunnianhimoista kehittämistyötä jatkohankkeissanne. Paljon on jo tehty, mutta paljon työtä on vielä edessä. Kunnat tarvitsevat enemmän tukea pakolaisten vastaanottoon.

Pakolaisten kotoutumisen tukeminen on monialaista toimintaa. Myös kansalaisjärjestöjä tulee kuulla ja ottaa entistä vahvemmin mukaan tähän työhön. Kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta maahanmuuttoasioissa tarvitaan niin maahanmuuttopolitiikan kehittämisessä kuin arjen toiminnassa pakolaisten kotoutumisen tukemisessakin.

Näillä sanoilla haluan toivottaa teille kaikille avartavaa ja hyödyllistä seminaaria!