Suomessa on tuskin yksikään tiedotusväline kertonut Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneen pari viikkoa sitten hyväksymästä uudesta maataloustukipaketista. Tämä lakipaketti on vuosikymmenten ajan koostunut kahdesta osiosta. Toinen on ollut maataloustuottajille tarkoitettuja maataloustukia, jotka suurimmaksi osaksi ovat tukiaisia varsin varakkaille farmareille ja agribisnekselle. Toinen on ollut ohjelma, jonka puitteissa köyhät ja työttömät ovat saaneet ruuan hankintaan oikeuttavia ostokuponkeja. Uudesta laista on edustajainhuoneen republikaaninen enemmistö pyyhkinyt kokonaan jälkimmäisen osion pois samalla kun tukiaisosiota edelleen kasvatettiin.Enemmistön perusteet sosiaalitukien poistamiselle ovat libertariaanisen ideologian mukaiset. On väärin pakottaa ihmisiä luopumaan rahoistaan ja antamaan ne köyhille. Mutta ihmisten pakottaminen luopumaan rahoistaan näyttää olevan OK, jos ne jaetaan bisnekselle ja varakkaille. Tennesseeläisrepublikaani siteeraa tuekseen myös Raamattua: ”Ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä”. Kuvaan kuulu, että kyseinen edustaja kuittaa itse miljoonia maataloustukiaisina.Tässä ei ole kyse (vain) rasismista, sillä lähes puolet ruoka-avun saajista on muita kuin latino- tai mustaan väestöön kuuluvia. Tässä toteutetaan teekutsuliikkeen ideologin Rick Santellin näkemystä ”luusereista”: Jos olet amerikkalainen ja olet pulassa, et tarvitse apua, tarvitset potkun persuksiin.Tämä on amerikkalaista todellisuutta tänään, ja näillä linjauksilla voi taas seuraavissa vaaleissa olla amerikkalaisten enemmistön kannatus. Sen jälkeen voidaan rituaalinomainen höperöinti transatlanttisesta arvoyhteisöstä unohtaa. Toivon, etteivät eurooppalaiset koskaan samastu tällaiseen arvomaailmaan. Eivät toki kaikki amerikkalaisetkaan, alkaen presidentti Obamasta, joka on joutunut vain yhä pahemmin näiden synkkien voimien panttivangiksi. Kiitokset tätä liberaalia toista Amerikkaa edustavalle Paul Krugmanille, jonka International Herald Tribune-kolumnista olen tiedot tähän kirjoitukseen poiminut.21.7. 2013
Laki ja etiikka
Sisäministeri on onnistunut laki ja raamattu -puheillaan tekemään itsestään uutisköyhän kesän Ruokolahden leijonan. Jotkut ovat jopa vaatineet hänen eroaan, jos ei sisäministerin postilta niin ainakin siihen liitetyltä vastuulta kirkollisasiain ministerinä. Itse en näe ongelmaa niinkään siinä, kuka on tällainen ministeri, vaan siinä, että Suomessa ylipäätään on valtioneuvostossa tällainen tehtävä.Sisäministeri on myös puheillaan jälleen onnistunut aikaansaamaan kirkosta eroamispiikin. Tätäkään en ihan ymmärrä. Olettaisin, että kirkkoon kuulutaan siksi, että uskotaan johonkin kyseisen kirkon oppien mukaiseen jumalaan. Tällaisen uskon yhtälailla kuin sen puuttumisen kannalta pitäisi kaiketi olla yhdentekevää miten jotkut yksittäiset kirkon jäsenet sen oppeja tulkitsevat, ainakin niin kauan kun kyse ei ole arkkipiispasta tai muusta järjestöltä tulkintavaltuutuksen saaneesta henkilöstä.Sisäministerin käsittelemä kysymys lain ja yksilön käyttäytymistä ohjaavien eettisten normien suhteesta on myös tärkeä. Sellainen yhteiskunta, jossa ihmisten käyttäytymistä ohjaisivat vain kirjoitetut lakipykälät ja kaikki muu olisi sallittua, olisi aina sietämätön. Sitä lähenee säätelemätön kapitalismi, jossa yritysten ainoa velvollisuus on tuottaa omistajilleen voittoa. On myös paljon esimerkkejä yhteiskunnista, joiden lait ovat sietämättömiä ja ihmisarvoa loukkaavia, ja joissa niiden noudattamatta jättäminen on katsottava kansalaishyveeksi. Tällaiset yhteiskunnat voivat olla sekulaarien ideologioitten ohjaamia, mutta useammin joihinkin pyhiin kirjoituksiin nojaavia teokratioita.Aidossakin demokratiassa voi olla perusteluja tietoiselle kansalaistottelemattomuudelle, jos se on avointa ja sellaista, että siihen ryhtyvät ovat Gandhin tai Martin Luther Kingin tavoin valmiita kantamaan siitä seuraavaa vastuuta. Tällaiseen johtava vakaumus voi pohjautua vain yksilöiden sisäistämiin yleisinhimillisiin eettisiin normeihin, ei mihinkään raamatun, koraanin tai mein kampfin kaltaisiin ylhäältä annettuihin direktiiveihin. Tällainen eettinen näkemys voi, kuten edellämainituilla, perustua uskonnolliseen vakaumukseen, mutta ilman mitään muihin vakaumuksiin kohdistuvaa poissulkevuutta.14.7. 2013
Valtiosihteerit
Kesälomalla on aikaa pohtia vaikka poliittisten valtiosihteerien asemaa ja muita polttavia kysymyksiä maailmanparantamiseksi. Olen aiheesta kesäkeskustelun avanneen kollega Alexander Stubbin kanssa samaa mieltä siitä, että nykyiset poliittiset valtiosihteerit ovat eräänlaisia glorifioituja ja muita paremmin palkattuja poliittisia erityisavustajia. Samaa mieltä olemme ilmeisesti myös siitä, että hallitustyöskentelyn tehokkuus edellyttää myös sitä, että ministereillä olisi riittävän vahvat ja asioihin perehtyneet poliittiset sijaiset.Eri mieltä olen kuitenkin ratkaisusta. Stubb esittää varaministerijärjestelmää ja lähtee siitä, että varaministerit olisivat kansanedustajia, mikä vahvistaisi demokratiaa. Tämä tietysti edellyttäisi, että myös ministereiden olisi oltava kansanedustajia, mikä olisi mm. tehnyt mahdottomaksi Stubbin tulon hallitukseen v. 2008. Jos tähän mentäisiin, se tarkoittaisi myös sitä, että hallituspuolueiden kansanedustajista hallituspohjan laajuudesta riippuen ainakin kolmannes olisi hallitustyöskentelyssä mukana. Sellainen ei ainakaan vahvista eduskunnan itsenäistä harkintaa hallituksen toimiin nähden.Sen sijaan, että etsitään ratkaisua lähinnä Englannissa tai Venäjällä jo neuvostoaikana kehitetystä varaministerijärjestelmästä, voisi mallia ottaa Ruotsista ja Norjasta. Näissä pohjoismaissa on toimiva ja selkeä järjestelmä, jossa jokaisella ministerillä on hallituksen mukana vaihtuva poliittinen valtiosihteeri, joka toimii samalla ministeriön kansliapäällikkönä siihen sisältyvin täyain valtuuksin ja virkavastuin. 8.7. 2013
Patricia Cornwell, The Bone Bed. Sphere,, 506 s., Lontoo 2012
Tappakaa Kay Scarpetta!
Kymmenen vuotta sitten arvioin muutamaa kesädekkaria, uusinta Sara Paretskyä sekä kahta Patricia Cornwellin Andy Brazil-sarjan kirjaa ja totesin, miten ”hyvätkin dekkarikirjailijat alkavat herkästi toistaa itseään. Monet pitäytyvät joko laskelmoidusti tai rajoittuneisuutensa vuoksi hyviksi ja myyviksi havaituissa kaavoissa. Toki samanlaistakin kaavaa voi pyörittää eriasteisella taidokkuudella, niin että parhaimmillaan ei huomaakaan lukevansa samaa tarinaa aika monetta kertaa”. Siihen menessä vuosi ja kirja tahtia yhdentoista vuoden ajan ilmestyneestä kuolinsyytutkijan ja ihmenaisen Kay Scarpettan urasta kertovasta sarjasta totesin, miten ”muutaman kirjan lukemisen jälkeen alkoi Cornwellinkin teksti vähitellen olla turhan ennustettavaa samalla, kun kirjojen morbidisuus ja absoluuttisen pahuuden kartoitus rupesi jo tuntumaan luotaantyöntävältä”.
Tästä huolimatta olen lukenut vielä sen jälkeenkin ilmestyneet Scarpetta-kirjat, myös tämän sarjan 20. osan, viime vuonna ilmestyneen The Bone Bedin. Sen jälkeen on ehtinyt tämän vuonna ilmestyä jos seuraavakin osa, mutta se saa jäädä lukematta. Kun sarjamurhaaja jo noin kahdennenkymmenen kerran pääsee uhkaamaan Scarpettaa, joka uskomattoman ja aina huolellisesti dokumentoidun ruumiinavaustyön ja häikäisevän päättelyn perusteella on jo paljastamassa murhaajan, en enää usko sellaiseen uudistumiseen, joka perustelisi viimeisimpään Scarpettaan tarttumista.
Peruskuvio siis toistaa itseään, samoin miljööt ja henkilögalleriat. Moni muu on jo minua ennen perinpohjin väsynyt päättymättömään henkilösuhteiden vatvomiseen Scarpettan, tämän aviomiehen, FBI:n rikosprifiloijan Bentonin, sisarentyttären, helikopteriässän ja hakkerikuningatteren Lucyn ja Scarpettan ylipainoisen punaniska- ex-poliisiavustajan Morenon kesken. Armelianta olisi jättää tämä nelikko jo rauhaan – tai kirjailijalle aina mahdollisella spektakuläärillä tavalla päästää heidät kaikki päiviltä. Voi olla että tällaisen ratkaisun esteenä on se, että henkilöiden vaiheissa ja ongelmissa on yllättävänkin paljon Cornwellin oma elämää ja ongelmia heijastavaa pohdintaa.
Cornwell on ehtinyt kirjoittaa myös aivan erilaista, kuten kolme poliisikomentaja Judy Hammerista ja hänen apulaisestaan Andy Brazilistä kertovaa ajoittain suorastaan absurdia slapstick-huumoria viljelevää kirjaa. Jos näille tulee jatkoa, palaan minäkin Cornwellin lukijaksi.
Heinäkuu 2013
Egypti
Egyptin ajautuminen tilanteeseen, johon ratkaisua haetaan tosiasiallisella sotilasvallankaappauksella, jota ei siksi kuitenkaan haluta kutsua, on murheellinen asia. Kyse on kuitenkin samasta armeijasta, jota sen väliintuloa nyt juhlivat mielenosoittajat vielä jokin aika sitten arabikevään puhjetessa Egyptissä vaativat luopumaan vallastaan. Jotta tämä käänne toisi uuden kevään, on vielä työn alla olevan väliaikaishallituksen kyettävä voittamaan kaikkien egyptiläisten luottamus halustaan toteuttaa ja vakiinnuttaa maahan aitoa demokratiaa. Tätä toivottiin ja odotettiin vapaissa vaaleissa valtakirjansa niukalla marginaalilla saaneelta nyt syrjäytetyltä presidentti Morsilta, mutta hän ei siihen kyennyt.Pahin skenaario olisi maan syöksyminen väkivalllan kierteesen, mutta onneksi tähän ei toistaiseksi kenelläkään näytä olevan halua. Siihen voidaan kuitenkin päätyä, jollei demokratian vakiinnuttaminen uudelta hallitukselta onnistu. Sitoutumisesta vapaiden parlamentti- ja presidenttivaalien toteuttamiseen ja maan moniarvoisuutta kunnioittavan perustuslain voimaansaattamiseen on pidettävä kiinni. Vaalien vapaus ei toteudu, ellei myös muslimiveljeskunta voi niihin vapaasti osallistua ja valmistautua laillisena puolueena muiden joukossa.Näiden ehtojen täyttyessä muun maailman on oltava valmis tukemaan Egyptiä, jonka ahdingon yksi syy on ollut koko ajan kasvanut ihmisten pettymys johtajien kyvyttömyyteen korjata maan talouden jatkuvasti heikkenevää tilaa.
4.7.2013
