Hyvät liittokokousedustajat ja kutsuvieraat,

Onko suomalaisen metsäteollisuuden, sekä yritysten että työntekijöiden, tulevaisuus niin synkkä kuin viime vuosina totuttu esittämään? Yleistyksenä en tähän synkistelyyn yhdy. Suomalaisen metsäteollisuuden vahvalle osaamis- ja teknologiselle perustalle on edelleen hyvä rakentaa. Sen tukeminen on myös maan hallituksen asia. Jotta tässä onnistuttaisiin, on tärkeää löytää sellainen yhteinen tie, joka huomioi yritysten lyhyen tähtäimen kannattavuuden rinnalla myös laajasti ymmärretyn yhteiskuntavastuun.

Yritysten käyttäytyminen ei aina ole perustunut yksinomaan kirjoitettuihin sääntöihin. Kapitalismiin liittyi monin paikoin ja monissa maissa vahva patriarkaalinen perinne. Esimerkiksi ruukkien ympärille oli rakentunut sääty-yhteiskunnan kerrostumille rakentunut yhteisö, jossa patruunan odotettiin vastaavaan työntekijöittensä hyvinvoinnista, moraalista sekä laajemminkin niiden yhdyskuntien kehityksestä, joissa ne toimivat ja vaikuttavat. Ohi ja yli sen, mitä vähäinen ja kehittymätön lainsäädäntö edellytti.

Suomen metsäteollisuus toteutti vielä 50-luvulle saakka monilla paperitehdaspaikkakunnilla tämänkaltaista yhteiskuntavastuuta. Se merkitsi työläisille tarkoitettujen kohtuutasoisten asumismahdollisuuksien luomista kaavoituksella, tonteilla ja lainoilla, kehittävien ja hyväksi katsottujen vapaa-ajan viettämismuotojen ja kulttuuririentojen tukemista, sekä huolenpitoa vanhoista ja vanhenevista työntekijöistä.

Poliittisesti aktiivisiin vasemmistolaisiin patriarkaalinen vallankäyttö ei suhtautunut suopeasti, mutta asemaansa sopeutuneet työläiset pääsivät osallisiksi yhtiöiden tarjoamista sosiaalisista eduista. Valtakunnan urheilukin hyötyi – suojeluskuntien, ei TUL:n kautta – kuten Valkeakosken ja Myllykosken edelleen jatkuva jalkapallohegemonia osoittaa. Samoin arkkitehtuuri ja yhdyskuntasuunnittelu hyötyivät erityisesti Alvar Aaltoa työllistäneen Ahlströmin pääjohtajan Harri Gullichsenin ja tämän vaimon Mairen (os. Ahlström) suojeluksessa.

Tätä patriarkaalista yhteiskuntavastuuta ei pidä ihannoida eikä siihen ole paluuta. Vaikka yhtiöiden valikoiva sosiaalipolitiikka oli parempaa kuin sen kokonaan puuttuminen, oli se vain välivaihe kunnes yhteiskunta pystyi ottamaan sille kuuluvan vastuun terveydenhoidosta, asuntopolitiikasta, sosiaalihuollosta, eläketurvasta, peruskoulusta, kirjastoista, sekä liikuntatiloista. Paluuta ei myöskään ole työnantajapuolen yksipuoliseen saneluun työmarkkinoilla. Ammattiyhdistysliikettä tarvitaan työntekijöiden edustajaksi ja sopijaosapuoleksi.

Vanhaan yhteiskuntavastuuseen liittyi vahva paikallisuus. Suomalainen metsäteollisuus ja iso osa muustakin teollisuudesta ei alun perin saanut nimeään perustajaomistajien vaan perustamispaikkansa mukaan: Kajaani, Kemi, Oulu, Walkiakoski, Nokia, Enso, Wärtsilä, Myllykoski, Kaukas, Kymin, Rauma, Outokumpu, Raahe ovat näistä esimerkkejä. Perhe- ja sukuomistus ylläpiti myös sellaisia yhteiskuntavastuuta ylläpitäviä siteitä ja käyttäytymisnormeja, joita kasvottomien omistajien palkkarenkien johtamat monikansalliset suuret pörssiyritykset eivät enää tunnusta eivätkä tunnista.

Yhteiskuntavastuu tarkoittaa laajaa vastuunkantoa yritysten päätösten ja toimien seurauksista. Joissain asioissa se toimii paremmin kuin toisissa, parhaiten silloin kun asiasta on selvä, valvottu ja sanktioitu normisto. Huonoimmin se toimii kun yritykset tekevät kauaskantoisia päätöksiä toimintojensa uudelleenjärjestelyistä. Niistä seuraavat yhteiskunnalliset seuraukset voivat olla huomattavasti laajempia kuin vain jokaisen yksilön kohdalla työpaikan ja työn antaman toimeentulon menetys.

Tämä yhteiskuntavastuun ulkoistaminen on asetettava vertailuun sen kanssa, miten yritykset samanaikaisesti ovat avokätisesti saaneet investointiavustuksia, tuotekehitystukea, sekä työvoima- ja koulutuspolitiikan etuisuuksia. Yritykset ovat lisäksi hyötyneet kuntien kiinnostuksesta saada investointeja ja työpaikkoja. Seurauksena pitkäjänteisistä investoinneista yhteiskunta on myös turvannut yrityksille työvoimaa, jonka tiedot, taidot ja tuottavuus ovat Suomessa maailman huippuluokkaa. Yhteiskunta on kasvattanut vastuutaan työvoiman tarjonnasta ja laadusta samanaikaisesti kun kansainvälistyvät yritykset ovat omaksuneet myös työvoiman käytössä uuden joustavuutta korostavan strategian, joka on saanut välillä sanonnan ”henkilöstö on yrityksen arvokkain voimavara” kuulostamaan kevyeltä korulauseelta.

On kuitenkin merkkejä siitä, että yhteiskuntavastuun vaatimus on vahvistumassa. Vaikka patruunojen aika on peruuttamattomasti ohi, tulee työntekijöiden hyvinvoinnista ja työpaikkojen vakaudesta huolehtimisen edelleen kuulua suomalaisen metsäteollisuuden tehtäviin. Yhteiskuntavastuu, yhdessä sopiminen ja pitkäjänteisyys ovat niitä tekijöitä, jotka tuottavat myös yrityksille pitkän tähtäimen hyötyjä.

Pitkän tähtäimen hyötyjä voidaan saavuttaa myös kestävän kehityksen avulla, mikä valitettavan usein koetaan olevan ristiriidassa yritysten kannattavuuden ja työllistämisen kanssa. Tulee kuitenkin muistaa, että kestävä kehitys muodostuu kolmesta toisistaan riippuvasta osatekijästä: ekologisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta kestävyydestä.

Kestävä kehitys haastaa myös kvartaaliajattelun, jossa yrityksen toimintaa ohjaavat hyvin lyhyen aikavälin tulostavoitteet. Jos yritys likaa maineensa, siitä tuleva imagotappio ja siitä seuraava taloudellinen vahinko tulevat vaikuttamaan toimintaan pahimmassa tapauksessa vuosia. Tällaisella vahingolla on tietysti suora vaikutus myös työllisyyteen ja sen kykyyn osallistua kansantaloutemme tukemiseen. Tästäkin syystä myös hallitusten tulee edellyttää yrityksiltä yhteiskuntavastuuta.

Monet yritykset ovat ymmärtäneet, että liittyminen mukaan vapaaehtoisiin yhteiskuntavastuuseen sitouttaviin sopimuksiin ja järjestelyihin on omien etujen mukaista. Sopimukset eivät kuitenkaan yksistään riitä, ja voivat jopa johtaa kilpailua vääristävään ja epäreilua yritystoimintaa suosivaan vapaamatkustamiseen. On myös huomioitava, että kaikkiin lupauksiin ja mainetodistuksiin ei voi aina luottaa. Esimerkiksi eräät viimeaikaiset järkyttävät tehdastapaturmat kehitysmaissa ovat voineet tapahtua yrityksille, jotka ovat vain vähän aikaisemmin saaneet tarkistuksissa puhtaat paperit.

Vastuullisuutta onkin edistettävä sekä kansallisilla että kansainvälisillävelvoitteilla, sekä niiden tehokkaalla valvonnalla. Jo nyt YK:n ja OECD:n piirissä sovittujen ohjeistojen mukaan yritysten tulee kunnioittaa kansainvälisesti päätettyjä ihmisoikeuksia. Niihin kuuluvat niin sana- ja kokoontumisvapaus kuin oikeudet ihmisarvoiseen asumiseen ja perusturvaankin.

Ihmisoikeuksien toteutumiselle on keskeistä, että hallinto on vapaa myös yritysten ja poliittisten päättäjien välisestä korruptiosta. Tämän varmistamiseksi on tärkeää antaa työntekijäjärjestöille riittävät mahdollisuudet toimia ihmisoikeuksien ja työelämän perusoikeuksien toteuttamiseksi.

Pidän välttämättömänä, että kansainvälisesti toimivien yritysten toimintaa seurataan ja ohjeistetaan. On myös hyvä tietää millaisia vaikutuksia metsäteollisuuden investoinneilla on kehitysmaissa ja nousevissa talouksissa, kuten esimerkiksi Etelä-Amerikassa. Tässä kannustaisin ammattiyhdistysliikettä yhteistyöhön myös ympäristöjärjestöjen kanssa.

Nousevien talouksien myötä niin Aasiassa kuin Latinalaisessa Amerikassakin on syntynyt uutta kulutuskykyistä keskiluokkaa. Tämä on lisännyt kiinnostusta luonnonvaroihin ja maapohjaan – ja myös metsävaroihin. Siksi onkin tärkeää, että myös metsä- ja paperiteollisuuden toimialaa katsotaan kokonaisuutena arvioitaessa kestävän kehityksen ja vastuullisuuden kysymyksiä niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Lähtökohtana tulee olla kestävällä tavalla maanomistusolojen sekä luonnonvarainkäytön kehittäminen, sekä paikallisen väestön ja työntekijöiden elinmahdollisuuksien ja oikeuksien turvaaminen.  

Suomalainenkin yritys joutuu investointipäätöksiä tehdessään vertailemaan kotimaista ja kansainvälistä toimintaympäristöä. Kehittyvissä maissa työelämän perusoikeuksiin ja maanomistukseen liittyvät asiat ovat keskeinen riskitekijä yritystoiminnan vastuullisuudelle ja vakaudelle. Yleisesti ottaen haasteet liittyvät raaka-aineen saatavuuteen, tuotantokustannuksiin sekä nousevien talouksien suhteellisesti nopeampaan asiakaskunnan kasvuun.

Menestyksen ehto on usean tekijän summa. Yhteiskuntavastuullinen yritys ei ryntää halvemman työvoiman tai heikommin suojellun ympäristön perään vaan arvioi huolellisesti miten sen toiminta, yrityskuva sekä työntekijöiden sitoutuminen laadukkaaseen tuotantoon voivat kehittyä kestävällä tavalla. On tärkeää, että yritysten henkilökunta voi osallistua keskusteluun oman yrityksen toiminnan ja investointien vastuullisuudesta, mukaan lukien työn perusoikeuksien kunnioittaminen.

Investointien suuntaaminen useaan maahan on edellytys monen kansainvälisesti toimivan yrityksen tulevaisuudelle.  Ulkomaille tehtävien investointien ei kuitenkaan tule tapahtua kotimaisen tuotantokapasiteetin ja työpaikkojen kustannuksella. Suomalaisyritysten ulkomailla tapahtuvasta arvonlisästä tulisi suunnata kotimaan tuotantokapasiteetin ja työpaikkojen kehittämiseen riittävä osuus. Ei ole hyväksyttävää, että yritysten ulkomailla, sen paremmin kuin kotimassakaan, tekemä voitto valuu veroparatiiseihin. Konsernin sisäisiä palveluja ja varainsiirtoja, ns. siirtohinnoittelua tulee valvoa ja säädellä nykyistä tehokkaammin. Veropakoiluista tulee tässäkin asiassa päästä eroon.  Suomen hallitus on ollut keskeisesti nostamassa veroparatiisien ja veronkierron vastaisen toiminnan asialistalle niin EU:ssa kuin laajemmassa kansainvälisessä yhteistyössä.

Yritysten kansainvälisen toiminnan ollessa yhä enenevässä määrin kansalaisjärjestöjen ja kuluttajien suurennuslasin alla, vastuullisella toiminnalla voi olla huomattavaa myönteistä vaikutusta yrityksen toiminnalle ja sen kannattavuudelle. Vastuullisuus pitäisi nähdä liiketaloudellisesti kannattavana mahdollisuutena, ei kustannuksia lisäävänä pakkopullana.

Valtioneuvoston viime syksynä hyväksymä Yhteiskuntavastuulinjaus asetti tavoitteeksi, että Suomi on yhteiskuntavastuun mallimaa. On turha kuvitella, että tämä toteutuisi ilman suomalaisyritysten ja viranomaisten aitoa halua kehittää yritystoimintaa vastuullisempaan suuntaan. Yritysvastuu voi olla suunnan näyttäjä sosiaalisille uudistuksille, jotka palvelevat yhteiskunnan kokonaiskehitystä.

Osa suomalaista metsäalan yrityksistä osallistuu koulujen, asuntojen ja infrastruktuurin kehittämiseen esimerkiksi Aasian ja latinalaisen Amerikan investointikohteissa. Toiminta muistuttaa metsäpatruunoiden historiallista toimintatapaa Valkeakosken tai Myllykosken tapaisten ”paperipaikkakuntien” kehityksessä.

Tulevaisuudessa olisi tärkeää, että suomalaisen tietotaidon viemisen lisäksi metsäteollisuuden vientituotteena olisi enenevässä määrin myös suomalainen vastuullisen toimimisen malli. Olisi tärkeää, että yhteisöjen ja yhteiskunnan kehitystä ei nähtäisi vain hyväntekeväisyytenä vaan ymmärtäen että oikeus opetukseen, ihmisarvoiseen asumiseen ja syrjimättömästi saataviin palveluihin ovat kansainvälisesti hyväksyttyjä ihmisoikeuksia. Molemminpuoliseen luottamukseen ja kunnioitukseen perustuva yhteistyö ammattijärjestöjen kanssa on tärkeä menestystä tukeva voimavara.

Metsäsektorilla on erityinen merkitys vaurautemme kehityksessä. Vaurautta on kyetty kehittämään pitkäjänteisesti yritysten ja työntekijöiden kanssa yhteistyössä, luonnonvarojen riittävyydestä ja monipuolisuudesta huolehtien.  Meillä on siis vahva kansallinen osaamispohja vastuulliselle yritystoiminnalle – myös toiminnassa Suomen rajojen ulkopuolella. Tätä osaamispääomaa ei kannata hukata.

Suomalaiset metsäfirmat toimivat monissa asioissa oikean suuntaisesti. Ne ovat vähentäneet ympäristön kuormittamista merkittävällä tavalla. Lisäksi ennen niin yleinen kritiikki yritysten huonosta innovointikyvystä on saanut väistyä uusien laajemminkin biotalouteen liittyvien innovaatioiden tieltä. Lääketeollisuuden älykkäät pakkaukset, metsäteollisuuden sivuvirtoihin perustuva biodiesel-tuotanto, rakentamiseen kehitetyt puumuovikomposiittirakenteet sekä liuko- ja nano-sellu ovat sellaisia tuotekehityksen esimerkkejä, joiden voi toivoa antavan suuntaa niin metsäteollisuuden tulevaisuuden visioille kuin suomalaiselle teollisuudelle yleisestikin.

Suomalainen metsäteollisuus on tullut pitkän matkan yksinkertaisia perustuotteita valmistavasta, ja vain Suomen rajojen sisällä toimivasta teollisuuden alasta yhdistelmäksi perinteistä tuotantoa ja kasvavaa biotaloussektoria. Jatkossa sen menestys edellyttää kestävän kehityksen korkeimpien standardien noudattamista.

Hyvät ystävät,

Hallitusohjelma korostaa sitä, että hyvinvointi syntyy työstä. Suomen tulevaisuuden menestys sekä hyvinvointivaltion kestävä rahoitus ovat riippuvaisia korkeasta työllisyysasteesta. Tavoitteena on varmistaa kaikille työhön kykeneville mahdollisuudet ja kannusteet työhön osallistumiseen, pidentää työuria sekä turvata elinkeinotoiminnalle hyvät toimintaedellytykset. Kilpailukykymme vahvistuu sillä, että työmarkkinoilla vallitsee luottamuksen ilmapiiri, joka sitouttaa eri osapuolet yhteisiin päämääriin.

Melko tasan 30 vuotta sitten allekirjoitin Amnestyn kirjeen hallitukselle, jossa edellytettiin Suomelta aktiivisuutta tultuamme valituksi silloisen ihmisoikeuskomission jäseneksi. Kirjoitin asiasta myös saman tien Ytimeen pääkirjoituksen. Lainaan sitä eräänlaisena aikalaisyrityksenä yhdistää ihmisoikeudet silloisen reaalipolitiikan puitteisiin.

”Suomessa ihmisoikeuspolitiikkaan osallistumista on virallisen ulkopolitiikan opeissa aina vieroksuttu. Sehän olisi jo kiusallisen lähellä moraalisten arvojen soveltamista kylmien realiteettien hallitsemaan ulkopoliittiseen päätöksentekoon. Suomi, kuten muistetaan, on aina mieluummin lääkäri kuin tuomari eikä siten halua toimia tavalla, joka loukkaisi verisintä pyöveliäkään. Lääkärillä ei sitä paitsi ole kauppapolitiikkaan ulottuvia jääviysestoja.

Pääsyy pidättyvään ihmisoikeuspolitiikkaan on ollut maantieteemme. Suomen on hoidettava politiikkansa niin, ettei Neuvostoliiton luottamus maamme haluun torjua kolmansien osapuolten pyrkimykset käyttää maatamme Neuvostoliittoon suuntautuvan vihanpidon välikappaleena pääse horjumaan.

Tähän perustuvan käytännön viisauden eräs osa on, että Suomen on harjoitettava tiettyä pidättyvyyttä puuttuessaan sellaisiin ihmisoikeuskysymyksiin, joiden yhtenä osapuolena on Neuvostoliitto tai jokin sen liittolaisvaltio. Tämän vuoksi on katsottu puolueettomuuspolitiikkamme johdonmukaisuutta ja uskottavuutta horjuttavaksi, jollei samanaikaista pidättyvyyttä harjoiteta myös läntisiin ihmisoikeuskysymyksiin nähden.

Tiettyjen realiteettien huomioon ottaminen ja kunnioittaminen ei silti ole mikään peruste yleiselle pidättyvyydelle ihmisoikeuskysymyksissä eikä oikeuta sitä.

Puuttumatta siihen, että aritmeettisen ja menettelytavallisen tasapuolisuuden vaatiminen ns. idän ja lännen ihmisoikeusongelmiin on sinänsä epäanalyyttistä ja kyseenalaista, tahdon väittää, ettei Suomen nykyinen tasapuolisuuteen perustuva pidättyvyys ole sekään perusteltavissa. Paremman puutteessa voisi näkemystäni kutsua vaikka Tuomiojan doktriiniksi.

Jokaisella maalla ja ryhmällä on erilaisia liittolaissuhteita, historiasta, maantieteestä tms. johtuvia sidonnaisuuksia toisiin maihin ja ryhmiin, jotka toimivat pidäkkeinä esimerkiksi ihmisoikeuskysymyksissä. Jos tämän johdosta kaikkiin ihmisoikeuskysymyksiin sovellettaisiin vain juuri sen verran aktiivisuutta kuin suurimman rajoitteen alaisissa tapauksissa, vallitsisi maailmassa kohta pahaenteinen haudanhiljaisuus. Eikö siksi ole parempi, että mahdollisimman moni maa ja ryhmä toimii mahdollisimman aktiivisesti ihmisoikeuksien hyväksi aina kun se vain on mahdollista siitä riippumatta, että sidonnaisuudet joissakin kohdin asettavat sordiinon päälle?

Tietoisena kaksinaismoraalin harjoittamisena menettely ei tietenkään ole puolustettavissa. Sellaiseen ihmisoikeuspolitiikkaan ei ole uskomista, joka hyväksyy murhat ja kidutukset yhtäällä ja tuomitsee ne toisaalla.

Suositan siis Suomelle ja suomalaisille mahdollisimman aktiivista ihmisoikeuspolitiikkaa sekä YK:ssa että sen ulkopuolella. Jos toimintamme aktiivisuus joskus ilmansuunnasta riippuen vaihteleekin valikoidessamme keinomme todellisten vaikutusmahdollisuuksiemme mukaan, ei pidä pelätä tästä mahdollisesti aiheutuvia yksipuolisuussyytteitä. Yksikin pelastettu ihmishenki ja jokainen vapautettu mielipidevanki on arvokas saavutus itsessään, vaikka emme joka maan vankilakulttuuriin aina pääsisikään puuttumaan.

Mitä suurempi on ihmisoikeusaktivismin määrä maailmassa, sen pienemmäksi käyvät ihmisten järjestelmälliset sortamismahdollisuudet kaikkialla. On väärin kuvitella, että Carterin äänekäs esiintyminen Itä-Euroopan toisinajattelijoiden hyväksi olisi helpottanut hänen seuraajiensa toimia Keski-Amerikan pyöveleiden tukemiseksi, yhtä vähän kuin neuvostoliiton tuki esimerkiksi Apartheidin uhreille Etelä-Afrikassa on helpottanut neuvostojoukkojen sotatoimia Afganistanissa.”  [Ydin 3/1983]

Suomen Ihmisoikeuspolitiikan aktivoituminen alkoi siis jo kylmän sodan aikana, mutta vasta sen päättyminen toi Suomen peruuttamattomasti mukaan pohjoismaiseen ihmisoikeus-politiikan rintamaan. Euroopan unionin jäsenyyden myötä tämä on vain vahvistunut.

Tänään on perusteltu syy juhlia vuotta 1988 Suomen ihmisoikeuspolitiikan merkkivuotena. YK:n ihmisoikeusjulistus täytti 40 vuotta ja sen kunniaksi ulkoasiainministeriö ilmoitti Kansainvälisenä ihmisoikeuspäivänä 10. joulukuuta (1988) kansainvälisten ihmisoikeusasiain neuvottelukunnan perustamisesta ministeriön neuvoa-antavaksi elimeksi.

Tätä olivat suosittaneet jo keväällä niin eduskunnan perustuslakivaliokunta kuin Königstedtissä järjestetty ulkoasiainministeriön korkeimman virkamiesjohdon ihmisoikeusseminaari.   

Mallia otettiin paitsi pohjoismaisista neuvoa-antavista ihmisoikeuselimistä, myös ulkoministeriön piirissä toimineista aseidenriisunnan, ETYJ-, YK- ja kehitysyhteistyön neuvottelukunnista. Kansainvälisten ihmisoikeusasiain neuvottelukunnan päätehtäväksi nähtiin myötävaikuttaa siihen, että ihmisoikeuksista tulisi hyväksytty ja keskeinen tekijä Suomen ulkopolitiikassa.

Jo ensimmäinen neuvottelukunta loi Peter Stenlundin johdolla kansainvälisen ihmisoikeustoimintamme peruspilarit antamalla Suomen kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikan linjaa koskevan esityksensä ulkoministeri Pertti Paasiolle joulukuussa 1990. Raportti rohkaisi aktiivisuuteen toteamalla että ihmisoikeuspoliittinen aktiivisuus ei ole välttämättä ristiriidassa puolueettomuuden kanssa ja että eräät muut puolueettomat maat harjoittavat aktiivisempaa ihmisoikeuspolitiikkaa. Suosituksena oli, että Suomi ottaisi kantaa myös maakohtaisiin ihmisoikeuskysymyksiin ”kansainvälisillä foorumeilla tapauskohtaisesti harkiten”

Suomen liittyminen Euroopan neuvostoon, maanosamme merkittävimpään ihmisoikeusjärjestöön, vuonna 1989 antoi pontta ihmisoikeuksien aseman vahvistamiselle niin omassa maassamme kuin ulkopolitiikassammekin ja toi eduskunnan aktiivisemmin ihmisoikeuspolitiikan osaksi.

Ihmisoikeusajattelun vahvistuminen liittyy kansainvälisen ihmisoikeusnormiston kehittämiseen, ymmärtämiseen ja niiden valtioiden sisäiseen soveltamiseen. Tässäkin yhteistyöllä v. 1985 perustetun Åbo Akademin ihmisoikeusinstituutin ja muiden tutkimuslaitosten ja tutkijoiden kanssa –  joista mainittakoon Allan Rosas, Matti Pellonpää, Lauri Hannikainen ja Martin Scheinin – on ollut avainrooli.

Suomi on tänään sitoutunut eurooppalaisiin ja kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin varsin kattavasti. Ihmisoikeuksien merkityksen kasvu näkyy myös oman perusoikeusjärjestelmämme kehityksessä. Perustuslakiimme kirjatut oikeudet, sekä kansalais- ja poliittiset oikeudet että taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet, heijastavat pitkälti eurooppalaisessa ja kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestelmässä tapahtunutta kehitystä.

Maailmaa kutistava globalisaation yksi hyvä puoli on, että se on tuonut missä tahansa tapahtuvat ihmisoikeusloukkaukset nopeasti tietoomme. Niiden saama suurempi julkisuus ei välttämättä kerro niiden lisääntymisestä, mutta tekee entistä vaikeammaksi olla niihin puuttumatta.  Tämä myös tukee kansainvälisen ihmisoikeusnormistoa vahvistavaa kehitystä.

Valtaosa maailman valtioista on sitoutunut keskeisiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, mutta ihmisoikeuksien toteutuminen on edelleen valitettavan puutteellista. Tämän takia on edelleen tärkeää, että Suomi ajaa toimivallaltaan vahvoja ihmisoikeuksien valvonta- ja edistämiselimiä sekä niiden toimintaedellytysten parantamista. On myös tunnistettava globalisaation hyötyjen epätasaisen jakautumisen haaste ihmisoikeuksien toteutumiselle.

Kansainvälisten ihmisoikeusasiain neuvottelukunta on koonnut eri aikoina yhteen kansainvälisiin ihmisoikeusasioihin paneutuneet tutkijat kansalaisjärjestöt ja niiden aktiivit. Myös poliittisten puolueiden edustajat ovat olleet aktiivisia toimijoita neuvottelukunnassa. Monet neuvottelukunnan aloitteet ja kannanotot ovat auttaneet vahvistamaan ihmisoikeuspolitiikkaamme. Neuvottelukunta on vaikuttanut keskeisesti Suomen raportointikäytäntöjen kehittymiseen YK:n ja Euroopan neuvoston valvontaelimille ja niiden antamien suositusten täytäntöönpanoon kotimaassa. 

Ehkä ratkaiseva selitys juuri tämän neuvottelukunnan pysyvyydelle ulkoministeriön asiantuntijaelimenä on ollut juuri kyky yhdistää asiantuntemusta, kansalaisyhteiskunnan muutosvoimaa sekä poliittisten puolueiden kautta tapahtuvaa vaikuttamista poliittiseen päätöksentekoon. Neuvottelukunnan kädenjälki on näkynyt myös laajemmin suomalaisessa lainvalmistelussa ja politiikkalinjauksissa esimerkiksi koskien syrjintäkysymyksiä tai ihmisoikeus- ja perusoikeusvalvontaa Suomessa.

Neuvottelukunta on osaltaan edesauttanut yhteisymmärrystä Suomen kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikan suurista linjoista. Suomessa on omaksuttu laaja ihmisoikeusnäkemys, joka sisältää niin kansalais- ja poliittisten oikeuksien kuin taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien edistämisen. Punaisena lankana on ollut syrjittyjen ja haavoittuvimmassa asemassa olevien oikeuksien puolustaminen.

Neuvottelukunnan ja ministeriön tiivis yhteistyö on ollut esimerkkinä laajemminkin kansalaisyhteiskunnan ja hallituksen vuorovaikutuksen lisäämisessä ihmisoikeuspolitiikan kehittämisessä. Suomi onkin saanut kiitosta osallistavien toimintatapojen käytöstä mm. YK:n määräaikaisten maatarkastelujen yhteydessä. Tätä suuntaa on edelleen syytä vahvistaa.

Tänään julkistettavan ulkoasiainhallinnon ensimmäisen ihmisoikeusstrategian laatimisessa neuvottelukunnalla on ollut tärkeä rooli alkaen koko prosessin liikkeelle saattamisesta. Viime kesänä neuvottelukunnan puheenjohtajisto tuli tapaamaan minua ilmaistakseen huolensa siitä, että seuraava ihmisoikeusselonteko annetaan vasta vuonna 2014. Neuvottelukunta katsoi, että kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikkamme linjausten päivittäminen ei voi odottaa niin pitkään. Maailma on muuttunut sitten vuoden 2009, jolloin edellinen selonteko annettiin.

Koska koko valtioneuvoston ihmisoikeusselonteko annetaan vasta vuonna 2014, päätimme ulkoministeriössä valmistella oman ihmisoikeusstrategiamme, jonka pohjalta osallistumme koko valtioneuvoston selontekotyöhön.

Ihmisoikeusstrategia ja siihen liittyvä toimintaohjelma toimivat käytännön ohjenuorana ulkoasiainhallinnon ihmisoikeustoiminnalle. Strategialla on kaksi tavoitetta: toisaalta valtavirtaistaa ihmisoikeudet entistä paremmin ulkoasiainhallinnon koko toimintaan, toisaalta lisätä toimintamme vaikuttavuutta määrittelemällä ihmisoikeuspolitiikan läpileikkaavat tavoitteet ja kärkihankkeet.

Ihmisoikeusasiain neuvottelukunta on osallistunut aktiivisesti strategian valmisteluun. Tällä kertaa kansalaisyhteiskunnan osallisuutta prosessiin vahvistettiin siten, että laajojen kuulemisten lisäksi neuvottelukunnalla oli mahdollisuus vaikuttaa keskeneräisiin luonnoksiin. Vastuu linjauksista on luonnollisesti ulkoministeriöllä mutta olemme saaneet arvokasta palautetta ja monia ideoita neuvottelukunnalta ja sen jäsenjärjestöiltä. Ennen kaikkea neuvottelukunta on antanut valmistelulle tärkeää osviittaa siitä, mitkä ovat ne ihmisoikeuskysymykset, joihin Suomen aivan erityisesti tulisi keskittää aloitteellisuuttaan kansainvälisillä foorumeilla ja ulkopolitiikassaan.

Ulkoasiainhallinnon ihmisoikeusstrategia määrittelee toiminnan läpileikkaaviksi tavoitteiksi syrjinnän poistamisen ja avoimuuden ja osallisuuden lisäämisen. Nämä tavoitteet ohjaavat toimintaamme strategian voimassaolon eli seuraavan viiden vuoden ajan.

Suomi on vahva syrjittyjen ryhmien oikeuksien puolustaja. Naisten, lasten, alkuperäiskansojen, vähemmistöjen ja vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksien edistäminen on ollut toimintamme keskiössä.

Suomessa on kansainvälisesti vertaillen tasokasta ja laajaa kansalaisjärjestöjen ihmisoikeusosaamista. Tätä kansallista vahvuutta on osattava hyödyntää entistä paremmin. Osallisuuden ja avoimuuden vahvistaminen on tärkeä edellytys myös syrjinnän poistamiselle. Syrjittyjen ryhmien on päästävä vaikuttamaan heitä itseään koskevaan päätöksentekoon. Olemme avoimia ehdotuksille yhteistyön tiivistämisen muodoista ja tavoista. 

Kansalaisjärjestöjen merkitystä syrjittyjen ryhmien oikeuksien esiin nostamisessa ei voi ylikorostaa. Aloite uusille sopimuksille ja niiden toimeenpanon vahvistamiselle on tullut usein kansalaisyhteiskunnalta. Myös medialla on roolinsa syrjinnän vastaisessa työssä.   

Romanien oikeudet sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat painottuneet toiminnassamme viime vuosina. Jatkossakin tulemme edistämään näitä meille tärkeitä asioita yhteistyössä sekä kansalaisyhteiskunnan että muiden hallitusten kanssa.

Pyrimme myös kehittämään toimintatapojamme ihmisoikeuspuolustajien tukemisessa ja suojelussa mm. laatimalla EU:n suuntaviivojen soveltamisohjeet edustustoillemme sekä kiinnittämällä erityistä huomiota ihmisoikeuspuolustajien viisumikysymyksiin.

Liian usein kansainväliset järjestöt toimivat vielä suljetun toimintakulttuurin perinteen kahlitsemina vaikka edistystäkin on tapahtunut. On tärkeää, että kansalaisjärjestöt pääsevät entistä tehokkaammin vaikuttamaan hallitusten väliseen toimintaan. Yhtä tärkeää on, että omassa toiminnassamme lisäämme edelleen avoimuutta.

Läpileikkaavien tavoitteiden pohjalta olemme määritelleet seuraavan kahden vuoden kärkihankkeiksi naisten ja tyttöjen ihmisoikeudet, taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet sekä osallisuuden lisäämisen. Kaikkien näiden hankkeiden yhteydessä pyrimme myös edistämään erityisesti syrjittyjen ryhmien oikeuksia. Olemme luonnollisesti yhtä sitoutuneita muihin tärkeisiin ihmisoikeushankkeisiin mutta niiden kohdalla voimme liittyä muiden aloitteellisten toimijoiden joukkoon.

Kärkihankkeiden identifioinnissa olemme etsineet erityisesti kysymyksiä, joissa Suomen aloitteellisuudella on ratkaiseva merkitys ja joissa meillä on vahvaa osaamista. Tarvitsemme myös tutkijayhteisön sekä parhaillaan kehittyvien kotimaisten ihmisoikeuselinten ja verkostojen tietämystä ja aloitteita.

Ihmisoikeuskysymysten erityspiirre on niiden horisontaalisuus. Ne ovat tärkeä osa ulkopolitiikkaamme kaikilla osa-alueilla. Ministeriön eri osastot ovat osallistuneet strategian ja toimintaohjelman valmisteluun ja miettineet omat tavoitteensa ihmisoikeuksien edistämiseksi. Jatkossa pyrimme entisestään lisäämään ihmisoikeusosaamista ulkoasiainhallinnossa. Tarkoitus on lisätä ja systematisoida virkamiestemme ihmisoikeuskoulutusta sekä käyttää tehokkaasti hyväksi ihmisoikeusaktiivien ja – tutkijoiden asiantuntemusta.

Ihmisoikeusstrategiaan liittyvä toimintaohjelma on yritys kehittää politiikkaamme tavoitteellisemmaksi ja määritellä nämä tavoitteet täsmällisemmiksi ja helpommin seurattaviksi. Ulkopolitiikan alalla tavoitteet ja niiden saavuttaminen tai oman panoksen merkityksen arviointi eivät aina ole yksiselitteisesti mitattavissa. Pyrimme kuitenkin seuraamaan tavoitteiden toteutumista järjestelmällisesti ja raportoimaan tuloksista julkisesti. Toivon, että Kansainvälisten ihmisoikeusasiain neuvottelukunta ottaa keskeisen roolin strategian ja toimintaohjelman seurannassa.

Strategiamme toimii osviittana myös osallistumisellemme koko valtioneuvoston ihmisoikeusselonteon valmisteluun. Ihmisoikeuspolitiikan uskottavuus edellyttää kotimaisen ja kansainvälisen toiminnan keskinäistä johdonmukaisuutta ja tämän toteuttaminen jatkuvaa yhteistyötä eri ministeriöiden välillä. Ministeriöiden välinen yhteistyö on tiivistynyt mm. UPR- raportoinnin sekä ministeriöiden välisen ihmisoikeusverkoston puitteissa.

Arvoisat ihmisoikeusaktiivit,

Kansalaisyhteiskunnan merkitys suomalaiselle ihmisoikeuspolitiikalle on korvaamaton. Odotan teiltä jatkossakin näkemyksiä, aloitteita ja tarvittaessa kritiikkiäkin. Toivon erityisesti teiltä ajatuksia siitä, mihin kysymyksiin tulisi kiinnittää huomiota jatkossa. Kansalaisjärjestöt ovat usein nopealiikkeisempiä ja voivat verkostojensa kautta havaita heikkojakin signaaleja.

Haluan esittää vilpittömät kiitokseni Kansainvälisten ihmisoikeusasiain neuvottelukunnalle, sen jokaiselle puheenjohtajalle sekä aktiiville. Teidän panoksenne Suomen kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikan vahvistamisessa on ollut merkittävä.

Ihmisoikeustilanne ei anna syytä juhlaan ennen kuin kaikki ihmiset todellakin ovat vapaita ja tasavertaisia avoiltaan ja oikeuksiltaan. On kuitenkin tärkeää että muistamme myös joskus onnitella ihmisiä ja yhteisöjä jotka tekevät arvokasta työtä Suomessa ja kansainvälisesti ihmisoikeuksien kunnioittamiseksi ja toteutumiseksi käytännössä. Tänään on syytä juhlia ja onnitella erityisesti 25-vuotiasta Kansainvälisten ihmisoikeusasiain neuvottelukuntaa ja toivottaa sille intoa ja menestystä.

Mr. Secretary-General, Excellencies, Ladies and Gentlemen,

We have reached a major milestone after years of works, negotiations, compromises and a few disappointments. We have adopted the Arms Trade Treaty and moved on to a new phase in the process that started a decade ago. Active involvement of the United Nations, governments, non-governmental organisations and industry has brought us to this point. We can be very proud of our achievement both as far as international treaties and arms control are concerned. We have taken a major step forward in controlling the use of conventional arms and small arms and light weapons, the present day weapons of mass destruction, that according to estimations kill hundreds of thousands of people every year.

This Treaty gives us an additional tool to lessen human suffering, to eradicate criminality and a threat to civilian population caused by easy access to small arms and light weapons in particular. The Treaty gives us means to curb irresponsible transfers of conventional arms which have affected security in different states and regions and lead to human rights violations, especially those of women and children.

This Treaty shall enter into force after 50 ratifications, which makes us both believe and hope that the Treaty could enter into force rather soon. We are here to start that process. Many countries are ready to sign the Treaty already now. A lot of decisions are also left to the State Parties and it is important to get the right combination of countries to make those decisions which will also affect the implementation of the Treaty. We need major producers and major importers, small and big countries to ratify this treaty as soon as possible. We also appeal to those countries which abstained or voted against the treaty to overcome their reservations and join the historic tide.

In Finland we have already started the ratification process and we should be ready to ratify in a few months time, in the autumn after the parliamentary approval of the necessary legislation. We would like to ratify the Treaty early since we have been involved with this process since its very beginning.

In Finland we have a functioning export control system and the legislation on export of weapons was updated last year. Nevertheless, even the best systems can be made more effective and efficient to make sure that the letter and spirit of the Arms Trade Treaty is fulfilled.

Mr. Chairman,

The Treaty will become reality only when it enters into force. We encourage as many states as possible to sign and ratify the Treaty and also effectively implement it on the ground. Only through implementation it will make a real difference and have an impact on the lives of millions who have suffered from armed conflicts or weapons in wrong hands, from corruption and lack of transparency in global arms trade. When implemented the Treaty should have a major effect also on development particularly in the least developed countries, where conflicts are a major obstacle to development.

Throughout this process we have had excellent cooperation with non-governmental organisations both back home and internationally. And honestly, without their pressure and work we would not have been able to get this Treaty. I would commend and congratulate on their tireless efforts and work. In the future we need non-governmental organisations to put pressure on governments to sign, ratify and implement this treaty. We need their ideas how to make best possible use of the time before the Treaty enters into force. We cannot afford to forget the ATT process just because we now have the Treaty. Today we can celebrate but then the real work starts. The Treaty needs to enter into force as soon as possible.

We need to intensify this work and cooperation in order to implement this Treaty and make it as universal as possible. Broadest possible cooperation between all actors: governments, international organisations, non-governmental organisations, industry and even individuals is needed to bring about this result. We have indisputably a common goal.

Finland is also prepared to assist countries which have difficulties in ratifying and implementing the Treaty thus fulfilling one of the important Treaty obligations.
Finland, as one of the co-authors of the ATT process, will do its best to promote the ATT, its signatures and ratifications and hopes that very soon we can move to the real implementation of the Treaty on the ground. The seven co-authors will also continue their efforts to promote the ATT in different ways, also cooperating with others. Now that we have the Treaty the next challenge is its universalisation.
Thank you, Mr. Chairman.