Etelä-Afrikan African National Congress vietti satavuotisjuhliaan Blomfontainessa. Paikalla oli puolisensataa nykyistä ja entistä afrikkalaista valtionpäämiestä sekä lukematon määrä muita aikanaan apartheidin vastaista kamppailua tukeneita kutsuvieraita. Eurooppalaisten joukossa pohjoismaat olivat parhaiten edustettuina. Juhlan puitteet ja puheet olivat komeita, mutta niitä leimasi etupäässä taaksepäin katsominen ja liikkeen historian kunniakkadien vaiheiden kertaaminen. Tulevaisuuteen katsominen ja konkretia Etelä-Afrikan ongelmien ratkaisemiseksi jäi vähäisemmäksi, kenties siksi että ANC:n sisällä on myös kasvavassa määrin valtataistelun piirteitä saaneita ristiriitoja tulevaisuuden suhteen. Entisten vapautusliikkeiden on kaikkialla ollut vaikea sopeutua hallitsemisen arkeen tavallisena puolueena monipuoluedemokratian muiden puolueiden joukossa. ANC on säilyttänyt aidon kansansuosionsa täysin rehellisissä vaaleissa ja sananvapauden vallitessa, mutta Etelä-Afrikassakin kasvanut eriarvoisuus ja eliitin korruptionomainen valtaan takertuminen kalvavat sen suosiota, eikä nuoren demagogin Julius Maleman valkoisiin kohdistuva rasistinen retoriikka ole mikään lääke näihin ongelmiin. Etelä-Afrikka on edelleen Afrikan kehittyneinen ja toimivin valtio ja maanosan johtava maa. Se on alueellinen suurvalta jonka rooli SADC-yhteistyössä on ollut rakentava ja usein myös konfliktien ratkaisemisessa tuloksellinen. BRICS-maiden joukossa maa tavoittelee maailmanlaajuista vaikuttajaroolia ja pysyvää paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa. Laajennetussa ja uudistetussa turvaneuvostossa Afrikka on oikeutettu tällaiseen edustukseen, mutta siitä myös kilpaillaan Afrikan Unionissa. EU on noteerannut Etelä-Afrikan strategiseksi kumppanikseen, mutta ei ole vielä ihan selvää mitä tällä tarkoitetaan. Aito vuoropuhelu ja yhteistyö on molempien kannalta oikea tapa antaa tälle sisältöä. 12.1. 2012
Tage Erlander, Dagböcker. 1961-1962, utgivna av Sven Erlander. Gidlunds Förlag, 380 s., Tukholma 2011
.ExternalClass .ecxhmmessage P {padding:0px;} .ExternalClass body.ecxhmmessage {font-size:10pt;font-family:Tahoma;}
Kansankodin maanisä avomielisenä
Siinä missä 70-luvun alkupuolella julkaistut Ruotsin pitkäaikaisimman pääministerin Tage Erlanderin kuusiosaiset, suurin odotuksin vastaanotetut muistelmat osoittautuivat mitäänsanomattomaksi pettymykseksi, ovat hänen kuolemansa jälkeen 2001 alkaen julkaistut uskomattoman laajat ja yksityiskohtaiset päiväkirjat osoittautuneet sitäkin antoisammiksi. Minäkin hankin ja luin kaikki vuodesta 1945 alkaneen sarjan osat ja tein useimmista myös kirjavinkin, mutta sitten vuoteen 1956 saakka yltäneen kuudennen osan jälkeen mielenkiintoni lopahti. Nyt kuitenkin tartuin sarjan uusimpaan osaan joululukemisena ja huomaan, että taidan sittenkin hankkia myös väliin jääneet osat.
Tähän vaikuttaa sekin, että vuodet 1961 ja 1962 ovat olleet tavallista tapahtumarikkaampia vuosia. Osansa saavat kylmän sodan jännittävimmät ajat, epäonnistunut maihinnousuyritys Kuubaan, Berliinin muurin pystyttäminen, ydinkokeet, Englannin yritys päästä Euroopan talousyhteisön EEC-jäseneksi ja sen Pohjolaan eripuraa kylvänneet heijastusvaikutukset, noottikriisi ja Kuuban kriisi, jollain maailma oli ydinsodan partaalla.
EEC:n perustanut Rooman sopimus allekirjoitettiin 1957 kuuden maan toimesta. Vastapainoksi sille britit kokosivat ns. ulkoseitsikon eli vuonna 1959 allekirjoitetun sopimuksen Euroopan vapaakauppa-alue EFTA:sta. EFTA ei kuitenkaan ollut edes kunnolla ehtinyt aloittaa toimintaansa, kun britit tulivat uusiin ajatuksiin ja hakivat vuonna 1961 jäsenyyttä EEC:ssä, saaden Tanskan ja Irlannin sekä vuotta myöhemmin Norjankin hakemaan jäsenyyttä. Tämä asetti Ruotsin hankalaan asemaan. Debatti oli yhtä raastavaa kuin kysymys Ruotsin liittymisestä Natoon vuonna 1949 oli ollut ja se myös nosti pintaan Skandinavian maiden erot myös sosialidemokraattien piirissä, eikä Erlander päiväkirjoissaan pohjoismaisiin naapurimaihin kohdistamaansa ärtymistä peittele. Ruotsin osaltahan asia ratkesi Erlanderin elokuussa1961 Metallin liittokokouksessa pitämään puheeseen, jossa hän linjasi Ruotsin puolueettomuuden sulkevan täysjäsenyyden mahdollisuuden pois, mutta viittasi myös jäsenyyden talouspolitiikalle tuomiin ongelmiin. Sittemmin tammikuussa 1963 de Gaulle pani pisteen silloiselle laajentumiskeskustelulle sulkien pois brittien (ja muiden hakijoiden) mahdollisuuden tulla yhteisöön mukaan.
Erlanderilla ja Ruotsin sosialidemokraateilla oli noina vuosina ongelmia muidenkin veljespuolueiden kanssa mm. Internationaalin kokouksissa, joissa he vieroksuivat Nato-maiden sosialidemokraattien silloista jyrkkää kylmän sodan aikaista retoriikkaa. Suomessa sosialidemokraattien puoluehajaannus aiheutti myös murheita. Erlander luotti Fagerholmiin, joka puolestaan ei peitellyt ruotsalaisilta Leskistä ja Lindblomia kohtaan tuntemiaan epäluuloja. Suomalaisten menettelytavat myös epäilyttivät: Erlander ei antanut suostumustaan sille, että ruotsalaiset olisivat toimineet välikätenä ilmoituksen mukaan Saksan SPD:ltä peräisin olevan merkittävän ei-julkisen puolueavustuksen siirtämisessä Suomen SDP:lle.
Noottikriisi saa Erlanderin päiväkirjoissa melkoisesti huomiota ja hän kirjaa myös monien, mm. Torsten Nilssonin jo tuolloin esittämät epäilyt siitä, että nootti olisi järjestetty tukemaan Kekkosen uudelleenvalintaa. Omana mielipiteenään Erlander kuitenkin kirjasi: ”Eftersom jag aldrig tvivlat på Kekkonens patriotism, vägrade jag att tro på ett sådant spel”. ( ”Koska en koskaan ole epäillyt Kekkosen isänmaallisuutta, kieltäydyin uskomasta tällaiseen peliin.”
60-luvun alku oli murrosaikaa myös siinä suhteessa, että maailmanpolitiikan näyttämö avartui, Ruotsi meni mukaan YK:n Kongon operaatioon ja kehitysmaa- ja kehitysyhteistyökysymykset tunkeutuivat Ruotsissa jo politiikan keskiöön, ei vähiten Erlanderin luottohenkilön Olof Palmen vaikutuksesta. Oppirahojakin ruotsalaiset maksoivat: kesällä 1961 Ugandan itsenäisyysjohtajana Milton Obotena esiintyneen huijarin onnistui päästä pääministerin puheilla pyytämään rahaa tulevia vaaleja varten, mutta hän paljastui ennen kuin rahoja annettiin ja koko tapahtuma painettiin villaisella.
Jo päiväkirjojen ensimmäisessä osassa kävi selväksi, että Erlanderin ykkösinhokki poliittisten kilpailijoiden joukossa oli kansanpuolueen johtaja Bertel Ohlin, eikä tämä suhde 60-luvun alussa ollut lainkaan lientynyt, päinvastoin. Erlanderin valittaa toistuvasti Ohlinin häikäilemätöntä epärehellisyyttä ja valittaa sitä, että väittely hänen kanssaan laskee kokonaisuudessaan poliittisen keskustelun tasoa.
60-luvun alussa Erlanderilla oli takanaan jo poikkeuksellisen pitkä pääministerikausi, sosialidemokraatit menestyivät koko ajan hyvin ja hallitsivat poliittista kentää suvereenisti eikä Erlanderia puolueessa tai maan johdossa uhannut mikään. Hänellä jos kellään olisi ollut aihetta todeta maan olleen häneen tyytyväinen ja hänen maahansa, mutta päiväkirjaa leimaavat edelleen toistuvat itsetutkiskelun ja -epäilyn ilmaisut, usein Ohlinin kanssa käytyihin, Erlanderin vastenmielisiksi ja alentaviksi kokemiin yhteenottoihin liittyen, vaikka ne ovatkin pääministerikauden alkuun verrattuna vähentyneet.
Tammikuu 2012
Venäjä ja Suomen ihmisoikeudet
Venäjän ulkoministeriö on julkaissut verkkosivuillaan laajan raportin otsikolla ”raportti ihmisoikeustilanteesta valikoiduissa maissa”. Tämä saattaa näin valikoiduissa maissa monin paikoin nostattaa kulmakarvoja ja kenties rypistääkin niitä, mutta perusajatus on mielestäni hyvä ja tervetullut. Arvioimalla avoimesti muiden maiden ihmisoikeustilanteita ja niissä esiintyviä puutteita Venäjä liittyy niiden maiden joukkoon jotka lähtevät siitä, että kansainvälisissä sitovissa sopimuksissa määritellyt universaalit ihmisoikeudet eivät ole valtioiden sisäisiä asioita vaan jokainen valtio on myös tilivelvollinen muille ihmisoikeuksien toteutumisesta. Suomi ei ole mitenkään erityisasemassa mm. EU-maita, USA:a ja Kanadaa arvioivassa raportissa, eikä Venäjä ole ainoa maa, joka on esittänyt Suomen ihmisoikeustilanteesta arvioitaan. Tässä raportissa Suomea koskevat huomautukset ovat pääosin asiallisia ja aiheellisiakin, kuten huomiot oikeudenkäyntien kohtuuttomasta venymisestä, maahanmuuttajiin kohdistuvasta syrjinnästä, perheväkivallasta, sukupuolten palkkaeroista, huostaanottojen yleisyydestä tai venäjänkielistä väestöä koskevan kansallisen politiikan puuttumisesta. Näihin olemme Suomessa itsekin toivoneet parannusta.
Raportissa on nostettu esiin myös eräitä nimettyjä lasten huoltajuuskiistoja, joissa toinen osapuoli on Venäjän kansalainen. Tällaisten asioiden osalta olen jo yli 40 vuotta sitten Helsingin kaupungin lastensuojelulautakunnan puheenjohtajana oppinut, että lastenhuoltajuuskiistoissa julkisuuden kautta käräjöinti on aina kyseenalaista, yleensä lapsen edun vastaista ja ongelmallista myös siksi, että vaitiolovelvollisuutta kunnioittavat viranomaiset eivät sellaiseen voi osallistua. Mitään tapausta ei pidä arvioida vain yhden osapuolen kertomusten perusteella. Siksi riittää kun totean, että näissäkin asioissa Suomessa viime kädessä oikeuslaitos valvoo sitä, että kaikkia lakeja ja sopimuksia noudatetaan ja että aina yritetetään hakea lapsen edun kannalta paras ratkaisu.
Kaiken kaikkiaan tällainen raportointi luo edellytyksiä käydä aitoa ihmisoikeusdialogia, mukaanlukien mahdollisuuden kysyä myös sen perään, miten vastaavankaltaiset ja monet muutkin asiat on Venäjällä hoidettu.
3.1. 2012
Telakkateollisuus Suomessa
Loistoristeilyaluksen tilauksen päätyminen STX-yhtiön Ranskan telakalle Turun telakan asemesta on herättänyt kiihkeääkin keskustelua. Se jatkuu aivan varmasti vielä helmikuussa myös eduskunnassa, siitä riippumatta tekevätkö persut asiasta välikysymyksen vai eivät.En kuulu talouspoliittiseen ministerivaliokuntaan enkä ole nähnyt sitä salassa pidettävää tai muutakaan aineistoa, johon valiokunnan ratkaisut ovat perustuneet. Kommentointini voi siten olla vain julkisuudessa esitettyihin tietoihin ja arvailuihin nojaavaa, enkä niiden perusteella näe syytä asettaa hallituksen ratkaisua kyseenalaiseksi.Olin itse mukana 1999 silloisena kauppa- ja teollisuusministerinä EU-puheenjohtajakaudellamme ajamassa voimakkaasti ratkaisua, joka olisi lopettanut sairaaksi käyneen telakoiden tukiaiskikilpailun EU:ssa. Silloin saimme aikaiseksi joitain tukiaisten alasajoon tähtääviä päätöksiä. Ne eivät ole kuitenkaan toteutuneet vaan tänä päivänä telakkateollisuus on edelleenkin eniten tukiaisia keräävä toimiala EU:ssa.
Vaikka näillä tuilla olisi ylläpidetty työpaikkoja ja osaamista, pitää kuitenkin myös kysyä minkälaisin kustannuksin ja kenen eduksi. Kokonaislaskelmaa en esim. viimeisen 10 vuoden ajalta EU:ssa maksetuista telakkatukiaisista ole nähnyt, mutta pieni summa se ei ole. Sitä arvioitaessa on samalla kysyttävä paljonko kokonaan uusia työpaikkoja ilman tukiaisia toimeentulevilla muilla aloilla olisi tämän suuruisella innovaatioihin ja start up-yrityksiin suunnatulla rahapanostuksella aikaansaatu. Toinen yhtä tärkeä kysymys on, kuinka kestävää ja järkevää on se, että näiden tukiaisten edunsaajina ovat olleet risteilyaluksia Karibialla pyörittävät amerikkalaisvarustamot ja eurooppalaisia telakoita omistavat aasialaiset yritykset. Tässä nimenomaisessa tapauksessa tilauksen saamiseksi oli joka tapauksessa tarjolla Suomen telakkahistorian mittavin tukipaketti, eikä ollut minkäänlaista varmuutta siitä, että 50 miljoonan euron pääomalaina – jos sellaista laillisesti olisi edes mahdollista antaa – olisi tuonut tilausta Turkuun. Pahimmassa tapauksessa se olisi ollut vain telakanomistajalle mennyttä ylimääräistä tukea telakan alasajokustannuksiin.Tämä ei tarkoita sitä, etteikö pääomatuki voi joskus olla perusteltu, työllisyyttä ja osaamista kestävällä tavalla tukeva ratkaisu. Sen luonnollinen muoto olisi silloin samalla myös omistajavaltaa antava osakesijoitus, jollaisella Ranskan valtio on mukana sikäläisessä STX-telakkayrityksessä. EU:kaan ei ole vielä tällaista julkista omistusta voinut kokonaan julistaa laittomaksi, vaikka se uuliberalistien ohjelmaan kuuluukin.
Suomessa on edelleen laadukasta laivanrakennusalan tietotaitoa ja terve tukiaisiin perustumaton vahva kilpailukyky arktisessa osaamisessa. Hallituksen tehtävänä on osaltaa huolehtia siitä, että tällaisiin vahvuuksiin nojaava telakkateollisuus voi Suomessa hyvin.2.1. 2012
