Globalisaatiota ja demokratiaa käsitellyt Helsinki Prosessi käynnistettiin Tansanian ja Suomen yhteisenä hankkeena kymmenen vuotta sitten, ja se saatettiin päätöksen kuusi vuotta myöhemmin, jolloin loppuraportti luovutettiin YK:n pääsihteerille. Kun nyt järjestimme yhdessä Tansanian ulkoministerin Bernand Memben kanssa vetämäni kaksipäiväisen Helsinki Prosessi + 10 konferenssin Hanasaaressa, emme olleet herättämässä prosessia uudelleen henkiin, vaan tekemässä yhdessä siinä mukana olleiden lukuisten yhteistyökumppanien kanssa kertaluonteisesti tilannearvioita siitä, miten maailma tänään makaa ja mitä Prosessissa työstetyille ajatuksille ja esityksille on tapahtunut. Toisena ajatuksena oli saada samoilta kumppaneilta tukea Suomen hallituksen ohjelmassa oleville monille globalisaatiohallintaa koskeville tavoitteille ja kuulla heidän näkemyksiään siitä, miten niitä voitaisiin konkretisoida ja viedä eteenpäin. Tilaisuudessa vallitsi innostunut henki, käydyt keskustelut antoivat paljon hyödyllisiä ajatuksia ja kaikki kutsutut pitivät aloitetta konferenssin järjestämisestä tervetulleena. Vaikka prosessia sellaisenaan ei enää käynnistetä, on tarpeen ylläpitää ja kehittää prosessissa rakennettuja monipuolisia yhteistyösuhteita kansalaisyhteiskuntaan ja muihin toimijoihin, samoin kuin prosessin ystäväryhmänä tunnettuun joukkoon valtioita, joiden kanssa olemme vieneet joitain valikoituja hankkeita eteenpäin. Tämä voi johtaa esim. pienten työryhmien kokoamiseen valittujen kysymysten merkeissä ja erillisten sivutapahtumien järjestämiseen Helsinki Prosessin brändiä käyttäen, esim. Rio + 20 kokouksen yhteydessä Rio de Janeirossa kesäkuussa. 15.2. 2012
Kaarin Taipale (toimittanut), Guggenheimin varjossa. Into, 161 s., Riika 2012
Pamfletti riisuu keisarin vaatteet
Alkuperäisen aikataulun mukaan Helsingin kaupungin olisi jo pitänyt sitoutua uuden Guggenheim-taidemuseon rahoittamiseen ja rakentamiseen Helsingin kalleimmalle ja näyttävimmälle rakennuspaikalle Katajanokalle presidentinlinnaa varjostamaan. Se että näin ei ole (vielä) tapahtunut on paljolti Kaarin Taipaleen ja muiden hankkeeseen kriittisesti paneutuneiden kirjoittajien ja vaikuttajien ansiota.
Taipale ja Guggenheimin varjossa -pamfletin neljä muuta kirjoittajaa käyvät kriittisesti läpi tammikuussa julkaistua Guggenheim-säätiön itse tekemää päätöksen pohjaksi tarkoitettua Guggenheim-raporttia, sitä koskevaa kirjoittelua ja siitä käytyä keskustelua. Kirja on erityisen tarpeellinen puheenvuoro tilanteessa, jossa mahtavat voimat on jo etukäteen valjastettu hankkeen tueksi ja luotu myös ilmapiiriä, jossa kaikkien on ylistettävä keisarin uusia vaatteita.
Kirjan tekstistä lähes puolet on lähtöisin Kaarin Taipaleen kynästä. Hänen artikkelinsa on kattava katsaus hankkeen taustaan ja raporttiin, jonka perusteella kaupungin päättäjien odotetaan hankkeeseen sitoutuvan. Käsittelyyn tulee niin hankkeen talous, taidepolitiikka kuin arkkitehtuuri. Täydentävissä muissa artikkeleissa kaupungin taidemuseon ja Kiasman johtajana toiminut Tuula Karjalainen käy läpi hankkeen vaikutusta muuhun taidetarjontaan, Aku Alanen musertaa hankkeen pohjana olevat laskelmat, Arja Alho arvioi hankkeen valmistelua kunnallisen demokratian kannalta ja Aalto-yliopiston bränditutkija Patrizia Hongisto asettaa G-hypen terveisiin mittasuhteisiin.
Guggenheimin varjossa on sitä mitä Huutomerkki-sarja parhaimmillaan yli 40 vuotta sitten: ajankohtainen, hyvin toimitettu, terävä, kriittinen ja kantaaottava pamfletti tärkeästä asiasta. Se ei ole viimeinen sana keskeneräisessä prosessissa, mutta on voinut parhaimmillaan myötävaikuttaa siihen, mikä tulee olemaan viimeinen repliikki.
Jossain tätä laajemmassa Guggenheim-pamfletissa olisi voinut kirjoittaa enemmän itse Guggenheim-säätiöstä ja sen historiasta tai käydä Helsinki-hankkeen erilaisia intressikytkentöjä tarkemmin läpi. Nopeasti tehdystä pamfletista löytyy varmaan myös virheitä, mutta ne ovat varmasti vähäisempiä ja halvempia kuin tarkoitushakuisesta ja kalliista G-raportista löytyvät. Ansiokkaasti ja engasoituneesti kirjoitettuna ajankohtaispuheenvuorona puolitoistasataasivuinen kirja on juuri sellaista hiekkaa, jota tämä kyseenalaisin keinoin hätiköity hanke nyt rattaisiinsa tarvitsee.
Helmikuu 2012
Verenvuodatus jatkuu Syyriassa
Syyrian tilanne pahenee päivä päivältä, väkivalta kasvaa ja kuolonuhrit lisääntyvät. On valitettavaa, että YK:n mahdollisuudet puuttua jo kohta sisällissodan kaltaiseen tilanteeseen ovat toistaiseksi kaatuneet turvallisuusneuvostossa kahden maan käyttämään vetoon. Yksi syy Venäjän käyttäytymiseen on heidän tyytymättömyytensä siihen, miten aiempaa Libyan päätöslauselmaa heidän mielestään tulkittiin väärin. Vaikka Venäjällä olisi perusteita näkemykselleen ei ole hyväksyttävää, että siitä saavat syyrialaiset kärsiä. Tämä on myös nyt venäläisille näytön paikka siitä, pystyvätkö he perinteisesti hyvillä suhteillaan Assadin hallitukseen saamaan sen luopumaan väkivallan kiihdyttämisestä. Tilanteen jatkuminen ja väkivallan kärjistyminen on myös Venäjän kannalta kestämätöntä.
On edelleen pyrittävä siihen, että YK:n turvaneuvosto voisi ottaa sille kuuluvan vastuun väkivallan lopettamiseksi. Tämä on edelleen myös Arabiliiton tavoite ja sen yrityksille löytää tie väkivallan lopettamiseen ja demokratiaan johtavaan ratkaisuun Syyriassa on annettava kaikki tuki. Yhä selvempää on, että tällaisen ratkaisun yksi edellytys on Assadin poistuminen maan johdosta. Selvää on myös, että tässä ei haeta sotilaallista ratkaisua vaan prosessia, joka lopettaisi kaiken sotilaallisen voimankäytön. Näille diplomaattisille ponnisteluille ja niiden tueksi tarvittaville sanktioille Suomi on valmis antamaan kaiken tukensa. Siihen kuuluu myös valmius tukea Syyrian oppositiovoimia, joiden uskottavuutta heikentää niiden jatkuva keskinäinen hajaannus. 12.2. 2012
Puolustusvoimauudistus
Hallituksen käsittelyssä olleet ja nyt esitellyt suunnitelmat puolustusvoimien laajasta uudistamisesta eivät tulleet mistään puskasta. Uudistuksen käynnistäminen ja lähtökohdat on määritelty hallitusohjelmassa, jonka mukaan ”uudistuksella sopeutetaan puolustusvoimat pieneneviin ikäluokkiin ja kasvaviin kustannuspaineisiin ylläpitäen ja kehittäen puolustuksen ennaltaehkäisykykyä”. Yleinen asevelvollisuus ja aluepuolustus sekä sotilaallinen liittoutumattomuus ovat edelleen Suomen puolustuksen perustana. Puolustusvoimien tehtävät pysyvät ennallaan, säästöohjelma aloitetaan välittömästi ja se tarkoittaa hallitusohjelmassa sovitun kehysraamin mukaisesti 200 miljoonan euron vähennystä vuositasolla. Tulevaisuudessa puolustus perustuu nykyisen n. 350 000 sotilaan reservin asemasta n. 230 000 sotilaan suuruiseen suhteellisesti paremmin varustettuun ja toimintakykyisempään mobilisoitavaan joukkoon. Tällainen uudistus ei vielä ole kovin dramaattinen ja jää vielä vaatimattomammaksi kuin useissa Euroopan maissa tehdyt muutokset. Tällaisena se vastaa ennakoitavissa olevia tarpeita, tehtäviä ja uhkakuvia, joita ei enää pidä pälyillä vuoden 1939 maailmasta vaan 2000 luvun kasvavan keskinäisriippuvuuden maailman ja sen laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvien haasteiden valossa.
Puolustukseen osoitettavien voimavarojen käyttö täytyy organisoida mahdollisimman tehokkaasti mahdollisen kriisitilanteen tarpeista lähtien. Tämä näkyy sekä puolustushallinnossa että joukko-osastojen määrässä ja sijoittelussa. Heikkokuntoisista tiloista ja tehottomista neliömetreistä on järkevää luopua. Tehokkuutta ja motivointia parantaa se, että uudistuksessa kouluttajien määrä nousee 1,7:stä 2,5:een joukkuetta kohden. Uudistus tähtää siihen, että tulevaisuudessa voidaan maanpuolustuksen menoissa edelleen ylläpitää lähes tasasuuruista kohdentamista materiaalihankintojen, henkilöstökulujen ja toimintamenojen välillä.
Tärkeitä ja herkkiä asioita kaikissa isommissa muutoksissa ovat henkilöstön asema ja päätösten alueelliset vaikutukset. Henkilöstön osalta käytetään kaikkia ja olemassaolevia ja vielä tehostettavia muutosturvan keinoja. Paikkakuntakohtaiset toimet muun julkisen hallinnon sopeutustoimin otetaan myös heti täysmääräisesti käyttöön.
Pitkään vireillä ollut uudistus tehdään puolustuksen tarpeista ja lähtökohdista käsin. Ajankohta on kuitenkin sellainen, että jos tätä ei nyt toteututa on pakko vastata myös kysymykseen, mistä muusta toteuttamatta jäävät kustannussäästöt aiotaan ottaa.
Vaikka uudistus vastaa nykyisiin ja ennakoitavissa oleviin tarpeisiin ei kukaan voi varmuudella tietää, mitä muutostarpeita tulevaisuus voi tuoda. Pitkään on mm. keskusteltu yleisen asevelvollisuuden asemasta. Oma kantani on, että niin kauan kuin se toimii niinkin hyvin ja kustannustehokkaasti kuin Suomessa edelleen tapahtuu, ei siitä kevyesti kannata luopua. Yhä varteenotettavampi peruste tälle on myös se, että se tuottaa myös kansainvälisisissä vertailuissa parempaa, monipuolisempaa ja vaikuttavampaa osaamista rauhanturvatehtäviin kuin ammattiarmeijoiden käyttö.
11.2. 2012
Iiro Viinanen ja Esko Seppänen, Vasen oikea, oikea vasen. Keskustelukirjeitä. Minerva, 309 s. Porvoo 2012
Isänmaan asialla
90-luvun Suomen politiikan vastakkainasettelun ääripäiksi on vaikea löytää sopivampaa paria silloisista poliitikoista kuin Iiro Viinanen ja Esko Seppänen. Heidän kirjeenvaihtokirjaansa lukiessaan tuli mieleen Jorma Eton klassikkoruno ”Suomalainen” jo paljon ennen kuin Seppänen itse samaan viittasi. Eton mukaan suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata eikä vastaa kun kysytään ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen. Juuri tällaisen kuvan saa tästä keskustelukirjasta, jossa itse asiassa kumpikin kysyy mitä haluaa ja jättää vastaamatta mihin haluaa, mutta ähkyä syntyy. Oleellista on kuitenkin, että ”sellaisella suomalaisella on aina kaveri”, eikä ”suomalaista erota suomalaisesta mikään, paitsi kuolema ja poliisi”
Tässä tapauksessa tämä on kuitenkin muutettava muotoon, jossa näitä suomalaisia ei yhdistä mikään, paitsi kuolema ja demari. Molemmat sairastavat parantumatonta Parkinsonin tautia ja kirjoittavat siitä avoimesti, rehellisesti ja koskettavasti, myös siitä miten se vääjäämättä johtaa kuolemaan, jota kumpikaan ei halua sen koittaessa jäädä passiivisena ja tuskaisena odottamaan, vaan haluaa mahdollisuuden itse päättää elämnsä jatkamisesta tai lopettamisesta. Seppäsen osalta tähän on vaikuttanut myös se, että hän on joutunut seuraamaan parantumatonta syöpää sairastaneen poikansa kuolinkamppailua.
Tämän rinnalla demarin mainitseminen toisena yhdistänä tekijänä on, se myönnettäköön, vähän mautonta. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että lähimmäksi poliittista yhteisymmärrystä kumppanukset päätyvät arvioidessaan murskaavasti demareiden tekoja yleensä ja ay-liikkeen demarijohtajien suorituksia erityisesti. Vaikka molemmat tunnustavat vanhemmiten koko ajan vihertyneensä, niin se ei tarkoita, että kummaltakaan heruisi lämpimiä ajatuksia city-vihreille, ihan demarien kaltaiseen inhokkikategoriaan heitä kuitenkaan sijoittamatta.
Eniten kirjan julkistamisen yhteydessä ovat saaneet huomiota leikkaa-ja-lyö -linjan tinkimättömänä lama-ajan valtiovarainministerinä tunnetun Viinasen nykyiset näkemykset verotuksen kohtuullisuudesta, kvarttaalikapitalismin turmiollisuudesta, ahneista palkitsemisjärjestelmistä ja radikaaleimmillaan pörssien turhuudesta, joista viimemainitun kanssa Seppäselläkin on jo nielemistä. Seppänen puolestaan ilmoittaa ennen presidentinvaalia julkaistussa kirjassa äänestävänsä toisella kierroksella Niinistöä, jonka itsenäisyyttä myös kokoomuksen nappulaliigasta näppylöitä saava Seppänen arvostaa.
Kirjeissä Seppänen on se, joka vanhalla tutkivan talousjournalistin tarkkuudella ja ahkeruudella vierittää tietoja, lukuja ja faktoja finanssivallan turmiollisuudesta ja hyvinvointivaltion alasajosta Viinasen tyytyessä enemmän mielipiteitten esittämiseen. Vaikka herrojen näkemykset joistain rahaivallan piirteistä ja niiden suitsimisen välttämättömyydestä nykyisin käyvät yksiin, on heidän Eurooppa- ja Nato-näkemystensä välillä edelleen syvä ja ylittämätön kuilu. Se on yhtä syvä myös suhtautumisessa hallitusvaltaan, Seppäsen aksiomana on ja pysyy, että sellainen vasemmisto, johon hän kuuluu ei voi olla hallitusvaltaa käyttämässä. Se on tavallaan sääli, koska monet aikaisemmat hallitukset, joissa hänen puolueensa oli mukana olisivat hyötyneet hänen tietojensa ja osaamisensa kanavoimisesta käytännön politiikkaan ja lainsäädäntöön.
Helmikuu 2012
