Kokonaisvaltaisuudesta

Puhumme nykyään kriisinhallinnan yhteydessä johdonmukaisesti kokonaisvaltaisesta lähestymistavasta. Suomen kokonaisvaltainen kriisinhallintastrategia tarjoaa lähtökohtia siihen, miten tämän käsitteen ymmärrämme:

Suppeamassa määritelmässä korostuu sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan välinen koordinaatio ja yhteistyö.

Laajemmassa mielessä kokonaisvaltaisuudessa on kyse kriisien ja konfliktien ehkäisystä ja hallinnasta mahdollisimman tehokkaasti ja johdonmukaisesti käyttäen laajalti eri keinoja kuten humanitaarinen apu, kehitysyhteistyö, kriisinhallintatoimet, rauhanvälitys ja muu poliittinen vaikuttaminen.

Molemmat merkitykset ovat relevantteja. Ne myös edellyttävät toiminnan kehittämistä edelleen niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla, sekä Euroopan unionin instrumentteja hyödyntämällä että muilla kansainvälisillä foorumeilla kuten YK:ssa.

Laaja näkökulma: hauraat valtiot ja valtionrakentaminen yhteisenä nimittäjänä

Tarvetta laajalle näkökulmalle korostavat myös viime aikojen tapahtumat Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Arabimaailman kuohunta on osoittanut, miten olennainen merkitys ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä kehityksellä on inhimilliselle turvallisuudelle, ja ettei vakaus ole kestävällä pohjalla, ellei ole oikeusvaltiota eikä kunnioiteta demokratiaa ja ihmisoikeuksia.

Myös viime vuonna julkaistut OECD:n kehitysapukomitean valtionrakennukseen liittyvä ohjeistus ja Maailmanpankin kehitysraportti painottavat kansalaisten odotuksia ja legitiimejä instituutioita, jotka kykenevät tarjoamaan kansalaisille ”turvallisuutta, oikeutta ja työpaikkoja”.

Kehityksen ja turvallisuuden välinen yhteys; hauraiden valtioiden tukeminen; demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien edistäminen; sekä kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen – ja erityisesti naisten aseman ja osallistumisen parantaminen – nousevat hallitusohjelmassa vahvasti esille.

Myös Suomen toiminnan kehittämistä hauraissa valtioissa ja konfliktialueilla on tarkasteltava valtionrakennuslinssin läpi. Yksi kriisinhallintaa ja kehitysyhteistyötä yhdistävä kasvava toimialue on kohdevaltioiden omien turvallisuusrakenteiden kehittäminen. Valtion kyky vastata sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudestaan on olennainen osa laajempaa valtionrakentamista. Kyse ei ole vain yksittäisten avaintoimijoiden tehokkuudesta, vaan laajemmin turvallisuussektorin vastuullisuuden ja hyvän hallintotavan edistämisestä. Samalla on muistettava, että liikutaan valtioiden suvereniteetin kannalta hyvin sensitiivisillä vesillä. Valtionrakennus edellyttää aina kansallista omistajuutta ja sitoutumista muutoksiin. Selvää myös on, että sitä voidaan menestyksellä harjoittaa ja tukea vain demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittavan oikeusvaltion oloissa.

On selvää, että joudumme tästä eteenpäin elämään tiukkojen talousraamien kanssa. Toiminnan tehostamiseksi tarvitaan raja-aidat ylittävää ajattelua. Turvallisuuspolitiikassa, kehityspolitiikassa ja ihmisoikeuksien edistämisessä tarvitaan kaikkien panosta yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi ja yhteisten arvojen turvaamiseksi.

Suomen omassa toiminnassa kokonaisvaltaista otetta on kehitetty muun muassa Afganistanin osalta. Suomella on Afganistan-selvityksissä linjatut selvät tavoitteet ja painopisteet, joita toteutetaan niin sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa kuin kehitysyhteistyössä ja kahdenvälisissä suhteissakin. Samalla tunnustetaan humanitaarisen avun erillinen rooli ja vastuut. Suomi on sitoutunut YK:n laatimiin kansainvälisiin suuntaviivoihin humanitaarisen avun ja sotilaallisen toiminnan koordinaatiosta. Afganistanin vaikeissa olosuhteissa humanitaarisen toiminnan puolueettomuuden ja riippumattomuuden periaatteista kiinni pitäminen on erityisen tärkeää.

Suomen panosta oikeusvaltiokehityksen, demokratian ja ihmisoikeuksien tukemiseen voidaan vahvistaa hyödyntämällä siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön synergioita. Kehitysyhteistyön puitteissa rahoitetaan jo nyt useita turvallisuuden ja kehityksen hankkeita. Esimerkkejä ovat tuki siviilipoliisin kehittämiselle Palestiinalaisalueilla sekä Afganistanin poliisi-syyttäjä –koulutushanke, jonka Kriisinhallintakeskus on toteuttanut yhdessä EU:n  Afganistanin poliisioperaation kanssa.

Suomen kriisinhallintaosallistumisesta

Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen valtiokunta ja tasavallan presidentti tarkastelevat säännöllisesti Suomen osallistumista kriisinhallintaan. Edellisen tarkastelun yhteydessä maaliskuussa todettiin jälleen tarve kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan. Lähtökohtana on, että Suomi osallistuu jatkossakin kriisinhallintatehtäviin uskottavalla tasolla.

Parhaillaan sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävissä toimii noin 250 suomalaissotilasta, joista pääosa Afganistanissa. Suomen osallistuminen vahvistuu aivan lähiaikoina Libanonin UNIFIL-operaation sekä Syyrian tarkkailuoperaation myötä yli neljäänsataan. Nousevalla linjalla on syytä jatkaa edelleen.

Siviilikriisinhallinnan tehtävissä palvelee tällä hetkellä noin 120 Suomen lähettämää asiantuntijaa, joista valtaosa EU-operaatioissa. Suomen osallistuminen siviiliasiantuntijoilla YK:n operaatioihin on viime aikoina jäänyt vähäiseksi, mutta käynnissä oleva prosessi YK:n siviilikapasiteettien vahvistamiseksi voi avata uusia mahdollisuuksia myös suomalaisasiantuntijoiden lähettämiselle. Vahvempi profiloituminen YK:ssa tukee myös Suomen pyrkimystä turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi. Siviilikriisinhallinnan painotuksia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on luontevaa tarkastella siinä yhteydessä, kun siviilikriisinhallinnan strategia hallitusohjelman mukaisesti päivitetään.

Siviilikriisinhallinnan määräraha kaventui tälle vuodelle miljoonalla eurolla. Painopisteen siirtyessä olosuhteiltaan vaativiin ja siten myös kalliimpiin operaatioihin, kuten Afganistaniin, on osallistumista jouduttu vähentämään viime vuosien tasolta. Suomi on kuitenkin edelleen yksi niistä EU:n jäsenmaista, joka lähettää eniten asiantuntijoita siviilikriisinhallinnan operaatioihin. Vaikka suhteessa väkilukuun olemme edelleen täysin omassa sarjassamme, on tärkeätä tulevaisuudessa varmistaa kriisinhallinnan riittävä ja kasvava resursointi.

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1325 ”naiset, rauha ja turvallisuus” on edelleen keskeisellä sijalla Suomen toiminnassa. Kriisialueen naiset on saatava mukaan, kun konflikteja ratkotaan ja maata jälleenrakennetaan. Vastaavasti on tärkeää, että kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin osallistuu naisia; naisten osallistuminen tulisi nähdä kriisinhallinnan tuloksellisuutta vahvistavana tekijänä.

Kansallisen 1325-toimintaohjelman päivittäminen on loppusuoralla. Tällä hetkellä Suomen lähettämistä siviilikriisinhallinnan asiantuntijoita lähes 40 % on naisia, mikä on EU-vertailussakin erinomainen saavutus. Tavoitteena on saada naisia myös johtotehtäviin. Sotilaallisessa kriisinhallinnassa naisten määrän lisäämistä hidastaa asepalveluksen suorittaneiden naisten rajallinen määrä, mutta silläkin puolella tilannetta on syytä pyrkiä asteittain kehittämään.

Kriisinhallinnan vaikuttavuudesta

Eduskunnassa, mediassa ja kansalaisten keskuudessa on ymmärrettävästi odotuksia kriisinhallinnan tuloksia kohtaan, ja jo yleisen valtionhallinnon tehokkuudenkin nimissä on syytä kiinnittää huomiota siihen, mitä kriisinhallintatoiminnallamme saadaan aikaan.

Kriisinhallinnan vaikuttavuuteen kiinnitetäänkin entistä enemmän huomiota, ja sen arviointia kehitetään. Maaliskuussa käynnistettiin ulko-, puolustus- ja sisäministeriöiden yhteinen tilaustutkimushanke, jonka tavoitteena vaikuttavuuden paremmalle arvioimiselle. Kehittämistie ei ole helppo tai nopea – kehitysyhteistyössä prosessi on kestänyt useamman vuosikymmenen ja jatkuu edelleen.

Myös priorisoinnille on tarvetta. Suomen kriisinhallintaosallistuminen on tarkoituksenmukaista keskittää niihin ulko- ja turvallisuuspoliittisten tavoitteiden kannalta merkittäviin operaatioihin, joissa Suomen panoksella voidaan saavuttaa erityistä lisäarvoa ja vaikuttavuutta. Esimerkiksi EU:n siviilikriisinhallinnassa ei kaikkiin operaatioihin osallistuminen ole enää itseisarvo. Samalla johtotehtävät tai muut avaintehtävät – esim. joidenkin operaatioiden tasa-arvo –asiantuntijoiden tehtävät – voivat tuoda kohtuullisellakin panoksella niin tuloksia kentällä, tulevaisuudessa tarpeellista kokemusta ja osaamista kuin myönteistä näkyvyyttä Suomelle.

Kriisinhallinnan kehittämisestä 

Kansainvälisessä vertailussa Suomen on vaikea profiloitua pelkästään määrillä. Sen vuoksi entistä keskeisimmiksi nousevat myös kansainvälisten kriisinhallinnan järjestelmien ja voimavarojen kehittämiseen tähtäävät toimet. Suomella on aktiivisena ja aloitteellisena toimijana mahdollisuus olla luomassa uusia toimintatapoja. Suomen on luontevaa hakea sentyyppistä roolia, joka meillä oli EU:n yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa luotaessa.

Sekä roolimme siviilikriisinhallinnan kansainvälisenä kehittäjänä että nopeasti noussut kansainvälinen profiilimme rauhanvälityksessä ja päätöslauselman 1325 toimeenpanossa osoittavat, että pienenkin maan on mahdollista toimia kokoaan suuremmassa roolissa.

Suomen etuna kansainvälisessä kehittämistyössä on vahva kansallinen pohjamme, ml. kriisinhallintaa koskeva lainsäädäntö. Hallinnonalojen mutkattomalle yhteistyölle on pitkät perinteet ja olemassa olevat mallit, joita kokonaisvaltainen kriisinhallintastrategia täydentää. Erityinen vahvuutemme on avoin ja tiivis suhde kansalaisjärjestöjen kanssa, mitä on syytä pitää aktiivisesti yllä. Osaamisemme kehittämisessä merkittävää potentiaalia on myös Kriisinhallintakeskuksen (CMC) ja Puolustusvoimien kansainvälisen keskuksen (FINCENT) muodostamassa Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan osaamiskeskuksessa.

Yksi hedelmällinen kehityssuunta voi olla kansainvälinen koulutusyhteistyö, joka on kustannustehokas keino tukea yhteiskunnan perusrakenteiden vahvistamista hauraissa valtioissa. Operaatio-osallistumisen ohella pyritään panostamaan lisääntyvästi kriisinhallinnan ja rauhanrakentamisen koulutusosaamisen viemiseen. Tavoitteena on vahvistaa kehittyvien maiden omaa kriisinhallintakykyä. Toiminta on toistaiseksi keskittynyt Itä-Afrikkaan, jossa pohjoismaiset puolustushallinnot NORDEFCO-yhteistyön puitteissa tukevat Itä-Afrikan valmiusjoukkojen kehittämistä. Suomen koordinaatiovastuulla tässä yhteistyössä on kriisinhallinnan koulutustuki.

Kriisinhallintakykyjä laajempana tavoitteena on kriisialueiden omien turvallisuusrakenteiden ja oikeusvaltiokehityksen tukeminen. Uutta kiinnostusta suomalaiseen osaamiseen onkin Arabikevään myötä tullut Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän alueelta. Suomalaisen koulutusosaamisen erityisvahvuuksia voisivat olla esimerkiksi ihmisoikeus- ja tasa-arvonäkökulma, turvallisuussektorin uudistaminen ja integroitu rajaturvallisuuden konsepti, jossa Suomi on maailman huippua.

Suomi jatkaa johdonmukaisesti kokonaisvaltaisen lähestymistavan korostamista myös kansainvälisten järjestöjen tasolla, mukaan lukien YK:ssa.

Euroopan Unionillaon kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan alalla mahtavaa potentiaalia, mutta parempien tulosten aikaansaaminen edellyttää lisää huomiota siviili-sotilas –yhteistyön mahdollisuuksiin ja rakenteiden tehokkaampaan keskinäiseen yhteistyöhön sekä ulkosuhdehallinnon sisällä että komission kanssa.  Myös johdonmukaisuutta ja priorisointia YTPP-operaatioiden ja komission sekä jäsenmaiden kehitysohjelmien välillä olisi vahvistettava. Suuntana tulisi olla EU:n yhteiset maa- tai aluestrategiat. Tässä suhteessa Afganistan ja Afrikan sarvi ovat hyvä alku.

Kehitettävää on myös siinä, miten eri järjestöt ja toimijat voivat täydentää toisiaan parhaan lisäarvon aikaansaamiseksi. Natosta ei ole jatkossakaan tulossa siviilikriisinhallintatoimijaa, mutta se kehittää kykyään toimia osana laajempaa kokonaisvaltaista lähestymistapaa. Koordinaatiossa muiden toimijoiden kanssa on otettu askeleita eteenpäin. Hyvä esimerkki on EU:n poliisioperaation ja Naton operaatioiden keskinäisen yhteistyön vahvistuminen Afganistanissa kahden viime vuoden aikana. Osansa tässä kehityksessä on ollut myös EUPOLin suomalaisella päälliköllä, prikaatikenraali Jukka Savolaisella.

Lopuksihaluan esittää Katu ry:lle lämpimät kiitokset sen pitkäjänteisestä aktiivisuudesta kriisinhallinta-asioissa. Katu ja muut kansalaisjärjestöt luovat osaltaan sitä osaamis- ja kokemuspohjaa, jonka päälle kansallinen toimintamme voi rakentua. Samalla haluan lausua tunnustukseni kaikille usein vaativissakin kenttätehtävissä palveleville asiantuntijoille sekä Kriisinhallintakeskuksen ja FINCENTin ammattitaidolle, joilla on ollut ja on edelleen keskeinen merkitys siinä, että suomalaisen kriisinhallinnan osaamista arvostetaan yli maamme rajojen.

Maailma on toisen maailmansodan päättymisen jälkeen muuttunut enemmän kuin yhtenäkään muuna ajanjaksona. Yksin oman elinikäni aikana toisen maailmansodan päättymisen jälkeen on maailman väkiluku noussut yli kolminkertaiseksi  2,3 miljardista yli 7 miljardiin. Vaikka kasvun tiedetään onneksi tasaantuvan, tulee maailman väkiluku parhaassakin tapauksessa nousemaan ainakin 9 tai 10 miljardiin ennen kuin kasvu asettuu.
 
Tällä väestökasvulla on ollut jo nyt ja tulee vielä olemaan mullistavia seurauksia siihen, miten ihmiskunta hoitaa suhteensa ympäristöön ja järjestää ihmisyhteisöjen, kansakuntien ja valtioiden, välisen kanssakäymisen.

Vaikka historia voi kertoa miten asioita on valtioiden kanssakäymisessä onnistuneemmin tai epäonnistuneemmin ratkottu vielä parin miljardin ihmisen maailmassa, niin siitä miten se tehdään seitsemän miljardin ihmisen maailmassa ei meillä voi olla tietoa.

Meillä voi parhaimmassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisten toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin. Kaikki kolme osatekijää ovat kestävälle kehitykselle välttämättömiä.

Erityisesti viimeksikuluneen parin sadan vuoden ajan, ns. teollisen vallankumouksen jälkeen, on ihminen ammentanut luonnosta raaka-aineita, muokannut niitä mieleisekseen ja näin tehdessään päästänyt luontoon koko ajan kasvaneen määrän haitallisia päästöjä ja jätettä. Näin toimiessamme emme ole ottaneet huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen riittävyyttä emmekä pitäneet huolta uusiutuvien varojen uusiutumiskyvyn säilymisestä.

Kukaan ei voi varmuudella tietää, onko kestävän kehityksen saavuttaminen enää mahdollista. Sen tiedämme, että ihmisperäinen ilmastonmuutos on edennyt ja etenee koko ajan, kysymys on vain siitä, saadaanko se vielä rajoitettua niin, että kaikista katastrofaalisimmat seuraukset vältetään.

Pohjoismaiset yhteiskunnat antavat hyvän, vaikka ei toki täydellisen esimerkin niistä keinoista, joilla kestävä kehitys voidaan toivottavasti saavuttaa. Ei ole mikään sattuma, että kaikki pohjoismaat ovat yleensä kansainvälisten kauneusvertailujen kärkikymmenikössä.

Suosikkini näistä monista arvioinneista on niin kutsuttu index of failed states, jonka mukaan Suomi on maailman ”least failed state”, vähiten epäonnistunut valtio maailmassa. Tästä voimme syystä olla ylpeitä, mutta määrittely ”vähiten epäonnistunut” sisältää sen, että myös meillä voi olla paljon parantamisen varaa.

Pohjoismailla on siis annettavaa esimerkkinsä voimalla, ja meitä ollaan valmiita kuuntelemaan herkemmin kuin monia muita. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että itse pidämme huolen mallimme toimivuudesta ja kestävyydestä.

Vaikka Suomi muiden pohjoismaiden tavoin edelleen erottautuu edukseen, olemme mekin olleet jo pitkään väärällä tiellä. Sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen on annettu heikentyä. Terveyssektori on tästä huolestuttavin esimerkki, jossa näkyy miten luokkayhteiskunta tekee paluuta, sillä seurauksella että terveyserot ovat kasvussa.

Olemme myös saaneet uusia järkyttäviä esimerkkejä siitä, mihin yksityistämis- ja kilpailuttamisvimma johtaa, kun ihmisten terveys ja turvallinen vanhuus alistetaan voitontavoittelun välikappaleiksi.

Kansalaisten eriarvoisuus on kaiken kaikkiaan lisääntynyt. Tuloerot ja köyhyysaste olivat Suomessa pienimmillään 20 vuotta sitten, sen jälkeen molemmat ovat taas alkaneet kasvaa.

Tätä ei suomalaisten enemmistö ole milloinkaan halunnut tai pitänyt oikeana. Vuoden takaisten eduskuntavaalien jytky selittyy ensi sijassa suomalaisten pettymyksellä kaikkiin muihin puolueisiin, joiden nähdään olleen osaltaan vastuussa kielteiseksi koetusta kehityksestä.

Vaalitulosta kunnioittaen vaalien voittajille tarjottiin mahdollisuus tulla mukaan kantamaan hallitusvastuuta, mutta heidän oma, sen jälkeen nähdyn valossa hyvin ymmärrettävä ratkaisunsa oli todeta, ettei heillä ole kiinnostusta eikä kykyä tällaiseen vastuunkantoon.

Perussuomalaisilla on edessään väistämättä sisäinen pyykinpesu ja rajanveto rasismiin ja vihapuheeseen. Tämä on välttämätöntä, jos he haluavat muiden silmissä olla tulevaisuudessa mahdollisia yhteistyökumppaneita.

Tällaisen vaalituloksen jälkeen hallituksen muodostaminen oli erityisen vaikeata. Ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikasta kyettiin tosin sopimaan kahdessa päivässä, mutta muu vaatikin jo sitten useita viikkoja. 

Hallitusohjelmaan kirjattiin yksiselitteinen sitoutumisemme eurooppalaiseen yhteistyöhön ja EU:n vahvistamiseen. Euroopan velkakriisi ja sen hoidossa tehdyt kallliit virheet eivät ole vielä osoitus Euroopan epäonnistumisesta vaan EU:n heikkouksista, joiden korjaamista sosialidemokratia pitää välttämättömänä. Kritiikkimme ei ole ollut Eurooppa-vastaista, vaan tähdännyt kestäviin ja oikeudenmukaisiin eurooppalaisiin ratkaisuihin.

Tästä oli kyse silloin kun me sosialidemokraatit Suomessa kaksi vuotta sitten äänestimme oppositiossa Kreikan ensimmäistä tukipakettia vastaan siksi, että emme uskoneet ratkaisun kestävyyteen ilman sijoittajavastuun riittävää toteutumista. Tämän jälkeen ovat lukuiset uudet tukipäätökset, joilla kriisin etenemistä ei kuitenkaan ole saatu pysäytettyä, osoittaneet arviomme täysin oikeaksi.

Siksi saimme myös hallitusohjelmaan selvän kirjauksen Suomen linjan muuttamisesta eurokriisin hoidossa. Tämän mukaisesti hallitus on valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen johdolla myös toiminut ja ratkaissut vakuusvaatimuksemme tyydyttävästi ja tavalla, joka on osaltaan pakottanut muutkin katsomaan velkakriisin lohdutonta totuutta silmiin.

Sosialidemokraatit ovat olleet muutoinkin aiheesta tyytyväisiä hallitusohjelmaan. Sen muuttaminen käytännöksi on kuitenkin erityisen haasteellista nyt alaspäin osoittavien talousodotusten vallitessa. Oli sitäkin tärkeämpää, että kykenimme jo hallitusneuvotteluissa sopimaan myös siitä, miten tarkistuksia mahdollisesti muuttuneissa oloissa julkisen talouden vakauden turvaamiseksi tehdään.

Hallitusohjelmaan on selvästi kirjattu tavoite eriarvoisuuden vähentämisestä. Se miten tässä onnistutaan, tulee olemaan ratkaisevaa sille miten sosialidemokraattien seuraavissa vaaleissa käy. Jo  ensimmäinen budjetti kaikkine veroratkaisuineen ja perusturvan jälkeenjääneisyyden korjaavan 100 euron korotuksineen tasaa tuloeroja. Vielä merkittävämpää on, että maaliskuun kehysriihessä kytettiin myös sipimaan veroja korottavista ja menoja leikkaavista uusista toimista siten, että ne eivät enää kasvata tuloeroja vaan todennäköisesti niitä vähentävät.

Nuorten yhteiskuntatakuu on keskeisimpiä hallitusohjelmassa sovittuja uudistuksia, joka toteutettuna ehkäisee syrjäytymistä ja eriarvoisuuden kasvua. Samaa tulee merkitsemään myös keskusjärjestöjen raamisopimus työmarkkinoilla, joka palauttaa kaivattua luottamusta  pohjoismaiseen sopimusyhteiskuntaan yhtenä talouden kestävyyttä tukevana ainutlaatuisena vahvuutena.   

Menojen ja tulojen sopeutus ei yksin riitä. Tarvitaan myös kestäviä rakenteellisia uudistuksia, joista kuntauudistus ja puolustusvoimien rakenneuudistus ovat esimerkkejä.

Näiden rinnalle tarvitaan myös uusi kansallinen terveysprojekti, jonka lähtökohtana täytyy olla terveyserojen supistaminen. Kun rikkaimmat suomalaiset voivat odottaa elävänsä yli 13 vuotta pitempään kuin köyhät keskuudessamme, on tämä yksittäislukuna ehkä hätkähdyttävin osoitin siitä, mitä takaoven kautta tapahtuva luokkayhteiskunnan asteittainen paluu merkitsee. Tähän on puututtava takaamalla laadukas julkinen terveydenhoito kaikille ja lopettamalla yksityisen terveysbisneksen ja eriarvoisuuden kasvattaminen valtion ja  veronmaksajien kukkarosta.

Pohjoismaiden hyvinvointivaltiomalli on kuitenkin kansallinen sovellutus. Globalisaatio on asettanut rajat sille, mitä kansallisella tasolla voidaan tehdä. Eurokriisi on tästä kouriintuntuva osoitus. Niille jotka haluavat puolustaa ja vahvistaa hyvinvointivaltiota ei sisäänpäinkääntyminen ja pahan maailman torjuminen näppärillä iskulauseilla ole mikään ratkaisu.

Se että haluamme tehdä omassa maassamme pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvoja toteuttavaa politiikkaa ei vielä riitä. Vaikka hoitaisimmekin oman taloutemme mallikelpoisesti, joudumme kantamaan seuraukset koko kansainvälisen finanssikapitalismin kriisiytymisestä. Vieläkään emme voi olla varmoja siitä, että EU:n velkakriisi olisi näin loppuun saakka hoidettu, saatikka että voisimme nyt uskoa etteivät uudet finansskriisit olisi enää mahdollisia.

Tarvitaan maailmanlaajuisia pelisääntöjä, joilla markkinat voidaan palauttaa hyödyllisen rengin asemaan siitä omavaltaisesta ja vastuuttomasta isännän roolista, jonka ne ovat omineet. EU on tärkeä ja välttämätön väline, mutta nimenomaan globaalina toimijana.

Hallitusohjelma nostaakin paremman globalisaationhallinnan keskeiseksi tavoitteeksi. Tähän kuuluvat niin toimet finanssimarkkinoiden paremmaksi valvomiseksi ja verottamiseksi kuin toiminta veroparatiisien sulkemiseksi, kansainvälisen kauppajärjestelmän oikeudenmukaisen toiminnan vahvistamiseksi ja  ilmastomuutoksen pysäyttämiseksi ja kaikilla muillakin tavoilla kestävän kehityksen toteuttamiseksi.

Näistä toimista finanssitransaktiovero, jota edellinen porvarihallitus piti vielä täysin mahdottomana ajatuksena, on nyt Suomen hallitusohjelmassa ja etenemässä EU:ssa. Se ei toteudu ensi vaiheessa globaalina eikä todennäköisesti koko EU:n käyttöönottamana, mutta jo euroalue, jossa sekä Saksa että Ranska ovat vahvasti sitoutuneet sen toteuttamiseen, on riittävän merkittävä kriittinen massa ottamaan sen käyttöön ja myös Suomen tulee olla aktiivisesti asiaa kannattamassa.

Kansainväliseen kehitykseen vaikuttaminen EU:n jäsenenä ja aktiivisena toimijana kaikilla kansainvälisille foorumeilla  on välttämätöntä turvallisuutemme ja hyvinvointimme varmistamiseksi.

Maailman valtiot ovat satoja vuosia toimineet uskoen, että voivat ajaa kansallista etuaan toisten kansallisten etujen kustannuksella. Tässä tukeuduttiin myös voimapolitiikkaan eli käsitykseen, että sotilaallinen voima, sen kerääminen eli varustautuminen ja, sotilaallisella voimalla uhkaaminen ja myös sen käyttäminen on sekä hyväksyttävä että toimiva tapa ajaa valtion kansallista etua. Se istui luontevasti suurvalloille, mutta samaan nojasivat myös pienemmät valtiot jotka eivät historian valossa ole välttämättä käyttäytyneen sen hyveellisemmin , niillä on vain ollut vähemmän mahdollisuuksia harjoittaa omaa voimapolitiikkaansa.
 
On monia syitä miksi voimapolitiikan mahdollisuudet ovat maailmassa vähentyneet. Kuuluisa ihmisluonto, johon niin usein vedotaan, ei varmaan ole muuttunut, mutta maailma on.  Osuutensa on myös teknologian muutoksilla ja sillä, miten ihmisten osaaminen erotuksena raadannan tai raaka-aineiden käytön määrästä nykyisin määrittelee hyvinvoinnin mahdollisuudet. Se tarkoittaa mm. sitä, että voimapolitiikan keinoin hankitut raaka-ainelähteet tai vieraiden kansojen alistaminen orjatyövoimaksi eivät enää tuota kestävää menestystä.

Keskinäisen riippuvuuden maailmassa, jossa perinteiset sotilaalliset uhat ovat korvautuneet paljolti uusilla, ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvilla uhilla, turvallisuutta voidaan edistää vain monenkeskisen YK-järjestelmään tukeutuvan laajan yhteistyön kautta.

Sotilaalliset välineet ovat tässä toissijaisia. Niitäkin tarvitaan osana laaja-alaista kriisinhallintatyötä, mutta yksinään ne eivät mitään kriisejä estä eivätkä ratkaise. Naisten aseman vahvistaminen ja heidän osallistumisensa lisääminen on avain monien maailman ongelmien ratkaisemiseen.

Yhtä välttämätön ehto kuin monenkeskinen ja kattava yhteistyö on ihmiskunnan selviytymiselle, on myös oikeusvaltioperiaatteiden, demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen vahvistaminen. Elämme maailmassa, jossa kaikki riippuu kaikesta: ei ole kestävää rauhaa ja vakautta ilman ihmisoikeuksien kunnioittamista, ei ole taloudellista kehitystä ilman vakautta, ei ole kestävää ihmisoikeuksia kunnioittavaa demokratiaa ilman ihmisten perusturvan ja toimeentulon varmentavaa kehitystä. Tämä näkyy maailmassa niin myönteistä kehitystä vahvistavissa hyvissä kierteissä kuin hajoavien valtioiden noidankehissä.
 
Yhteinen nimittäjä näille kaikille on myös sukupuolten tasa-arvo ja naisten oikeuksien ja osallistumisen täysimääräinen toteuttaminen, joka on avaintekijä niin rauhalle ja vakaudelle, kehitykselle kuin ihmisoikeuksien toteutumiselle.
 
Siksi keskeisiä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ovat toiminta naisten aseman ja voimaannuttamisen ja ihmisoikeuksien puolesta, osallistuminen rauhanvälitykseen ja laaja-alaiseen kriisinhallintaan sekä työ demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen perustuvan paremman globalisaatiohallinnan puolesta.

Tähän liittyy luontevasti myös säällisen työn nostaminen kansainvälisissä järjestöissä, kehitysyhteistyössä ja kauppapolitiikassa keskeiseen asemaan samoin kuin aktiivisuus aseistariisuntakysymyksissä jossa erityisen ajankohtainen on nyt työ tavanomaisten aseiden kauppaa ja saatavuutta rajoittavan kansainvälisen asekauppasopimuksen aikaansaamiseksi.

Meidän on toimittava johdonmukaisesti arvojemme puolustamiseksi myös silloin kun joudumme harkitsemaan myydäänkö aseita ihmisoikeuksia loukkaaviin maihin suomalaisten työpaikkojen vuoksi, vaietaanko poliittisista vangeista kauppasopimusten toivossa ja ollaanko mieluummin kotimaisten säästöpaineiden vuoksi vapaamatkustaja kuin aktiivinen osallistuja kehityspolitiikassa ja kriisinhallinnassa.

Pohjoismaiden sitoutuminen tasa-arvoon, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden kunnioittamiseen kaikessa kansainvälisessä työssä on meidän tärkein antimme turvallisemman ja oikeudenmukaisemman maailman rakentamiseksi.