Etusivu 2012
21.5.2012

Puhe ”Suomi ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema Suomen ulkopolitiikassa” kansainvälisen homo- ja transfobian vastaisen päivän tilaisuudessa, 16.5.2012, Helsinki

Kansainvälinen homo- ja transfobian vastainen päivä, 16.5.2012, Ravintola DTM, järj. Sateenkaariyhteisöt ry ja SETA ry.

  

Homofobian vastainen päivä on yksi niistä asioista, joiden toivoisin tekevän itsensä aikaa myöten tarpeettomaksi. Tiettyyn ryhmään kohdistuvaan syrjintään ei kuitenkaan voi puuttua tehokkaasti ennen kuin ilmiö on nimetty tai muuten erotettu omaksi kokonaisuudekseen. Siksi on tärkeää, että myös juuri homofobian vastaista päivää vietetään erikseen.

Seksuaali – ja sukupuolivähemmistöjen (LHBT = lesbot, homot, biseksuaalit sekä transihmiset) ihmisoikeudet ovat samanlaisia, yleismaailmallisten ihmisoikeuksien kanssa, jotka koskettavat kaikkia ihmisiä.

Osallistuin maaliskuun lopulla Euroopan neuvoston konferenssiin Strasbourgissa, jossa etsittiin keinoja LHBT-oikeuksien toteuttamiseksi tehokkaammin Euroopan neuvoston jäsenmaissa. Siellä Euroopan neuvoston juuri toimensa jättänyt ihmisoikeusvaltuutettu Thomas Hammarberg – joka sivumennen sanoen on toiminut kautensa aikana hyvin voimakkaasti LHBT-oikeuksien puolesta – painotti, että homofobian vastaisessa työssä on myös pyrittävä selvittämään, mistä se loppujen lopuksi johtuu. Tämä on tärkeää, että voidaan löytää parhaat keinot sen torjumiseksi. Itse näen, että tehokkaimpia torjuntakeinoja erilaisuuden pelolle on oikean tiedon välittäminen ja asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä.

Euroopan neuvostossa tehdään paljon hyvää työtä LHBT-oikeuksien edistämiseksi. Euroopan neuvoston ministerikomitea antoi v. 2010 suositukset LHBT-ihmisten kohtaaman syrjinnän torjumiseksi. Nyt Euroopan neuvoston sihteeristöön on perustettu pieni yksikkö, joka toimeenpanee hankkeita mainittujen suositusten täytäntöönpanon tukemiseksi kuudessa Euroopan neuvoston jäsenmaassa. Viime vuonna Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetun toimisto julkaisi kattavan raportin LHBT-syrjinnästä kaikissa Euroopan neuvoston maissa. Kaikki nuo ovat oikeansuuntaisia toimia: annetaan suositukset, tuetaan niiden toimeenpanossa ja kerätään vielä tutkimustietoa politiikan teon tueksi. Voin tyytyväisenä todeta, että Suomi on ollut merkittävänä rahoittajana kyseisissä hankkeissa.

Strasbourgin konferenssi oli minulle kaikin puolin hieno kokemus. Paikalla oli ministereitä, mutta minä olin ainoa ulkoministeri ja se myös pantiin merkille. Osallistumisellani halusin viestittää Suomen sitoutumisesta ajamaan LHBT-oikeuksia ulkopolitiikassaan.  Ilahduttavaa oli kuulla, kuinka sellaiset maat kuten Montenegro ja Albania ovat  sitoutuneet  LHBT-ihmisten oikeuksien edistämiseen ja ovat mukana mainitsemassani Euroopan neuvoston toimeenpanohankkeessa. LHBT-oikeuksien ajamisessa mennään selvästi oikeaan suuntaan. 

Vieläkin paremmin asiat tosin olisivat, jos LHBT-työ saataisiin todella juurrutettua Euroopan neuvoston rakenteisiin ja budjettiin – nyt työtä tehdään väliaikaisella pohjalla ja rahoituksella.  Puhumattakaan, että vastaavanlaiset käytännöt leviäisivät muihinkin kansainvälisiin järjestöihin.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat yksi Suomen kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikan painopisteistä. Ulkoministeriö muun muassa vetää kansallista, poikkihallinnollista työryhmää, jossa työn alla ovat nimenomaan Euroopan neuvoston suositukset ja niiden täytäntöönpano. Helmikuussa järjestimme korkean tason seminaarin Säätytalolla, tietääkseni ensimmäisen laatuaan, jossa viranomaisia muistutettiin näiden vastuusta LHBT-vähemmistön oikeuksien edistämisessä Suomessa.

YK-areenoille olemme tehneet työtä LHBT-aiheisten päätöslauselmien hyväksymiseksi. YK:n ihmisoikeusvaltuutetun raportti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokemasta väkivallasta, syrjivästä lainsäädännöstä sekä käytännöistä julkaistiin joulukuussa 2011. Sitä käsiteltiin Etelä-Afrikan järjestämässä paneelikeskustelussa YK:n ihmisoikeusneuvostossa Genevessä tänä keväänä. Tuohon keskusteluun Suomikin antoi kuuluvan panoksensa. On toki myönnettävä, että Suomellakin on vielä parantamisen varaa ja aktiivisuuttamme LHBT-ihmisten ihmisoikeuksien takaamiseksi on varaa petrata. 

Osa homofobian vastaisesta työstä on niin sanottua hiljaista diplomatiaa, jota ei löydy lehtien otsikoista tai illan pääuutisista, mutta joka voi joissakin tapauksissa olla jopa tehokkaampaa vaikuttamista. Oikean lähestymistavan valitseminen niin sanotun megafonidiplomatian ja tämän hiljaisemman vaihtoehdon välillä on tarkkuutta vaativaa. Kohdemaa on tunnettava tällöin hyvin, että tiedetään, mikä menettelytapa on kulloinkin paras. Myös paikallisia järjestöjä ja muita toimijoita ja heidän tarpeitaan on tärkeä kuunnella tarkasti. Usein vaikuttamistyötä tehdään yhdessä muiden EU-maiden kanssa – EU:n ääni on voimakkaampi kuin vain yhden jäsenmaan, olipa se sitten megafonilla tai ilman.

Maailma on valitettavasti tarjonnut viime vuosina enemmän kuin riittävästi aineksia diplomatian harjoittamiseen LHBT-oikeuksien puolesta. Ihmisoikeuksia halventavat lainsäädäntöhankkeet Ugandassa ja Nigeriassa ovat muistissa, samaten kuin ugandalaisen LHBT-aktivistin David Katon murha viime vuonna.

Viime kuukausina huomiota on herättänyt Pietarissa ja muutamilla muilla Venäjän alueilla hyväksytty laki, jonka pyrkimyksenä on suojella alaikäisiä homoseksuaalisen propagandan levittämiseltä. Vastaava lakialoite on tehty myös federaatiotasolla. Suomi on muiden EU-maiden kanssa seurannut tilannetta tarkkaan ja ilmaissut huolensa asiasta Venäjän viranomaisille. Toistaiseksi lakia on sovellettu muutamassa tapauksessa, mutta prosessien lopputulokset eivät ole vielä selvillä. Tämän vuoksi on vaikea arvioida millaisia vaikutuksia sillä on seksuaalivähemmistöjen aseman kannalta. Sekä Suomi että EU ovat esittäneet huolensa asian johdosta. EU:n toiminta on ollut asian hoitamisessa yhtenäistä.

Ihmisoikeuksien toteutuminen Suomen lähialueilla on meille erittäin tärkeää, ja seuraamme aktiivisesti myös tämäntyyppisten lainsäädäntöhankkeiden vaikutuksia. Hyvät yhteydet paikallisiin viranomaisiin ja kansalaisyhteiskuntaan antavat meille hyvät lähtökohdat edistää ja valvoa ihmisoikeuksien toteutumista. Suomalaisten järjestöjen toiminta ja kansainväliset yhteydet täydentävät tätä työtä.

On kuitenkin todettava, että paljon hyvääkin on tapahtunut. Suomen ilmapiiri on vapautunut hyvällä tavalla. Seksuaalivähemmistöt eivät ole tabu, erilaiset sateenkaariperhemallit ovat laajalle yleisölle tuttuja ja ihmiset uskaltavat olla sitä mitä ovat antaen samalla hyviä roolimalleja nuorille. Tänä päivänä on aivan eri asia olla homoseksuaalisuutensa tiedostava nuori kuin vaikkapa 80-luvulla – ajatellaan vaikka äskeisiä presidentinvaaleja.  Kuten tunnetussa nuorille suunnatussa videoprojektissa todetaan: it gets better. Näyttää sikäli hyvältä, että tämä ei koske pelkästään yksilöitä vaan koko yhteiskuntaa. Tiedon ja tietynlaisen tuttuuden lisääntyessä asenteetkin muokkautuvat. Tämän tilaisuuden järjestäjiä, Setaa ja Sateenkaariyhteisöjä ja muita kansalaisjärjestöjä on syytä kiittää aktiivisesta vaikuttamistyöstä. Myös lainsäädännöllä tehdään muutosta – toivottavasti tasa-arvoinen avioliittolaki saadaan voimaan jo pian.

Tietojen jakaminen ja hyvien käytäntöjen kopioiminen voi auttaa meitä työssä eteenpäin. Hyviä malleja löytyy. Esimerkiksi Irlannissa poliisiasemat nimittävät ns. gay-liaison officerin, joka on erikoistunut LHBT-ihmisiin kohdistuviin viharikoksiin. Poliisit ovat tehneet toimintaansa tunnetuksi, tulokset ovat hyviä ja tapausten ilmoittamiskynnys madaltunut merkittävästi. Norjassa on avattu LHBT-resurssikeskus, joka toimii lapsi- ja perheasioiden ministeriön alaisuudessa. Keskuksen tehtävänä on teettää tutkimuksia ja kouluttaa viranomaisia lhbt-asioissa. Muun muassa näistä malleista Suomenkin on hyvä ammentaa.

Suomessa on parempi viettää homofobian vastaista päivää vuonna 2012 kuin vuonna 2011. Toivottavasti voimme todeta samalla tavalla myös vuonna 2013 myös koko maailman mittakaavassa.

20.5.2012

Syyriassa tuettava Annanin suunnitelmaa

YK:n tarkkailijaoperaation kolmesataa sotilastarkkailijaa ovat kaikki jo töissä, mutta kuten uutisista voi havaita, ei väkivalta Syyriassa ole yhdenkään osapuolen toimesta kokonaan päättynyt. Osa väkivallasta näyttää suuntautuvan suoraan YK-tarkkailijoita vastaan, mikä tekee operaatiosta poikkeuksellisen vaativan ja vaarallisen. Annanin suunnitelmaa ja siihen liittyvää tarkkailuoperaatiota ei kuitenkaan pidä vielä tuomita epäonnistuneeksi. Tarkkailijoiden läsnäolo joka tapauksessa rauhoittaa tilannetta, sillä ammunta yleensä loppuu heidän tullessaan paikalle. Kolmesataa on kuitenkin pieni määrä tarkkailijoita Syyrian kokoisessa maassa ja jos operaation halutaan onnistuvan, pitää New Yorkissa vakavasti arvioida mahdollisuudet moninkertaistaa heidän määränsä.

Tarkkailijat voivat parhaassa tapauksessa estää tai ainakin vähentää väkivallan käyttöä, mutta muutoin operaatio ei vielä ratkaise mitään, ei edes edelleen kangertelevan humanitäärisen avun perille saantia. Demokraattiseen vallanuudistukseen johtava poliittinen dialogi on Annanin suunnitelman seuraava askel, mutta sen etenemismahdollisuudet näyttävät heikoilta. Realismia on kuitenkin jatkaa Annanin suunitelman pohjalta niin kauan, kun se edesauttaa väkivallan estämisessä ja antaa myös pakotteille lisää aikaa tuoda nyt valtaansa takertunut Assadin hallitus aitoihin neuvotteluihin. Tässä toistaiseksi vain puolinaisesti hallituksen painostamiseen osallistuneen Venäjän rooli on tärkeä. Ulkomainen interventio ja täysimittainen sisällissota – joka pahimmillaan voisi merkitä myös hajanaisen opposition keskinäistä taistelua – on kaikin keinoin vältettävä vaihtoehto.

20.5. 2012

17.5.2012

Kiitos luottamuksesta

Tulin valituksi HOK-Elannon edustajistoon, kiitos luottamuksesta kaikille tukijoille. En myöskään suostu lainkaan häpeämään asiaa, vaikka Helsingin Sanomat on tehnyt parhaansa sekä vaaleja edeltävässä että niiden jälkeisessä kirjoittelussaan saattaakseen epäilyttäväksi koko asiakasomisteisen kuluttajaosuustoiminnan ja aivan erityisesti sen, että muuallakin luottamusta saaneet poliitikot osallistuvat myös sen hallintoon. Oma isoisäni ja isäni ovat olleet Elannon luottamustehtävissä, säästökassatilini avasin jo viisivuotiaana ja jäseneksi liityin heti kun ikä sen salli. Pidän kansanvaltaisesti hallittua ja yksityisiin taskuihin päätyvää voittoa tavoittelematonta osuustoimintaa yhtä tärkeänä nykymaailmassa kuin mitä se perustettaessa oli.

Suomessakin on pitkään koetettu kasvattaa uskomaan, että meidän ihmisten on sopeuduttava markkinavoimien vaatimuksiin, ja tämän käsityksen on myös annettu ohjata politiikkaa. Yhä useammat ovat kuitenkin tämän seuraukset nähtyään ja koettuaan valmiit kyseenalaistamaan tämän vallitsevan viisauden, ja haluavat, että markkinoiden toiminta sopeutetaan ihmisten tarpeisiin.

Osuustoiminnan arvot – omatoimisuus, yhteistoiminta, demokratia ja tasa-arvo – ovat osoittaneet eettisen kestävyytensä ja käytännön toimivuutensa. Sellaiselle osuustoiminnalle, joka ei ole näihin nojannut, on käynyt huonosti ja ansaitusti. Kepulikonstein ei kestävää menestystä saa, mikä kannattaa HOK-Elannon menestykselle kateellistenkin huomata.

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa, jota on Suomessa välillä pitkään heikennetty, on keskeistä se miten kattavalla laaja-alaisella sosiaaliturvalla ja julkisilla palveluilla luodaan riittävän laaja markkinariippuvuudesta vapaa turvavyöhyke suojaamaan markkinatalouden epävarmuudelta ja erilaisilta sosiaalisilta riskeiltä. Tämän ohella pohjoismaista mallia vahvistaa se, että markkinatalouteen tuo vakautta ja pitkäjänteisyyttä myös osuustoiminnallinen yritystoiminta, joka edustaa avoimessa markkinataloudessa toimivaa ei-kapitalistista markkinavoimaa.

17.5. 2012

13.5.2012

Vaalien opetuksia

Viikon takaisia vaaleja Ranskassa ja Kreikassa seurattiin tavallista suuremmalla mielenkiinnolla koko Euroopassa. Ranskan vaalit ja Francois Hollanden valinta antavat koko Euroopalle toivoa uusliberalistisen kurjistamispolitiikan otteen höllentymisestä. EU:ssa on pakko nyt ottaa todesta Hollanden vaatimus finanssipaktin uudelleenarvioinnista. Sen uudelleenneuvotteleminen olisi oikea ratkaisu, mutta todennäköisempi tulos kuitenkin on, että pakti pysyy ja sen rinnalle hyväksytään jokin kasvujulistus, jonka merkitys jää vielä jatkon varaan.

Ranskan vaalitulos antaa laajemminkin toivoa ja puhtia Euroopan aneemiselle vasemmistolle, jolle merkittävin seuraava vaalikoitos tulee olemaan Saksan vaalit ensi vuonna. Jos valta vaihtuu sielläkin murtuu myös Euroopan oikeistopuolueiden hegemoninen asema. Tämän merkitystä on turha hämärtää löysillä puheilla eurooppalaisen ”äärivasemmiston” ja ”äärioikeiston” samankaltaisuudesta. Virheellisen leimaamisen sivutarkoitus lieneekin luoda mielikuvaa, ettei nykyisille oikeistopuolueiden linjauksille olisi muka eurooppalaisia vaihtoehtoja.

Kreikan vaalitulos on sekä Kreikalle että koko Euroopalle kimurantti haaste. Tätä kirjoittaessa ei ole varmuutta siitä, onnistuuko uuden hallituksen muodostaminen vai joudutaanko vaalit kohta uusimaan. Onnistuminen uuden hallituksen muodostamisessa olisi toivottavaa, mutta uusia demokraattisia vaaleja ei tule pelätä eikä pelotella mahdollisella eurooppalaisen kriisinhallintaoperaation tarpeella. Kreikkalaisten syyttely on mennyt jo vähän liian pitkälle, eikä sillä voida peitellä EU:n itsensä tekemiä virheitä kriisin hoidossa. Yhä selvemmäksi käy, ettei Kreikalle pakotettu kriisiohjelma ole toimiva, ja että sitä joudutaan muodossa tai toisessa tarkistamaan hallituksesta ja vaaleista riippumatta. Hallittu Kreikan velkojen uudelleenjärjestely jo kaksi vuotta sitten olisi voinut säästää paljolta, mutta pankkien saatavia varjelleet eurojohtajat eivät siihen olleet valmiita. Tämän toteaminen ei ole jälkiviisautta, sillä se oli sosialidemokraattien näkemys, kun emme antaneet tukeamme Kreikan ensimmäiselle pelastuspaketille. Jatkon suhteen on sitten tehty se mitä on ollut tehtävissä Suomen riskien pienentämiseksi vakuusratkaisulla.

13.5. 2012

12.5.2012

Ken Livingstone, You Can’t Say That. Memoirs, Faber and Faber, 710 s., Croydon 2012

1336843570_Livingstone.JPG

Punainen Ken ei säästä sanojaan

Lontoon kuuluisa ex-pormestari, punaisena Keninä tunnettu Ken Livingstone julkaisi viime vuonna paksut muistelmansa, joiden oli määrä siivittää hänen vaalikampanjaansa ja paluutaan Lontoon pormestariksi, jolta paikalta politiikan oikean laidan vähintään yhtä värikäs ja arvaamaton Boris Johnson oli hänet neljä vuotta sitten syrjäyttänyt. Tässä hän ei onistunut. Toukokuun vaaleissa Johnson säilytti paikkansa, olkoon että vielä pienemmällä marginaalilla kuin Hollande voitti Sarkozyn Ranskan presidentinvaaleissa viikkoa myöhemmin.
 
Tappionsa jälkeen 67-vuotias Livingstone on ilmoittanut luopuvansa politiikasta. Todennäköistä on, että hänen poliittinen uransa on ohi, mutta huomioon ottaen hänen aiemmat vaiheensa ja kykynsä nousta uudelleen haastajaksi ei täkään voi pitää vielä sataprosenttisen varmana. Livingstone on yksi Englannin tunnetuimpia ja värikkäimpiä poliitikkoja ja vaikka hän on ollut uransa alusta alkaen lehdistön ja oman puoluejohtonsa ykkösinhokki on hän myös samalla ollut äänestäjien keskuudessa uskomattoman suosittu.
 
Livingstone syntyi poliittisesti oikeistolaiseen, joskin vähemmistöihin suvaitsevasti suhtautuvaan työläiskotiin. Koulunkäynti päättyi ennen ylioppilastutkintoa ja hän työskenteli tutkimuslaboratoriossa koe-eläinten hoitajana ennen kuin hänestä 25-vuotiaana tuli pian työväenpuolueeseen liittymisensä jälkeen täyspäivätoiminen paikallispoliitikko Lambethin paikallisvaltuutettuna ja asunto-asiain komitean varapuheenjohtajana. Kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin suur-Lontoon valtuustoon (Greater London Council, GLC). Hän toimi näyttävästi labourin vasemmistosiivessä ja oli myös yhteistyössä puolueessa toimineiden trotskilaisten kanssa, vaikkei heidän järjestöihinsä koskaan liittynyt. Hän oli puolueen Lontoon vasemmistosiiven näkyvin johtaja ja kun Labourin ryhmä vuoden 1981 paikallisvaalien jälkeen järjestäytyi, hän syrjäytti järjestäytymiskokouksessa GLC:tä siihen asti johtaneen puolueoikeiston edustajan. Hänen viivivuotinen kautensa suur-Lontoon johdossa päättyi vuonna 1986, kun Margaret Thatcherin konservatiivihallituksen läpiajama koko suur-Lontoon valtuuston lakkauttanut lainsäädäntö astui voimaan.
 
Livingstone siirtyi nyt valtakunnan politiikkaan ja valittiin parlamenttiin. Kovaäänisenä vasemmistolaisena, jonka sukset menivät jo Neil Kinnockin aikana puoluejohdon kanssa täysin ristiin, ei hänellä ollut mitään mahdollisuutta tulla nimetyksi Tony Blairin hallitukseen Labourin palatessa valtaan. Puoluekokouksessa hänet kuitenkin valittiin useaan otteeseen puoluehallitukseen Blairin mieliharmiksi. Yhdessä asiassa Livingstone kuitenkin tuki Blairia ja se oli vahvan paikallishallinnon palauttaminen Lontooseen, ei enää GLC:n muodossa vaan uuden hallinnon merkeissä, jonka johtajaksi tuli suoralla kansanvaalilla valittu pormestari.
 
Oli alusta alkaen selvää että Livingstone oli kiinnostunut tehtävästä ja yhtä selvää, että puoluejohto tekisi kaikkensa estääkseen hänen pääsynsä ehdolle. Puolueen esivaalissa Livingstone sai aivan ylivoimaisen enemmistön puolueen rivijäsenten ja ay-liikkeen äänistä, mutta hävisi täpärästi koko vaalin sääntöjen antaessa alueen istuville kansanedustajien äänille täysin suhteettoman painoarvon. Hetken mietittyään ja mielipidetiedustelujen osoittettua, että hän voisi voittaa kansanvaalin sitoutumattomana ehdokkaana, Livingstone päätti asettua ehdolle. Se johti hänen erottamiseensa puolueesta, mutta selvään voittoon pormestarinvaalissa, jossa labourin virallinen ehdokas jäi kauas taakse kolmannelle sijalle. Vuoden 2004 pormestarivaalien lähestyessä puolueen oli uuden nöyryyttävän tappion välttämiseksi pakko ottaa Livingstone takaisin puolueeseen ja viralliseksi ehdokkaakseen. Vaaleissa Livingstone voittikin taas selvästi.

GLCn johtajana ja Lontoon pormestarina Livingstonen valta oli paljon rajoitetumpi kuin esim. amerikkalaisen suurkaupungin johtajan valta, mutta vallankäyttömahdollisuuksiaan Livingstone käytti menestyksellä ja kaupunkilaisten hyväksymisen saaneella tavalla.  Se ei ollut vain symboleiden politiikkaa, vaikka Livingstonen näkyvyys niin etnisten vähemmistöjen, maahanmuuttajien kuin lesbojen ja homojen oikeuksien puolustajana ja hänen monet kaupunginjohtajan toimivallan ulkopuolelle menevät yleis- ja ulkopoliittiset puheenvuoronsa aiheuttivat aina eniten otsikoita. Ne olivat valtaosaltaan kielteisiä, mutta se ei Livingstonen suosiota heiluttanut. Tärkeämpää oli, että hänen toimintansa sellaisissa substanssikysymyksissä, joilla oli merkitystä kaupunkilaisten arkeen, oli tuloksellista. Tämä koski ennen kaikkea asunto- ja liikennepolitiikkaa maanalaisen verkoston modernisoimisineen, joukkoliikenteen tariffialennuksineen ja ruuhkamaksun käyttöönottoineen.

Livingstonen muistelmateos on tietenkin puolustuspuheenvuoro ja vaalikirja. Tämän huomioon ottaenkin se on kuitenkin mielenkiintoista ja viihteellistäkin luettavaa, sillä suorapuheisuudestaan yhtä hyvin kilpailijoittensa kuin puoluetovereittensa suuntaan hän ei ole luopunut. Siten kunniansa saavat kuulla niin Neil Kinnock, Tony Blair kuin Boris Johnson; harvinaisempaa ymmärrystä ja jopa kiitosta saavat taas Thatcheriä konservatiivijohtajana seurannut John Major ja tiettyyn rajaan saakka myös Gordon Brown, joka lopetti Blairin pitkän valtakauden labourin johdossa.

Kaikkein vaikuttavinta kirjassa on kuitenkin se mitä Livingstone kirjoittaa kohtelustaan brittimediassa yleensä ja aivan erityisesti iltalehti Evening Standardissa, jonka rinnalla suomalainen iltalehdistö edustaa suorastaan laatujournalismia. On ymmärrettävää, että Livingstonen poliittisista teoista ja mielipiteistä ollaan rajustikin eri mieltä. Kuitenkaan sillä tavalla, jolla Livingstonen jokaista tekoa ja puhetta tai hänen yksityiselämäänsä viikosta toiseen on jatkuvasti ja useimmiten perättömästi tai suorastaan valheellisesti riepoteltu ei ole mitään tekemistä legitiimin ja rehellisen poliittisen kritiikin kanssa. On sitäkin kunnioitettavampaa, että Livingstone on jaksanut ja viitsinyt uhrata koko elämänsä politiikalle; minä en samaan brittiläisessä mediailmastossa olisi kyennyt enkä suostunut. Murdoch-lehtien salakuuntelusta ja muusta rikollisesta toiminnasta syntyneet skandaalit voivat vähän siistiä brittimedian tapoja, mutta kuinka pysyvästi jää nähtäväksi. Toisaalta on todettava, että Livingstonen – samoin kuin hänen pormestariseuraajansa Johnsonin – yhtä lailla pohjoismaiselle politiikalle vieras julkisuushakuisuus tv:n juustomainoksissa esiintymisistä alkaen on voinut edesauttaa nahan parkkiintumista.

Toukokuu 2012