Erityinen kiitos ihmisoikeuskeskukselle ja kansainväliselle ihmisoikeusasiain neuvottelukunnalle siitä, että seminaari on järjestetty. On luontevaa, että tämän seurantaseminaarin järjestää ihmisoikeuskeskus, joka on se kansallinen ihmisoikeusinstituutio, jota ns. Pariisin periaatteissa on peräänkuulutettu. Myös Suomi voi tässä tilanteessa, kun ihmisoikeuskeskus on perustettu, ilman reunahuomautuksia todeta, että täytämme Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen 1993 hyväksymät periaatteet.

IHMISOIKEUSVALTUUTETUN HISTORIAA

Euroopan neuvoston puitteisiin perustettiin ihmisoikeusvaltuutetun toimisto toukokuussa 1999. Ihmisoikeusvaltuutetun virkaa ovat hoitaneet Alvaro GilRobles 1999–2006, Thomas Hammarberg 2006–2012.  Nils Muiznieks valittiin tehtävään huhtikuussa 2012.

Voidaan perustellusti sanoa, että ihmisoikeusvaltuutetun viran perustaminen oli Suomen aloite ja panostimme valtuutetun resurssien ja aseman vahvistamiseen. Kannoimme huolta lisääntyvistä valituksista Euroopan neuvostossa ja erityisesti ihmisoikeustuomioistuimessa.

Euroopan neuvoston valttina oli vankka normisto johon nojautua. Aloitteen viran perustamiseen teki tasavallan presidentti Martti Ahtisaari puheessaan Euroopan neuvoston parlamentaariselle yleiskokoukselle tammikuussa 1996. Taustalla oli huoli siitä, miten hyvin ihmisoikeuksien valvontajärjestelmä kestää uudessa tilanteessa. Euroopan neuvostoon liittyi 1990luvulla useita uusia jäsenmaita, ja ihmisoikeusvalitusten määrä oli kasvamassa räjähdysmäisesti.

Tässä yhteydessä on perusteltua kiittää kaikkia ihmisoikeusvaltuutettuja siitä erinomaisesta työstä, jota he ihmisoikeutetun virassaan ovat tehneet.

IHMISIKEUSVALTUUTETUN TOIMINTAKENTTÄ

Ihmisoikeusvaltuutetusta on kasvanut ihmisoikeuksien eurooppalainen omatunto ja ihmisoikeuksien puolustaja. Valtuutettu voi nostaa esille akuutteja ihmisoikeusongelmia jäsenmaissa. Valtuutettu on mm. maavierailuillaan kiinnittänyt huomiota keskeisimpiin kansallisiin ihmisoikeusongelmiin.

IOV:llä on eijuridisena elimenä joustavat edellytykset edistää ihmisoikeuskoulutusta ja tietoisuutta ihmisoikeuksien kunnioittamisesta yleensä. Hän myös neuvoo jäsenvaltioita ja kansalaisia sekä voi kiinnittää valtion huomion puutteisiin lainsäädännössä tai käytännöissä. Hänen tulee toimia riippumattomasti ja puolueettomasti.

Voitaisiin sanoa, että vuosien kuluessa IOV instituutiona on kasvanut korvaamattomaksi. Tehtävän mandaatti on joustava ja virassa toimineet valtuutetut ovat kukin kehittäneet tehtävää.

Valtuutetun maavierailut on onnistuneesti räätälöity kunkin maan tarpeiden ja ongelmien mukaan. Näin myös Suomen raportissa. IOV nosti Suomen vierailullaan esille juuri niitä ihmisoikeuskysymyksiä, jotka ovat olleet keskustelun ja huolenaiheena. Jokaisella maalla on varaa parantaa.

HUOMIOITA RAPORTIN LUONTEESTA JA SUOSITUKSISTA

Haluaisin tuoda esille arvostuksemme sopimusvalvontaelinten ja IOV:n suosituksille.

Sopimusvalvontaelinten suositukset perustuvat, kuten nimi indikoi, suoraan Suomen sopimusvelvoitteisiin ja ovat siten myös juridisesti sitovia. IOV on puolestaan itsenäinen valvontaelin, jossa riippumaton asiantuntija on antanut vapaaehtoisuuteen perustuvan, kokonaisvaltaisen arvion siitä, mitkä ovat Suomen keskeisemmät ihmisoikeushaasteet ja mihin toimenpiteisiin meidän olisi syytä ryhtyä niiden korjaamiseksi. IOV:n suositukset tukevat ja täydentävät sopimusvalvontaelinten tekemiä hajanaisempia ja yksityiskohtaisempia suosituksia.

Suomi oli myös hiljattain YK:n ihmisoikeusneuvoston yleismaailmallisen määräaikaistarkastelun, ns. UPRprosessin, kohteena. Tässä tarkastelussa muut YK:n jäsenvaltiot ja kansalaisjärjestöt antoivat Suomen laatiman raportin perusteella omat kommenttinsa ja suosituksensa Suomen ihmisoikeustilanteen edelleen kehittämiseksi. Kyseessä on huomattavasti poliittisluonteisempi instrumentti, joka perustuu pitkälti muiden maiden vertaisarvioon.

On tärkeää, että näiden eri prosessien luonteet otetaan huomioon niiden tuottamien suositusten toimeenpanossa. Samalla on toivottavaa, että suosituksia käytettäisiin hyödyksi toisiaan täydentävällä ja tukevalla tavalla.

Tässä yhteydessä voisi tuoda myös esille ihmisoikeuskysymysten valmistelumme avoimuuden ja korostaa kansalaisyhteiskuntayhteistyön merkitystä kaikkien suositusten toimeenpano ja seurantaprosessissa.

En halua näillä huomioilla ennakoida ulkoministeriön tai muiden viranomaisten kantoja valtuutetun suosituksiin. Uskon, että paras tapa käsitellä suosituksia on juuri tällainen ihmisoikeuskeskuksen järjestämä yhteinen seminaari. Ihmisoikeuskysymykset ovat Suomessa perinteisesti olleet kaikkien asia ja keskustelu linjanvedoista on ollut vilkasta.

Raportissa kehutaan suomalaista ihmisoikeusjärjestelmää ja systematiikkaa yleensä. Samalla kuitenkin IOV kiinnittää huomiota siihen, että erilaisia toimijoita alkaa olla jo riittävästi ja on tärkeää, että erilaiset koordinaattorit ja yhteyshenkilöt niin kansalaisyhteiskunnan kuin viranomaistahonkin osalta toimivat yhteisten tavoitteiden eteen. Mielestäni meidän pitää IOVsuosituksia tarkastellessamme miettiä, tarvitaanko kaikkia yhteistyöelimiä edelleen.

NAISIIN KOHDISTUVA VÄKIVALTA

Raportin suosituksissa nostetaan esille naisiin kohdistuva väkivalta ja sen yleisyys Suomessa. Vastaava on nostettu esille usean valvontaelinten suosituksissa. Tässä yhteydessä voisimme tuoda esille Suomen aktiivisen roolin kansainvälisten instrumenttien kautta pyrkiä vahvistamaan naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisia toimia, lisätä yleistä tietoisuutta ja asennekasvatusta.  Esimerkkinä Euroopan Neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastaisen sopimuksen pikainen ratifiointi. Eduskunnalle on tarkoitus antaa tästä hallituksen esitys keväällä 2013. Lisäksi tammikuussa 2013 järjestetetään Euroopan Neuvoston naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevä alueellinen seminaari, jossa pyritään hyödyntämään myös tietoisuus ja asenteisiin vaikuttamista.

IHMISOIKEUSKOULUTUS

IOVsuosituksissa korostuu huomio ihmisoikeuksien koulutukseen. Asiaan onkin jo kiinnitetty huomiota ja mm. ihmisoikeuskeskuksen toimintaprioriteeteissa ihmisoikeuksien koulutus on etusijalla. Mutta ehkä olisi paikallaan käynnistää myös hallinnon sisäinen pohdiskelu siitä, voidaanko ihmisoikeuksien koulutusta edelleen edistää. Esimerkiksi Euroopan neuvostolla on käyttökelpoista materiaalia tätä tarkoitusta varten. Euroopan neuvoston Charter on Education for Democratic citizenship and Human Rights Education voisi olla hyvä lähtökohta.

KANSAINVÄLISTEN SOPIMUSTEN RATIFIOINTI

Suomen omat prosessit suhteessa kansainvälisten sopimusten ratifiointiin ovat joutuneet ennenkin kritiikin kohteeksi, nyt viimeksi IOV:n taholta. Pyrkimys täydellisyyteen voi aiheuttaa sen, että ratifiointi lykkääntyy ja pieniltä tuntuvat lakimuutokset estävät koko sopimuksen tavoitteiden toteutumisen. Meidän täytyy katsoa tässä asiassa peiliin ja olen ymmärtänyt, että myös kansanedustajiemme joukossa on esitetty aiheellisia kysymyksiä. Parhaillaan käsittelyssä oleva Euroopan neuvoston naisväkivaltaa ja perheväkivaltaa ehkäisevä sopimus voisi olla pilottiprojekti uusien menettelytapojen omaksumiseksi. Samalla tietysti meidän tulee huolehtia siitä, että pitkään vireillä jo olleet ratifioinnit suoritetaan ajallaan.

YHDENVERTAISUUS

Valtuutetun yksi keskeinen huoli liittyy Suomen yhdenvertaisuuslainsäädäntöön. Tässä suhteessa IOV:n yksi keskeinen huoli liittyy monimutkaiseen ja hajallaan olevaan lainsäädäntöön sekä institutionaaliseen kehykseen, joka vaikuttaa raskaalta.

IOV nostaa perustellusti esille Suomen työsyrjintää koskevat puutteet, jotka koskevat naispuolisia työntekijöitä, mutta usein myös etnisiä vähemmistöjä kuten romanit, venäjänkieliset ja somalit.

IOV kiinnittää myös huomiota siihen, että nämä ryhmät ovat edelleen rasististen ja ulkomaalaisvihamielisten purkausten kohteena Suomessa.

Suomen venäjänkielisen väestönosan asema on ollut vilkkaan keskustelun kohteena kuluvan syksyn aikana. Myös IOV kiinnittää huomiota venäjänkielisen väestön asemaan. IOV viittaa EU:n perusoikeusviraston tutkimukseen, jonka mukaan 27 % venäjänkielisistä Suomessa oli kokenut syrjintää viimeisen vuoden aikana.

IOV kirjaa raporttiinsa venäjänkielisten toiveena olevan, että Suomen venäjänkieliset saisivat virallisen vähemmistöaseman. On ollut tapana todeta, että venäjänkielisen väestönosan asema Suomessa on jo perinteisesti hyvä. Tällä viitataan usein vanhavenäläisten ja tataarien asemaan sekä siihen, että jo nyt etnisten asiain neuvottelukunta tarjoaa IOV:n peräänkuuluttaman foorumin, jossa voidaan käsitellä venäjänkielisten asioita Suomessa. Venäjänkielisten asema tulee olemaan jatkossakin esillä väestönosan kasvaessa ja vakiintuessa Suomessa.

Viimeaikainen keskustelu lastensuojelukysymyksistä Suomessa ja Venäjällä on osaltaan osoittanut, että vuoropuhelua viranomaisten ja Suomen venäjänkielisen väestönosan välillä voidaan parantaa. Tässä tarkoituksessa Suomen viranomaiset ovat jo tiivistäneet keskinäistä yhteistyötään. Lisäksi olemme laatineet venäläisiä viranomaisia varten yhteystietolistan suomalaisista asiantuntijatahoista, jotka vastaavat perheoikeudellisista asioista. Tämän listan tarkoituksena on varmistaa, että maidemme viranomaiset voivat tarvittaessa olla suorassa ja nopeassa yhteydessä toisiinsa perheoikeudellisissa asioissa. Venäjän osapuoli on luvannut laatia vastaavan listan.

LGBTI

 IOV kiinnittää edelleen huomiota vammaisten asemaan, vanhusten oikeuksien toteutumiseen ja seksuaali ja sukupuolivähemmistöjen eli LGBTIhenkilöiden asemaan Suomessa.

 Poimin tästä aihepiiristä pari suositusta, joiden osalta meidän tulisi Suomessa pyrkiä eteenpäin.

 Ei ole sivistysvaltion mukaista vaatia ihmisiä sterilisoimaan itsensä sukupuolileikkauksen yhteydessä. Kuitenkin tällainen vaatimus transihmisten lisääntymiskyvyttömyydestä edelleen sisältyy lainsäädäntöömme. Homoseksuaalisuus poistettiin rikoslaistamme vuonna 1971 ja sairauksien tautiluokituksesta vuonna 1981. Transseksuaalisuutta pidetään kuitenkin vielä mielenhäiriönä tautiluokituksessamme. Ihmiset ovat erilaisia ja tämä on hyvä tunnustaa sekä tehdä tarvittavat muutokset lainsäädäntöömme ja muihin määräyksiin.

VANHUSTEN OIKEUDET

Vanhojen ihmisten oikeus inhimilliseen kohteluun on tulevaisuudessa ihmisoikeus, johon meidän Suomessa tulee kiinnittää erityistä huomiota. Otsikot ja kuulopuheet vanhusten hoidosta tämän päivän Suomessa ovat hyistä kuultavaa. Kuitenkin vanhusten määrä Suomessa ei vähene, vaan kasvaa. Ehkä olisi hyvä tuoda ihmisoikeusnäkökulma syvällisemmin keskusteluun ja korostaa ihmisarvoa.

IOV odottaa uuden vanhusten palvelulain olevan avainasemassa, kun turvataan vanhusten ihmisarvoa. IOV ottaa myös kantaa kotipalvelujen puolesta. Vanhusten riippumattomuus ja sosiaalinen osallistuminen ovat arvoja, jotka IOV mielestä tulisi turvata maksimaalisesti. IOV korostaa myös vanhusten osallistumisoikeuksia ja mahdollisuuksia yleensä. Tässä asiassa voin vain olla samaa mieltä.

SAAMELAISET

Suomi on ollut viime vuosien aikana usein kansainvälisen kritiikin kohteena mitä tulee ainoan alkuperäisväestömme saamelaisten asemaan. Myös IOV on ottanut yhdeksi keskeiseksi kohteekseen alkuperäisväestön saamelaisten oikeudet.

Hallituskauden aikana tavoitteena on ratifioida ILOn alkuperäiskansoja koskeva yleissopimus 169. IOV kannanotto ratifioinnin suhteen on selkeä:  on korkea aika tunnustaa saamelaisten nautintaoikeudet maihinsa ja harjoittaa poronhoitoa heille kuuluvaan perinteiseen tapaan. IOV viittaa kannassaan myös metsähallituksen uudistamiseen. Tähän liittyvä uudistus voi vaikuttaa asian kansalliseen ratkaisemiseen ja tätäkin tulee tutkia.

On aika siirtyä Suomessakin ajattelemaan asiaa alkuperäisväestön ja sen perinteisten oikeuksien kannalta. Tarvitaan positiivista syrjimistä eli saamelaisten perinteisten oikeuksien erityissuojelua. Mielestäni tämä voidaan parhaiten saavuttaa antamalla saamelaisille perustuslaintasoinen turva alkuperäisväestönä harjoittaa poronhoitoa vähintään valtion mailla. Perustuslain 17§ säännös saamelaisten omasta kielestä ja kulttuurista alkuperäiskansana vaatii jatkotoimia.

Poronhoidon tilasta Pohjois- ja Itä-Suomessa käydään jatkuvaa keskustelua, myös sen kestävyydestä. On kuitenkin aika antaa saamelaisille erityisoikeudet tässä suhteessa. Tämä saavutetaan liittymällä ILO 169 alkuperäisväestöjä ja heimokansoja koskevaan yleissopimukseen sekä säätämällä tarvittavat muutokset kansalliseen lainsäädäntöön.

Lopuksi haluan kiittää mahdollisuudesta puhua täällä tänään. Suomen Euroopan Neuvoston ihmisoikeusvaltuutetulta saamien suositusten toimeenpano edellyttää paitsi läheistä yhteistyötä eri viranomaistahojen välillä, myös läheistä yhteistyötä kansalaisyhteiskunnan kanssa.

Suomi on kansainvälisesti usein saanut paljon kiitosta siitä, että me järjestelmällisesti pyrimme toimimaan läheisessä yhteistyössä kansalaisyhteiskunnan kanssa, mutta parantamisen varaa tässäkin asiassa löytyy. Me voisimme esimerkiksi hyödyntää kansalaisyhteiskunnan osaamista systemaattisemmin ihmisoikeuksia edistäessämme Suomen ulkopolitiikassa sekä virkamiesten koulutuksessa.

Hyvät ystävät,

humanistit ovat varmaankin vaativin yleisö, jolle voi puhua. Sen vuoksi tämä onkin minulle suuri kunnia. Kiitos kutsusta. Tulen puheessani valoittamaan muutamia rauhanvälityksen määritelmiä ja hahmottamaan, mitä rauhanvälitys tarkoittaa, miten näemme sen Suomessa ja mitä me itse asiassa teemme rauhanvälityksen saralla.

Rauhanvälityksen määrittely

Aloitin tämän teeman pohtimisen rauhanvälityksen määritelmistä ja käsitteistä ja huomasin, että niitä on yhtä monta, kuin on määrittelijääkin. Suurimmassa osassa rauhanvälityksen määritelmistä on mukana ajatus rauhan ylläpidosta, rauhan saavuttamisesta tai konfliktin estämisestä. Kaikissa niissä on mukana ajatus konfliktin keskeyttämisestä. Esimerkiksi Oxford dictionaries määrittelee rauhanvälityksen seuraavasti: se on interventio ristiriitaan tarkoituksena selvittää se: sovitteleminen. Me yleensä Suomessa puhumme rauhanvälityksestä sen laajemmassa merkityksessä.

Jotta voisimme helposti ymmärtää rauhanvälityksen määrittämiseen liityviä epätarkkuuksia ja myös tahtotiloja erilaisiin ja eri laajuisiin määritelmiin voimme tehdä sen englanninkielisen määritelmän avulla.  Me käytämme englanninkielisessä kommunikaatiossamme termiä ”Mediation” termin ’Peace Mediation’ sijasta.

Tämä siksi, että termi ”Mediation” on kattava. Erityyppisten rauhanvälitystapojen lisäksi se kattaa myös välitystoiminnan konfliktisyklin eri vaiheissa konfliktien ennaltaehkäisystä rauhanrakentamiseen. Se sisältää myös muutkin kuin normaalit sodan ja rauhan tilanteet, joissa rauhanvälitystä voidaan tarvita. Tämä on tärkeää, sillä yhä enemmän välitystoimintaa tarvitaan mm. luonnonvarojen hallintaan liittyvissä kiistoissa. YK:ssakin on jo sen peruskirjassa käytetty juuri tätä Mediation termiä rauhanvälityksestä. ’Peace mediation’ käyttö kun voidaan tulkita turhan kapeaa, perinteistä ja jopa vain pehmeätä välitystoimintaa tarkoittavaksi termiksi.

Itse uskon, että pysyviä ratkaisuja konflikteihin saadaan vain puuttumalla niiden taustalla oleviin poliittisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Rauhanvälitystoiminta muodostaa siis yhden keinon diplomatian perustoimintojen joukossa konfliktien ennaltaehkäisyssä, konfliktien ratkaisussa ja luottamuksen lisäämisessä. Rauhanvälitys on

usein ensimmäinen askel sovinnon tiellä. Rauhanvälityksen avulla pohjustetaan pidemmän aikavälin tukea poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden rakentamiselle.

Rauhanvälitys on myös osa kokonaisvaltaista kriisinhallintaa ja kehityspolitiikan keinovalikoimaa. Riittävän ajoissa käynnistettynä se saattaa myös vähentää konfliktien jälkihoidon kokonaiskustannuksia ja vaikuttaa konfliktin sekä sen aiheuttamien tuhojen, pakolaisuuden syntymisen ja inhimillisten kärsimysten päättymiseen tai lieventämiseen.

Välitystoiminta on sitä, että konfliktiosapuolet yhdessä hyväksyvät kolmannen osapuolen väliintulon tilanteeseen, jossa sovintoon ei muuten päästäisi. Ulkopuolisen väliintulo riitatilanteessa vaikuttaa osapuolten väliseen dynamiikkaan ja tehostaa neuvotteluprosessia. Välittäjän avulla pyritään avaamaan lukkiutunut tilanne ja löytämään hyväksyttävä ratkaisu kiistakumppaneiden välille.

Onnistuneen tuloksen saavuttamiseksi molempien osapuolten tulisi kokea saaneensa tasapuolista ja puolueetonta kohtelua. Välittäjän tehtävänä on viedä neuvotteluja eteenpäin ja hän kantaa vastuun myös epäsuosituista ratkaisuista. Tärkeää on myös, että osapuolet itse valitsevat tai ainakin hyväksyvät välittäjät tehtäväänsä.

Käytännön määrittelyä

Yhdistyneet kansakunnat, alueelliset järjestöt, kasvava joukko yksittäisiä hallituksia ja monet kansalaisjärjestöt panostavat rauhanvälitystoiminnan kehittämiseen.  Rauhanvälitys on hyvin eri tasoilla ja hyvin eri tilanteissa tapahtuvaa toimintaa. Rauhanvälitystä voi olla rauhanvälityksen päätöslauselman aikaansaaminen YK:ssa, Syyrian tilanteen ratkaisupyrkimykset välittäjä Lakhdar Brahimin toimesta ja somalialaisen kylän vedenhankintaongelman ratkaisu. Erittäin tärkeää on kuitenkin näiden eri tasojen synkronointi ja toimintamahdollisuuksien parantaminen siten, että konfliktit saadaan pääasiassa ratkaistua jo ennen niiden täysimääräistä puhkeamista. Kuulostaa optimistiselta, mutta mahdolliselta. 

Rauhanvälittäjän työ on monimuotoista ja joskus se on rauhansopimusten allekirjoittamista juhlavissa tilanteissa, keskustelutilaisuuksia korkealla tasolla YK:ssa ja Nobelin rauhanpalkintoja. Usein kuitenkin rauhavälitys tapahtuu paljon raadollisimmissa ja myös paljon vaatimattomammissa tilanteissa. Rauhanvälitystä ovat myös keskustelut taisteluiden keskellä eri osapuolia kuunnellen ja lattialla nukkuen, sitä ovat toimet sotilaiden palauttamiseksi omiin kyliinsä taistelujen jälkeen, maakiistojen ratkaisu ja jopa koulukiusaamisen estäminen.   Loppujen lopuksi rauhanvälitys on lehmän heroja ja tietokoneen muistia vaativaa toimintaa.

Suurin osa rauhanvälityksestä tapahtuu myös hiljaisesti ja pimennossa. Se, mitä me näemme mediassa, on usein vain jäävuoren huippu. Esimerkiksi nyt Norjassa tapahtuvat keskustelut kolumbialaisten osapuolien kanssa ovat monen vuoden pitkäaikaisen työn tulosta. Samoin myös presidentti Ahtisaaren työ Acehissa vaati pidemmän ajan valmistelut. Kiire ei ole eduksi rauhanvälityksessä. Gene Knudsen Hoffman sanoo, että vihollinen on henkilö, jonka tarinaa me emme ole kuulleet. Jotta rauha voidaan saada aikaiseksi, on osapuolien kuultava toisiensa tarinoita ja tämä vie aikaa. Luottamus ei synny ilman keskusteluja, eikä rauha ilman luottamusta.

Käytännössä rauhanvälitys voidaan jakaa kahteen osaan, normatiiviseen työhön ja operationaaliseen työhön.  

Normatiivinen työ

Normatiiviseen työhön kuuluu rauhanvälityksen normatiivisten kehyksen ja instituutioiden vahvistaminen. Tätä teemme lähinnä YK:n piirissä. Perustimme vuonna 2010 YK:hon rauhanvälityksen ystäväryhmän yhdessä Turkin kanssa. Nyt olemme saaneet jo aikaan kaksi erittäin merkityksellistä päätöslauselmaa ja kuten YK:n pääsihteeri Ban-Ki Moonkin sanoi, ”edistystä on tapahtunut paljon, mutta YK:lla on vielä pitkä matka sopeuttaa rauhanvälitys nykyajan haasteisiin” ja ”Nyt kun kehitystä on saatu aikaan, on myös potentiaalia tehdä paljon lisää”. Tehtävää siis riittää Suomelle jatkossakin.

YK:n tehokkaan rauhanvälityksen ohjeistus julkaistiin syyskuussa ja se on erinomainen perusteos kaikille rauhanvälittäjille ja pyrimmekin sen aktiiviseen levittämiseen. Suomi osallistuu aktiivisesti myös alueellisten järjestöjen rauhanvälityskapasiteetin kehittämiseen. Juuri nyt tuemme Afrikan Unionia ja aiemmin olemme myös tukeneet ASEANia. Mielestäni tämä alueellisten organisaatioiden tuki on erittäin tärkeää, sillä rauhanvälitys on helpompaa jos tuntee hyvin osapuolet ja heidän toimintansa. Yleensä alueellisilla organisaatioilla on tämä etu YK:hon nähden, sillä ne ovat aina konfliktialueita lähempänä.

Suomi toimii myös aktiivisesti Euroopan Unionin ulkosuhdehallinnon rauhanvälityskapasiteetin kehittämiseksi ja tukee Ruotsia Euroopan Rauhaninstituutti-aloitteessa. Euroopan Unionin ulkosuhdehallinnon rauhanvälityskapasiteetti on vielä alkutaipaleella ja se tarvitsee paljon tukea. Sillä on kuitenkin potentiaalia toimia vahvana rauhanvälittäjänä ja onhan EU itsekin nyt Nobelin rauhanpalkinnon voittaja.

Itse aloitin Pohjoismaisen rauhanvälityksen koordinaatioryhmän vuonna 2011. Se toimii informaalilla tavalla ja tukee kaikkien Pohjoismaiden rauhanvälitystoimintaa. Olemme käynnistämässä myös Pohjoismaista tutkimusta rauhanvälityksestä.

Suomessa meillä toimii rauhanvälityksen koordinaatioryhmä, joka kokoontuu 2-3 kuukauden välein ja jossa vaihdetaan kokemuksia rauhanvälityksestä. Mukana on ministeriöiden väkeä ja kansalaisjärjestöjä, jotka ovat kiinnostuneita rauhanvälityksestä tai tekevät tätä työtä itse. Tarkoitus on, että ryhmä alkaa keskittyä yhä enemmän temaattisiin kysymyksiin ja rauhanvälityksen kehittämiseen.

Operatiivinen työ

Rauhanvälityksen operatiivista puolta meillä osaltaan hoitaa kaksi erityisedustajaamme, Kimmo Kiljunen ja Pekka Haavisto. Kimmo Kiljunen toimii alueellisissa kysymyksissä lähinnä Aasiassa ja Pekka Haavistolle kuuluu Afrikan Sarven alue. Suomella on historiaa rauhanvälityksessä muutenkin Sakari Tuomiojasta Martti Ahtisaareen, unohtamatta vahvoja naisiamme Elisabeth Rehniä ja Helena Rantaa. Toimimme myös erilaisissa konflikteissa suomalaisten järjestöjen, kuten CMI:n kuten KUA:n kanssa yhdessä. Tällä hetkellä toimintaa on mm. Myanmarissa, Moldovassa, Acehissa, Etelä-Thaimaassa, Somaliassa ja Guinea Bissaussa. Suomessa on jo nyt muutamia erittäin ansioitununeita rauhanvälitysorganisaatioita ja pyrimme antamaan mahdollisuuden myös uusille organisaatioille.

Rauhanprosessi

Varsinaisessa rauhanvälitysprosessissa on neljä vaihetta, jotka ovat ennakkoon käydyt keskustelut, neuvottelut, sopimus ja toimeenpano. Rauhanvälitystä voidaan käsityksemme mukaan tehdä näissä kaikissa vaiheissa. Konfliktit sisältävät usein monia eritasoisia toimijoita hallituksista kansalaisyhteiskuntaan ja armeijasta kapinallisliikkeisiin ja näiden eri tasojen kesken tarvitaan yhteistyötä rauhanvälityksessä. Rauhanvälityksen on oltava osallistavaa, moniraiteista ja konfliktin syvimpiin juuriin tarttuvaa, jos tavoitteena on kestävä rauha.

Rauhansopimukset solmitaan usein pitkäaikaisen väkivaltaisen konfliktin jälkeen, jolloin selvitettävänä on usein rakenteelliseksi kehkeytynyt epäluottamus, viha ja osapuolten toisiaan vastaan tekemät rikokset. Kestävän konfliktinratkaisun aikaansaaminen on vaikeaa, sillä jo rauhansopimukseen tulisi kirjata toimenpiteitä, joilla oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa rakennetaan. Myös konfliktin syyt pitää tunnistaa, korvata menetykset ja varmistaa, että yhteiskunnan jälleenrakennus hyödyttää koko väestöä.

Tiedämme hyvin, että kaikki rauhanponnistelut eivät tuota tulosta. Jos eri alojen toimijoilla – rauhanvälittäjillä, fasilitaattoreilla, erityisedustajilla – ovat epäselvät roolit, saatetaan pian olla tilanteessa, jossa kaikki haluavat hyvää, mutta kenelläkään ei ole tilanteesta kokonaiskuvaa. Rauhanvälitys vaatii koordinaatiota ja erityisosaamista. Osaamisen kehittämiseen pitää investoida tarpeeksi voimavaroja, jotta rauhanvälityksessä voidaan hyödyntää parasta ja tilanteeseen sopivinta osaamista. Koulutettuja rauhanvälittäjiä on rajallinen määrä ja heitä tarvitaan lisää. Mukaan pitää saada myös enemmän naisia.

Rauhanvälitys ja rauhansopimuksen allekirjoittaminen ovat vasta alkua. Rauhanprosessi täytyy ymmärtää jatkumona, joka alkaa ennaltaehkäisystä, edeten konfliktin ratkaisusta yhteiskunnan jälleenrakentamiseen.

Valtaosa rauhansopimuksista kaatuu viiden vuoden sisällä niiden allekirjoittamisesta. Samoin naisten osuus rauhanprosesseissa on hyvin pieni, selvästi alle 10 prosenttia. Onnistunut rauhanprosessi ei suinkaan ole valmis muutamassa vuodessa, vaan se voi kestää sukupolvia ja maksaa miljoonia. Se vaatii onnistuakseen paikallisten päätöksentekijöiden, paikallisen yhteiskunnan ja kansainvälisen yhteisön vankan tahdon sitoutua pitkäjänteiseen yhteistyöhön.

Lopuksi

Muuttuvassa maailmassa konfliktit ovat osa luonnollista kiertokulkua. Parasta olisi että rauhanprosessit käynnistyisivät jo ennen konfliktien väkivaltaista puhkeamista. Rauhanvälitys ja muut ennaltaehkäisevän diplomatian keinot tähtäävät pääasiassa juuri tähän.  Tällöin inhimillinen kärsimys ja konfliktista koituvat kustannukset jäisivät selkeästi vähäisemmiksi ja voisimme keskittää huomiomme keskeisiin kehitystoimenpiteisiin kuten esimerkiksi köyhyyden vähentämiseen ja naisten aseman parantamiseen.