Kun neuvottelut säätytalolla päättyivät alkoi välitön informaatiosota. Valtamedia on halukkaasti niellyt Jyrki Kataisen ja porvarien kertomuksen siitä, miten vasemmistopuolueet kävelivät ulos neuvotteluista. Itse yhtenä SDP:n neuvottelijana tiedän, että hyvin yhtenäisesti toimineet demarit eivät halunneet katkaista neuvotteluja, vaan ne päättyivät siihen, että Katainen kehotti vasemmistopuolueita poistumaan. Tämä tapahtui sen jälkeen kun emme olleet hyväksyneet kokoomuksen vaatimusta alv:n nostosta ja tuloverojen alentamisesta. Meillä olisi ollut oma vastaantuloesityksemme, mutta Katainen ei edes halunnut sitä kuulla.

On tietenkin totta, ettei säätytalolla näennäisesti tapahtumien keskipisteessä nähnyt eikä tiennyt kaikkea mitä tapahtui. On vielä hämärän peitossa, kuinka suunniteltua kokoomuksen toiminta on ollut ja onko se alusta alkaen tähdännyt neuvottelujen kariuttamiseen, jotta voitaisiin päästä takaisin porvarihallitukseen. Tähän viittaavat tiedot jo aiemmin salassa otetuista keskustayhteyksistä. 

Neuvottelujen kariutuminen johtui aidoista ja tärkeistä linjaeroista. SDP:ssä on lähdetty siitä, että vaalitulos oli ennen kaikkea epäluottamuslause tähänastiselle eriarvoisuutta ja tuloeroja kasvattaneelle politiikalle. Muutos tähän oli ja on SDP:n tärkein edellytys hallitusyhteistyölle. Kun me lähdimme neuvottelujen talouslinjauksissa samoista luvuista, esityksistä ja tavoitteista kuin ennen vaaleja, tuli vielä hallitustunnustelijalle antamassaan vastauksissa kaikkia menoleikkauksia vähätellyt kokoomus neuvottelupöytään koko ajan kasvavilla vajelaskelmilla ja uusilla hyvinvointivaltiota heikentävillä esityksillä sen tasapainottamiseksi.

SDP tuli näissäkin oloissa vastaan jopa niin pitkälle, että suurin huoli säätytalon ulkopuolella koko ajan oli, olimmeko antamassa liiaksi periksi entisen menon jatkamiseen vihkiytyneelle kokoomukselle. Niin suomalaisen hyvinvointivaltion kuin SDP:n tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on, saadaanko seuraavan hallituksen aikana eriarvoistumiskehitys käännettyä vai ei. Kokoomuksen johdolla se ei tule tapahtumaan.

Mitä seuraavaksi? Aloite on nyt pimeillä voimilla, mutta on aivan liian aikaista sanoa pitääkö heidän otteensa. Kaikkeen on syytä varautua.

2.6. 2011

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini oli ennen vaaleja ainoa puoluejohtaja, joka kieltäytyi allekirjoittamasta rasismia vastaan suunnattua yksiselitteistä julkilausumaa. Oletan edelleen, että hän henkilökohtaisesti olisi sen voinut ja kenties myös halunnut allekirjoittaa, mutta ei puoluejohtajana halunnut tai uskaltanut ottaa etäisyyttä puolueelleen avoimella tai huonosti piilotellulla maahanmuuttajavihamielisyyydellä ääniä keränneisiin ehdokkaisiin. Vaalien jälkeen on jo nähty, mihin tämä lepsuilu on johtanut. Perussuomalaisten Teuvo Hakkarainen ehti jo ennen eduskuntatyön käynnistymistä profiloitua paheksuntaa herättäneillä lausunnoillaan tavalla, johon Soinin oli pakko reagoida. Kun Hakkarainen on jatkanut muunlaisen ohella myös verbaalista toikkarointiaan, on perussuomalaisten eduskuntaryhmäkin jo tähän joutunut reagoimaan. Samassa yhteydessä ryhmä antoi lausuman syrjintää, rasismia ja väkivaltaa vastaan. Ilahtuminen tästä esiintymisestä jäi lyhytaikaiseksi, kun ilmeni että Jussi Halla-ahon kynästä lähtenyt lausuma tarkoittikin tosiasiassa irtiottoa kaikesta vähemmistöjen ja syrjittyjen hyväksi tehdystä työstä. Mieleen tulee Victor Hugon mietelmä sellaisesta tasa-arvosta, joka sallii niin rikkaan kuin köyhänkin elää siltojen alla.  Jussi Halla-ahon aiemmin vihansa kohteeksi ottamat ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisille, myös aivan siitä riippumatta kuuluvatko he jossain tilanteessa tai paikassa enemmistöön tai vähemmistöön. Erilaiset vähemmistöt ovat kuitenkin useimmiten alttiimpia syrjinnälle ja oikeuksien loukkauksille kuin enemmistöt. Siksi kaikissa sivistysvaltioissa on myös erilaisin ns. positiivisen diskriminoinnin keinoin pyritty parantamaan vähemmistöjen asemaa ja heidän oikeuksiensa toteutumista. Tämä haluttaisiin perussuomalaisessa maailmassa kieltää tavalla, joka itse asiassa haastaa jo Suomen nykyisen perustuslainkin.  Perussuomalaisten silmänkääntötemppu tuskin vakuuttaa vähän perusteellisempaan pohdintaan valmiita ihmisiä edes puolueen omien kannattajien joukossa.  Se että tällainen lausuma kuitenkin ryhmässä ujutettiin läpi kertoo osaltaan siitä, miksi Soini katsoi parhaaksi kieltäytyä puolueelleen tarjolla olleesta merkittävästä vaikuttamismahdollisuudesta hallituksessa. Hän tietää itse parhaiten sen minkälainen hänen puolueensa hallituskelpoisuus todellisuudessa on.  Perussuomalaiset ovat tarjonneet muillekin ryhmille yhtymistä lausumaansa. Toistaiseksi mahdollisuuteen ei ole tarttunut kuin kokoomusnuorten puheenjohtaja Wille Rydman, mikä ei häneltä enää ole yllätys. Olisiko jo aika kokoomuksen aikuistenkin sanoa jotain nuorisojohtajansa linjauksista? 30.5. 2011

Hallitusneuvotteluihin osallistuvien puolueiden sopima radiohiljaisuus, jossa vain puolueiden puheenjohtajat puhuvat neuvotteluista toimittajien kanssa ja hekin mitään sanomatta on viisas ratkaisu, vaikka se sapettaakin toimittajia ja niitä poliitikkoja, jotka nauttivat supattelusuhteista luottotoimittajiensa kanssa. Myös facebook- kommentointi säätytalolta on pääsääntöisesti osattu pitää ”kaunis päivä”-tasolla. Täydellisesti tälläinen ei koskaan pidä, mutta toistaiseksi muutamat tahattomat ja vähän tahallisetkin vuodot eivät ole vaikeuttaneet neuvotteluja, joissa ongelmia ja sovitettavaa riittää ihan kiitettävästi ilman lehdistökäsittelyn tuomaa ylimääräistä selittelyulottuvuutta.

Tilannetta kuvaa hyvin säätytalolla turhautuneena norkoilleeen STT:n toimittajan Pekka Pohjalaisen facebook-kommentti: ”Ja [nyt on]se aika kerran neljässä vuodessa kun poliitikot saavat nauraa keskenään räkäisesti toimittajille ja tehdä meistä pellejä. Mutta se on vähän kuin Ahmed Ahneen hulluttelupäivä: Pian kaikki on ennallaan ja potut maksetaan pottuina.” Tähänkin osaamme varautua, sillä niinhän sen tietysti avoimessa demokratiassa kuuluu ollakin.

25.5. 2011

Hallitusneuvottelut alkavat perjantaiaamuna säätytalolla. Tilanteen huomioon ottaen ja muutoinkin pessimistisen perusluonteeni mukaisesti lähden niihin sillä mielellä, että mahdolliset yllätykset voivat olla lähinnä positiviisia. Helppoa ei tosin ole pääministeripuolueellakaan, jonka tulee nyt johtaa hallitusta, jonka tärkein tehtävä on kääntää pitkään jatkunut ja edellisen hallituksen erityisesti suosima eriarvoisuuden kasvua merkinnyt kehitys tuloeroja tasaavaan ja hyvinvointivaltion rakenteita vahvistavaan suuntaan. Se ei onnistu millään näennäiskompromisseilla vaaleissa tuomion saaneen linjan ja ihmisten vahvojen eriarvoistumiskehityksen pysäyttämistä edellyttävien odotusten välillä.

Toistaiseksi pääministeriehdokas Katainen on puhunut vain julkisen talouden tasapainottamisesta hallituksen päätehtävänä. Siitä huolehtiminen on tärkeää myös sosialidemokraattien mielestä, mutta meille se ei ole itseisarvo vaan huolenpitoa siitä välineestä, jota eriarvoisuutta vähentävä hyvinvointivaltio tarvitsee. Se miten kokoomus tämän uuden välttämättömyyden sisäistää ratkaisee neuvottelujen kohtalon.

Vihreiden asennoituminen on mielenkiintoinen. SDP:hen on kasaantunut iso annos vihreiden inhoa, mikä on hyvin ymmärrettävää ottaen huomioon heidän roolinsa porvarihallituksessa ja monien suurten kaupunkien kunnallispolitiikassa. Nyt heidän vaalitappionsa on kuitenkin käynnistänyt sellaisen sisäisen kuohunnan, joka näyttää johtavan korostettuun tarpeeseen ottaa etäisyyttä siihen porvaripolitiikkaan, jota he olivat edellisessä hallituksessa toteuttamassa.

Neuvottelujen alettua en tule niitä enempi kommentoimaan ennen niiden päättymistä.

19.5. 2011