Uusi hallitus on syntynyt kahden kuukauden ponnistelujen jälkeen. Hallitusohjelmaväännöissä mukanaolleena olen kohtuullisen tyytyväinen tulokseen, jossa on aikaisempiin hallitusohjelmiin nähden selvästi uusia ja tervetulleita painotuksia. Toteutuessaan ne voivat muuttaa Suomea parempaan suuntaan ja vahvistaa pitkään haurastettua hyvinvointivaltiota. Varmoja voimme olla jälkeenjääneeseen perusturvaan tulevan pienen, mutta tärkeän korjauksen toteutumisesta. Osan ansiosta tähän voi myös antaa Vapaus valita toisin-liikkeen käynnistämälle Ei riitä! -kampanjalle.

Koko ohjelman toteutuminen ei kuitenkaan riipu vain sanoista eikä edes niiden takana olevasta tahdosta, vaan talouden tilasta ja siitä kuinka paljon voidaan ja halutaan talouden paranemisesta osoittaa julkisen sektorin käyttöön. Tämä oli myös neuvottelujen vaikeimman kädenväännön kohteena. Julkisen talouden tasapainottamiseen on nyt sitouduttu kohtuullisen realistisen kestävyysvajearvion pohjalta. Jos vaje osoittautuisi tätä suuremmaksi olisi myös tehtävä lisää tasapainotustoimia, mutta jos päinvastoin talous kohenee arvioitua paremmin on palvelujen ja sosiaaliturvan vahvistamiseen osoitettavissa enemmän varoja. Tämä kuitenkin nyt sovitun lähtökohdan puitteissa, jonka mukaan puolet sopeutuksesta hoidetaan menojen säätelyllä ja toinen puoli veronkorotuksilla.

Tämä oli kompromissi huomattavan suurien näkemyserojen välillä. Paras ja perustelluin ratkaisu tilanteessa, jossa edellinen hallitus oli alentanut veroja noin kahdeksalla miljardilla eurolla – ei sattumalta sama määrä miksi VM alun perin sopeuttamistarpeen ilmoitti – olisi ollut palauttaa veronalennuksesta, myös ja nimenomaan tuloveroa ja sen progressiivisuutta lisäten, edes kolmannes, jolloin mitään nyt todettua nettoleikkaustarvetta ei olisi ollut. Toki joitain menoja on tästä riippumatta perusteltua karsia ja uudelleensuunnata varoja työllisyyttä ja sosiaaliturvaa parantaviin tarkoituksiin, kuten nyt myös tehtiin.

Hallitusohjelmaa arvioitaessa on monia näkökulmia. Aivan varmaa on, että ilman vasemmistopuolueiden myötävaikutusta ei näinkään hyvää ohjelmaa olisi tehty, tuskin myöskään millään muulla hallituskokoonpanolla. Tätä lasia voi siis pitää joko puoliksi tyhjänä tai puoliksi täytenä, mutta sekään ei ole ratkaisevaa. Ratkaisevaa on, tuleeko lasi tästä neljän vuoden aikana tyhjenemään vai täyttymään? Se jää nähtäväksi. Mutta ilman luottamusta siihen, että se täydentyy ei tällaiseen harjoitukseen tietenkään olisi kannattanut lähteä.

19.6. 2011

Suomen vaalien ja hallitusneuvottelujen uutisarvo on maailmalla jo tyystin hiipunut, joten Suomikuvan rakentajien tulisi myös osaltaan tehdä kaikkensa sen eteen, että hallitus vihdoin saataisiin muutamassa päivässä kokoon. Näin veikkaan myös tapahtuvan. Kuinka suureksi onneksi se valtakunnalle on, jää sitten vielä nähtäväksi. Euroopan velkakriisin käsittely on jatkunut, ja vaikka uusia ratkaisuja Kreikan suhteen voidaan ehkä jo tällä viikolla odottaa, eivät ne tule tilannetta ratkaisemaan eivätkä rahoittamaan, ennen kuin Kreikka on reilusti pantu velkasaneeraukseen. Suomen kannalta on onneksi kuitenkin tehty pitävä linjaus siitä, että lisää lainoja tai takuita ei Suomesta ilman vakuuksia anneta. Heti Euroopan rajojen takana alkavat vielä suuremmat ja välittömät haasteet. Libyassa on sodittu jo kohta neljä kuukautta ilman ratkaisua. Samanaikaisesti on tilanne Syyriassa kehittynyt yhtä pahaksi kuin se oli Libyassa kansannousun alkaessa, ja kansainvälisellä yhteisöllä olisi jo yhtä hyvät perusteet puuttua asiaan kuin Libyan tapauksessa. Syyriassa tapahtumien kulku on edennyt hidastetummin, mutta ihmisoikeuksien loukkauksien ja omiin kansalaisiin kohdistuvan murhaavan väkivallan suhteen ei Assadin hallinto ole enää yhtään puolustettavampi  kuin Qaddafin Libyassa. Toisin kuin Libyassa saavat demokratiaa vaativat ihmiset Syyriassa kuitenkin tulla toimeen omin voimin. Natolla ei ole voimavaroja eikä haluja ryhtyä osalliseksi taas uuteen sotaan lähi-idässä. Ja Libyaan verrattuna Syyrian öljyvarat ovat vaatimattomia.  Todellinen megahaaste tulee olemaan Saudi-Arabia. Kuningaskunta on modernin öljyfeodalismin ja islamismin omituinen yhdistelmä, jonka strateginen asema maailman suurimpana öljyvarojen haltijana on vuosikymmeniä merkinnyt sitä, että sen demokratian puute ja ihmisoikeusrikkomukset eivät koskaan ole olleet laajemman kansainvälisen huomion saatikka toimien kohteena. Aika jolloin tähän täytyy tulla muutos on jo lähellä ja siihen olisi hyvä jo nyt EU:ssa ja muualla alkaa varautua. Kaikille lähi-idän kriiseille löytyy aivan omia kansallisia ja paikallisia syitä, eivätkä ne kaikki ole suinkaan öljystä tai islamista riippuvaisia. Yhteistä kuitenkiin kaikille on, että ne olisivat vähemmän vaarallisia ja helpommin ratkaistavissa, jos Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin saataisiin lopultakin kestävä rauhanratkaisu. Palestiinalaisten hakemus YK:n jäseneksi syksyllä voi lopulta pakottaa koko kansainvälisen yhteisön Yhdysvalloista alkaen ottamaan uuden asennon seisovan rauhanprosessin liikkeelle panemiseksi. Oli aika jolloin EU:llakin oli tähän jonkinlaista halua ja vaikutusvaltaa. Nytkin se olisi tarpeen, mutta tässäkin Eurooppa kärsii surkeasta hajanaisuudesta ja johtajuuden puutteesta. 13.6. 2011

Hallitusneuvottelujen kangerteleminen Suomessa ei ole pysäyttänyt toimintaa EU:ssa, joka ei yhden pienen maan vaali- ja hallitusaikatauluista piittaa. Portugalin pelastaminen piti hoitaa ajallaan ja nyt on Kreikka, jälleen kerran eikä kenenkään yllätykseksi, kriisitilassa. Sitä käsittelemme taas tänään suuressa valiokunnassa. Eduskunnan Portugalin paketin yhteydessä  hyväksymät kriisinhoitolinjaukset pätevät nyt tähänkin.

Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt, miten komissio on alkanut käyttää sille jäsenvaltioiden talouspolitiikan koordinoimiseksi ja tulevien kriisien välttämiseksi annettua valtaa. Ensimmäiset maakohtaiset talouspolitiikan suositukset ovat tulossa kesäkuun Eurooppa-neuvoston käsittelyyn. Suomi-analyysin ja meille annettavat suositukset luettuani jäi kysymään, mitä lisäarvoa näiden OECD:n, IMF:n, VM:n ja lukemattomien uusliberalististen think tankien mantrojen toistaminen todella antaa?

Enin osa komission näkemyksistä on meilläkin kiistattomia ja jo tavoitteina olevia itsestäänselvyyksiä. Huolestuttavaa on kuitenkin suositusten sävytys. Esimerkiksi suositus, jonka mukaan Suomen tulisi toteuttaa lisätoimia palvelusektorin avaamiseksi kilpailulle sääntelyn ja rajoitusten purkamisen kautta, herättää kysymyksiä. Siinä mainitaan vain vähittäiskauppa, jossa tällainen voi olla tarpeen ja tervetullutta, mutta se mitä todellisuudessa haetaan on julkisten palvelujen yksityistäminen ja kilpailuttaminen, mistä harvoin on seurannut hyvää. Epäluulo on perusteltu kun katsoo, mistä komissio vaikenee, eli tasa-arvosta, tuloeroista ja sosiaaliturvasta. Yhteenvetona voidaan todeta, että Barroso-Rehnin komissio on tiukasti naulannut itsensä Euroopan sosiaalisen mallin heikentämiseen tähtääviin linjauksiin eikä meillä Suomessa ole mitään syytä pitää tällaista komissiota erityisenä ystävänämme.

 10.6. 2011

Toimittajat ovat niin tottuneet tarkastelemaan politiikkaa vain pelinä ja henkilöintrigeinä, että useimmilta on jäänyt kokonaan huomaamatta miten politiikan sisältö- ja linjakysymykset ovat nousseet vihdoin siihen asemaan, joka niille toimivassa demokratiassa kuuluukin. Toki viime viikot säätytalolla sisälsivät myös pelaamista, mutta eivät siellä missä disinformaatiota levittävä kuiskuttelijakaarti yrittää väittää, ja toisin kuin tämän nielleet toimittajat jaksavat jauhaa se ei todellakaan ollut ratkaisevaa.

Kaikilla politiikkaan jo vuosia kyynisesti suhtautuneilla kommentaattoreilla on vaikeuksia uskoa, että vaalituloksen ja sen taustalla olleen reagoinnin ”ainoan vaihtoehdon” uusliberalistiseen politiikkaan ja hyvinvointivaltion hitaaseen alasajoon ja tuloerojen kasvattamiseen halutaan myös tuottavan todellisen muutoksen politiikan sisältöön. Yhtä tuomittavaa näyttää olevan, että SDP haluaa myös vaalien jälkeen pitää kiinni keskeisistä näkemyksistään. Kynnyskysymyksistä ei ole kyse, vaan politiikan kokonaisvaltaisesta linjasta, siitä millainen Suomi meillä tämän vaalikauden päättyessä on: edelleen kasvaneen eriarvoisuuden ja alasajettujen julkisten palvelujen Suomi vai menestyvä, paremman työllisyyden ja oikeudenmukaisemman tulonjaon hyvinvointivaltio?

Jos Kataisen unelma 105 edustajan varaan rakentuvasta porvarihallituksesta toteutuu, on se toki demokratian pelisääntöjen mukainen kuten aina parlamentaarisen enemmistön varassa toimiva hallitus. Seuraukset siitä voivat olla kuitenkin varsin dramaattisia ja sellaisia, joita tämän vaihtoehdon puolesta liputtavat tuskin itsekään toivovat.

Keskusta on nyt avainasemassa. Suomen nousu pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi on toteutunut suurimmaksi osaksi punamultayhteistyöllä, vaikka saavutus on usein peittynyt siihen liittyneen intressipolitikoinnin pintavaahdon alle. En usko että keskustan kannattajat ovat tyytyväisiä kokoomusvetoisen eriarvoistamispolitiikan tuloksiin, vaan näkevät suomalaisten enemmistön tavoin linjamuutoksen välttämättömyyden. Jos ja kun näin on, niin sosialidemokraatit ovat valmiita yhteistyöhön keskustan kanssa tämän projektin merkeissä.

On itsestään selvää, että tämä on mahdollista vain pitämällä huolta maan kilpailukyvystä ja julkisen talouden kestävyydestä.  Valtiovarainministeriön kansainvälistä uusliberalistista valtavirtaa myötäilevillä virkamiehillä ei kuitenkaan ole hallussaan ainoaa totuutta  siitä mitä tämä edellyttää. Sosialidemokraateilla on vahva luottamus siihen, että tasa-arvoisempi ja pohjoismaisen mallin vahvuuksiin nojaava Suomi on paras pohja vastata ns. kestävyysvajeen haasteeseen. Pelkän uskon ja optimismin varaan tätä ei tarvitse jättää, ja siksi on oltava myös valmiutta sitoutua tarvittaviin korjaustoimiin, jos maailmantaloudessa tapahtuu ennakoimattomia muutoksia.

4.6. 2011