Päätin keskiviikkoisen työpäiväni lentämällä Kajaaniin Kainuun mainion ja inspiroivan runoviikon avauspäivän tilaisuuksiin. Huomasin hämmästyksekseni, että en ollut melkein kolmeen kuukauteen noussut lentokoneeseen. Edellisestä yhtä pitkästä lentämättömyysjaksosta täytyy olla vuosia, ja epäilen että seuraavaan saattaa olla saman verran. Nykyisenä aikaa vievien turvatarkastusten, tuhkapilvien ja ruuhkien aikakautena lentomatkasta on romantiikka kaukana. Suomen ainoa tosikansainvälinen Helsinki-Vantaan lentoasema on kuitenkin moniin pienempiinkin kenttiin verrattuna ollut yleensä hyvin toimiva ja luotettava. Mutta kuten moni muukin hyvin toiminut asia täällä pohjan perukoilla, on tämäkin murenemassa. Syynä on lentoyhtiöiden kiristynyt kilpailu joka on saanut sekä Finnairin että lentokenttätoiminnoista vastaavan Finavian hakemaan kustannussäästöjä ulkoistamalla ja kilpailuttamalla toimintoja. Jos tästä saadaan säästöjä, niin ne syntyvät henkilöstön työehtojen heikentämisestä, harvoin jos koskaan mistään toimintojen todellisesta tehostumisesta. Henkilöstö on reagoinut asemansa heikentämiseen laillisin ja laittominkin työtaistelutoimin, joilloin kaikki laskennalliset säästöt ovat mitätöityneet. Tämä näkyy toki jo yhtiöden ja Finavian tuloksissa, mutta kustannuksiin ovat saaneet myös osallistua viiveistä ja palvelujen tökkimisestä menetyksiä kärsineet lentomatkustajat. Sen sijaan että tavoittelemme keskieurooppalaisia lentomatkustamisstandardeja kannattaisi varjella suomalaisen sopimusyhteiskunnan vahvuuksia, joihin joskus on kuulunut hyvä ja osallistuva henkilöstöpolitiikka. 10.7. 2011
Hella, Eino ja Viro. Kajaanin Runoviikon Eino Leino – iltamat 6.7. 2011.
Ella Murrik oli 18-vuotias Suomeen vastamuuttanut Helsingin yliopiston opiskelija kun hän syksyllä 1904 ensimmäisen kerran näki suojelijansa Aino Kallaksen hänelle osoittaman Eino Leinon Kansallisteatterin katsomossa. Wuolijoki muisteli hetkeä vuosikymmeniä myöhemmin näin:
”Henkeni salpautui. Eino Leino ja Kansallisteatteri! Meidän Tarton lasten ihanne ja pyhimys, Suomen ihanimman runouden kuningas! Sieltä hän tuli vastaamme ja oli juuri sellainen kuin kuvissaan, juuri sellainen salaperäinen, tumma ja melankolinen kuin runoilijan piti olla, sitä paitsi miehekäs ja paljon vanhemman näköinen kuin mikä hänen ikänsä oli.”
Tämän jälkeen Suomessa pian Sulo Wuolijoen kanssa avioiduttuaan Hella Wuolijoeksi muuttunut Murrik ja Eino Leino kohtasivat vain satunnaisesti. Hellan aviomies Sulo Wuolijoki oli jo varhemmin hyvinkin läheinen tuttava Leinon kanssa, mutta ensimmäisen kerran Hela Wuolijoki ja Leino olivat lähemmin puheissa kun Hella ja Sulo kohtasivat Leinon ja L.Onervan vappuaamuna ravintola Kaisaniemessä siman juomisen merkeissä. Hella Wuolijoki kertoo:
”Yhdessä mentiin Kämppiin aamiaiselle ja sitä ”aamiaista” kesti kunnes Kämp yöllä suljettiin ja vielä sen jälkeenkin Päivölän klubilla. Kävin näitten ”aamiaisten” välillä kotona lapseni luona, – palasin Kämppiin, lähdin uudestaan kotiin iltapäivällä ja taas sain tulla taas takaisin – ”aamiaiselle”. Aamulla lauloi koko Kämpin yleisö mukana ”gluntteja” – mieheni ääni kuului ylinnä (vanha YL-läinen!) ja yleinen ystävyys jatkoi pöydän pituutta. Leino, joka oli ollut aamulla Kaisaniemessä selvä ja korrekti, alkoi innostua Kämpissä ja kylvää salamoita yhdessä mieheni kanssa, jolloin yleisö pitkässä pöydässämme alkoi taputtaa ja muutoinkin osoittaa mieltymystään yhä lisääntyvin pullorivein. onerva ja minä yritimme turhaan hillitä iloa”.
”Kaikki naurut oli naurettu, kaikki laulut laulettu, mutta kaikkia Kämpin pulloja ei vielä ollut tyhjennetty. Ja niin juhla jatkui” – Kämpistä Päivölään, mutta Hella ei enää jaksanut kuulla samoja vitsejä kello neljä aamulla, joille ole vielä kello neljä iltapäivällä nauranut. Lopulta miestään turhaan kotiin houkutellut vaimo sai tarpeekseen, nousi ja räjähti ja sätti koko seurueen. Mutta Leino seurasi häntä anteeksipyytävänä eteiseen, koitti lohduttaa ja järjesti ajurin viemään rouvan kotiin ja lupasi toimittaa sinne Sulonkin, mikä kuitenkin Hellan mukaan jäi tekemättä.
Sulo Wuolijoen ja Eino Leinon kostea ja iloinen ystävyys jatkui samanlaisissa merkeissä, ja asetti rouvan kärsivällisyyden koetukselle, erityisesti kun Sulo myöhään erään iltana toi Aino Kajanuksen heidän kodistaan häätämän ja yösijaa vailla olleen Leinon heudän kotiinsa. Tätä oli edeltänyt Leinon ystäviensä kanssa järjestämä jonkinlainen kodintyhjennysjuhla, jonka kuvausta kuultuaan Hella Wuolijoki kertoo pitäneensä puheen, jonka hän parikymmentä vuotta myöhemmin sijoitti Niskavuoren naisissa Martan suuhun. Se mursi Leinon joka puhkesi kyyneliin. Ja Hella kirjoittaa, että: ”Meistä tuli sinä iltana, ystävät, vaikka hän sanoikin pelkäävänsä minua ja totuutta.”
Hella Wuolijoen ja Eino Leinon suhteen dialektisuus käy näistäkin kuvauksista hyvin selväksi. Sillä ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa, jonka suhteen Leino oli joustava ja pystyi sujuvasti kirjoittamaan ylistysrunoja vastakkaisiin poliittisiin leireihin kuuluneille ihmisille, kuten kansalaissodan jälkeen Ståhlbergille ja Mannerheimille. Hella Wuolijoki ei myöskään omista laitavasemmistolaisista sympatioistaan huolimatta piitannut ihmisten ideologiasta, jos he muuten olivat mielenkiintoisia ja luovia, mitä Leino totisesti oli. Hän ihaili Leinoa runoilijana ja piti hänestä ihmisenä, mutta ei voinut olla samanaikaisesti näkemässä häntä sinä pahana henkenä, joka erotti hänet miehestään ja veti Sulon huonoille teille, mihin heidän avioliittonsakin hukkui.
Eino Leinoa muistellessaan Wuolijoki kiinnitti huomiota siihen, että hänestä olivat kirjoittaneet pääosin Leinon elämän surullisen puolen paremmin tunteneet naiset:
”Mutta missä ovat ne miehet, jotka jakoivat hänen ilonsa Kavaljeeriflyygelissä, Catanissa ja muissa kapakoissa ja joille hän kylvi säkenöiviä sanojaan ja sukkeluuksiaan – joista monikaan ei ole säilynyt? Mikä valtava hahmo hän olikaan sivistyselämässämme, tuo notredamelainen hirviö, joka kulki Esplanadillamme ja iski ihmisiä tyylimiekalla ja pisti myrkkytikarilla ja irvisteli teennäisyydelle ja kylvi hymyileviä sanoja kapakkapöytiin.”
Kolmikon yhteiselämän paras aika sattui syyskesään 1914, kun maailmansodan puhkeaminen tyhjensi panikoituvan Helsingin. Hella Wuolijoki toimitti silloin lapsensa mummolaan hoitoon, otti mukaansa Helsingistä Eino Leinon ja vei hänet Luopioisten Kukkian Ahonsaareen jossa Wuoljioen suku omisti kalamökin, jonne Sulo oli pari päivää aikaisemmin jo matkustanut. Alun perin viikon vierailuksi ajateltu oleilu venyi lähes kolmen kuukauden mittaiseksi kunnes kylmenevät syyssäät ajoivat kolmikon takaisin kaupunkiin.
Tätä aikaa Kukkialla Hella Wuolijoki on lämmöllä muistellut 30 vuotta myöhemmin vankilassa kirjoittamassaan muistelmakirjassa Kummituksia ja kajavia. Saaressa vietetyt viikot kalasteluineen ja muine arkisine askereineen – joita toki nimettömäksi jäänyt piikalikka ja Wuolijokien renki, jo 80-vuotta täyttänyt kalastaja ja saunanlämmittäjä Penna helpottivat – virittivät myös kolmikon luovuutta.
Hella Wuolijoen havainto, että Leinon kanssa ilot jakaneet miehet eivät olisi hänestä kirjoittaneet, vaatii kuitenkin huomautuksen että yksi näistä, nimittäin Sulo Wuolijoki, on myös kirjoittanut Leinosta, mutta yli kymmenen vuotta Kummituksia ja kajavia ilmestymisen jälkeen. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä samalla elämän syviävirtoja tavoittelevalla paatoksellisuudella kuin dramaturgi Hella Wuolijoki, vaan hämäläishuumorin sävyttämällä kepeällä lämmöllä kirjoitettujen anekdoottien merkeissä, jotka käsittelivät myös molempien miesten hyvin tuntemaa vekselipitoista elämäntapaa.
Mutta takaisin Kukkialle. Saarielämän raittius oli Leinolle aluksi pakotettua. Jo vajaan viikon oleilun jälkeen hän kirjoitti lääkäriystävälleen kirjeen ”suuressa sotatilan hädässä ja erämaan kalasaunassa asuen”. Janoon kuolevana kalaukkona hän pyysi reseptiä apteekkiin, ”vaikka vain spriitä, mutta riittävästi”, ehkä konjakkikin olisi hyvää kalastajien viluun, ja vastalahjaksi hän lupasi kirjoittaa tohtorille kauniin runon. Rintamalla ambulanssilääkärinä toiminut vastaanottaja jäi ilman runoaan ja Leino ilman vilulääkettään, mikä teki hänelle ja hänen luomisvireelleen vain hyvää.
Kukkialla puhuttiin paljon myös Virosta, johon Leinon kiinnostuksen oli alun perin herättänyt hänen vanhempi veljensä O.A.F Lönnbohm. Leinon Viro-tuntemus olis silloin vielä varsin vähäistä. Nyt Hella Wuolijoen lyyriset kertomukset ja kuvaukset synnyinmaastaan ja Viron kansanrunoudesta, josta hän suunnitteli väitöskirjaa herättivät Leinossa orastavan Viro-kiinnostuksen ja hän ideoi jo yhteistä Viron kiertuetta Hella Wuolijoen kanssa, jossa Leino esittelisi omia runojaan ja Wuolijoki vanhoja kansanrunoja.
Leinon Viron vierailu kuitenkin siirtyi ja siirtyi ja toteutui vasta toukokuussa 1921. Tällä välin olivat Hella Wuolijoen välit jo kylmentyneet omaan boheemielämäänsä Sulo Wuolijoenkin upottaneeseen Leinoon niin, että tällä oli emännän porttikielto Wuolijoen kotiin, mutta ilman tätäkin he olivat vieraantuneet toisistaan. Kuitenkin vielä kansalaissodan aikana keväällä 1918 Sulo oli muutaman kerran tuonut nyt raittiina olleen Leinon heidän kotiinsa ja he olivat muistelleet mm Kukkian aikaa, mutta entinen läheisyys ei palanut. Esteenä oli Leinon saksalaismielisyys ja punaistenvastaisuus.
Jäätäviksi Hella Wuolijoen ja Eino Leinon välit muuttuivat sodan jälkiselvittelyjen aikaan, jolloin Hella Wuolijoki ei voinut antaa Leinolle anteeksi sitä, että hän ei tehnyt elettäkään ollakseen yhteydessä saatikka auttaakseen kansanvaltuuskunnan toimista erossa pysyttäytynyttä, mutta tästä huolimatta kuolemantuomiolla uhattua Sulo Wuolijokea. Hella Wuolijoki loukkaantui myös sydänjuuriaan myöten Leinon kirjasta ”Helsingin valloitus”, jossa hän nimiä mainitsematta oli kirjoittanut Wuolijoista niin kuin he olisivat kohdelleet häntä ”valkoisena rikollisena”.
Hella Wuolijoen ja Eino Leinon viimeinen kohtaaminen tapahtui tammikuussa 1921 , jolloin Marlebäckistä ilmoittamatta Helsinkiin palannut Wuolijoki sai kotiin soittaessaan kuulla, että siellä oli virolaisia vieraita, mutta myös Leino. Emäntä vaati että Leinon oli poistuttava ennen kuin hän tuli kotiin, mutta Leino oli siellä vielä hänen saapuessaan. Kaikki talossa olleet kävivät vuoron perään rukoilemassa.
huoneeseensa sulkeutuneelta emännältä, että hän puhuisi Leinon kanssa, mistä tämä vain raivoistui enytistä enemmän.
”Vihdoin tuli sitten Leino itse, istuutui ja katsoi minuun – nöyränä, matalana, niin kuin hän joskus oli Kukkialla sunnuntaiaamun kauneuden edessä ollut ja lausui:
Tässä seison, enkä taida muuta:
tällaiseksi loi mun aika,
iäisyys ja luonto suuri,
joka elää soi mun.
Pyydä anteeksi en mitään.
Mitään en mä anteeks’ anna.
Olen niin kuin luonto itse,
joka lausuu: kärsi, kanna!
En muista lausuiko hän koko ”Elämän koreuden”, mutta nämä säkeet ainakin, ja lisäsi – Sydämeni on rikki.”
Tapaaminen jäi heidän viimeisekseen ja se tapahtui Hella Wuolijoen osittaisen anteeksiannon merkeissä.
Eino Leinon lopulta toukokuussa 1921 toteutuneen Viron vierailun järjestelyistä vastasivat Gustav Suits ja tämän suomalaissyntyinen puoliso Aino Thauvon. Leino otettiin Virossa vastaan juhlittuna runoilijana. Tallinnassa kolme hallituksen ministeriä osallistui hänen kunniakseen järjestetyille juhlaillallisille, mutta vastaanotto pääkaupungissa ja maan liike-elämän keskuksessa Tallinnassa jäi kuitenkin täysin varjoon Leinon Tartossa saaman innostuneen vastaanoton rinnalla.
Päätapahtumana oli Leinon hurmioitunut esiintyminen Tarton yliopiston juhlasalisssa. Toinen kohokohta oli Leinon ja Viron kansallisen nousun ja itsenäisyyden keskeisen arkkitehdin ja Konstantin Pätsin kanssa Viron johdosta kilpailleen Jaan Tõnissonin kohtaaminen. Tõnisson oli tietysti muutoinkin vironystävien hyvin Suomessakin tuntema arvostettu kansanjohtaja, mutta Leino oli jo Kukkialla saanut kuulla kaiken hänestä ja hänen merkityksestään Tõnissonia ihailleelta ja maailmankatsomuksellisista eroista huolimatta hänen elinikäisenään ystävänään pysyneeltä Hella Wuolijoelta.
Tapaamista Tõnissonin kanssa ei ollut etukäteen sovittu, sillä vierailua valmistellut Suits oli vähemmän lämpimissä väleissä Tõnissonin kanssa. Leino kuitenkin otti itse aloitteen käsiinsä ja meni ennalta ilmoittamatta Tõnissonin kotiin, jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan. Tõnisson teki vuorostaan vastavierailun Leinon hotelliin ja järjesti kotonaan juhlavan illallisen hänen kunniakseen. Tõnisson oli tunnetu Viron raittiusliikkeen johtohahmona, minkä Leino oli ottanut huomioon varustautumalla taskuun mahtuvalla konjakkipullolla, johon hän vaivihkaa turvautui kun väsymys ja jännitys uhkasivat lyhistää hänet. Se ei kuitenkaan estänyt Leinoa puheessaan yliopiston juhlasalissa esittämästä kuulijoilleen myös Suomen raittiusliikkeen terveiset.
Tõnissonin tapaaminen inspiroi Leinoa kirjoittamaan Postimeehessä ja Helsingin Sanomissa julkaistun avoimen kirjeen ”Vapaan Viron suurelle esitaistelijalle Jaan Tõnissonille”. Siinä hän kohteen ylistyksen ohella ehdotti maitten välisen ”Suomen sillan” vahvistamista mm siten että maitten kouluissa ryhdyttäisiin opettamaan myös naapurimaan äidinkieltä. Seuraavana päivänä julkaistussa vastauksessaan Tõnisson asettui kannattamaan ehdotusta. Hän myös vei Leinon autoretkelle tutustumaan Viron maaseutuun. Huomattakoon, että Leinon ylistys Tõnissonille ei estänyt häntä samalla matkalla Tallinnassa julkaistussa toisessa avoimessa kirjeessä suitsuttamasta myös Tõnissonin kovimmalle kilpailijalle Konstantin Pätsille.
Eino Leinon Viron vierailu toteutui ajankohtana, jolloin runoilijan Viro-innostus oli huipussaan, mitä suopea vastaanotto vain lisäsi. Suomessa aistimaansa nyreään ilmapiiriin ja apurahakemuksissa toistuneisiin takaiskuihin turhautunut Leino ilmoitti nyt suurieleisesti luopuvansa Suomen kansalaisuudesta ja ottavansa Viron kansalaisuuden. Hän myös kirjoitti asiasta silloiselle riigivanemalle Pätsille sekä presidentti Ståhlbergille. Kumpikaan ei tiettävästi vastannut, mutta Päts lähetti Leinon puolesta kansalaisuusasiaa hoitaneen lähetystöavustajan Ville Niskasen kautta arvostavat terveisensä Leinolle.
Tätä episodia arvioitaessa saa sen käsityksen, ettei kukaan muu kuin mahdollisesti jonkin aikaa Leino itse ei olisi ottanut täysin todesta hänen elettään. Hän kuitenkin oli vielä neljä vuotta myöhemmin puhunut asiasta kääntäjälleen August Annistelle ja kertonut silloin, että myös Tõnisson olisi ollut hankkeeseen vihitty, mutta päätynyt Suomen silloisen Viron lähettilään Rudolf Holstin kanssa siihen, että parasta antaa asian unohtua.
Eino Leinon elämä päättyi viisi vuotta myöhemmin tammikuussa 1926. Hella Wuolijoen 14-vuotias tytär Vappu kirjoitti silloin päiväkirjaansa: ”9.1. kuoli Eino Leino 48-vuotiaana keuhkokuumeeseen. Juuri kun äiti oli luvannut tehdä hänen kanssaan sovinnon ja viedä minut hänen luokseen”.
Arvoisat kuulijat,
Taustalle on heijastettu Antti Favenin tunnettu muotokuva Eino Leinosta vuodelta 1922. Tästä maalauksesta on Hella Wuolijoki sanonut:”Favenin kuva Leinosta on kuin kuva elävästä haavasta kansamme ruumiissa”. Tämä taulu sattui olemaan Suomen ulkoministerin työhuoneen seinällä kun tulin tehtävään vuonna 2000. Siellä se myös pysyi koko sen ajan, jolloin olin tehtävässä. Nyt kun olen palannut huoneeseeni palaa myös tämä taulu sinne.
Antti Kuusterä ja Juha Tarkka, Suomen Pankki 200 vuotta. Osa 1, Keisarin kassasta keskuspankiksi, Otava, 653 s., Keuruu 2011
Tarkkaa ja sisäsiistiä keskuspankkihistoriaa
Kaikista Suomen viranomaisista suojelupoliisiakin salailevampi on ollut Suomen Pankki. Kun 25 vuotta sitten kirjoitin elämäkertaa sodanjälkeisestä pankin pääjohtajasta Sakari Tuomiojasta sain kyllä valikoidusti käyttää häneen liittyviä pankin asiakirjoja, mutta lähtökohtana oli se, että kaikki pankin pöytäkirjat ja asiakirjat olivat pankkisalaisuuden perusteella salassa pidettäviä vuodesta 1812 alkaen. En ymmärtänyt miten tämä olisi voinut olla silloisenkaan julkisuuslainsäädännön perusteella mahdollista, mutta en silloin lähtenyt käräjöimään asiasta koska sain kuitenkin käyttööni työni kannalta tärkeitä dokumentteja, voimatta kuitenkaan tarkistaa paljonko mielenkiintoista ja tärkeätä aineistoa pankin holvien kätköihin oli jätetty piiloon.
Antti Kuusterällä ja Juha Tarkalla ei pankin historian toisen maailmansodan aikaan ulottuvan ensimmäisen osan kirjoittamisessa ole ilmeisesti ollut mitään rajoituksia lähdeaineiston osalta, ja mitä olen käsikirjoituksena nähnyt toisesta osasta viittaa samaan. Toivottavasti kaikilla tutkijoilla on jatkossa samanlainen pääsy pankin arkistoihin. Kuusterän ja Tarkan työ on oikeastaan eneimmäinen kelvollinen tutkimus Suomen Pankista, aiemmat julkaisut ovat jo lähderajoitteiden vuoksi olleet enempi historiikkien luonteisia.
Perusteellisen ja tarkan teoksen ansioihin kuuluu sekin, että siinä Suomen ja Suomen rahalaitoksen asema ja kehitys asetetaan koko ajan kansainväliseen kehykseensä. Suomen Pankki mainostaa itseään mielellään maailman neljänneksi vanhimpana keskuspankkina, mutta kyseenalaista voidaanmo vaatimattomana Waihetus-, Laina ja Depositioni-Contorina Turussa aloittanutta laitosta pitää vielä minään keskuspankkina. Valtiollisia setelipankkien joukossa oli 1800-luvun alussa myös tätä vanhempiakin laitoksia. Ne tosin lopettivat myöhemmin toimintansa kun taas Suomen Pankista – nimi otettiin vuonna 1840 käyttöön – kehittyi vähitellen normaaleja keskuspankin tehtäviä hoitava laitos kun Suomen pankkilaitos 1800-luvun jälkipuoliskolla laajeni.
Suomen Pankin asema eduskunnan alaisena laitoksena pohjautuu Ruotsin vallan aikaan, vaikka Suomessa tämä asema vahvistettiin vasta 1867. Silloin Suomi oli jo viisi vuotta aiemmin saanut oman rahayksikkönsä kun markka otettiin käyttöön. Tämän uudistuksen ja Suomen markan isänä on totuttu pitämään J.V. Snellmania, mutta Kuusterä ja Tarkka osoittavat että ansio paremminkin kuuluu Snellmania senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä edeltäneelle Fabian Langenskiödille. Oman rahayksikön saaminen, siirtyminen hopeakantaan vuonna 1865 ja kultakantaan 1878 eivät olleet yksin raha- ja talouspolitiikan vaan vähintään yhtä suuressa määrin suomalaisen taitavan diplomatian saavutuksia suhteessa keisarin Venäjään. Lukiessa tulee mieleen moniakin analogioita Suomen 1800-luvun aseman ja nykyisen euroajan välillä.
Monista ansioistaan huolimatta Kuusterän ja Tarkan työtä jää kuitenkin leimaamaan pankin virallisen historiankirjoituksen maku. Joitain pankin toimihenkilöitä sivunneet vuosikymmeniäkin vanhat skandaalit sivuutetaan varsin hienotunteisesti ja hellävaroen, pankin ja nousevan suomalaisen yksityiskapitalismin suhdetta ei erityisemmin avata ja pankin tekemät ratkaisut ja valinnat myös ja nimenomaan 30-luvun lamapolitiikkaa myöten kuvataan ja selitetään parhain päin. Tämä tietenkin on sopusoinnussa suomalaisen poliittisen historiankirjoituksen valtavirran kanssa, jolla on myös tiettyä taipumusta samankaltaiseen panglossistiseen otteeseen, jossa toteutuneet valinnat nähdeen lopulta sittenkin ainakin muihin vaihtoehtoihin nähden optimaalisina ellei suorastaan ainoina mahdollisina valintoina.
Jatko tulee siten olemaan tässä suhteessa vieläkin haastavampi tehtävä kirjoittajille kun siirrytään lähemmäksi nykypäivää ja edelleen elävien ja vieläkin vaikuttavien päättäjien aikaan.
Heinäkuu 2011
Ajan ostaminen jatkuu
Eduskunta on päättänyt tavallista pidempään venyneen kevätistuntokautensa saatuaan uuden hallituksen virkaansa ja saatuaan hyväksyttyä myös ensimmäisen lisäbudjetin, jota ilman julkiset työllistämistoimet olisivat kohta pysähtyneet rahan ehtyessä. Suomen politiikkaa koettelee kuitenkin, kuten koko Eurooppaa, EU:ssa edelleen jatkuva hätätyö Kreikan pystyssä pitämiseksi. Kreikan parlamentti hyväksyi dramaattisten vaiheiden jälkeen uudet sopeutustoimet. Sen jälkeen saattoivat euroalueen finanssiministerit lauantaisessa puhelinkokouksessaan myös sopia, että Kreikka saa seuraavan erän viime vuonna päätetystä 110 mrd euron tukipaketista käyttöönsä niin, että myös kansainvälinen valuuttarahasto IMF on edelleen talkoissa mukana.
Tämä ei tarkoita kuitenkaan kuin vain joidenkin viikkojen lisäajan ostamista ennen kuin seuraavat päätökset jälleen uusista tukitoimista on saatava aikaan. Hyvää on, että pyrkimys saada myös Kreikkaa luotottaneet pankit kantamaan osansa sijoittajavastuusta on jonkinasteisesti myötätuulessa, mutta mitään takeita ei ole siitä, että seuraavakaan tukipaketti olisi muuta kuin taas uuden lisäajan kallista ostamista velkasaneerauksen lykkäämiseksi. Siksi Suomessa jo ennen hallituksen muodostamista Portugalin tukipaketin hyväksymisen yhteydessä tehty ja halltusohjelmaan kirjattu linjaus, että Suomesta ei enää anneta uusia takauksia tai lainoja ilman vakuuksia on oikea. Se myös sisältää selkeästi sen, että ilman tällaisia vakuuksia emme osallistu uusiin tukipaketteihin.
On selvää, että tällainen linjaus poikkeaa Suomen aikaisemmasta linjasta ja herättää muualla huomiota ja voi tuoda mukanaan joitain hankaliakin seurauksia. Ne kuitenkin punnittiin jo ennakkoon ainakin sosialidemokraattien keskuudessa hyvin tarkkaan ja huolellisesti kun linjaan sitouduttiin. Saattaa myös olla niin, että pidemmällä aikavälillä palaute voi muuttua kielteisestä myönteiseksi.
Epäily Kreikan velkakestävyydestä oli yksi keskeinen syy jo yli vuosi sitten siihen, että SDP ei hyväksynyt Kreikan tukipakettia eduskunnassa. Jos velkakestävyyttä ei ole on velkasaneeraus pakostakin edessä. Yhtä totta kuin ettei täysin hallittua valtion velkasaneerausta ole olemassa on se, ettei ole myöskään enää olemassa täysin hallitsemattoman velkasaneerauksen mahdollisuutta, koska markkinat ja sijoittajat ovat jo reilun vuoden ajan itse ennakoineet sitä ja varautuneet siihen. Riskejä toki on, ennen kaikkea muihin heikompiin eurotalouksiin kohdistuvan tartuntavaaran osalta, mutta niihinkin voidaan varautua kuten epäilemättä varmuussuunnitelmissa on tehtykin.
3.7. 2011
