Sitä etteikö Suomi olisi täynnä ihmisryhmiä tai nimettyjä henkilöitä uhkaavaa, halventavaa ja loukkaavaa vihapuhetta ei kukaan joka vaivautuu vähän aikaa viipymään erilaisilla netin keskustelupalstoilla voi kiistää.

Tällaista puhetta varten on olemassa niin henkilöön käyvät loukkaukset kuin kansanryhmää vastaan kohdennetun kiihotuksen kieltävä lainsäädäntö, jota tosin sovelletaan varsin puutteellisesti muun kuin perinteisen printtimedian suhteen. Kuitenkin julkinen keskusteluplasta netissä on samanlainen julkinen tila kuin sanomalehti, ja jos sitä käytetään lakien vastaiseen tarkoitukseen on tekijän ja sivun ylläpitäjän kannettava siitä juridinen vastuu. Se mikä on paheksuttavaa ja laitonta painetussa sanassa on sitä myös anonyymisti netissä esitettynä.

Yksinkertaisin tapa vähentää törkyisää vihapuhetta olisi, että sivujen ylläpitäjät monitoroisivat sivujaan tarkemmin ja menettelisivät samoin, kuin yhä suurempi osa painetuista lehdistä jo nyt tekee. Lähtökohtana pitää olla, että mielipide esitetään avoimesti omalla nimellä ja että oikean nimen tulee olla julkaisijan tiedossa siinäkin tapauksessa, että kirjoittajalla on perusteltu ja hyväksyttävä syy esittää mielipiteensä anonyymiä nimimerkkiä käyttäen. Tämä mahdollisuus pitää tietenkin olla, jos kirjoittajalla on syytä pelätä työpaikalla tai muutoin itselleen kohdistuvia seurauksia tai oman intimiteettisuojansa puolesta. Hyväksyttävä syy ei ole se, että raukkamaisten on nimimerkin takaa  helpompi ampua ja halventaa muita ihmisiä.

Tässä ei ole kyse sensuurista eikä lakien kiristämisestä, vaan yksinomaan sivistyneestä ja hyvästä käytöksestä sillä laittomuus on laittomuutta yhtä lailla nimellä kuin nimettömänä. Vihapuhetta ei tule suosia eikä ymmärtää silloinkaan, kun se pysyy juuri ja juuri lain oikealla puolella. Kaikenlainen vihapuhe ei vain madalla julkisen keskustelun tasoa, vaan lisää myös merkittävästi todennäköisyyttä että sana muuttu teoksi. Vihapuhe myös helposti lisää tuomittavan käytöksen ja rikollisten tekojen hyväksyttävyyttä.

29.7. 2011

Olen jo ainakin kaksikymmentä vuotta sitten ensimmäisen kerran kirjoittanut, että sivistysvaltiossa tuliaseet kuuluvat vain viranomaisten käyttöön ja ettei niiden säilytyspaikka ole kotona. Kaikki mikä Suomessa ja muualla on erilaisten ampumisvälikohtausten merkeissä viime vuosina tapahtunut on vain vahvistanut tätä näkemystäni. Totta kai on selvää, etteivät tiukimmatkaan aselait voi kokonaan estää tällaisia murhenäytelmiä. Laillisten aseiden rinnalla Suomessakin liikkuu tavaton määrä laittomia aseita – joista niistäkin iso osa on alun perin laillisesti hankittuja, mutta ovat voineet esim. kotimurtojen yhteydessä päätyä rikollisiin käsiin.

Luotan myös siihen, että valtaosa metsästäjistä ja ampumaurheilun harrastajista käyttää ja käsittelee aseitaan vastuullisella ja hyväksyttävällä tavalla. Valitettavasti näitäkin harrastuksia on voitu käyttää peitteenä aivan muunlaisiin tarkoitusperiin, joita lupia myöntäneet viranomaiset eivät ole havainneet. Valtaosaltaan näihin harrastuksiin liittyvät aseet voitaisiin jo nyt ilman kohtuutonta haittaa koota rekisteröityjen ja valvottujen seurojen tiloihin säilytettäviksi. Tällaisia tiloja on nykyisin vielä riittämättömästi, mutta sopivalla siirtymäkaudella tällainen muutos on toteutettavissa. Silloin on kyse nimenomaan näihin harrastuksiin sopivista aseista.

Sellaisia automaatti- ja konetuliaseita, jotka on suunniteltu sotilas- ja viranomaiskäyttöön, ei kukaan muu tarvitse eikä sellaisiin tule lupia myöntää. Sama koskee myös esim. kaikkia yli kymmenen ammuksen lippaita käyttäviä aseita, jollaista esim. Breivik käytti surmatyössään.

Olen saanut tämän näkemykseni esittämisestä paljon palautetta. Iso osa siitä on ollut myönteistä ja kiittävää. Toisaalta osa on tullut suorastaan asefetisisteiksi katsottavilta ihmisiltä, joiden henkinen koti tuntuu olevan amerikkalaista esikuvaansakin hörhöisempi ”kansallinen kivääriyhdistys”. Näiden tappoasekulttia vaalivien ihmisten kanssa ei rationaalinen vuoropuhelu valitettavasti ole mahdollista.

Ymmärrän kuitenkin niitä palautteen antajia, jotka ovat aidosti huolissaan tiukennusten vaikutuksesta laillisiin harrastusmahdollisuuksiin. Ilahduttavaa on, että varsin moni heistä on nyt myös valmis pohtimaan sitä, miten aseitten väärinkäyttömahdollisuuksia kuitenkin voitaisiin aselain tiukennuksin estää. Toivon, että nämä ihmiset saadaan rakentavasti mukaan jälleen käynnistyvään aselakien uudistamistarvetta pohtivaan työhön.

26.7. 2011

Olin Etelä-Virossa Latvian rajalla seuraamassa paikallisin voimin tehtyä Hella Wuolijoen nuoruudesta kertovaa näytelmää, kun uutisia alkoi tulla Oslosta. Teatteri jäi toiseksi, kun jouduin lukemaan ja lähettämään viestejä esityksenkin aikana. Ihmisuhrien määrä ja katastrofin laajuus selvisi vasta vähitellen. Synkkien ajatusten ja surullisten tunteiden vallassa lähetin surunvalitteluni Norjan ulkoministeri Jonas Gahr Størelle. Sain lohtua hänen vastauksestaan: ”A tragedy. But we will stick to our standards”.

Tämä on todella ydinkysymys. Kun pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvoperustaa vastaan käydään häikäilemättömän väkivallan keinoin ja silmittömän ihmisvihan vallassa on tärkeää, että emme anna hyökkääjille tuumaakaan periksi arvojemme puolustamisessa. Samalla tapahtunut pakottaa myös kysymään, missä suhteessa olemme jo näin tehneet, kun tällaista tapahtuu.

Sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio – käytän tässä poikkeuksellisesti tätä määrettä sen vuoksi, että attentaatin kohteena oli nimenomaan norjalainen sosialidemokratia – on kyennyt esimerkillisesti jo ennen sotia aloitetulla työllä vähentämään eriarvoisuutta ja rakentamaan yhteiskuntaa, jossa jokainen on voinut tuntea olevansa joka suhteessa – ei vain valtiollisten vaan myös sosiaalisten, sivistyksellisten ja taloudellisten – osallistumismahdollisuuksien suhteen täysvaltainen kansalainen.

Vaikka nämä saavutukset pitävät pohjoismaat edelleenkin kaikkien kansainvälisten hyvinvointivertailujen kärjessä, on tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentaminen kuitenkin pysähtynyt ja kääntynyt uudelleen eriarvoisuuden kasvuun. Tähän on monia myös pohjoismaista itsestään riippumattomia syitä, joiden vuoksi Pohjolassa on koettu globalisaation etujen ohella myös sen tuomat monet haitat ja epävarmuustekijät. Seurauksena on ollut monenlaisten pahoinvointi-ilmiöiden kasvu ja niiden purkautuminen myös väkivaltaisilla ja rikollisilla tavoilla. Ihmisarvon kieltävä fasisminsukuinen ajattelu on samoin päässyt vapaammin esiintymään.

Vapaassa yhteiskunnassa ei koskaan voida taata täydellistä turvallisuutta ja koskemattomuutta ilman, että tämän takaamiseksi tarkoitetut järjestelyt muuttuvat itse vapautta ja koskemattomuutta loukkaaviksi. Vastuuton puuttumattomuus ei kuitenkaan ole hyväksyttävää. Vaikka aselainsäädännön tiukentaminen ja vihapuheeseen puuttuminen eivät koskaan pysty estämään kaikkia väkivallantekoja, voivat ne kuitenkin vähentää merkittävästi niiden todennäköisyyttä ja laajuutta. Oireidenkin lääkitseminen on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on puuttua yhteisöllisyyttä ja yhteisvastuuta heikentävään ja eriarvoisuutta kasvattavaan yhteiskuntakehitykseen, joka mahdollistaa ihmisten synkimpienkin puolien purkautumisen kammottavilla tavoilla.

24.7. 2011

Olin eilen ensimmäisen kerran uuden ulkoasiainneuvoston (UAN) kokouksessa Brysselissä. Uusi tässä tarkoittaa sitä, että Lissabonin sopimuksen voimaantultua on entinen yleisten ja ulkoasiainneuvosto (YAUN) jaettu kahtia niin, että jälkimmäisessä pysyvänä puheenjohtajana toimii EU:n ulkosuhteista vastaava korkea edustaja Cathy Ashton. Muutos on myös siinä, että nykyisin neuvoston vähän aikaisempaa pienemmässä pöydässä istuvat vain ministerit, avustajat ovat kokoussalin ulommmalla kehällä.

Muutoin ei ero aikaisempaan ole kovin suuri, ei liion käsiteltävien asioiden osalta. Eilinen kokous aloitti pitkällä keskustelulla Lähi-idän tilanteesta. Kun hyväksytyt päätelmät alkoivat lauseella, jonka mukaan ”EU on edelleen sitä mieltä, että tarvitaan pikaista etenemistä kohti kahteen valtioon perustuvaa Israel-Palestiina konfliktin ratkaisua”, saatoin todeta, että sama lause olisi voinut olla sellaisenaan päätelmissä (ja mahdollisesti olikin) yksitoista vuotta sitten osallistuessani ensimmäistä kertaa silloisen YAUN:in kokoukseen.

Sen sijaan on erittäin epätodennäköistä, että tällaista vetoomusta voitaisiin vielä yhdentoista vuoden kuluttua esittää. Aika ei nimittäin ratkaise ongelmaa, vaan tekee tämän Oslon sopimuksesta alkaen tarjolla olleen kahden valtion ratkaisun koko ajan vaikeammaksi. Tämän hetken kiireellisyyden aiheuttaa se, että palestiinalaiset ovat ilmoittaneet hakevansa YK:n jäsenyyttä syksyllä, jolloin kaikki YK:n jäsenvaltiot, joista iso osa on jo tunnustanut Palestiinan, joutuvat ottamaan kantaa asiaan. Se että palestiinalaiset vievät asiansa YK:hon ei ole tuomittavaa vaan päinvastoin se tie, jota kaikkien muidenkin konfliktien rauhanomaisen ratkaisun hakemiseksi tulisi käyttää.

Palestiinalaisten pyrkimys on siten paitsi ymmärrettävä myös legitiimi, mutta eri asia on onko se kuitenkaan nyt paras ja toimiva tie kestävään rauhansopimukseen. Se on kuitenkin se, mihin on pakko muidenkin varautua ottamaan kantaa, ellei ennen sitä tapahdu jotain neuvottelupöytään paluuta merkitsevää läpimurtoa. Sen aikaansaamiseksi pallo on YK:n, EU:n, USA:n ja Venäjän muodostamalla kvartetilla, joka kuitenkaan ei viime viikolla päässyt vielä yksimielisyyteen etenemistavasta. Kvartetin jäsenistä taas EU:lla voi olla parhaat mahdollisuudet ja ainakin suuri intressi oman yhtenäisyytensäkin varjelemiseksi tehdä hartiavoimin töitä sellaisen etenemistavan ratkaisun löytämiseksi ennen YK:n syksyn istuntoa, joka mahdollisimman laajasti kokoaisi kansainvälisen yhteisön tuen taakseen tavalla, joka saattaisi vastahakoisimmankin osapuolen takaisin rauhanprosessin neuvottelupöytään. Tässä EU-ministerit antoivat voimakkaan ja yksiselitteisen tuen Cathy Ashtonin johdolla tapahtuvalle diplomatialle.

19.7. 2011