Ruotsi on päättänyt lähettää joukon hävittäjäkoneitaan Libyan lentokieltoalueen valvontaan, Suomi ei. Tekikö Suomi väärin vai oikein ja onko kyseessä sellainen uusi linjaus ulkopolitiikassa kansallisen itsekkyyden puolesta, kuten Helsingin Sanomat toruu?

Päätöstä voi pitää oikeana ja hyväksyttävänä ainakin kahdella niistä neljästä perusteesta, jotka päätöstä kritisoiva Charly Salonius-Pasternak (rkp) HS:ssa arvelee mahdollisiksi. Libyan operaatiolla ei ole selvää strategista tavoitetta ja osallistumalla sitoutuisimme toimintaan, jota koskeviin linjauksiin meillä ei olisi vaikutusta (paikka Lontoon kokouksessa ei sellaista tuo). Sodankaltaiseeen operaation osallistuminen ei ole liioin sopusoinnussa sen kanssa, että Suomi haluaa vahvistaa rooliaan rauhanvälittäjänä ja sellaisena toimijana, johon kaikki konflikteihin ratkaisua hakevat osapuolet voivat luottaa. 

Nämä perusteet ovat hyväksyttäviä. Niiden moraalinen kestävyys tulee myös punnittavaksi, kun kysytään kuinka tuntuvaan humanitääriseen panokseen Suomi on valmis ja olemmeko mukana, jos konfliktin jälkeisessä tilanteessa tarvitaan myös Suomen panosta sellaiseen rauhanturvaamisoperaatioon, jossa osaamisemme ja kokemuksemme tulisivat parhaaseen käyttöön. Suomen ratkaisut Pohjois-Afrikan kriisin suhteen eivät siten ole ainakaan vielä mikään uusi linjaus ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme vaan täysin tähänastisten linjaustemme mukaisia.

30.3. 2011

Monissa vaalikoneissa ja paneeleissa kysytään, tuleeko Suomen nostaa kehitysyhteistyönsä 0,7 prosenttiin bkt:sta ensi vaalikauden aikana. Ilahduttavan moni antaa siihen yksiselitteisen kyllä-vastauksen, mutta muutoin kehityspolitiikan asiat ovat vaalikeskusteluissa esillä hyvin vähän jos lainkaan.

Kehityspolitiikka on siis muutakin kuin vain kehitysyhteistyötä, ja sitä käsiteltäessä on kiinnitettävä huomiota moniin muihinkin asioihin, joita myös Suomen on tehtävä kehitysmaiden tukemiseksi ja globalisaation paremman hallinnan toteuttamiseksi. Yksi näistä on Kirkon ulkomaanavun nuorisoverkoston Changemaker-kampanjan kohteena oleva vaatimus kehitysmaiden epäoikeudenmukaisen velan mitätöimisestä, jota on varauksetta tuettava.

Kehitysyhteistyön ja velan ohella on katsottava kehitysmaiden ja teollistuneiden maiden taloudellisten suhteiden ja rahavirtojen kokonaisuutta, jossa virallinen kehitysyhteistyö on huomattavasti vähäisempi tekijä. Kokonaisuudessaan kehitysmaiden vuosittaiset velanmaksut rikkaille maille ylittävät korkoineen ainakin kaksinkertaisesti 100 miljardin dollarin vuotuisen kehitysavun määrän. Velan otto ja takaisinmaksu on sinänsä normaalia myös valtioiden välisissä suhteissa, mutta köyhimpien maiden veloista iso osa on epäoikeutettua velkaa, joka ei ole hyödyttänyt näiden maiden kansalaisia, vaan valunut korruptoituneiden diktaattoreiden ja eliitin taskuihin ja sitä kautta takaisin rikkaiden maiden pankkeihin ja muihin sijoituskohteisiin.

Myös kehitysmaista vauraisiin maihin tulleiden siirtotyöläisten ja maahanmuuttajien rahansiirrot omaisilleen lähtömaihin ylittävät jopa kolminkertaisesti virallisen kehitysyhteistyön tason. Pankit perivät näistä rahavirroista usein täysin kohtuuttomia välityspalkkioita. Tällaisten rahavirtojen merkitys on joidenkin kehitysmaiden kansantalouksille aivan ratkaisevaa luokkaa ja se on syytä muistaa myös kotoisissa maahanmuuttajakeskusteluissa.

Kehitysmaiden asemaa on tarkasteltava ja parannetteva osana globalisaation hallintaa. Se tarkoittaa paitsi kansainvälisen finanssiarkkitehtuurin uusimista myös kehitysmaiden tarpeista lähtevää tulosta maailmankauppaa koskevissa WTO-neuvotteluissa. Kehitysmailla olisi eniten voitettavaa, jos teollisuusmaiden protektionistiset kehitysmaiden vientiä syrjivät tullit ja sisäiset subventiot saataisiin poistettua. Suurimpia häpeätahroja on edelleen EU:n protektionistinen maatalouspolitikka, jonka uhreina kehitysmaat ovat kahdellakin tavalla, kun EU-maat sulkevat rajansa niiden kilpailukykyisimmiltä tuotteilta ja tuottavat kalliilla ylijäämäelintarvikkeita, joita aika ajoin dumpataan kehitysmaihin näiden omavaraistuotantoa heikentävällä tavalla.

28.3. 2011

Jyrki Katainen ei halunnut Ruotsin suhdanneinstituutin pätevää demariprofessori Juhana Vartiaista VATT:n johtoon, vaan nimitti siihen Aki Kangasharjun. Virassaan aloittanut Kangasharju kiitti ja kuittasi pari päivää sitten Helsingin Sanomissa tuloeroja puolustelleella ja niiden haittoja vähätelleellä kirjoituksella. Kirjoitin tästä tänään Helsingin Sanomissa näin:

Sen päättämiseen haluammeko tasa-arvoisen vai epätasa-arvoisen yhteiskunnan ei tarvita Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin vakuuttavaa tilastoaineistoa. Siihen riittävät terve järki, arjen kokemukset ja eettiset periaatteet.  

Aki Kangasharjun toteamus (HS 23.3.), että ”[V]aikka köyhät eivät ole 1990-laman jälkeen Suomessa köyhtyneet, niin nyky-yhteiskunnan toiminnot ovat muuttuneet niin, että rahaa yksinkertaisesti tarvitaan enemmän kuin ennen”, vahvistaa sen, että köyhyydessä ei ole kyse vain absoluuttisesta kurjuudesta vaan ihmisten suhteellisesta asemasta ja mahdollisuuksista elää täysimääräisesti yhteiskunnan tasaveroisena jäsenä. Samalla se on myös yritys puolustella oikeiston haluamaa köyhäinhoitoyhteiskuntaa ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion alasajoa.

Pohjoismaissa köyhyys on aina ymmärretty laajempana sosiaalisena kysymyksenä. Kaikille kuuluvat taloudelliset, sivistykselliset ja sosiaaliset oikeudet ovat olleet keskeinen hyvinvointivaltiota kehittänyt ohjenuora. Tätä soveltaen vuodesta 1966 vuoteen 1990 käytettävissä olevat tulot nousivat alimmissa tuloluokissa eniten eli tuloerot pienenivät.

Sen jälkeen ylimpien tuloluokkien käytettävissä olevat tulot ovat kasvaneet eniten, varsinkin ylimmän yhden prosentin. Tätä edistettiin vuoden 1993 verouudistuksella, joka eriytti pääoma- ja ansiotuloverotuksen ja sääti pääomatuloille huomattavasti alemman 28 prosentin veron kuin suurimmilla ansiotuloilla. Köyhyysaste on palannut taas lähelle vuoden 1966 tasoa.

Hyvinvointivaltiorakenteiden rapauttaminen ja luokkayhteiskunnan hiipivä paluu ovat lisänneet sekä materiaalista puutetta että suhteellista köyhyyttä. Vanhan sanonnan mukaan yhteiskunnan hyvyyttä mitataan sillä, miten se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia. Wilkinsonin ja Pickettin voisi ajatella uudistavan sanontaa: yhteiskunta on niin hyvä kuin miten se kohtelee kaikkia kansalaisiaan. Jokaiselle kohtuullisen toimentulon sekä tasaveroisin lähtökohdin kohtuullisen sosiaalisen aseman takaava hyvinvointivaltio on ollut tällainen.

Rohkaisevaa on, että suomalaisten suuri enemmistö pitää tuloerojen kasvua epätoivottavana ja haluaa niiden tasaamista. Toivottavasti he vaalien jälkeen saavat mitä haluavat.

25.3.2011

.ExternalClass .ecxhmmessage P {padding:0px;} .ExternalClass body.ecxhmmessage {font-size:10pt;font-family:Tahoma;}

Uusi galluptutkimus kertoo, että vain kolmannes suomalaisista tietää mitkä kaikki puolueet ovat tällä vaalikaudella olleet hallitusvastuussa. Reilu kolmannes luulee, että sosialidemokraatit ovat nytkin hallituksessa. Ihmisten tietämättömyyttä voi aiheellisesti kauhistella ja pohtia myös median osuutta asiantilaan, mutta puolueille tärkein väline tässäkin tarkastelussa on peili. Valintatalopolitikointi, jossa puolueet vaalien lähestyessä keskittyvät pohtimaan ulostuloja ja erikoistarjouksia, joista voidaan sitten etsiä suurennuslasilla eroja, ei kiinnosta eikä vakuuta ketään. Maailmassa, jossa muutokset ovat nopeita ja ennakoimattomia on ylipäätään vaikea uskottavasti sitoutua nippelilupauksiin uusista verovähennyksistä tms., joiden toteuttamisen muuttuvat olosuhteet voivat tehdä mahdottomaksi. Se ei olisi edes tarpeen, jos puolueilla olisi selvästi tunnistettava aatteellinen profiili sisältäen selkeät arvot ja vision oikeudenmukaisuudesta, joihin tukeutuen ne toimivat kaikissa uusissakin tilanteissa. Aikanaan vanhassa luokkayhteiskunnassa tämä oli selvää. Nyt kun luokkayhteiskunta tekee paluutaan ei tällaista niin omien kuin vastustajien tunnistamaa profiilia enää ole, eikä silloin sekään kuka kulloinkin sattuu olemaan hallituksessa ja kuka oppositiossa enää tunnu merkittävältä. Tietämättömyys koskee kaikkien puolueiden kannattajia, mutta suurin ongelma tämä on sosialidemokraateille. Tämän korjaamiseksi ei enää ennen vaaleja ole paljoa tehtävissä ja vaarana on, että epäonnistuessaan oikaisuyrityksetkin vain hyödyttävät persuja.  22.3. 2011