60-luvun alkaessa olin Helsingin suomalaisen yhteiskoulun 6/10 b luokalla, takanani pari vuotta valmistavaa koulua, kaksi vuotta koulunkäyntiä Lontoossa ja puoli vuotta Genevessä. Tämä tausta merkitsi että olin saanut jo vähän etukäteisirtiottoa 60-luvulla Suomessa yleistyneisiin nuorisokulttuurin ilmentymiin, kuten kansainväliseen kanssakäymiseen, television katseluun tai Elvis Presleyn ja Bill Haleyn rock-musiikkiin. Suomeen palatessani vuonn 1957 minulla oli mukani kaikki siihen mennessä ilmestyneet Haleyn savikiekot. Ne katosivat jonnekin jo muutaman vuoden päästä, mikä niiden nykyistä keräilyarvoa ajatellen on tietysti korvaamaton menetys.
 
Toki Bill Haley tunnettiin Suomessakin, lähinnä elokuvan Blackboard Jungle  – joka ajan tavan mukaan esitettiin meillä mielenkiintoisesti väännetyllä suomalaisnimellä Älä käännä heille selkääsi – musiikintekijänä ja Rock around the Clock biisistään. Hänet saatettiin tuntea vielä pieniä rock-piirejä laajemmin sen vuoksi, että elokuvan esittämistä Helsingissä sävytti ajan terminologiaa käyttäen ”lättähattumellakointi”. Komea nimitys ilmiölle joka kuitenkin oli aika ohimenevää ja vaisua, ainakin muun maailman menoon tai varhempien aikojen stadilaiseen sakilaiselämöintiin nähden.
 
Myös suomalainen kouluni SYK oli jonkinlaisen kulttuurivapaamielisen opinahjon maineessa ja sen painotus mm kielten opiskeluun tarjosi jo sellaisenaan tavanomaista avarampia akkunoita Eurooppaan ja maailmaan, kuin mihin Suomessa siihen asti oli totuttu.
 
Oma kouluympäristöni ei siten ollut erityisen ahdistava, mutta kuitenkin sen verran ahdas että tunsin luontevaksi hakeutua laajempiin toimintaympäristöihin. Olin toki omassa teinikunnassa aktiivi ja monissa koulun kerhoissa, mutta hakeuduin myös Helsingin teiniyhdistyksen toimintaan. Olin teinikuntani lähettämänä HeTey:n teinijohtajakursseilla Kälviän kansanopistolla kesäkuussa 1962. Se oli muuten ensimmäinen kerta kun HeTey järjesti oman kurssinsa, Teiniliitollahan niitä oli tusinan verran joka kesä. Taustalla oli (silloinkin) jonkinlainen vastakkainasettelu Helsinki-Muu Suomi. Sen sijaan myöhempien aikojen vastakkaisuutta Helsingin ja muun pääkaupunkiseudun välillä ei vielä juurikaan näkynyt. Helsinki oli seudun ainoa kaupunki jota ympäröi joukko erinimisiä maalaiskuntia.
 
Kesäkuu 1962 ajankohta on merkittävä siksi, että samanaikaisesti pidettiin Helsingissä maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII rauhan ja ystävyyden festivaalit. Senaikaisessa Suomessa festivaaliosanotto ei todellakaan kilpaillut teiniaktivistien mielessä vaihtoehtona. Paremminkin voi kysyä, kuinka moni kurssilaisista olisi Helsingissä olleessaan osallistunut festivaalien vastamielenosoituksiin. Heihin eivät varmaan silloinkaan olisi kurssitovereistani ainakaan JP Roos tai Marjatta Voionmaa (nyk. Vehkaoja) lukeutunut, tuskinpa Antti Satulikaan jonka aatemaailmaan festivaalien aktiivi vastustaminen olisi voinut istuakin, mutta ei mielenosoittaminen.
 
Silloisen Teiniliiton järjestäytymisaste oli käytännössä sata. Kaikki oman koulunsa teinikuntaan liittyneet saivat myös liiton keltaisen jäsenkortin. Ainakin Helsingissä korttia arvostettiin siksi, että sillä pääsi kaikkiin muissakin kouluissa järjestettyihin teinihippoihin. Teinihippoja järjestettiin melkein kaikissa kouluissa niin, että joka lauantaiksi riitti valinnan varaa, ja niihin pääsy kortilla. Se varmaan motivoi useampia kuin kortin takakanteen vielä 60-luvun alkuvuosina painettu ote vuonna 1943 hyväksytystä teinijulistuksesta, joka alkoi sanoin ”Seisomme isänmaamme verin lunastetulla kamaralla alla kasvon Kaikkivaltiaan” ja päättyi teinille suunnattuun kehotukseen ottaa ihanteekseen ”kansalaisen, jonka luonteessa sopusointuisesti yhtyvät Elias Lönnrotin vaatimattomuus, uskollisuus ja työtarmo, J.V. Snellmanin horjumaton oikeudenmukaisuus ja miehekäs vastuuntunto sekä suomalaisen sotilaan lannistumaton uljuus ja sisu”.
 
AKS-henkisten ikiteinien talvisodan alla Oppikoulujen toverikuntien liiton nimellä perustama järjestö joutui välirauhan 1944 jälkeen kiireesti polttelemaan papereitaan samassa uunissa kuin AKS:kin papereitaan tuhosi. Kiihkomielisen nationalismi pantiin naftaliiniin ja aatteellisen tyhjien täyttivät epäpoliittiset kulttuuririennot ja harrastuspiirit. Teiniliiton epäpoliittisuus oli samanlaista kuin silloisten oppikoulujen puolueettomuus. Myös teiniliiton tilaisuudet aloitettiin lipunnostolla ja hartaushetkellä. Tätä on luonnehdittu jälkijättöiseksi AKS-laisuudeksi ilman avointa suursuomalaisuutta tai ryssänvihaa, eikä se kovin laajoja koululaisjoukkoja enää elähdyttänyt.
 
Harrasteet veivät minutkin Helsingin teiniyhdistyksen toimintaan. HeTeY oli juuri perustanut Ohjelmarenkaan, jonka tarkoitus oli teinihippojen aika aneemisen ohjelmatason nostaminen. Sen puitteissa perustettiin big band, levyttämäänkin päässyt kuoro sekä teatteriryhmään. Juuri teatteriharrastus veti minuakin mukaan tähän ryhmään jossa mukana olivat mm Kari Franck ja Pekka Laiho. Olin myös mukana teinien ensimmäisellä valtakunnallisella teatterikurssilla Vaasassa kesällä 1963. Mukana oli todellisia näyttelijälahjakkuuksia, kuten Eriikka Magnusson, Tarja Markus, Tiia Louste, Kari Kihlström ja Antti-Einari Halonen. Oli myös niitä, joiden lahjat viittasivat enemmän teatterihallinnon puolelle, kuten Ilkka-Christian Björklund ja minä. Jälkimmäiseen joukkoon olisi kaiketi voinut lukea myös kurssille ilmoittautunut Paavo Väyrynen, mutta hän ei kuitenkaan paikalle ilmaantunut.
 
Minä siirryin pian tämän jälkeen näyttämöltä kulisseihin, ei vähiten sen murska-arvion vuoksi jonka sain Uuden Suomen arvostelijalta Jupiterin roolistani Ohjelmarenkaan teatteriryhmän esittämässä Molieren Amfitrionissa. Mutta eivät teatteriharrastuksensa lahjoihin pohjanneet välttämättä olleet meitä muita vähemmän yhteiskunnallisesti suuntautunutta. 60-luvun nuorille teatteriryhmille oli luonteenomaista vahva ja kantaaottava yhteiskunnallisuus sekä vanhoillisten koti-uskonto-isänmaa sävytteisten tapojen ja moraalisääntöjen horjuttaminen. Opiskelijaradikalismin kehityksessä teini- ja ylioppilasteattereilla oli merkittävä osuus, ja moni Vaasan teatterikurssilaisista oli eri tavoin osallisena niin Teiniliiton kuin Ylioppilasteatterin radikalisoitumiskehityksessä.
 
Yksi aikanaan vavisuttaneista esityksistä oli Helsingin Teiniteatterin Sexkabaree vuodelta 1967, jonka tekijänimiin kuuluivat mm Kaj Chydenius, Veronica Pimenoff ja Tarleena Sammalkorpi. Yksi tekstien tekijänä mainituista taisi olla myös piispa Eelis Gulin, jonka vanhoillisille näkemyksille näin päästiin irvailemaan.
 
Vaasan teatterikurssilaiset olivat joukolla mukana myös 60-luvun poliittisen teatterin läpimurtoproduktiossa, Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperassa. Lapualaisoopperasta tuli yhden sukupolven symbolinäytelmä. Vieläkin tuntee väristyksen kun muistelee sen loppulaulua ”ei väkivaltaa”, joka oli sadankomitealaisen pasifismin korkea veisu. Omaa asevelvollisuuttani Isosaaren varuskuntaan suljettuna suorittaessani en ollut läsnä kokemassa ensi-illan huumaa, jossa yhdistyivät esityksen, 1966 eduskuntavaalien vasemmistoenemmistön ja samana iltana kansanedustajuutensa varmistaneen näytelmän tekijän Arvo Salon juhlinta.
 
Yhteiskunnallista harrastusta viritettiin myös tällä nimikkeellä I-C Björklund ja minä olimme ydinjoukkona siinä helsinkiläisessä koululaispiirissä, jonka kevään ja kesän 1963 pohdintojen tuloksena perustettiin Helsingin Teinien Yhteiskunnallinen Seura syyskuun 1. päivänä. Kaikki olimme alaikäisiä koululaisia, joten tarvitsimme täysikäisen nimenkirjoittaja-puheenjohtajan. Seuralle ehti lyhyen elinikänsä aikana olla kolme puheenjohtajaa, joista yksi oli valtiot.yo Paavo Lipponen. Pääkonttoriksimme saimme vuokrattua pienen kellarihuoneen samasta Bulevardin talosta jossa I-C asui. Kämppä saatiin ankaran kuurauksen jälkeen jonkinlaiseen asuttavaan kuntoon, mutta katonrajassa kulkeneiden viemäriputkien iloiselle tirinälle emme mahtaneet mitään.
 
Tästä bunkkerista tuli parin vuoden ajaksi teinivallankumouksen ydinpesäke, jossa kaksi kertaa viikossa pidimme avointa vastaanottoa ja teimme seuran julkaisemaa Kääntöpiiri-lehteä, jonka täysikäiseksi päätoimittajaksi värväsimme Jertta Roosin. Kolme vuotta ilmestyneessä lehdessä esiintyivät kirjoittajina mm Inari Krohn, Ilkka Kylävaara, Paavo Lipponen, Rene Nyberg, Pekka Peltola,  Veronica Pimenoff, Risto Repo, JP Roos, Anssi Sinnemäki, Ilmari Susiluoto, Kari Rydman ja Matti Wuori. Toimistoajan päätyttyä siirryimme aina joukolla johonkin Helsingin koulunuorison suosimista monista keskustakahviloista jatkamaan maailmanparannusta ilta myöhään asti. Tätä nuorison kahvilakulttuuria ei tule sivuuttaa, se oli vielä raitista joskin tupakansavuista harjoittelua pian edessä olleelle siirtymälle vanhan kellariin, Bottalle tai muihin opiskelijoiden suosimiin kaljapaikkoihin. Välimuotona oli Helsingin yliopiston kuppila – nimenomaan Aleksanterinkadun kuppila. ei Porthania, joka oli lähinnä vain halpa ruokailupaikka – jossa erityisesti mieleen on jäänyt hovinsa ympäröimän Lande Lindforsin kantapöytä.
 
Vaatimattoman muutaman kourallisen aktiivinuoria perustama HTYS oli  pikkujärjestö, mutta se sai laajalti huomiota, etenkin sen jälkeen kun lähetimme kaikille helsinkiläisten koulujen rehtoreille kirjeen jossa ehdotimme joulukuussa 15 vuotta täyttäneen YK:n ihmisoikeuksien julistuksen asianmukaista huomioimista kaikissa kouluissa. Tänään on vaikea viattomampaa ajatusta keksiä, mutta silloisessa Suomessa se koettiin vielä jotenkin epäilyttävänä, ja ylipäätään HTYS:n yhteiskunnallista viritystä jollain tavoin vasemmistolaisena, eikä kestänyt kauaakaan kun meistä alettiin kuiskutella peräti kommunisteina. Joku joutui jopa vaihtamaan koulua jouduttuaan rehtorinsa silmätikuksi. Itse jouduin vain kerran SYK:ssa rehtorin kansliaan vastaamaan kysymykseen, olinko levittänyt koulussa poliittista materiaalia, mihin vastasin totuudenmukaisesti että olen antanut sadankomitean esiteitä vain sitä kyselleille, mikä riitti tyydyttämään ilmeisen vaivautuneesti toimeksiantoonsa (näin oletan) suhtautuneen rehtorin.
 
Tosiasiassa vuonna 1963 poliittisesti järjestäytyneitä meistä ei ollut vielä kukaan, ensimmäisenä siten teki v. 1964 SDP:hen liittynyt Björklund, mutta vasemmistolaisia meistä enemmän tai vähemmän kuitenkin aikanaan tuli, kenties osin tämän kohtaamamme epäluulon vauhdittamina.
 
Saimme pian seuraajia myös maakunnissa: Kajaanissa Kimmo Linnilä ja Kuopiossa Lasse Lehtinen olivat primus motoreina paikallisten teinien yhteiskunnallisten seurojen perustamisessa ja pahennusta herättäneiden teinilehtien  toimittamisessa ja pian perustimme erillisen Yhteiskunnallisten Teinijärjestöjen Liiton. HTYS ja YTL elivät muutaman vuoden ja kuihtuivat pois sen jälkeen kun Teiniliitto ensin Tuomo Tirkkosen ja sitten Kari Puron puheen johtajakausina oli omaksunut niiden yhteiskunnallisen ohjelman.
 
Oma yhteyteni koululaismaailmaan ja koulupolitiikkaan jatkui vielä ylioppilaaksi kirjoittamiseni ja asevelvollisuuden suorittamisen jälkeenkin, kun toimin vuosina 1967 ja 1968 Teiniliiton varapuheenjohtajana. Todettakoon taustaksi, että siihen saakka liiton hallitus oli koostunut yksinomaan koulunsa jättäneistä ylioppilaista, nyt näinä vuosina liiton hallitukseen tuli ensimmäistä kertaa koululaisista koostunut enemmistö.

Tietysti olin mukana myös ylioppilaskunnan toiminnassa, jossa aloitin syksyllä 1967 kun minut valittiin silloin vielä sitoutumattomana sosialidemokraattien listoilta HYY:n edustajistoon. Olin toki edustajiston opposition yhtenä puhujana Vanhan portailla marraskuussa 1968 vaatimassa ”Vanhaa kansalle”, mikä hetken päästä toteutuikin kun valtaajat menivät väkisin sisään, mutta en ollut missään Ylioppilaat-Studenter liikkeen sisärenkaassa.
 
Jälkikäteen katsoen on kuitenkin niin, että kanssakäymiseni sekä yliopiston että ylioppilaskunnan kanssa jäi aika ohueksi. Osakuntaan kirjoittautuminen jäi pelkäksi muodollisuudeksi. Tarkoitukseni oli jäädä kokonaan osakuntien ulkopuolelle, mutta jonotusaika rehtoria kättelemään olisi silloin muodostunut sietämättömän pitkäksi, jolloin ilmoittauduin Etelä-Suomalaiseen osakuntaan jonne ilmoittautuneet otettiin ensimmäisenä sisään. Tässä heijastui radikaalipolven suhtautuminen ylioppilaselämän tunkkaisena ja taantumuksellisena pitämään perinteeseen, omalta kohdaltani enemmän kuitenkin välinpitämättömyyttä kuin aktiivista vastustushenkeä osoittaen.
 
Opinnoistani suoriuduin kohtuuajassa pakolliset luennot minimoiden ja ilman, että edes oman aineeni poliittisen historian professoreiden kanssa muodostui minkäänlaista henkilökohtaista kanssakäymistä. Lähinnä siihen ylsin vuoden 1969 alussa L.A. Puntilan kanssa, kun meidän molemmat valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon ja istuimme vierekkäisissä pulpeteissa. Tosin silloinkaan ei Puntilaa juuri näkynyt, koska hänen aineensa lisensiaattiseminaari kokoontui perinteisesti samaan aikaan kun valtuustokin, ja hän asetti seminaarin jokseenkin aina etusijalle.
 
Päädyin siis mukaan kunnallispolitiikkaan syksyn 1968 vaaleissa, jotka olivat jonkinlainen nuorten radikaalien läpimurtotapahtuma. Vaalimainoksessani kirjoitin: ”Nuoren vasemmiston vallankumousta ei estetä valitsemalla vasemmistolaisia valtuustoon. Valinta on yksi tapa toteuttaa vallankumous”. Valittujen joukossa olivat SDP:stä mm Ilkka Taipale ja Risto Sänkiaho, liberaaleista Juha Klemola, SKDL:stä Pekka Saarnio, Kati Peltola ja Jörn Donner, mikä nuorten ryhmä jonkin aikaa harjoitti perinteiset puoluerajat ylittävää yhteistyötä. Siinä olivat ajoittain mukana myös SMP:n Pekka Vennamo ja RKP:n Jutta Zilliacus, joskus jopa kokoomuksen Jouni Apajalahti ja Yrjö Larmola.
 
Puolueet halusivat ja tarvitsivat nuoria voimia, mutta suhtautuivat heihin samalla varauksellisesti eivätkä päästäneet heitä vallan sisäpiireihin. Minun ensimmäisiksi luottamustehtävikseni valtuutettuna tuli lastensuojelulautakunnan puheenjohtajuus ja jäsenyys lasten päivähoitokomiteassa, joihin A.S. Neillin Summerhill-oppien mukaista kasvatusvallankumousta edustaneen teiniliitto-taustani vuoksi tunsin kiinnostusta. Itselleni tuo nelivuotiskausi lautakunnan vetäjänä oli erinomaista oppia ja opastusta sosiaalipolitiikkaan ja sellaiseen, ennen kaikkea uusista lähiöistä löytyvään Helsinkiin, jota en eiralais-töölöläisenä eliittikoulun kasvattina juurikaan ollut kohdannut.
 
Radikaalien marssi valtuustoon toi ainakin väriä harmaaseen politiikkaan – ihan kirjaimellisesti pukeutumista myöten, mitä valtalehdistökin seurasi – sekä jonkin verran uutta avoimuutta ja vanhan ns. kunnallisklubissa, toteutetun ”on sovittu” päätöksentekokulttuurin rapautumista. Kunnallisklubi, jonka isäksi muistelmissaan ovat ilmoittautuneet sekä Jussi Lappi-Seppälä että Teuvo Aura, oli epävirallinen instituutio jossa muiden valtuustoryhmien puheenjohtajat paitsi SKDL:n kokoontuivat kaupungin johdon kanssa asioita junailemaan. Lappi-Seppälä oli tuolloin jo vetäytynyt politiikasta, mutta Aura oli sitäkin keskeisempi hahmo ylipormestarina.
 
60-luvun isoista asioista päällimmäisiä olivat, kuten nytkin, asuntopula ja muuttoliike, kaavoitus ja rakennussuojelu, pääkaupunkiseudun puutteellinen yhteistyö ja liikenneratkaisut. Liikennepolitiikassa saatiinkin aikaan merkittävä käänne joukkoliikenteen hyväksi: uusi valtuusto hautasi insinööritoimisto Smith-Polvisen suuressa liikennetutkimuksessa suositellut moottoritiehankkeet Helsingin niemen ympäri ja halki, kuten Vapaudenkadun ja mm Liisankadulta Kruunuvuoren selän yli kaavaillun moottoritien. Uusi valtuusto teki myös historiallisen päätöksen metron rakentamisesta.
 
Liikennepolitiikkaan vaikuttaneista uusista liikkeistä yksi oli Enemmistö r.y.. Muita 60-luvun uusia yhdistyksiä ja ns. yhden asian liikkeitä, joihin olin useimpiin tavalla tai toisella jossain yhteydessä, olivat Sadankomitea, Yhdistys 9, Marraskuun liike, Opiskelijoiden YK-yhdistys, Etelä-Afrikka toimikunta, Sexpo, Tricont ja monet muut. Osa niistä on kuollut tai muuttanut muotoaan, osa toimii edelleenkin. Toimintamuotoihin kuuluivat itsestään selvinä kulkueet, mielenosoitukset ja katutapahtumat. Niitähän on Helsingissä nähty kautta aikojen, mutta uutta oli pykimys liittää niihin vähän hippiliikkeen hengessä karnevalistisia elementtejä, jotka erottivat ne ylioppilaiden soihtukulkueista tai vanhan vasemmiston vappumielenosoituksista, sotilasparaateista puhumattakaan.
 
Yhdysvaltain länsirannikolla syntynyt hippiliike ja siihen liitetty käsite ”psykedelia” heijastuivat toki Suomeenkin nuorisomusiikin, -muodin ja -kulttuurin kautta, ja Hair musikaali esitettiin Suomessa v. 1969. Hippivaikutteista toimintaa oli toki meilläkin, ennen muuta lehti International Organ ja Sperm yhtye, joiden molempien keskeinen hahmo oli flyygelinkansiaktistaan historiaan jäänyt Mattijuhani Koponen, mutta jo ilmasto-olosuhteet tekivät vähän hankalaksi tehdä Helsingistä Suomen San Franciscoa. Underground liike oli Suomessa vähän vahvemmalla pohjalla ja jätti ennen kaikkea Suomen Talvisota 1939-40 yhtyeen tuotannon kautta pysyvän jäljen Suomen kulttuurihistoriaan.
 
Huumeet ja huumekokeilut kuuluivat myös muutamilla kuvaan ja jotkut koittivat jo silloin rakentaa jonkinlaista vaihtoehtoista alakulttuuria kannabiksen varaan, mutta se oli sittenkin vähäistä muuhun maailmaan että myöhempiin aikoihin nähden. Paljon enemmän sekä vanhempien että nuorempien suomalaisten elämään vaikutti kuitenkin alkoholipolitiikan asteittainen liberalisointi ja keskioluen vapautuminen vuoden 1969 alussa.
 
On perusteita väitteelle, että Suomen ”60-luku” aikakauden radikalismin ilmentymänä päättyi Vanhan valtaukseen. Se jäi eräänlaiseksi vedenjakajaksi, johon iloisen anarkismin sävyttämä 60-luku päättyi ja josta tiukkojen politrukkien 70-luku alkoi. Tämä on tietenkin valtaisa yleistys ja pelkistys, eikä ylioppilaskunnan talon valtaaminen vuosikymmenen pseudotapahtumana yksin ollut mitenkään ratkaiseva. 
 
60-lukua ei voi arvioida ja ymmärtää ensisijaisesti saatikka yksinomaan poliittisen kehityksen kannalta, vielä vähemmän radikaaliliikkeiden kannalta, joiden kannatus saattoi lähennellä hetkellisesti Helsingin ohella ehkä Tampereella jonkinlaista hegemonia-asemaa, vaikkei näillä liikkeillä täälläkin ikäluokan enemmistön kannatusta ollut. Sen sijaan nuorisokulttuurin ja nuorison aseman muutus, jota voisi kuvata kiteytyksellä objektista subjektiksi, eli aikuisten tuottamasta säädellyn nuorisokulttuurin vastaanottajasta omaehtoisen nuorisokulttuurin kuluttajaksi ja osin tuottajaksi.
 
Onkin todettava etteivät maailmankuvaani suinkaan muokanneet vain ne Franz Fanonin, Herbert Marcusen, Wilhelm Reichin tai Göran Palmin kaltaiset kirjailijat ja teoreetikot, joista useimmista sen ajan nuoret eivät olleet koskaan kuulleetkaan, vielä vähemmän niin tekivät Salingerin Sieppari ruispellossa tai Pentti Saarikosken runot. Näitäkin vahvemmin on mainittava sellaiset nimet kuin Bob Dylan, Joan Baez, John Lennon, Jim Morrison tai Frank Zappa. Beatles, protestilaulut ja folkrock edustivat myös omalla, suuriin joukkoihin vaikuttavalla tavalla 60-luvun nuorisokumousta, eikä sanoma löytynyt vain sanoista. Itse rock on aikanaan ollut myös itsessään vapauttavaa ja kumouksellista. Kun ensimmäiset suomalaiset rock-levytykset tehtiin keski-ikäisten tanssimuusikoiden toimesta ei se ihan heti kolahtanut, mutta kohta alkoivat myös suomalaisnuorten omat rautalankabändit murtautua esiin.
 
Teatterin olen jo maininnut, mutta esiin pitää nostaa myös elokuva. Kiiruhdinkin aina katsomaan Godardin, Truffaut’n, Fellinin tai Loseyn uutuudet aina heti kun ne Helsinkiin ehtivät. Jopa suomalainenkin elokuva Mikko Niskasen ja Risto Jarvan töillä alkoi myös näihin aikoihin herättää uudenlaista melenkiintoa. Vanhemmat mestariteokset käytiin ahmimassa Helsingin Teinien Elokuvakerhossa Bio Rexissä. Näytäntöjä edelsi Peter von Baghin tai JP Roosin nähtävän filmin hienouksista kertovat esittelyt. Etenkin Roosin sanoma ei kuitenkaan kovin hyvin mennyt perille, varsinkin kun hänellä oli tapana antaa tyhmän yleisön kuulla kunniansa. Sittemmin HeTEKin linjaan tyytymätön Roos perustikin oman lyhytaikaiseksi jääneen Spec-nimisen elokuvakerhonsa.
 
Tämä subjektiivinen ja valikoiva katsaus omaan 60-lukuuni on tuttua niille, jotka ovat lukeneet kohta 20 v. sitten ilmestyneen kirjani Kukkaisvallasta kekkosvaltaan. Kirja oli muistelmateos ja sellaisena yhtä subjektiivinen ja epäluotettava kuin kaikki muukin muistelmakirjallisuus, mutta uskaltauduin silti esittämään joitain yleistäviä tulkintoja 60-luvun radikalismista. Niinpä yllätyin kun kesällä kuulin kirjani olleen keskeisessä asemassa Katja-Maria Miettusen viime syksynä hyväksytyssä väitöskirjassa Menneisyys ja historia. Suomalainen kuusikymmentäluku muistelijoiden rakentamana ajanjaksona. Olen tietenkin sekä huvittunut että imarreltu pienen muistelmakirjani saamasta huomiosta, mutta nyt tohtori Miettusen mielenkiintoiseen työhön tutustuttuani olisi minulla niin asianosaisena kuin akateemisena vastaväittäjänä ollut hänen tulkintoihinsa yhtä ja toista huomautettavaa, mutta jätän sen toiseen yhteyteen. 60-luvusta kiinnostuneen kannattaa toki myös Miettusen väitöskirjaan tutustua.

Rauhan saavuttaminen ja säilyttäminen – nykyisiä ja tulevia haasteita
 
   ”Suomen ulkopolitiikan perustehtävä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen”. Urho Kekkonen, Tamminiemi, 1980
 
Kun Paasikivi alkoi luoda linjaansa sodan jälkeen oli maailman väkiluku alle kolmanneksen nykyisestä, eli silloin 2,3 mrd ihmistä. Kun Urho Kekkosen siteeratun ulkopoliittinen testamenttinsa silloin vielä kylmän sodan hallitsemassa maailmassa 30 vuotta sitten julkisti, oli väkiluku tuosta jo kaksinkertaistunut n. 4,6 miljardiin. Tänään se on 7 miljardia ja nousee johonkin 9 – 10 miljardiin ennen kuin kasvu tasaantuu.
 
Väestön seitsenkertaistuminen 200 vuodessa muuttaa peruuttamattomalla tavalla niin ihmisen ja luonnon suhdetta, luonnonvarojen käyttöä ja ihmisyhteisöjen keskinäisiä suhteita siten, että yli 350 vuotta vanha suvereeneihin hallitsijoihin ja sittemmin suvereeneihin valtioihin perustuva westfalenilainen maailmanjärjestys ja siihen liittynyt voimapolitiikka ei enää toimi, vaikka se YK:sta alkaen on edelleenkin muodollisesti kansainvälisen yhteistyön perustana. Globalisaatio tarkoittaa sellaista keskinäisen riippuvuuden kasvua hyvässä ja pahassa, josta yksikään maa ei voi kuvitella eristäytyvänsä ja jonka inhimillistä turvallisuutta uhkaavia haasteita ei voi kestävästi ratkaista yksipuolisella eikä välttämättä minkäänlaisella aseiden käytöllä.
 
Koska vanhaan maailmaan liittyneet ajatustottumukset ja historian painolasti eivät hetkessä haihdu, on tietenkin edelleen otettava huomioon se mahdollisuus, että tätä kuitenkin yritetään. Mutta perinteiseen voimapolitiikkaan liittyvät patoamisen ja vastavoiman keinot eivät kestävää rauhaa rakenna.
 
Kestävän rauhan rakentaminen alkaa sen tunnistamisesta, että rauha, kehitys, demokratia ja ihmisoikeudet ovat keskinäisessä riippuvuussuhteessa, ja että ne voidaan kestävästi säilyttää vain samanaikaisesti. Ollakseen uskottavaa ja toimivaa täytyy suomalaisen rauhanpolitiikan siksi olla kaikissa suhteissa kattavaa ja näkemyksellistä. Tämän voi ymmärtää niinkin, että hyssyttelyn aika on ohitse, mutta en kuitenkaan tarkoita sitä, että Suomen joka asiassa voisi tai pitäisi olla suunnannäyttäjänä, eikä ainakaan suuna ja päänä. Tarkoitan paremminkin sitä että Suomen politiikan ja esiintymisen on oltava johdonmukaista ja kokonaisvaltaista.
 
Johdonmukaisuus tarkoittaa  mm sitä, että emme voi olla uskottavia rauhan puolesta toimijoita ja konfliktien ratkaisijoita, jollemme toimi myös konfliktien ennaltaehkäisemiseksi ja niiden syiden purkamiseksi. Rauhan rakentamisen asialistalle kuuluvat myös demokratia ja ihmisoikeudet sekä köyhyyden poistaminen ja kehityksen tukeminen. Kestävä kehitys puolestaan edellyttää sitä tukevaa kauppa- ja kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa, eivätkä mitkään toimet näilläkään aloilla ole kestäviä ellei ilmastomuutosta saada pysäytettyä.
 
Konkreettisesti tämä tarkoittaa esim. sitä, että emme voi tinkiä emmekä viivytellä kehitysyhteistyövelvoitteiden täyttämisestä ja sen laadunvalvonnasta. Johdonmukaisuus tarkoittaa myös ihmisoikeus- ja demokratiakysymysten pitämistä esillä ei vain Iranin, Kiinan tai Zimbabwen osalta, vaan myös yhtä lailla Saudi-Arabian, palestiinalaisalueiden samoin kuin Euroopan unionin romanien kohtelun suhteen.
 
Ei ole syytä vaieta Venäjän oikeusvaltion puutteista tai voimapoliittisista otteista, muuta kuin silloin,  jos ei samanaikaisesti olla valmiita arvioimaan tarvittaessa kriittisesti myös amerikkalaisen oikeusvaltion puutteita ja aseidenkäyttöä; etenkin, kun jälkimmäisen toimilla maailman ainoana supervaltana on sitäkin kauaskantoisempia maailmanlaajuisia seurauksia. Mutta kaikissa tapauksissa on ongelmistakin puhuttava asiallisesti ja rakentavasti tavoitteena kritikoidun valtion vahvempi liittäminen yhteisiin arvoihin ja velvoitteisiin perustuvaan monenkeskiseen yhteistyöhön.
 
Suomella on vahva intressi edistää ja vahvistaa monenkeskistä yhteistyötä mahdollisimman laajalla pohjalla, mikä tarkoittaa ennen kaikkea YK-järjestelmän ja sen vaatimien reformien tukemista. Tämä ei ole ristiriidassa alueellisen yhteistyön vahvistamisen kanssa, mutta tarkoittaa sitä että esim. EU turvallisuusstrategian kehittämisessä on huolehdittava siitä, ettei se suoraan tai epäsuorasti tue YK:n heikkona pitämistä. Turvaneuvoston uudistaminen edesauttaisi YK:n vahvistamista eikä sen ajamisesta tule luopua.
 
Suomi ei ole tiettävästi koskaan julistautunut rauhanturvaamisen suurvallaksi, mutta pienenä sellaisena meitä on kuitenkin pidetty sen vuoksi, että Suomi on väkilukuunsa nähden luovuttanut enemmän sotilashenkilöitä YK:n rauhanturvaamistehtäviin kuin mikään muu valtio maailmassa. Tätä määrääkin oleellisempi asia on, että suomalaisten rauhanturvaajien osaaminen on ollut erittäin arvostettua. Yhtenä syynä tähän ammatiarmeijoihin verrattuna korkeaan osaamiseen pidän sitä, että meillä 90 prosenttia rauhanturvaajista on reserviläisi, joiden erilainen siviiliosaaminen pyritään myös ottamaan täysmääräisestä operaatioissa käyttöön. Se voi jopa enemmän kuin itse maanpuolustuksen järjestämiseen liittyvät syyt edelleen perustella asevelvollisuusarmeijan säilyttämistä. 
 
Suomi on ollut aktiivinen ja osaava myös siviilikriisinhallintavalmiuksien kehittämisessä sekä omien resurssien että kansainvälisen yhteistyön kehittämiseksi. Globalisoituneessa maailmassa kriisinhallintaan osallistuminen on eteenpäin työnnettyä puolustusta sellaisia turvallisuusuhkia vastaan, joihin perinteinen aseellinen maanpuolustus omilla rajoilla on voimatonta. 
 
Kaiken kaikkiaan Suomen resurssien ja osaamisen laajentaminen on ollut paikallaan ja sitä tulee jatkaa. Siihen liittyy myös suomalaisten valmius osallistua tarvittaessa aikaisempaa vaativampiin ja myös suurempia riskejä sisältäviin kriisinhallintaoperaatioihin. Kuitenkin kaikkea emme voi tehdä yhtä hyvin ja yhtä laajalla panostuksella. On myös priorisoitava ja keskityttävä sellaisiin tehtäviin, joissa osaamisestamme ja panostuksestamme on mahdollisimman suuri hyöty.
 
Siksi on kysyttävä, ovatko Suomen rajalliset resurssit sen enempää täydessä kuin optimaalisessa käytössä tänään kun kriisinhallintatehtävissä on 458 sotilasta ja siviilikriisinhallinnassa 155. Tällaiset määrät eivät riitä pitämään meitä minkäänlaisessa kriisinhallinnan suurvaltakategoriassa. Vielä suurempi epätasapaino on siinä, että sotilaista yli 90 prosenttia on kahdessa Nato-johtoisessa operaatiossa Kosovossa ja Afganistanissa ja YK-tehtävissä vain muutama kymmenen.
 
Ongelma on YK-tehtävien alasajossa, ei sinänsä siinä että olemme YK:n mandatoimissa Nato-johtoisissa tehtävissä, kuten ei muutoinkaan tapauskohtaisesti oman harkintavaltamme säilyttävässä kriisinhallintayhteistyössä Naton kanssa. Se että emme ole näkyvämmin mukana EU-operaatioissa ei taas ole meidän vikamme vaan seurausta siitä, että kynnys nopean toiminnan kriisinhallintajoukkojen käyttöön on EU:n päätöksenteossa kenties liiankin korkea. 

Afganistanin osalta on todettava, että olosuhteet ja edellytykset joiden vallitessa Suomi alun perin päätti ISAF:iin osallistumisesta ovat täydellisesti muuttuneet. Kuten muutkaan eurooppalaiset emme Suomessa koskaan yhtyneet retoriikkaan sodasta terrorismia vastaan,  joka heijasti vakavaa virhearviota sekä terrorismin luonteesta että siitä miten sitä tehokkaimmin voidaan torjua, mikä kalliiden virheiden jälkeen on alettu ymmärtää laajemminkin.
 
Al Qaidan tukikohdan eliminointi talebanien hallitsemasta Afganistanista oli tarpeen ja perusteltua. Talibanien karkotuksen jälkeen ISAF perustettiin alun perin hoitamaan rauhanturvatehtäviä Kabulin ympäristössä. Sittemmin ISAF on siirtynyt Naton yhtenäisen operaation komentoon ja laajentunut koko maahan.
 
Suomelle Afganistan-operaatioon osallistumisessa ei ole koskaan ollut kyse Nato-solidaarisuudesta. Mantra, jonka mukaan ”Natolla ei ole varaa hävitä Afganistanissa” on vaarallinen kaikille, niin Natolle kuin Afganistanille. Kansallinen arvovalta ja kasvojen menetyksen pelko perusteina sotilaallisen voimankäytön jatkamiselle ovat aina torjuttavia, eivätkä ne parane jos kansallinen arvovalta muutetaan liittokunnan arvovallaksi.

Pidän hyvin epätodennäköisenä että päätöstä ISAF:iin osallistumisesta olisi koskaan Suomessa tehty, jos sen olisi silloin tiedetty johtavan siihen että tänään olemme mukana sisällissodan kaltaisessa operaatiossa, jossa vastapuoli kyllä täyttää kaikki demonisoitavan vihollisen piirteet, mutta jossa huumekorruptioon ja massiiviseen vaalivilppiin syyllistynyt tuettava osapuoli ei juurikaan luettavampaa vaikutusta jätä. Tietenkin vanhan Talebanin paluu valtaan merkitsisi ehkä huumekauppaa lukuunottamatta nykyistä huonompaa tilannetta, mutta olisiko jonkinlainen sodan ja summittaisen tappamisen lopettava neuvotteluratkaisu kuitenkin nykytilaa parempi?
 
Afganistanissa jatkamisen kyseenalaistaminen ei johdu operaation riskeistä ja tappioiden mahdollisuudesta. Niitä ei pidä vähätellä, mutta ei myöskään pelätä niin kauan kuin voimme olla varmoja siitä, että suomalaisosallistuminen todella edesauttaa vakautta ja rauhaa, demokratiaa ja ihmisoikeuksia ja huumevapaan oikeusvaltion rakentamista. Tämä on pakko tänään asettaa kyseenalaiseksi. Tätä pohdittaessa on myös kysyttävä, tulisivatko suomalaisten osaaminen ja resurssit parempaan käyttöön joillain maailman monilla muilla kriisialueilla, joilla on jatkuvaa pulaa osaavista kriisinhallintajoukoista.
 
Jos päädymme siihen, että vastaus ei puolla sotilasoperaatioon osallistumisen jatkamista ei se tietenkään tarkoita Afganistanin hylkäämistä, vaan edellyttää meiltä siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön jatkamista ja tehostamista maassa niin kauan kun voimme arvioida sen tuottavan edes rajoitettuja tuloksia ja humanitaarisen hädän helpottamista.
 
Kansainvälisen yhteisön tulisi pystyä päättämään Afganistan operaation toimintalinjoista ja tulevaisuudesta YK:ssa. Asiaa onkin toki käsitelty monilla kansainvälisillä foorumeilla. Viime kädessä ne eivät kuitenkaan ratkea YK:n turvaneuvostossa eikä edes Pohjois-Atlantin neuvostossa, vaan jossain Valkoisen talon ja Pentagonin välillä. Tämä tarkoittaa että myös muilla valtiolla on oikeus ja velvollisuus tehdä omat päätöksensä itse näistä konsultaatioprosesseista riippumatta.
 
Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeen ei Afganistaniin menijöitä ennen vuotta 2001 ollut, mutta naapurit ja kaukaisemmat maat jatkoivat kuitenkin konfliktin osapuolten aseistamista ja rahoittamista, ei välttämättä siksi että tukivat minkään osapuolen ideologiaa, vaan siksi että näin tehtiin toista osapuolta tukevien asema hankalaksi. Nyt Afganistaniin on menty sitäkin suuremmalla joukolla, mutta vaikka ottaisimme täysin todesta kaikki kiitosta ansaitsevat perustelut interventiolle on kuitenkin muistettava, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla.
 
Pohjoismailla on ollut taipumus esiintyä moraalisina suurvaltoina, mutta puheita pidemmälle meneviin interventioihin eivät rahkeemme riitä. Hyvä näin, sillä ihmisoikeuksia ja demokratiaa korostavat arvomme eivät ole miekkalähetyksellä levitettäviä asioita. Diktatuurit voidaan kaataa sotilaallisella väliintulolla, mutta ei ole mitään takeita siitä että jatkuva miehitys ja osallistuminen sisällissotiin tuottaa pysyvää vapautta ja kestävää demokratiaa.

Arvojen ja sitoutumisen ihmisoikeuksien kunnioittamiseen tulee olla selkeitä, mutta vähemmänkin julistuksellinen diplomatia ja monenkeskiseen yhteistyöhön osallistuminen on tärkeätä ja Suomelle sopiva tapa vaikuttaa. On myös todettava, että kun Suomessa nyt esiintyy näyttävää halua julistautua rauhanvälityksen suurvallaksi yritetään nousta latvasta puuhun. Tällainen edellyttää muutakin kuin vain oman julistuksen, sellainen maine täytyy ensin ansaita eikä sitä saavuteta ellemme myös ole paljon nykyistäkin aktiivisemmin valmiita eri tavoin panostamaan kehitysyhteistyöhön, kriisinhallintavalmiuksiin ja erilaisten rauhanprosessien tukemiseen. Hyvät ja osaavat diplomaatit ja välittäjät  tarvitsevat myös sellaista tukea ja panostusta, josta pitää olla valmis myös maksamaan. 

Minne hävisivät työväenluokka ja työväenkirjallisuus?
 
 
Jos meillä ei enää Suomessa ole sellaista kansankerrosta joka edelleen tunnistaisi itsensä työväenluokaksi ja joka haluaisi sellaisena myös esiintyä, niin voiko meillä olla silloin enää työväenkirjallisuuttakaan?
 
Kun totean luokkasidonnaisuuden kadonneen yhteiskunnallisen tekijänä Suomesta, en suinkaan tarkoita etteikö luokkaeroja ja luokkarajoja edelleen enää olisi. 2010 luvun Suomi on kaukana sellaisesta tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa luokkaerot olisivat kadonneet. Itse asiassa olemme sellaisesta tänään taas kauempana kuin 30 vuotta sitten.
 
Sikäli kun luokkayhteiskunnan hävittäminen on millään keinoin koskaan mahdollista voi katsoa että pohjoismaisen mallin mukaaan rakennetussa hyvinvointivaltiossa on monessa suhteessa päästy lähimmäksi tätä päämäärää. Mallin keskeisin ominaisuus ja sen suhteellisen menestyksen avain on Per Albin Hanssonin Ruotsin sosialidemokraattien johtajana vuonna 1928 ensimmäisen kerran lanseeramassa kansankoti-käsitteessä.
 
Tavoite tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa demokraattisten vapausoikeuksien lisäksi samat sosiaaliset ja taloudelliset mahdollisuudet ja oikeudet olisivat koko kansalle taattuja, ei toki ole Hanssonin tai kenenkään muun keksintö, vaan se edustaa sitä arvopohjaa jolle monet utooppiset sosialistit tai uskonnollispohjaiset liikkeet ovat nojanneet. Tietysti myös marxilaisilla ja leninistisilläkin sosialisteilla oli tähtäimessä tasarvoinen luokaton yhteiskunta, mutta siihen ei luotettu päästävän demokratista tinkimättä.
 
Kansankotivisio oli merkittävä avaus lähtiessään siitä, että sosiaaliset perusoikeudet ja niitä toteuttavat sosiaaliturva ja yhteiskunnalliset palvelut kuuluivat tasavertaisesti koko väestölle. Tämä tarkoitti universaaliperiaatteen mukaisesti sitä, että sosiaalipolitiikka ei tulisi enää olemaan vain köyhäinhoitoa tai edes työväen oikeuksien turvaamista, kuten se siihen saakka ja vielä pitkään sen jälkeenkin on ollut. Tämä näkemys omaksuttiin työväenliikkeen uudistusmielisimmässä osassa jo ennen kuin Keynes, Tukholman koulukunnan ekonomistit tai Alva ja Gunnar Myrdal olivat esittäneet kansantaloustieteeseen ankkuroituneet perusteet.  Suomeen tällainen näkemys rantautui kunnolla vasta Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikan myötä.
 
Suomessa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin toteuttamista ei koskaan viety niin pitkälle kuin muissa pohjoismaissa, ja sen rakentamistyö aloitettiin myös muita myöhemmin. Tämän rakennustyön merkittävin jakso oli vuonna 1966 alkanut kymmenvuotiskausi, jolloin nykyisen hyvinvointivaltion perusta valettiin. Toki jo sitä ennen tehtiin muutamia merkittäviä uudistuksia, kuten lapsilisien käyttöönotto v. 1948, Aravan perustaminen v. 1949 ja työeläkelakien voimaantulo v. 1962, mutta tämän mainitun ajanjakson merkitys näkyy siinä, miten sosiaalimenojen osuus BKTsta kaksinkertaistui 60-luvun lopulta 70-luvun lopulle tultaessa.  
 
Tätä lainsäädäntö- ja budjettiluettelointia oleellisempaa on, mitä näillä uudistuksilla on aikaansaatu.
 
Vuonna 1966 köyhyysaste (=niiden osuus joiden tulot jäävät alle 50 % mediaanituloista), oli verojen ja tulonsiirtojen jälkeen 18 %; vuonna 1991 jolloin tuloerot olivat pienimmillään, luvku oli 7,8 %. Tänään (v. 2008) luku on taas 13,6 % prosenttia. Tähän kielteiseen kehitykseen on vaikuttanut se, miten tuloerot ennen veroja ja tulonsiirtoja ovat kasvaneet, mutta sen sijaan että hyvinvointivaltio olisi pyrkinyt aikaisempaa aktiivisemmin tasoittamaan senkin tuloja uudelleenjakavaa vaikutusta on veronalennuksilla ja tulonsiirtojen leikkauksilla heikennetty.  
 
Oleellista on huomata, miten olemme parisskymmenessä vuodessa taantuneet takaisin 60-luvun alun tuloerojen tasolle; enimmältä osin juuri siksi, että hyvinvointivaltion tuloeroja tasaavaa vaikutusta on sekä verotuksen että tulonsiirtojen osalta purettu.  
 
Luokkayhteiskunta 2.0
 
Tapahtuneen kehityksen voi tiivistää toteamukseen, että luokkayhteiskunta tekee paluutaan. Kyse ei kuitenkaan ole paluusta siihen luokkayhteiskuntaan, joka aikanaa nostatti työväenliikkeen, vaan sen uuteen 2.0 versioon.
 
2000-luvun luokkayhteiskunnassa eriarvoisuus ei enää kävele kaupungilla vastaan samalla tavoin silmiin pistävästi kuin ennen. Vanhan kahtiajaetun luokkayhteiskunnan rajat olivat useimmiten selkeitä ja institutionalisoituja. Porvaristolla oli pörssi, kansallisteatteri, ooppera, kirkko, golfklubit, suojeluskunnat, partioliike, yliopistot, kauppakamarit; työväestöllä työväentalot, työväenlehdet, ammattiliitot, työväen urheiluseurat, työväenkulttuuri omine näyttämöineen, sivistysjärjestöineen jne.
 
Tällaisessa yhteiskunnassa jokainen tiesi paikkansa, sillä se oli useimmille syntymässä määrätty. Rajat olivat selkeitä, mutta eivät kokonaan ylittämättömiä – paitsi vuonna 1918. Suomalaista luokkayhteiskuntaa ei voi arvioida ottamatta huomioon sisällissodan pitkään vaikuttanutta perintöä, puolin ja toisin. Se erotti ja se on näihin päiviin asti vaikuttanut ja heijastunut moniin asioihin, ei vähiten siihen mitä yleensä työväenkirjallisuudella on ymmärretty. Ei vain vastakkaisuutta rakentavana ja ylläpitävänä asiana, vaan myös sovintopolitiikan ja luokkayhteiskunnan rajoja tasoittavan pyrkimyksen tukijana. Oikeastaan vasta nyt ovat vuoden 1918 kokeneet isovanhempansa hautaan saattaneen sukupolven jälkeläiset voineet siirtää v. 1918 muistot yleisen historian osaksi.
 
Työväenluokka sai täydet kansalaisoikeudet vasta sotien jälkeen. Sen oma identiteetti ja tietoisuus olivat tuolloin ehkä vahvimmillaan, mutta sen jälkeen se alkoi heiketä. Se ei tietenkään ole yksinomaan valitettava asia, siltä osin kun se on perustunut luokkaristiriitojen ja -erojen aitoon laantumiseen ja tasoittumiseen. Osittain tämä selittää myös sen, miten ja miksi työväen järjestöt ja niiden ylläpitämät rinnakkaisinstituutioot ovat heikentyneet tai kokonaan kadonneet.
 
Kadonneisiin kuuluu suurelta osin koko ns. punapääoma, johon tarttunut keinottelukapitalismin hybris 80-luvulla johti sen komeimmat linnakkeet tuhonneeseen nemesikseen 90-luvulla. Osin on kuitenkin kyse muodonmuutoksesta, sillä esim. kuluttajaosuustoiminta ei koskaan ole Suomessa ollut niin vahvassa asemassa kuin tänään. Vuonna 1916 tapahtunut osuusliikkeen kahtiajako on käytännössä hävinnyt, mutta niin on myös se häivähdys punaista joka E-liikkeeseen liitettiin. Samat palvelut ja edut, joita kuluttajaosuustoiminnalla vähäväkiselle väestölle haettiin, ovat kuitenkin edelleen jopa aikaisempaa paremmin saatavilla, mutta niitä ei lainkaan ajatella erityisesti työväenluokkaa koskettavina.
 
Työväenjärjestöjen luonnolliseen poistumaan voidaan lukea myös se, miten monet alunperin työväestön tarpeita palvelemaan perustetut toiminnot – työväenteatterit, työväentalojen kirjastot, monet sivistys-, kansanterveys- ja sosiaalialan järjestöt – ovat tulleet sosialisoiduiksi, toisin sanoen siirtyneet kuntien tai muilla tavoin julkisen vallan rahoittamiksi ja hoidettaviksi tavalla, joka on irroittanut ne aiemmasta luokkasidonnaisuudestaan.
 
Vastaavasti porvaristonkin instituutiot ovat osittain avautuneet niin, että niiden jo varhain markkinoima käsitys omasta ”puolueettomuudestaan” on saanut myös todellista katetta. Tänään koripalloilu Punasalamissa tai Tampereen Pyrinnössä,  teatteri-ilta Kansallisteatterissa tai Tampereen työväenteatterissa , lastensuojelu Mannerheim-liitossa tai Ensikotienliitossa tai asuminen Vatron tai VVO:n vuokratalossa eivät ratkaisevasti eroa toisistaan.
 
Suomessa on edelleen Työväen Urheiluliitto, mutta se on järjestölliseltä ja urheilulliselta voimaltaan ja asemaltaan vain vaivainen jäänne. Ammattiyhdistysliike on edelleen ainakin muodollisesti ja järjestäytymisasteeltaan yksi vahvimpia maailmassa, mutta sen vaikutusvalta sekä jäsenistöönsä että yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on enää vain varjo entisestään, ja se keskittyy saavutettujen etujen puolustamiseen. Koska nämä saavutetut edut ovat suppenevan joukon hallussa, ei ay-liike enää kykene tehokkaasti puhuttelemaan kaikista heikkommassa asemassa olevia ihmisiä ja meidän aikamme uutta prekatiaattia. Ammattiyhdistysliike, joka mielummin esittäytyy nykyisin palkansaajaliikkeenä, on myös häivyttänyt luokkapuheet retoriikastaan ja vähentänyt avointa yhteistyötään vasemmistopuolueiden kanssa. Tämä on tietysti ymmärrettäväää myös sitä taustaa vasten, että iso osa SAK:laistenkin liittojen jäsenistä äänestää muita kuin vasemmistopuolueita, vaikkei heidän osuutensa liittojen hallinnossa näykkään.
 
Vaikka eriarvoisuus ja siihen perustuvat luokkajaot eivät ole kadonneet, eivät ne enää ole yhtä selviä dikotomioita kuin ennen. Vaatetus, elintavat, kulttuuri tms. eivät yhtä selvästi paljasta ihmisten luokka-asemaa kuin ennen. Työväenluokka on hajaantunut moniin erilaisiin kerrostumiin ja ryhmiin. Yhtenäistä tai edes yhteistä työväenluokan identiteettiä ei ole eikä liioin sellaista sen edustajaksi käsitettyä työväenliikettä, johon voitaisiin tai haluttaisiin samastua, samalla kun erilaiset alakulttuurit ja niiden kautta tapahtuva identiteetin määrittäminen ovat lisääntyneet. 
 
Tällaisessa luokkayhteiskunta 2.0 versiossa harva tuloerojen kasvusta huolimatta elää aivan absoluuttisessa kurjuudessa. Globalisoituvassa maailmassa teollisuusmaat ovat itse asiassa kyenneet toistaiseksi suurelta osin ulkoistamaan absoluuttisen kurjuuden kansalliseen yhteisöön kuulumattomaksi katsotuille ryhmille, kuten nyt Suomessa EU-maista tulleille romanikerjäläisille.
 
Mutta myös oman maan heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat osattomia. Siinä missä heillä aikaisemmin oli tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin rippeet jäljellä. Suomi on tänään 35 prosentin maa – tämä on se osuus kaikista ihmisistä, jotka puolueiden kannatusta mittaavissa kyselyissä eivät osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosaltaan nämä ihmiset ovat köyhiä, usein yksinhuoltajia tai yksinäisiä, heikosti koulutettuja ja eri syistä työelämän ulkopuolelle jääneitä; yhä useampi myös terveysongelmista kärsiviä. 
 
Kun nämä ihmiset ovat jo pitkään ja perinteisesti olleet poliittisesti passiivisia eivät vasemmistopuolueetkaan enää tunne aina kiinnostusta heidän asioittensa ja ongelmiensa esillä pitämiseen. Poliittista kilpailua hallitsee kilpailu kuvitellun liikkuvan keskiluokaksi mielletyn pienen, mutta aktiiviseksi uskotun liikkuvan äänestäjäjoukon äänistä tavalla, joka edelleen lisää vieraantumista kaikista vanhoista puolueista. Se että perussuomalaiset vievät äänestäjiä myös vasemmistopuolueilta ei johdu siitä, että rasistinen flirtti vetoaisi heihin, vaan siitä että vasemmistopuolueiden koetaan luopuneen työväenpuolueen roolista ja siirtyneen herrojen joukkoon.
 
Huono-osaisuus, köyhyys, syrjäytyminen tai vallankäyttöön vain sen kohteena osallistuminen eivät ole työväenluokan kuvasta katoamisen myötä minnekään kuitenkaan kadonneet vaan jopa hyvinvointivaltion alasajon ja tuloerojen kasvun myötä päinvastoin lisääntyneet. Vaikka luokkayhteiskunnan paluu ei vielä näkyisikään katukuvassa, kertovat melkein kaikki hyvinvoinnin muutkin kuin rahalliset mittarit erojen kasvusta ja huono-osaisuuden kasaantumisesta. Ne kertovat myös, että sosiaalinen liikkuvuus, jolla perinteisesti on katsottu merkittävästi lieventäneen luokkajakoja, on uudelleen alkanut vähentyä, ts. hyväosaisuus ja köyhyys ovat jälleen periytyviä ominaisuuksia, vaikkeivat geneettisesti määrättyjä olekaan.
 
Työväenkirjallisuus
 
Työväenkirjallisuus voidaan ymmärtää ainakin kolmella eri tavalla: kirjallisuutena, jota työväestö kirjoittaa; kirjallisuutena joka kertoo työväestön elämästä tai kirjallisuutena mitä työväestö lukee. Tiukin tulkinta kelpuuttaa vain kaikki nämä kolme kriteeriä samanaikaisesti täyttävät teokset ja tekijät työväenkirjallisuudeksi, ja lisää vielä vaatimuksen siitä että kirjailijan on myös edustettava työväenliikkeen aatemaailmaa. Tällainen julistuksellisuus on jossain piireissä saatettu nostaa tärkeimmäksi kriteeriksi, mutta se on myös usein kääntäen verrannollinen kirjallisuuden laatuun. 
 
Ensimmäiset kolme kriteeriä täyttäviä työläiskirjallisuuden tekijöitä Suomessa on ollut runsaastikin, Väinö Linna heistä tietenkin kaikkein etummaisena. Muita esimerkkejä en aio mainita, itse kukin voi mielessään hahmottaa miten eri kirjailijat tällaisiin kriteereihin mahtuvat. Vivahteeton luokittelu on sitä paitsi turhaa ja mahdotonta yhteiskunnassa, jossa sellaiset käsitteet kuin työväestö, työväenluokka tai työväenpuoluekin ovat menettäneet kaiken todellisen merkityksensä, kuten kokoomuksen julistautuminenn työväenpuolueeksi osaltaan kertoo.
 
Siksi nykyisenä perinteisen työväenluokan ja sen tunnusmerkit hävittäneenä aikakautena ei ymmärrettävästi voi enää löytää sellaista tällä nimellä tunnistettavaa kirjallisuutta joka täyttäisi näitä tällaisen perinteisen työväenkirjallisuuden kriteereitä. On monestakin syystä turha odottaa, että Suomessa nousisi vielä jokin uusi Väinö Linna kirjalliselle taivaalle. Se ei tarkoita, etteikö hänen veroisiaan kirjoittajia tai yhtä suuren suosion saaneita kirjailijoita vielä voisi löytyä, vaan sitä ne yhteiskunnalliset olosuhteet jotka synnyttivät Linnan kaltaisen kirjoittajan ja hänen kirjansa ja niiden saaman vastaanoton eivät enää ole olemassa eivätkä tule sellaisenaan toistumaan.
 
On kuitenkin väärä johtopäätös ajatella, että työväenkirjallisuuskin on enää historiallinen ilmiö, tai että sitä voidaan kirjoittaa enää vain pitäytymällä historiallisissa aiheissa siksi että nykytodellisuuden analyyttinen kuvaaminen olisi liian vaikealta. Näinhän ei tietenkään ole. Sillä jos kriteereinä käytetään sitä löytyykö kirjallisuutta joka kertoo yhteiskunnan heikommassa asemassa olevien oloista, heidän pyrkimyksistään ja törmäyksistä paremmin toimeentulevien ihmisten tai yleensä yhteiskunnallisten valtarakenteiden kanssa ja vielä ottaa kantaa näiden heikompien puolesta, niin tietenkin tällaista kirjallisuutta, kutsuttiin sitä sitten työväenkirjallisuudeksi tai jollain muulla nimellä, tarvitaan edelleen. Hyvä asia on, että sitä myös edelleen tehdään ja jopa julkaistaan, vaikka se ei kustannusmaailman pintavirtauksiin aina helposti istukaan.