Etusivu 2010
24.3.2010

The Nordic Model: The cooperative spirit of a modern labour market. Nordic, Baltic, Belarus Conference on the Role of Politicians in Changing Societies, Minsk 22.3. 2010

To begin with a few words on the origins of the Nordic Model. I think it important to point out that the Nordic Model was not deliberately conceived. There never was any blueprint for a model bearing this name. It evolved over time and had been and it had been under construction before anyone thought of giving it the name, which was done more by outside observers of the Nordic countries. 

Since then the Nordic countries have started to use the concept quite freely and the Nordic Council frequently invokes it without difficulties, as we do not usually engage in defining what we actually mean by it.

But if I was asked to name the particularly defining features of the Nordic model I would, without denying the importance of other features as well, first mention the concept of folkhemmet, or people’s home, as first used by Per Albin Hansson in 1928. Again there are many interpretations of this concept, but I refer to the way this changed the prevailing concept of social policy which started out from the premise that social services and social security were to be provided only for the needy poor in varying degrees, into a concept of universal services and universal benefits to which every citizen was equally entitled.

That this concept was introduced by the Social-Democrats lead originally to accusations of class betrayal by the more traditional and extreme left, but this has faded away as the result of the universal benefits model have become apparent in terms of the most equal distribution of income and wealth and the lowest incidence of poverty than with any other social models.

The concept of folkhemmet is no longer used except in a historical context, one reason being, I suspect, that after the Second World War it became somewhat tainted with Nationalist or even Fascist visions of unitary societies. What survives is the principle of universality in social policies which was a central corner stone in the post-war construction of the Nordic welfare modal. One way of explaining the principle is to say that everyone contributes and everyone benefits, and as long as the middle-classes also subscribe to this view the model will retain its support. Up to now this has been the case, as witnessed by the lack of any serious tax rebellions in the Nordic countries, where promises of tax reductions have not been great vote-winners, rather they are policies that have been forced by governments on the reluctant electorates who fear the run-down of public services as a consequence.

For the Nordic model to survive and continue to produce good results it is vital that the quality of public services be maintained. If people begin to perceive, as many in my country Finland have begun to, that  public health services are deteriorating – not primarily the quality of the service offered, but rather its accessibility -then these services will be used mainly by the poorest people who have no alternative, as those with more means will prefer to use the booming private health service with slightly higher costs (but with a sizable public subsidy). And, as the saying goes, services for the poor are poor services. It therefore vital not to allow such a vicious circle to strengthen, otherwise it will undermine the Nordic model in a serious manner.

Nordic labour markets

Another way of expressing this defining feature of the Nordic model is inclusiveness. It can and does mean many things, but one of the central features is in the cooperative spirit of the modern labour market. It has been based on the free right to organize and the understanding, that everyone has more to gain through cooperation and agreement, than can be achieved through strife and strikes.

Strikes (and even lockouts by employers) do occur – indeed, the right to strike is recognized as one of the fundamental principles of a free society – but their incidence is low and their duration usually short, and they are managed in a very organised manner with zero-tolerance for violent or threatening behaviour.

The rate of labour organization has been historically very high in the Nordic countries and still remains so, even if there has been a slight decrease in the last decades. In Finland it remains overall close to 70 %, but in industrial occupations and the public sector it is almost 85 %. This also reflects a weakness of our modern labour markets, namely the low rate of organisation in the private service sector where wages are lowest and where part-time and temporary work has been increasing. The overall organisation rate is about the same 70 % in Denmark and Sweden, while in Norway it is slightly lower, 55-60 %. No other region in the world reaches comparable figures.

In Finland over 90 % of all wage-earners are covered by collective agreements, and over 70 % in the private sector. Also unorganized workers in a sector where there is a collective agreement are covered by it.

In past decades collective agreements used to be based on comprehensive income agreements which all the central organisations, both employers and trades unions, has signed and which were than more or less across the board applied in all sectors of the economy. It was common that the government was in one way or the other involved as a party to the agreements, some times more, some times less, even to the extent of agreeing to tax cuts or benefits to the parties as an inducement for them to come to agreement.

In the Nordic model it is common for the labour market parties to negotiate and make agreements not only on wages and conditions of work, but more broadly about pensions, unemployment benefits and other social policies. Today employers organisations are more reluctant than before to enter into national comprehensive agreements, leaving it to the organisations in each industry to come to agreement between them, but even when this is the case the agreements usually more or less follow the standard set by those representative parties which are the first to come to an agreement.

Today there is an increased tendency from the employers organisations and business to call for more flexibility in agreements, preferably even to replace national agreements with local agreement on the company level. This has remained absolutely marginal, also due to the fact that national agreements leave more and more leeway for taking into account local and company specific circumstances and needs, but the overall framework of national agreements ensures that this cannot take place unilaterally at the cost of the weaker party.

But even without centralized and national income agreements the labour market partners continue to discuss and cooperate on social issues. In almost all European countries one of the greatest challenges we face is aging population and how to ensure the sustainability of our pensions systems. This cannot be done without having people willing and able to stay in work until a later age. This today is the central issue that the Finnish government and social partners are negotiating about. Given the fact that our whole system of pensions was more or less created in negotiations between the social parties in the 60’s and that they have since then continued to cooperate on fine-tuning the system to ensure its sustainability, I remain fairly confident that adequate solutions can be reached even now.

Globalization and the Nordic model

Globalisation poses new challenges for everyone. Given the fact that the world’s population has trebled only in my own lifetime from 2,3 billion to 6,9 billion people it is obvious, that few if any of the ways mankind has interacted with its natural environment or arranged the interaction of human societies, nations and states, are workable in today’s globalized world where interdependence in all thing, good and bad, is a fact of life that no country, be it a military Hyper-Power or a small microstate, can escape.

The Nordic countries have not even tried to do so. On the contrary, as small open economies that have always been dependent on international trade we are usually identified as keen free-traders. This I think needs to be stressed: the Nordic countries have been essentially open free trade economies who have a keen interest in combating protectionism world-wide, but at the same time do not subscribe to market fundamentalist principles and understand, that for free trade to be sustainable it has also to be regarded as fair for the least developed countries.

That the Nordic countries are thus par excellence winners in globalisation can hardly be contested. This view is strongly supported by the fact that almost invariably all the five Nordic countries are to be found among the ten top countries in any of the international beauty contests where countries are ranked on the basis of their competitiveness, efficiency of administration, educational standards, lack of corruption, use of IT-technology, Human security, environmental standards and so on.

I call these beauty contests because they are based on perceptions rather than objective criteria, but the consistency of the favourable results for the Nordic countries indicate that there must be something more involved then what is in the eye of the beholder. Even many of those, who not so long ago were proponents of Neo-liberal solutions have reluctantly come around to a recognition, that the Nordic countries’ relative success has not come about in spite of our high-tax welfare states, but rather it is the Nordic welfare state and our model of labour market cooperation that is the key to this success.

24.3.2010

Puheenvuoro opiskelijoiden mielenosoituksessa Senaatintorilla 18.3. 2010

Perustuslain 16 & 2 momentti sanoo:

”Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeidensa mukaisesti myös muuta kuin perusopetusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä.”

Kaikki mitä viime vuosina koulutuspolitiikassa ja yliopistoille on tehty, tuntuu olevan tämän kanssa ristiriidassa.

Tänään 18.3. opetusministeriön työryhmä luovuttaa Virkkuselle ehdotuksiaan, joiden joukossa ennakkotietojen mukaan ovat kaikille opiskelijoille tuleva 1000euron opintomaksu, valtion takaaman lainan ylärajan nostaminen sekä maksuttoman opinto-oikeuden rajaaminen yhteen ylempään korkeakoulututkintoon.  Häveliäisyyssyistä osa ehdotuksista on kuitenkin siirretty asiakirjan liitteisiin.

On enemmän kuin ymmärrettävää, että opiskelijat reagoivat voimakkaasti tällaisiin esityksiin. Näihin reaktioihin tulisi yhtyä myös jokaisen muun, joka on huolissaan suomalaisen hyvinvointivaltion kestävyydestä ja tulevasta menestyksestä. Maksuton opetus esikoulusta yliopistoihin on suomalaisen hyvin toimivan ja menestyneen koulutusjärjestelmän perusta, eikä sitä saa murentaa luokkayhteiskunnan paluuta ennakoivilla peruspalvelujen romuttamisaikeilla.

Ylipistojärjestelmä on tuottanut hyviä tuloksia, kuten Suomen sijoittuminen kansainvälisissä vertailuissa osoittaa. Se ei tarkoita, etteikö yliopistoissa olisi koko ajan myös parantamisen varaa ja sijaa uudistuksille, mutta viimeaikaiset uudistukset näyttävät jo nyt olleen selvästi enemmän heikennyksiä kuin parannuksia tuoneita.

Hätäisesti voimaan saatettu uusi yliopistolaki on johtanut tilanteeseen, jossa on paljon yliopistojen työntekijöiden ja opiskelijoiden asemaa heikentäviä epävarmuustekijöitä. Hallitus ei ole vahvistanut yliopistojen perusrahoitusta yliopistouudistuksen yhteydessä luvatulla tavalla. Yliopistojen oikeusaseman muuttuessa niille syntyi velvoite vastata itsenäisesti työnantajamaksuista. Tämä tarkoitti 40 miljoonan euron vajetta yliopistojen rahoituksessa. Hallituksen virhettä paikkaamaan tarvitaan nyt muita työnantajia.

Samalla hallitus on opposition päinvastaisista neuvoista huolimatta pitänyt kiinni valtion tuottavuusohjelman – joka käytännössä tarkoittaa henkilöstön leikkausohjelmaa – toteuttamisesta myös taantuman keskellä. Mitkään henkilöstövähennykset eivät sovi sen kanssa, että Suomen yliopiston heikkoutena on vähäinen opettajamäärä suhteessa opiskelijamääriin.

Nyt tuottavuusohjelman noudattaminen on osaltaan johtanut tilanteeseen, jossa esimerkiksi Oulun yliopistossa on käynnistetty 1 600 henkilöä koskevat yt-neuvottelut. Suurimmat vaarat kohdistuvat nyt ensin maakuntayliopistoihin, jotka ovat paitsi osoittaneet kykenevänsä tasokkaaseen tutkimukseen ja opetukseen, myös toimineet alueellisen kehityksen vetureina. Oulun yliopistoa on pidetty maakuntayliopistojen lippulaivana, mutta nyt senkin asema on vaakalaudalla. Muiden yliopistojen ahdinko ei ole Helsinginkään etu, vaan ennakoi sitä että kurjistustoimet ulottuvat pian tännekin.

Koko lähtökohta, jossa valtio tukee yliopistoja rahallisesti sen mukaan, paljonko ne onnistuvat saamaan yritystukea on väärä. Se johtaa siihen että ensinnäkin yliopistot jakautuvat kahteen kastiin yritysten osoittaman kiinnostuksen mukaan, ja toiseksi että tutkimusintressit muokkautuvat yritystuen mukaan kuten, maailmalla on nähty.

Tällainen tuhoaa sivistysyliopiston parhaat perinteet.

Nykyisessä kvartaalimaailmassa pitkittäistutkimukseen ryhtyvä tutkija vetää maton altaan.

Nykyisen opetusministerin mielestä yliopistojen hallituksissa on oltava enemmistö ulkopuolisia, joten yliopistoyhteisön ajatus on näin käännetty päälaelleen

Sosiaalipsykologiassa on havaittu, että eriarvoisuuden ja kilpailun lisääminen eivät lisää luovuutta vaan korruptiota ja itsekkyyttä. Tasaveroisuus taas lisää luovuutta ja tehokkuutta, kun taas yliopistomaailmaan tuodut keinotekoiset kilpailumekanismit vähentävät yliopistojen sosiaalista pääomaa.

Opintoaikojen lyhentäminen on yleisesti ottaen oikea tavoite ja myös opiskelijoiden etujen mukaista. Siihen ei päästä uhkauksilla eikä leikkauksilla vaan ennen kaikkea uudistuksilla, jotka antavat opiskelijoille mahdollisuudet keskittyä opintoihinsa. 

Vapaat sivuaineoikeudet ja mahdollisuus laaja-alaisiin opintoihin ja analyyttisen ajattelun kehittämiseen takaavat sen, että yliopiston alkuperäinen tärkeys uuden tiedon tuottajana ja yhteiskunnan kehittäjänä voi yhä toteutua. Myös opiskelija-aktivismi on kannattavaa monesta syystä. Ensinnäkin, aktivismilla voi todella muuttaa maailmaa. Toiseksi, yhteiskunnan vahvuus syntyy siitä, että ihmiset haluavat toimia toistensa hyväksi. Kolmanneksi, opiskelijajärjestössä vaikuttaminen voi jopa muuntua tärkeäksi työkokemukseksi. Työnantajien vaatimus nopeasti valmistuvasta opiskelijasta, jolla on paljon työkokemusta, onkin nykyisellään epäreilu, samoin kuin opiskelijoiden terveydenhuollon resurssipula ja jonotusajat, sekä velanoton välttämiseksi osa-aikaisissa töissä opintojen ohessa joustavien ja venyvien opiskelijoiden syyttäminen laiskuudesta. Onneksi yhteiskunnallinen aktiivisuus ei mene koskaan hukkaan. Koko Suomen etu on, ettei uusia rajoituksia hyväksytä.

23.3.2010

Valkovenäjä ottaa askeleita eteen ja taakse

Reilu vuosi sitten vierailin Suuren valiokunnan valtuuskunnassa Minskissä. Maa teki odotuksiin nähden myönteisemmän vaikutuksen ja olen kannattanut sitä varovaista lahentymistä ja yritystä sitouttaa Valkonvenäjää eurooppalaisiin standardeihin, jota EU on nyt harjoittanut. Samoin Pohjoismaiden neuvoston aktiivisuus Valkovenäjän suuntaan on ollut perusteltua. Tämänkertainen PN:n ja Baltian neuvoston järjestämä seminaari oli jo neljäs, mutta aikaisemmat on pidetty naapurimaassa Vilnassa. Nyt ensimmaistä kertaa Minskissä järjestettyyn tilaisuuteen oli saatu mukaan edustava joukko sekä oppositiopuolueiden edustajia että jäseniä maan yksinomaan Lukashenkan kannattajista koostuvasta parlamentista ja yksi ministerikin.  EU:n ja pohjoismaiden kädenojennus Valkovenäjälle ei ole toistaiseksi johtanut juuri mihinkään tulokseen. Aivan ilmeisesti Lukashenkan hallitus haluaa kuitenkin jatkaa lähentymistä, jos ei muuta niin tasapainottaakseen hankalan isonveljen Venäjän vaikutusta, mutta tekee sen eteen vain sen minimin, jota vaaditaan jotta EU:ssa ei palattaisi sanktiopolitiikkaan. Näin otettu muutama varovainen askel avoimuuden suuntaan on kuitenkin voitu taspainottaa kiristävillä toimilla toisaalla. Auttoiko tämänkertainen tilaisuus avautumista? Ainakin pohjoismaiden edustajat saivat kertoa esimerkiksi sen mikä on demokratian, ihmisoikeuksien ja naisten aseman osuus niiden menestyksessä. Muutoin keskustelut isäntämaan edustajien kesken olivat osin aika rajuakin syyttelyä ennemmin kuin mitään aitoa dialogia, eikä hallituksen lehdistö tietenkään kertonut niistä mitään. Edistysaskel kuitenkin oli, että tällaista keskustelua ylipäätään oli mahdollista käydä nyt Minskissä. Täytyy kuitenkin tarkkaan seurata, vedetäänkö tältäkin avaukselta mattoa alta toisenlaisilla toimilla.  23.3. 2010

21.3.2010

Ydinvoimakyselyt

Unto Hämäläinen kirjoitti Hesarissa lauantaina ydinvoimasta lehden kansanedustajille osoitettuun kyselyyn viitaten, että ”vain puolet kansanedustajista tietää ja uskaltaa sanoa ääneen kantansa”. Tässä arvostamani kokenut politiikan toimittaja ei lainkaan huomioinut sitä, että joukossa on myös paljon kaltaisiani kansanedustajia, jotka kieltäytvät vastaamasta eri medioiden viikottain lähettämiin kyllä tai ei -tyyppisiin kiertokyselyihin.  Edustajilla voi ja saa olla varma kanta asioihin, mutta itse ymmärrän enemmän sitä, jos edustaja haluaa ilmaista lopullisen kantansa vasta sitten, kun esitykset kaikkine perusteluineen ovat olemassa ja debatti niistä sekä ryhmissä että julkisuudessa päättynyt. Yhtä lailla tulee kunnioittaa niitä, jotka jo periaatteellisista syistä eivät halua hyppiä lehtien yksinkertaistettujen kyselyjen perässä vaan ilmaisevat kantansa muualla, esimerkiksi blogeissaan ja kirjoituksissaan, jolloin voivat tuoda myös kaikki nyanssit perusteluissaan esiin. Ydinvoimaa olen näilläkin sivuilla käsitellyt ja tulen siihen varmasti palaamaan. Ydinvoima ei edusta kestävää energiataloutta, mutta sitä voidaan lisätä ylimenokauden ratkaisuna nopeuttamaan siirtymistä pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Mutta mitä useampaa ydinvoimalaa nyt havitellaan, sen varmemmin on kyse aivan muusta kuin ilmastonmuutoksen torjumisesta; eli kyse on yrityksestä jatkaa loputtomiin sellaista elämänmuotoa ja energiankäyttötapoja, jotka eivät ole tulevaisuudessa mahdollisia, jos mielimme elää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen ehdoilla – siis elää ylipäätään. 21.3. 2010

20.3.2010

Ralf Långbacka, Tarttua kohtalon tuuliin. Teatteri ajan kynnyksellä, osa 1, Siltala, 429 s., Jyväskylä 2009

Tarttua kohtalon tuuliin

Loisteliasta teatterihistoriaa

Ralf Långbacka lainaa kirjansa alussa päiväkirjaansa, jossa yksiselitteisesti toteaa, ettei tule ikinä kirjoittamaan muistelmiaan, ainakaan perinteisiä sellaisia, jotka ovat täynnä ”itsensä peilailua, selittelyä, itsensä esiintuomista, alentamista – totuuden toitottamista, valehtelua…”. Mutta sitten hän keksi, että tekeekin kirjan taloista joissa on asunut ja työnsä tehnyt. Ei tämäkään vielä johtanut mihinkään.
 
Långbacka ei ole ainoa muistelmien kirjoittaja, joka on kavahtanut perinteistä muistelmagenreä. Kirjailijat ovat siitä joskus onnistuneet murtautumaan, tai ainakin yrittämään, kuten Andre Malraux nimeämällä muistelmansa Anti-Memoirs’riksi. Se että tulos Långbackan osalta on muodoltaan lähellä perinteistä muistelmaformaattia ei kuitenkaan ole mikään ongelma. Muistelmat voivat olla yhtä lailla tylsiä tai mielenkiintoisia, hyvin tai huonosti kirjoitettuja. Långbackan teos on sekä mielenkiintoinen että hyvin kirjoitettu, suorastaan mukaansa tempaava. Ja muistelmaluonteestaan huolimatta se on samalla myös elävää teatterihistoriaa.
 
Långbackan teatterikarriäärin alku saattoi perustui näennäiseen sattumaan, kun hän 17-vuotiaana Närpiöstä Turkuun juuri tulleena liki ummikkoruotsinkielisenä opiskelijana huomasi ylioppilasteatterin ilmoituksen jossa haettiin uusia jäseniä teatterikerhoon. Mutta kuten hän itse toteaa niin enemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella hän olisi päätynyt samalle ohjaajan uralle. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli Suomen nuorin teatterinjohtaja Åbo Svenska Teaternissa, joka ohjelmavalinnoillaan ja ohjauksillaan kaksinkertaisti pienen teatterin katsojaluvut. Se ei suinkaan tapahtunut lukuisten Suomen teattereiden musikaali- ja puskakomedialinjalla, vaan tinkimättömällä panostuksella laatuun ja sanomaan.

Ratkaisevaksi Långbackan teatteriuralle muodostui hänen opiskelunsa Saksassa ja tutustuminen Berliner Ensembleen vuonna 1957. Hänestä tuli Suomen ensimmäinen läpikotaisin Brechtiin ja hänen näkemykseensä teatterista sitoutunut suomalainen ohjaaja, jonka vaikutus tuntui myös koko Pohjolan teatterimaailmassa. Kirjan henkilöhakemistossa on nelisensataa nimeä, ja viittauksien määrässä Brecht esiintyy kolme kertaa tiheämmin kuin kukaan muu. Långbackan ensimmäinen Brecht-ohjaus, teatterikoululaisten kanssa tehty Poikkeus ja sääntö, on vasta vuodelta 1966, mutta Brechtin vaikutus näkyy kaikessa muussakin Långbackan ohjaustyössä ja ajattelussa.

Avoimesti yhteiskunnallisena ja poliittisena – vasemmistolaisena mutta ei puoluesitoutuneena – teatterintekijänä Långbacka ei tietenkään voinut välttyä monenlaisilta kolhuilta ja yhteentörmäyksillä, joita myös aikanaan teatterisotina laajasti lehdistössäkin reviteltiin. Niitä syntyi niin Suomen kansallisteatterissa, Svenska teaternissa kuin Helsingin kaupunginteatterissa. Näitä muistelija valoittaa avoimesti, mutta ei tee sitä Arvi Kivimaata, Kai Kortetta, Calle Öhmania tai Timo Tiusasta käsitellessään kuitenkaan ilkeästi tai katkerasti. Teatterimuistelmille tyypillisiä näyttämöjuoruja ei kirjassa ole, mutta hyviä ja oivaltavia henkilökuvia sitäkin enemmän.

Katkeruuteen ei Långbackalla olisi aihettakaan, siksi menestynyt, tunnustettu ja arvostettu ohjaaja hän on teatterisotien rintamalinjojenkin yli ollut. Kaikki mihin Långbacka on koskenut ei ole muuttunut kullaksi vaan joukossa on jokunen floppikin, minkä hän avoimesti kirjaa. Ominaista näille kuitenkin on, että ne ovat syntyneet tilanteissa, joissa Långbacka ei ole saanut mahdollisuutta näytelmävalinnoissaan tai ratkaisuissaan toteuttaa omaa näkemystään, tai milloin teatteriensemblen puuttuva solidaarisuus on sen estänyt. Tämä onkin ominaista Långbackalle ohjaajana, hän korostaa sitä miten onnistumisen edellytyksenä on kaikkien näytelmän esillepanoon osallisten yhteinen näkemys ja kyky ja halu toimia kokonaisuuden hyväksi.

Svenska Teatern, jossa Långbacka kahteenkin otteeseen toimi, kirjautuu aikansa teatterimaailman fossiilisimpana laitoksena, jonka jämähtänyt näyttelijäkaarti miltei sabotoi ohjaajansa yrityksiä. Kun Långbacka sitten tähän työlääntyneenä siirtyi Kansallisteatteriin – joka Dantonin kuoleman huippumenestyksestä huolimatta jäi kaikkea muuta kuin ohjaajan uran kohokohdaksi – syntyi suomenruotsalaisten ankkalammikossa omituinen episodi, jossa Långbackaa syytettiin kielipetturiksi!

Kirjan kertomus päättyy Långbackan siirtymiseen Kalle Holmbergin kanssa Turun kaupunginteatteriin. Se jättää lukijan  malttamattomana odottamaan toisen osan ilmestymistä.

Maaliskuu 2010