Sisäpiirilämmin ruotsalaisdekkari 
 
Dekkarikirjallisuuden luvatussa maassa Ruotsissa muu kirjallisuus potee verenvähyyttä, kun kaikki ovat alkaneet kirjoittaa omia jännitys- ja salapoliisiromaaneitaan. Vaikka jotkut ovat nousseet merkittävään kansainväliseen suosioon, kuten Henning Markell ja Stieg Larsson, on kyseenalaista onko tämä kuitenkaan jättänyt positiivisia jälkiä Ruotsin kirjallisuuden tasoon. En seuraa tätä genreä mitenkään kattavasti, mutta ainoa joka on erityisen ansioituneena mieleeni jäänyt on dekkarikirjallisuudesta romaaneihin siirtynyt Kerstin Ekman jonka Händelser vid vatten sai ansaitusti Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon.
 
Menestyvien dekkarinikkareiden maassa ei ole ihmeteltävää, jos poliitikotkin ryhtyvät kokeilemaan siipiään alalla. Näin on tehnyt kuusi vuotta Ruotsin sosialidemokraattisen hallituksen oikeusministerinä toiminut Thomas Bodström, joka vuonna 2008 julkaisi ensimmäisen dekkarinsa Rymmaren. Varovaisen ymmärtävästi vastaanotettu esikoisdekkari on saanut vuotta myöhemmin jatkokseeen Idealistenin, jonka antisankarit ovat samoja kuin edellisessä kirjassa.
 
Dekkareiden tekeminen ei kuitenkaan tunnu olevan moniottelija-Bodströmin vahvin laji. Kirja onkin, tahallisesti tai tarkoittamatta, enemmän jonkinlaista poliittista satiiria kuin aitoa ja uskottavaa murhatutkimusta kuvaava salapoliisiromaani. Kirjasta saattaa nauttia enemmän joku sellainen, joka ei heti ensimmäiseksi ihmettele miksi poliisi pidättää väärän miehen eikä näy harjoittavan minkäänlaista rikosteknistä tutkimusta, ei kai ei ruotsalainenkaan poliisi voi olla näin ammattitaidoton.
 
Bodström vinoilee raskaimman jälkeen kaikille niille ammattienharjoittajille, joista hänellä itsellään on asianajajana, kansanedustajana, lakivaliokunnan puheenjohtajana ja entisenä oikeusministerinä sekä allsvenskanissakin pelanneena jalkapalloilijana kokemusta. Eikä vinoilu rajoitu vain tekaistujen nimien taakse mahdollisesti kätkeytyviin esikuviin, vaan esim. kriminologian professori ja Bodströmiä menestyksekkääpi dekkarintekijä Leif G.W. Persson esiintyy nimellään omahyväisenä ja vähän naurettavana rikoskommentaattorina.
 
Lähtökohtaisesti poliitikkojen kirjat voivat olla yhtä hyviä tai huonoja kuin kenen muun tahansa, mutta niitä olisi myös arvioitava samanlaisin kriteerein kuin muidenkin tekemiä. Myös silloin kun kustantajat tekevät julkaisupäätöksiä.
 
Heinäkuu 2010

Opas 2000-luvun keynesiläisyyteen
 
”Keinottelijat voivat olla harmittomia kupliesaan vakaan yritystoiminnan virran pinnassa. Tilanne muuttuu vakavaksi silloin kun yritysmaailmasta itsestään tulee kupla keinottelun pyörteessä. Kun maan pääomien kehityksestä tulee kasinon sivutuote ei tuloksesta tule kelvollista.” 
 
John Maynard Keynesin Yleisessä teoriassa kirjoittamat ylläolevat sanat ovat jälleen mitä ajankohtaisimpia ja niitä myös Hyman Minski siteeraa useaan otteeseen Keynesin oppeja selittävässä ja kehittävässä teoksessaan. Tämä hänen tunnetuin teoksensa on alunperin ilmestynyt jo vuonna 1975, mutta vasta nyt siitä on 35 vuotta ensipainoksensa jälkeen tulossa jonkinlainen klassikoksi tunnustettu bestseller. 
 
Hyman Minsky on noin 14 vuotta sitten kuollut ja välillä suureen tuntemattomaan jäänyt amerikkalainen ekonomisti, joka kulki liiaksi amerikkalaisen kansantaloustieteen valtavirran ulkopuolella tullakseen omana aikanaan arvostetuksi. Nyt hän on finanssikriisin jälkeen noussut uuteen arvoon keynesiläisenä luottokriisien tulkitsijana. Nykyisin Minskyn hetkeksi (”the Minsky moment”) kutsutaan sitä suhdannekierron tilannetta, jossa ylivelkaantuneet sijoittajat joutuvat realisoimaan hyviä ja tuottoisia kohteita selviytyäkseen epäonnistuneeseen spekulaatioon käytettyjen velkojensa koroista ja lyhennyksistä. Sellainen koettiin jälleen viimeisimmän finanssikriisin alkaessa, kaikkialla näkyvin seurauksin. 
 
Minskyn perusteesi on, että Keynesin opit kaapattiin ja vesitettiin jo kohta hänen vuonna 1936 ilmestyneen pääteoksensa Yleinen teoria julkaisemisen jälkeen. Tämä alkoi jo John Hicksin vuonna 1937 julkaisemasta artikkelista ”Mr Keynes and the classics” jossa Hicks loi perustan sittemmin vuosikymmeniksi taloustieteen valtaparadigmaksi nousseelle Keynesin ja klassisen taloustieteen synteesille. Minsky osoittaa miten Hicks ja hänen seuraajansa tulkitsivat Keynesiä väärin ja jättivät ottamatta huomioon oleellisen osan hänen analyysistaan. Tämä oli Minskyn mielestä mahdollista siksi, että Keynes ei itse loppuun saakka kehittänyt tai ainakaan julkaissut teoriansa niitä osia, jotka koskivat velkaantumista ja suhdannekiertoa, toisin sanoen viimeksi 2008 koetun kaltaisten finanssikriisien syntyä, joista Minsky itse kirjoitti jo 60- ja 70-luvulla.
 
Vaikka Keynes ei tätä finassikriisien mekansmia riittävän eksplisiittisesti selittänyt tai niiden mahdollisuutta huomioinut, olivat niitä koskevan ymmärryksen elementit Minskyn mielestä olemassa jo Keynesin Yleisessä teoriassa. Neoklassinen synteesi teki raskaan virheen sivuuttaessaan nämä, sillä kuten Minsky kirjoittaa, ”Keynesin ymmärtämiseksi on ymmärrettävä hänen sofistikoitunut näkemyksensä epävarmuudesta ja sen merkityksestä hänen selitykselleen siitä, miten talous toimii. Keynes ilman epävarmuutta on kuin Hamlet ilman prinssiä”.
 
Minskyä ei kannata jättää lukematta siksi, että hänkin käyttää teoriaa valaisevia matemaattisia malleja. Olen minäkin ne aikanaan Keynesin Yleistä teoriaa lukiessani läpikahlannut ja luulen ne jotenkin myös ymmärtäneeni. Mallit ovat kuitenkin vain apuvälineitä ja jos kansantaloustieteen opit eivät ilman niitä ole ymmärrettävissä ei niillä ole käyttöarvoa. Minskiäkin voi lukea, arvioida ja ymmärtää vaikka hyppäisi mallikaavojen yli.
 
Heinäkuu 2010