Olin avittamassa Ruotsin sosialidemokraattien vaalityötä Södertäljessä, Tukholmassa ja Västeråsissa. Ruotsissa gallupit ovat jo vuosien ajan menneet villiä sahausliikettä ja joka toinen on ennakoinut porvariallianssin ja joka toinen punavihreän liittoutuman voittoa. Ikävä kyllä ne ovat viime viikkoina vakiintuneet enemmän allianssin eduksi. Minkäänlaista luovutusmentaliteettia ei sosialidemokraattien keskuudessa ole kuitenkaan nähtävissä.  Tällainen sekaantuminen Ruotsin vaaleihin ei ole pelkkää altruismia, vaan yhtä lailla meidän intressiemme valvontaa. Pohjoismaat ovat sitkeästi sinnitelleet kaikkien kansainvälisten kauneuskilpailujen kärkikymmeniköksi ja viimeksi on Suomi Newsweekissä jälleen rankattu maailman parhaaksi maaksi elää. Yhä useamman silmissä tällainen kehu alkaa kuitenkin näyttää ontolta menneiden saavutusten muistelemiselta sitä myöten, kun pohjoismaisen hyvinvointivaltion alasajo etenee ja eriarvoisuus lisääntyy. Tässäkin suhteessa Ruotsi ja Suomi ovat samankaltaisessa tilassa ja jos Ruotsin porvarihallitukselta katkaistaan nyt vaaleissa siivet antaa se myös meille ensi kevään vaaleissa uutta toivoa.

On Ruotsissa tapahtunut hyvääkin kehitystä. Suomesta tuettu pitkään jatkettu työ ruotsinsuomalaisten aseman ja kielioikeuksien parantamiseksi on alkanut kantaa jo hedelmää, kun Ruotsissa on astunut voimaan uusi laki suomea ja muita virallisiksi vähemmistökieliksi määriteltyjä kieliä käyttävien oikeuksista, vaikka paljon on edelleen tehtävää. Ruotsinsuomalaisten itsetunto on kuitenkin ilahduttavasti vahvistunut ja sillä on iso merkitys myös oikeuksien toteutumiselle, sillä ilman ruotsinsuomalaisten omaa toimintaa ja aktiivisuutta ei edistystä tapahdu. Tärkeää on, että tämä aktiivisuus näkyisi myös vaaleissa, sillä ruotsinsuomalaisten osanotto vaaleihin on ollut muuta väestöä alhaisemmalla tasolla.

4.9. 2010

Itämeren maiden parlamentaarinen kokous Baltic Sea Parliamentary Conference kokosi satakunta parlamentaarikkoa kaikista Itämeren maista kaksipäiväiseen kokoukseen Maarianhaminaan. Itämeren tilaa, turvallisuutta ja yhteistyötä koskevat aiheet olivat tärkeitä, mutta ohjelman olisi voinut suunnitella vähän vähempien ja lyhyempien alustusten varaan, sillä nyt parlamentaarikkojen aidolle keskustelulle jäi aivan liian vähän tilaa. Kyynikko sanoo, etteivät parlamentaarikkojen puheet mitään muuta eivätkä Itämeren tilaa paranna, sillä kaikki riippuu hallitusten tekemisistä ja tekemättä jättämisestä. Hallitusten liikkeet ovat kuitenkin kansalaismielipiteelle alttiita ja parlamentaarisissa demokratioissa kansanedustajista riippuvaisia, joten näilläkin kokouksilla on oma arvonsa hallitustenkin suuntaan.  Käytin oman puheenvuoroni  turvallisuutta koskevassa keskusteluosiossa. Tällä kertaa North Stream kaasuputki ei enää puhuttanut edustajia, ja kun omassa puheenvuorossani totesin sen turvallisuudelle myönteisen keskinäisriippuvuutta lisäävän merkityksen ei se enää saanut ainakaan avoimia vastalauseita. Ympäristöllekin putki on parempi vaihtoehto kuin vastaavan energiamäärän kuljettaminen pinta-aluksissa, mutta Itämeern uhanalaisuuden huomioiden on tietenkin valvottava sitä, että hankkeessa otetaan kaikki ympäristötekijät tiukimman mukaan huomioon ja käytetään  myös uusinta ja parasta käytettävissä olevaa teknologiaa riskien minimoimiseksi. 1.9. 2010

 Olin lauantaina Tampereella työväenkirjallisuuden päivillä puhumassa otsikolla ”minne hävisivät työväenluokka ja työväenkirjallisuus?” Lyhyt vastaus on, ettei luokkayhteiskunta ole mihinkään kadonnut vaan tekee päinvastoin vauhdilla paluuta. Kyse on kuitenkin luokkayhteiskunnan 2.0 versiosta, jossa luokkaerot eivät enää synnytä samankaltaista luokkatietoisuutta kuin ennen ja jossa ei myöskään ole samankaltaista työväenliikettä, johon vähä-osaiset voisivat vaistonvaraisesti samastua. Siksi nykyisenä perinteisen työväenluokan ja sen tunnusmerkit hävittäneenä aikakautena on vaikea enää löytää perinteisen työväenkirjallisuuden tunnusmerkit täyttävää kirjallisuutta.  On kuitenkin väärä johtopäätös, että työväenkirjallisuuskin olisi vain historiallinen ilmiö, tai että sitä voidaan kirjoittaa enää vain pitäytymällä historiallisissa aiheissa siksi, että nykytodellisuuden analyyttinen kuvaaminen on liian vaikeaa. Näinhän ei tietenkään ole. Jos kriteerinä käytetään sitä, että kirjallisuus kertoo yhteiskunnan heikommassa asemassa olevien oloista, heidän pyrkimyksistään ja törmäyksistä paremmin toimeentulevien ihmisten tai yleensä yhteiskunnallisten valtarakenteiden kanssa ja vielä ottaa kantaa näiden heikompien puolesta, niin tietenkin tällaista kirjallisuutta on runsaasti ja sitä esiteltiin myös kirjailijoiden omasta toimesta Tampereella.  On hyvä, että sitä edelleen tehdään ja julkaistaan, vaikka se ei kustannusmaailman pintavirtauksiin aina helposti istukaan.  Avoimeksi jää vielä kysymys, pystyykö tällainen kirjallisuus myös muuttamaan maailmaa samalla tavoin kuin vanha perinteinen työväenkirjallisuus teki yhdessä työväenliikkeen kanssa. Ja jos ei, niin onko vika silloin kirjallisuudessa vai työväenliikkeen perillisissä? 28.8. 2010

Eduskuntaryhmän kesäkokouksessa Tampereella puolueen puheenjohtaja naulasi avauspuheessaan kolme ehdotonta lupausta ja kynnyskysymystä hallitukseen menolle vaalien jälkeen. Hänen puheensa sisälsi toki kaikin puolin kannatettavia ja oikeita asioita, mutta jotenkin olen vielä niin vanhanaikainen että ajattelen, että olisi ollut parempi ensin esitellä kynnyskysymykset kokouksessa, käydä niistä keskustelu, päättää niistä yhdessä ja sen jälkeen julkistaa ne, jolloin koko porukka olisi kokenut olevansa mukana prosessissa ja sen mukaisesti sitoutunut yhteisiin linjauksiin. Puheessa sitouduttiin siihen, ettei työeläkkeitä leikattaisi ja myöhemmin se lehdissä täsmentyi toteamukseksi, ettei myöskään eläkeikää nostettaisi. Voi kuitenkin kysyä ovatko nämä kaksi asiaa yhdistettävissä. Kun työeläkejärjestelmä 60-luvun alussa säädettiin ei suomalaisten elinajanodote ollut paljoa 63 vuoden eläkeikää korkeampi. Nyt se on jo noin 80 vuotta ja tulee epäilemättä edelleenkin nousemaan. Tämä ilahduttava asia merkitsee kuitenkin väestönkasvun pysyessä paikallaan sitä, että huoltosuhde eli alle 15 vuotiaiden ja eläkeikäisten suhde työikäisen väestön määrään kasvaa nykyisesti vähän päälle 50:stä jo kymmenessä vuodessa noin 65:een.  Oli eläkejärjestelmä rahastoiva tai ei, niin kulloinkin työssä olevat viime kädessä maksavat työelämän ulkopuolella olevan väestön toimeentulon. Vaikka kaikki pysyisivät töissä 63 vuoteen asti ei se enää riitä ainakaan nykyisillä vero- ja työeläkemaksujen tasolla rahoittamaan nykyisen suuruisia eläkkeitä. Yhtälö toteutuu vain joko nostamalla veroja rajusti, leikkaamalla eläkkeitä tai sitten eläkeikää nostamalla. Tätä on väistelty mm. sillä, että puhutaan mielummin tosiasiallisen eläköitymisiän nostamisesta kuin eläkeiästä, ja totta onkin että tilanne tasapainottuisi huomattavasti, jos edellinen olisi lähempänä 63 vuoden eläkeikää. Totta on myös, että suuren työttömyyden vallitessa on vaikea hahmottaa miksi työuria pitäisi niin kovasti pidentää, ainakin jos asiaa tarkastellaan vain staattisena nollasummapelinä, mistä tässäkään ei ole kyse. Totta on vielä sekin, että työelämän olosuhteista on tehty monin paikoin aikaisempaa stressaavampia niin, ettei moni enää kerta kaikkiaan jaksaisi. Ja edelleen on totta, ettei kestäviä ja hyviä ratkaisuja synny, ellei niistä kyetä sopimaan laajalla myös palkansaajajärjestöt kattavalla yhteisymmärryksellä. Siksi ongelman ratkaisu edellyttää, että kaikkiin näihin puututaan samanaikaisesti. Silloin on rohjettava myös sanoa, ettei kansainvälisesti varsin alhainen 63 vuoden eläikeikä voi olla koskematon. Muissa pohjoismaissa eläkeikä on 65–67, ja se voisi olla sitä meilläkin, edellyttäen, että myös muissa suhteissa hivuttautuisimme lähemmäksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion mallia, josta viime vuosina olemme päinvastoin loitonneet. On myös helppo ennustaa, että yhteiskunta kehittyy joka tapauksessa siihen malliin, jossa myös eläköitymiseen tulee nykyistä enemmän joustovaraa. Tätä voi myös toivoa, edellyttäen että se tarkoittaa työntekijän valintamahdollisuuksien kasvattamista, ei työnantajan. 24.8. 2010