Virolaiset sotimassa
 
 
Suomalaiset, kuten Seppo Zetterberg ja Martti Turtola, ovat viime vuosina ahkerasti paneutuneet Viron historiaan ja kirjoittaneet siitä. Aihetta ovat käsitelleet myös Leena Hietanen ja Johan Bäckman, mutta edellisistä poiketen he eivät pyrikään olemaan vakavasti otettavia historiantutkijoita vaan esiintyvät avoimen poleemisina pamfletisteina. Nyt Virosta kirjoittaneiden suomalaisten joukkoon on liittynyt myös Mirko Harjula. Mikään pamfletisti hän ei ole, mutta ei myöskään originelli tutkija tai taitava kokonaiskuvan maalaaja.  
 
Harjulan kirja ei siis ole sellainen kaikki neljä alaotsikkoa kattava historia Viron tapahtumista kuin mitä kirjan tyhjentävänoloinen nimi antaisi odottaa. Se ei myöskään perustu arkistotutkimuksiin tai uusiin lähteisiin, eikä se liioin tuo uusia tulkintoja tai avaa uusia näkökulmia. Vaikka kirjoittajan ambitio on voinut olla korkeampi, jää teos lähinnä jonkinlaiseksi luettelonomaiseksi käsikirjaksi Viron sotavuosien ajalta.
 
Samankaltaista luettelointia oli myös Harjulan edellinen teos suomalaisista Venäjän sisällissodassa. Luetteloilla ja listauksilla on omat ansionsa, tässä tapauksessa se, että Viron sotavuosien joukot, aseet ja taistelut tulevat luetelluiksi huomattavan täsmällisesti. Samalla selviää, miten Viron vapaussota oli merkittäviltä osin myös sisällissotaa, jossa neuvostojoukoissa taistelleilla virolaisilla oli merkittävä osuus, joka jatkui Venäjän sisällissodan muilla rintamilla sen jälkeen kun Viron ja Neuvosto-Venäjän välille oli solmittu rauha Tartossa vuonna 1920.
 
Näennäinen tarkkuus luetteloinnissa ei kuitenkaan välttämättä kerro luotettavuudesta. Karkea virhe on esimerkiksi kenraali Alexander Tõnissonin ja Viron moninkertaisen päämiehen Jaan Tõnissonin esitteleminen veljeksinä sekä tekstissä että liitteenä olevissa elämäkertatiedoissa, vaikka todellisuudessa he eivät olleet kuin enintään etäistä sukua.
 
Harjula on niitä, joiden käsikirjoitus vaatisi ehdottomasti pätevän kielentarkastuksen ennen painoon viemistä. Kiinnitin jo hänen yllä mainitun, suomalaisia Venäjän sisällissodassa käsittelevän kirjansa yhteydessä huomiota välillä holtittomaan kielenkäyttöön ja on valitettavaa, ettei kustantaja –  joka kaiken lisäksi on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura – ole minkäänlaista kielenhuollollista tukea nytkään antanut. Harjulan tyylitaju horjahtelee, kieli kangertelee ja sanoja käytetään joskus oudosti, kuten ”lieni”-sanaa  lienee-verbin imperfektinä tai ”muiluttaa” silloin kun kirjoittaja tarkoittaa ”soluttaa”. Lukijan oloa voi silti helpottaa muutoin raskasta tekstiä keventävä tietty tahaton komiikka. 
 
Kesäkuu 2009

Ruotsi vallankumouksen kourissa

Suomen sodan ja Ruotsin ajan päättymisen 200-vuotismuistoa on huomioitu monin tavoin Suomessa, sekä juhlallisuuksien, seminaarien että kirjojen muodossa. Näkökulma on ollut ymmärrettävästi korostetun suomalainen ja keskittynyt siihen mitä Suomelle ja Suomessa silloin tapahtui ja miten Suomen asema Venäjän vallan alaisuudessa muodostui ja kehittyi. Ruotsin osuus on rajoittunut Napoleonia ilmestyskirjan petona pitäneen ja surkeaksi sodan johtajaksi osoittatuneen Kustaa IV Adolfin vähättelyyn. Hyvin vähän jos lainkaan on käsitelty sitä, mitä seurauksia vuoden 1809 muutoksilla oli Ruotsissa ja Ruotsin kehitykselle. Suomalaisten yleinen tietoisuus tästä rajoittuu suurin piirtein tietoon, että tappio sodassa johti Tukholmassa vallankaappaukseen ja kunigas Kustaa IV Adolfin syrjäyttämiseen sekä Napoleonin marsalkka Bernadotten valintaan uudeksi kruununprinssiksi, ja että tästä alkoi näihin päiviin jatkunut sotiin osallistumattoman Ruotsin pitkä rauhankausi.
 
Ihan näin yksinkertainen tai suoraviivainen ei tarina kuitenkaan ole. Vaikka vallanvaihdoksen dramaattisimmat tapahtumat kulminoituivat kahteen maaliskuun päivään vuonna 1809, kuten kirjan otsikkokin jo kertoo, ei Börje Isaksonkaan suinkaan rajoitu kirjassaan vain näiden päivien kuvaukseen vaan taustoittaa muutosta monien vuosien ajalta ja myös jatkaa seurausten arviointia aina ensimmäisen maailmansodan aikoihin saakka, jolloin Ruotsista lopullisesti tuli parlamentaarisesti hallittu demokraattinen valtio.
 
Tapahtumasarjan luonnehtiminen vallankumoukseksi on pitkälti vakiintunut tapa Ruotsin historiankirjoituksessa – muita vallankumouksia ei maan historiankirjoitus edes tunne – mutta voi kysyä oliko kyse sittenkin enemmän vallankaappauksesta kuin varsinaisesta vallankumouksesta. Kustaa IV Adolfin vallasta syrjäyttäneet salaliittolaiset olivat suppea joukko tyytymättömiä aatelisia, jotka nojasivat armeijaan eivätkä missään vaiheessa ajatelleet kansannousuun turvautumista. Nimitystä vallankumous puoltaa kuitenkin vallanvaihdoksen pidemmän aikavälin seurausten kauaskantoisuus sekä se, että syrjäytettyä kuningasta ei jäänyt suremaan kuin enää hyvin pieni joukko ruotsalaisia. Syitä kuninkaan epäsuosioon oli myös paljon muitakin, kuin vain huono sotamenestys. Maan talous oli ollut kuralla jo pitkään eikä hallitsijalla ollut mitään näitä heikkouksia kompensoivia henkilökohtaisia ominaisuuksia, vaan päinvastoin paljon rasitteita ja vihamiehiä. 
 
Börje Isakson ei ole historiantutkija vaan useita historiaakin käsitteleviä kirjoja tehnyt journalisti. Tässä teoksessa hän nojaa laajasti vanhempaan tutkimukseen sekä aikalaismuistelmiin ja kuvauksiin. Näin teksti näyttää paikoitellen lähes kaunokirjalliselta, vaikka se Isaksonin esipuheen mukaan perustuu dokumentteihin, joihin tietenkin on myös suhtauduttava lähdekriittisesti.
 
Isakson avaa monia asioita laajemmin ja kuvaa monia henkilöitä monipuolisemmin kuin mitä Suomessa yleensä tunnetaan. Ja vaikka tämän päivän näkökulmasta vuoden 1809 suuret muutokset tuntuvat selviltä ja vaihtoehdottomilta, välittää Isaksonin kuvaus myös sen, miten moni liki sattumanvaraisesti toteutunut asia olisi voinut päätyä myös toisin. Tällainen on esimerkiksi se, miten Suomen ja Ruotsin nykyinen raja määräytyi. Ruotsin vanhan vallan vallan aikana Suomi alkoi vasta Kemijoelta, mutta kauaksi länsipohjaan edenneet venäläiset vaativat sen vetämistä Kalix-joelle. Yhdessä vaiheessa Ruotsi oli tähän jo suostunutkin, mutta perui sen viime hetkellä ennenkuin se ehdittiin kertoa venäläisille.
 
Syrjäytetyn Kustaa IV Adolfin tilalle kuninkaaksi oli oikeastaan vain yksi vaihtoehto, hänen setänsä ja Kustaa III veli, jo vanha ja sairaalloinen herttua Kaarle. Varsinainen köydenveto käytiin kruununprinssin valinnasta. Jokin Napoleonin suosikki oli tähän haussa alusta alkaen, mutta ensimmäinen valinta päätyi Tanskan kuninkaan poikaan Kristian Augustiin, jonka toivottiin tuovan myös Norjan myötäjäisenä mukanaan. Kruununprinssinä Karl August nimen ottanut Kristian kuoli kuitenkin jo 1810, monien myöhemminkin avoimeksi jääneiden aikalaisepäilyjen mukaan myrkytettynä. Tämä käynnisti huhukampanjan, jonka mukaan kruununprinssin kuoleman takana olisivat olleet Vaasa-suvun jatkoa valtaistuimella ja vahvaa kuningasta halunneet kustaviaanit. Kruununprinssin hautajaisissa tähän uskoneet kiihotetut kansanjoukot ryöstivät kreivi ja valtaneuvos Axel von Fersenin hänen vaunuistaan ja pahoinpitelivät hänet kuoliaaksi. Fersenistä tuli näin vain vähäisellä verenvuodatuksella toteutetun vuoden 1809 vallankumouksen tunnetuin uhri.
 
Tämän jälkeen Ruotsin säädyt valitsivat Napoleonin marsalkan Jean-Babtiste Bernadotten uudeksi kruununprinssiksi. Se ei ollut läpihuutojuttu, sillä säädyt ja kuningas olivat aluksi kuolleen kruununprissin veljen Fredrik Kristanian kannalla, mutta Ranskan konsuli Jean Fournierin taitava lobbaus rahakkainen lupauksineen käänsivät mielialat Bernadotten kannalle. Vaikka häntä pidettiin Napoleonin kandidaattina ei keisarikaan ollut hankkeesta kovin innostunut vanhana jakobiinina pitämänsä marsalkan kuninkuudesta, mutta antoi kuitenkin suostumuksensa todeten, että ”ruotsalaiset ovat tottuneita hulluihin kuninkaisiin, joten hän sopii hyvin heille”. Näin kai voidaan jo vuodesta 1818 Ruotsin valtaistuinta hallussaan pitäneistä muistakin Bernadotteista todeta.
 
Kesäkuu 2009