Metsäteollisuus kauppa- ja talouspolitiikan kummisetänä
  

Suomen metsäteollisuuden viisiosainen historiasarja on edennyt neljänteen osaansa, jonka kirjoittaja tällä kertaa on erityisesti kauppapolitiikkaan perehtynyt historiantutkija Niklas Jensen-Eriksen. Painotus kauppapolitiikkaan näkyykin vahvasti kirjassa, jossa metsäteollisuuden tekniikan ja talouden kehitys ja sen laajempi yhteiskunnallinen asema jää aiempiin osiin nähden vähemmälle huomiolle. Jensen-Eriksen on voinut nojata aiempaan Suomen kauppapolitiikkaa ja integroitumista länsimarkkinoihin koskeneeseen jo varsin kattavaan tutkimukseen kirjassaan. Samalla hän on täydentänyt sitä tärkeällä tavalla metsäteollisuuden harjoittaman oman ”ulkopolitiikan” osalta sekä kartoittamalla suhtautumista metsäteollisuuden tuotteiden kauppaan myös muiden maiden kannalta.

Metsäteollisuuden kauppapolitiikan perustana oli liittoutuminen muiden pohjoismaiden kanssa. Pohjoismainen kartelliyhteistyö toimi yleensä hyvin ajoittaisesta rakoilusta ja yksittäisistä irtiotoista huolimatta. Pohjoismailla ja niiden metsäteollisuuksilla oli pääsääntöisesti myös yhtenäiset kauppapoliittiset intressit. Niitä vastassa olivat useimmiten kuutosmaiden ja Britannian pienempiin yksiköihin jakaantuneet ja kilpailukyvyltään tehottomammat paperintuottajat, jotka myös halusivat varmistaa selluloosantuonnin jatkumisen Pohjolasta. Alkuperäisten EEC-maiden tuottajat pystyivät myös vaikuttamaan komission ja jäsenmaiden hallitusten politiikkaan tehokkaammin kuin brittituottajat, sillä Englannin hallitus oli yleensä poliittisista syistä ymmärtäväinen Suomen kauppapolitiikan pyrkimyksille ja kenties periaatteessakin vähemmän altis protektionismin kiusauksiin kuin EEC. Tässä suhteessa englantilaiset arkistolähteet ovat olleet Jensen-Eriksenin tutkimukselle erityisen antoisia.

Metsäteollisuus ja valtiovalta olivat 50- ja 60-luvun Suomessa läheisessä symbioosissa. Suomen kauppapolitiikkaa toteuttava ulkoministeriö ulkoisti usein politiikan linjausten valmistelun metsäteollisuudelle, joka puolestaan systemaattisella ja avokätisellä rahoituksellaan pyrki ja useimmiten myös onnistui varmistamaan poliitikkojen myötämielisyyden kulloisillekin talous- ja kauppapoliittisille toiveilleen. Tämän rahoituksen mitoitus ja muodot Jensen-Eriksenin avoimesti kuvaamana oli senlaatuista, että liikemies Sukari ja Kehittyvien Maakuntien Suomi näyttäytyvät sen rinnalla harmittomilta nakkikioskinpitäjiltä. Suotta ei Jensen-Eriksen kirjoita, että ”jos 1950-luvulla olisi laadittu luetteloja maailman vähiten korruptoituneista maista, Suomi ei olisi sijoittunut kärkeen”.

Teollisuus ei toki ollut ainoa päivänvaloa kestämättömän rahan lähde, vaan sitä tuotiin Suomeen myös dollareina ja ruplina kommunismin vastustamisen tai edistämisen merkeissä. Kyse ei ollut vain poliittisesta valonarkuudesta vaan myös silloisten, nykyistä löysempien kirjanpito- ja verosääntöjen kiertämisestä.  Dollarirahan osalta Mikko Majanderin mainio Demokratiaa dollareilla on SDP:n osalta valottanut sodanjälkeisiä rahavirtoja ja ruplistakin on saatu muualla tietoa. Jarkko Vesikansan Salainen sisällissota puolestaan valottaa Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki-säätiön toimintaa ansiokkaasti, mutta kokoava teos Politiikan rahoitus Suomessa odottaa vielä tekijäänsä.

Metsäteollisuudesta sodanjälkeisessä Suomessa ei (eikä paljoa muustakaan) voi kirjoittaa ilman, että Urho Kekkonen nousee vahvasti esiin. Vuorineuvosten ja Kekkosen, puunostajien ja metsänomistajien tai laajemmin metsäteollisuuden ja maalaisliitto/keskustapuolueen suhdetta on leimannut aina vahva keskinäinen riippuvuus, joka on saanut myös dialektisen viha-rakkaussuhteen muotoja. Mutta Jensen-Eriksen rekisteröi myös sen, miten Metsäliiton kehitys itsekin merkittäväksi metsäteollisuuden suurtuotannon omistajaksi on tähän suhteeseen ajan myötä vaikuttanut.

Metsäteollisuuden kansainvälistyminen ja metsäteollisuuden ympäristöpolitiikka nousevat jo tämänkin teoksen kattaman ajanjakson puitteissa mukaan tarkasteluun, mutta eivät vielä samalla tavoin hallitseviksi teemoiksi kuin odotettavasti teossarjan seuraavassa osassa tulee tapahtumaan.

Toukokuu 2008

Väsähtäneen ekselenssin testamentti

Eläkkeellä oleva Suomen entinen Lontoon ja YK-suurlähettiläs Ilkka Pastinen on aiemmin julkaissut kaksi diplomaattimuistelmakirjaa Yläkerran ylhäisyys (1994) ja Diiva ja diplomaatti (1996). Hänen uusin yhdentoista vuoden tauon jälkeen julkaisemansa kirja jatkaa pitkälti samaa linjaa: anekdootillista letkeätä muistelua sattumuksista, asioista ja Ritarikadun kuluaareilla liikkuneista legendoista (elävistä ja tarusellaisista) kirjoittajan pitkän ulkoasiainhallinnossa tekemän uran ajalta. Kirjassa hyvin kehittynyt itsetietoisuus ja lahjattomampien kanssaihmisten heikkouksiin ylhäältä alas katsova omanarvontunto on taitavasti kudottu aseistariisuvan lempeään itseironiaan.

Kepeys ja huumori jäävät kuitenkin sivuun, kun kirjoittaja ottaa poliitikon roolin ja kertoo tulokseen nähden kunnianhimoisesti otsikoidussa kirjassa omasta taistelustaan ulkoministeriön ns. everstijuntan keskeisenä toimijana Suomen puolueettomuuden puolustustaistelussa, jota käytiin vähintään yhtä paljon kuin neuvostoliittolaisia Suomi-syöjiä myös suomalaisia suomettajia vastaan, Urho Kekkosesta, Kalevi Sorsasta ja SDP:stä alkaen. Viisaimpia poliitikkoja olivat Pastisen mielestä ne, jotka jättivät ulkopolitiikan sen todellisille asiantuntijoille. Armon saa yllättävästi vain Paavo Väyrynen, niin ”tahtopoliitikko” kuin olikin, mutta ilmeisesti tahto – ainakin ennen EU-jäsenyyden ajankohtaistumista – sopeutui everstijuntan näkemyksiin. Muistettakoon että tähän everstijunttaan kuului Max Jakobsonin, Risto Hyvärisen ja Pastisen ohella keskeisesti myös Keijo Korhonen, jonka myöhempää kehitystä EU-jäsenyyden ja Nato-orientoitumisen rabidiksi vastustajaksi Pastinen ei enää käsittele.

Pastisen ja hänen junttakavereittensa osaamista ei pidä aliarvioida – eivätkä he itse sitä todella teekään – ja on myös todettava, että heidän toiminnassaan Suomen puolueettomuuden vahvistamiseksi on paljon kiitettävääkin, ainakin siihen saakka kun se ei yltänyt intrigointiin Suomen omien poliittisten päättäjien selän takana.

Pastinen esittelee itsensä realistisen koulukunnan edustajana ja on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka realismin ja kyynisyyden välinen raja on veteen piirretty. Suomalaisen realismin koulukunnalle ihmisoikeudet, aseriisunta, kehityspolitiikka tai muu sellainen hempeä hömpötys ei merkinnyt substantiaalisesti mitään,  ne olivat vain pakollisia kuvioita tai sitten joskus käyttökelpoisia välineitä muiden päämäärien ajamiseen. Pastinen ei esimerkiksi peittele sitä miten. Suomen aseriisunta-aktiivisuudella, jossa hänellä oli keskeinen asema, ei ollut mitään tekemistä aseriisunnan kanssa vaan se tähtäsi ainoastaan Suomen aseman vahvistamiseen. Pastinen ei myöskään salaa Ronald Reaganin ihailuaan ja mieltymystään häneen  ja hänen voimapolitiikkaansa ja hän on syvästi jämähtänyt kylmän sodan maailmaan, mikä kannattaa pitää mielessä silloin kun arvioi hänen ja hänen ystäviensä sinnikästä kampanjointia Suomen viemiseksi sotilasliitto Naton jäseneksi.

Pastisen puheissa olen presidentti Halosen ohella päässyt konnagalleriaan, vaikka tässä kirjassa pääsen vielä aika vähällä palmelaisen sosialidemokraattisen maailmanparannuspolitiikan edustajana. Erityisen huvittunut olen pikantista anakronismista, kun Pastinen kertoo miten 70-luvulla Ydin-lehden päätoimittajana oli entinen ulkoministeri Tuomioja. Yhden mielenkiintoisen väitteen voi kirjasta myös poimia, parissakin paikassa esitetyn vihjauksen, että Janajevin kaappausyritys olisi tavalla tai toisella tehty Gorbatshevin tosiasiallisella myötävaikutuksella. Mitään alkuperää tällaiselle olettamukselle ei kirjassa kuitenkaan esitetä.

Toukokuu 2008