Toinen Viro

Leena Hietasen pieni kirja Viron venäläisten asemasta on pamflettina ainakin sikäli onnistunut, että se on yllyttänyt ihmisiä ottamaan kirjaan ja sen käsityksiin poikkeuksellisen voimakasta kantaa. Äänessä ovat olleet etupäässä Hietasen arvostelijat, joista monet ovat ottaneet kantaa kirjaa edes lukematta. Se että Hietanen on saanut virolaisilta ja Viron ystäviksi julistautuneilta suomalaisilta runsaasti lunta tupaan ei ole voinut olla mikään yllätys Virossa vuodesta 1993 asuneelle kirjoittajalle. Torjunta liittyy paitsi Viron nykyisyyden käsittelyyn myös historiaan ja siihen kysymykseen oliko Viron kausi neuvostotasavaltana miehitys vai ei.

Minulle ja varmaan jokseenkin kaikille ei-venäläisille historioitsijoille on täysin selvää, että Viron liittäminen Neuvostoliittoon vuonna 1940 ja uudelleen vuonna 1944 merkitsi maan miehittämistä ja pakkoliitosta. Silloin ei virolaisten mielipidettä ei kysytty eikä siitä välitetty. Se että Viron silloisen epädemokraattisen hallinnon presidentti Konstantin Pätsin ja puolustusvoimien ylipäällikön Johan Laidonerin johdolla voidaan katsoa vastarintaa tekemättä alistuneen Neuvostoliiton ultimaatumeille ja hyväksyneen ne perustuslaillisessa järjestyksessä – kuten historioitsijoista mm. Martti Turtola ja Magnus Ilmjärv ovat osoittaneet – ei miehityksen todellisuutta ja tuomittavuutta muuksi muuta.

Leena Hietasen pamfletin suurin heikkous ja haavoittuvuus on siinä, että se jättää miehityskysymyksen ikäänkuin avoimeksi todeten, että vastaus riippuu keneltä kysyy. Sen jälkeen on turha odottaa, että hänen sinänsä tärkeät ja perustellut huomionsa Viron venäläisvähemmistön asemasta ja kohtelusta otettaisiin Virossa asiallisesti vastaan. Kuitenkin olisi perusteltua ja tärkeätä, että Viron vähemmistökysymyksiä ja politiikkaa käsiteltäisiin yleisten kansainvälisten sopimusten ja standardien mukaisesti eikä siitä lähtien, että Virossa asuva venäläisväestö edustaa entistä miehitysvaltaa ja että tähän vähemmistöön kuuluvia voidaan sillä perusteella kohdella toisin kuin kielivähemmistöjä muissa maissa.

Siitä millaista Viron venäjänkielisten asukkaiden arkinen elo ja asiointi Viron viranomaisten kanssa on, on Hietasella esitettävänä paljon esimerkkejä. Yksi niistä koskee olympiahiihtäjä Kristina Smigunia, jonka voittamat mitalit kyllä kelpaavat Virolle, mutta ei hänen neuvostoaikainen upseeri-isänsä. Muutoin Hietasen esittämät tapaukset ovat luonteeltaan enimmäkseen omakohtaisia tai yleensä yksittäistapauksiin perustuvia anekdootteja, jolloin ne voidaan myös liian helposti sivuuttaa epäsystemaattisena kerrontana epäluotettavina tai muutoin epäedustavina.

Vakava kysymys kaiken takana on se, antaako Viron toisen maailmansodan aikainen ja jälkeinen historia oikeutuksen sille, että Viro (kuten myös Latvia) tähtää yksikieliseen valtioon eikä hyväksy suurimmalle vähemmistölle täydellisiä kansalais- ja kielellisiä oikeuksia, jotka missä tahansa muussa EU-maassa samansuuruisille kielivähemmistöille kuuluvat itsestäänselvyyksinä. Hietanen muistuttaa, minkälainen huuto ja poru syntyi siitä, kun Jörn Donner europarlamentissa ollessaan tuli esittäneeksi mietintöä, jossa Virolle tarjottiin malliksi samanlaista kaksikielisyyttä kuin esim. Suomessa on toteutettu. Donner joutuikin vähin äänin unohtamaan esityksensä ja Viro sai europarlamentin siunauksen kielipolitiikalleen. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin pronssisoturipatsaan siirron synnyttämät reaktiot kertovat sen, ettei nykyinenkään muiden vähintään vaiteliaan ymmärryksen saanut yksipuolinen integraatiopolitiikka ole onnistunut.

Leena Hietasta voi arvostella sekä yksityiskohtien ja historian huonosta tuntemuksesta että vääristä tulkinnoista ja jopa jossain määrin virolaisvastaisesta asenteellisuudestakin, mutta ei siitä, että hän rohkenee nostaa tällaisia kysymyksiä pohdittavaksi. Perustavanlaatuinen ihmisoikeuskysymys on, ettei Viron venäjänkielistä väestöä saa kollektiivisesti pitää syyllisenä miehitykseen – tai vielä vähemmän siihen, miten Venäjä toimii Georgiassa. Tulee myös mieleen, että jos Venäjä pitää oikeutenaan suojella maan rajojen ulkopuolella asuvia kansalaisiaan myös rauhaa uhkaavin keinoin, niin yksi tapa vähentää tällaista uhkaa on nopeuttaa kansalaisuudettomien virolaisten kansalaisoikeuksien saamista.

Syyskuu 2008

New Labourin spintohtori 

Asia josta käytetään käsitettä ”spin”, eli uutisten esittäminen, käsittely ja muokkaaminen sekä toimittajiin ja tiedotusvälineisiin vaikuttaminen toivotun tuloksen aikaansaamiseksi, ei ole uusi keksintö. Spin-tohtorointi pyrkii samaan tulokseen kuin propaganda, mutta se on tätä selvästi kehittyneempi,  haastavampi ja nykyiseen avoimesta poliittisesta kontrollista vapaaseen mediamaailmaan paremmin sopiva vaikuttamistapa. Spinnaus on myös parhaimmillaan paljon huomaamattomampi ja siksi tehokkaampi vaikuttamistapa kuin propaganda. Molempia on harjoitettu iät ja ajat, mutta monet ovat sitä mieltä että spinnaus kehitettiin huippuunsa kahden aikamme tunnetun, alussa menestyksekkään ja kadehditun poliitikon, Bill Clintonin ja Tony Blairin palveluksessa.
 
Molemmilla oli käytössään asiantunteva koneisto, mutta siinä missä Clintonia itseään pidetään poliittisen kommunikoinnin mestarina oli Blair enemmän esikunnastaan riippuvainen. Hänen ylivoimaisesti tärkein luottohenkilönsä oli hänen avustajansa ja ystävänsä Alastair Campbell.
 
Campbell ei ollut mikä tahansa lehdistöavustaja vaan jo titteliltäänkin komealta kalskahtavasti Director of Communications and Strategy. Hän oli monessa suhteessa pääministerin korvaamaton avustaja, jota voi pitää merkittävimpiin kabinettiministereihin verrattavana vaikuttajana.Tämän voi päätellä Campbellin päiväkirjoista, joita ei rasita turha vaatimattomuus, mutta se vastaa pitkälti muidenkin brittikommentaattoreiden ja poliitikkojen käsitystä. 
 
Alistair Campbellista tuli Blairin lehdistöavustaja pian sen jälkeen kun Blairista oli tullut Labourin johtaja oppositiossa ja Labourin vaalivoiton jälkeen hän siirtyi tämän mukana Downing Streetiin kuudeksi vuodeksi. Se kuinka keskeinen Campbellin ja hänen mediataitojensa tai keskiluokkaa kosiskelevan Kolmas tie -retoriikan osuus oli Blairin ja New Labourin nousussa ei ole varmuudella arvioitavissa, ottaen huomioon että John Majorin skandaalien ryvettämät konservatiivit olisivat tuskin voittaneet edes Michael Footin saatikka Neil Kinnockin tai John Smithin johtamaa Labouria. Mutta jos Cambellilla tähän oli ansionsa, niin hän kantaa myös osavastuun Blairin suosion laskusta, kun mediamanipulaattorin maine alkoi lopulta käydä hallitukselle rasitteeksi. Campbell tosin antaa päiväkirjoissaan ymmärtää, että Blair epäonnistui eniten silloin kun ei noudattanut hänen neuvojaan. Siten Blairin katastrofaalinen esiintyminen naisjohtajien instituutissa, joka päätyi siihen että siihen saakka suosiossa paistatellutta pääministeriä buuattiin, olisi ollut sellainen josta Campbell häntä varoitti. Mutta Irakin sotaan ryhtymisestä hän ei suinkaan päämiestään varoittanut vaan oli omilla mediaoperaatioillaan osavastuussa sittemmin paljastuneesta sotaa pohjustaneen disinformaation levittämisestä.
 
Vaikka Campbell paikoin antaa ymmärtää olleensa jonkun piirun verran vasemmistolaisempi kuin päämiehensä, jonka ”oikeistolaisia” selkäydinreaktioita Campbell muutaman otteeseen lievää ideologista etäisyyttä markkeeraten kirjaa, olivat he kuitenkin temperamentiltaan ja näkemyksiltään erittäin läheiset. Blairia on luonnehdittu myös kontrollifriikiksi, joka halusi viimeistä piirtoa myöten pitää langat käsissään ja koko hallituksen ja puolueen valvonnassaan, ja Campbell on paremminkin yllyttänyt kuin hillinnyt näitä päämiehensä taipumuksia. Kaksikosta Campbell oli kuitenkin taktisemmin ajatteleva. Kun Blairille usein riitti perusteeksi se, että oli hänen mielestään oikein toimia jonkun näkemyksen mukaisesti, Campbell otti enemmän huomioon myös sen, miten kanta oli parhaiten läpivietävissä. Hän myös varoitti Blairia Margaret Thatcherin liiallisesta julkisesta kehumisesta samanaikaisesti kun hän suhtautui Labourin aikaisempiin johtajiin yliolkaisesti ja vähätellen.
 
Campbellin päiväkirjojen julkaistu versio on vahvasti lyhennetty alkuperäisaineistosta ja siitä on nimenomaisesti puhdistettu esim. Blairin ja hänen seuraajansa Gordon Brownin antagonistista suhdetta kuvaavia jaksoja. Mutta sekin mitä on jätetty julkaistuun versioon tekee kyllä hyvin selväksi, miten jännitteiset pääministerin ja hänen valtiovarainministerinsä välit olivat. Kyse ei ollut poliittisista linjariidoista, sillä molemmat olivat New Labourin keskustahakuisen ja keskiluokkaa myötäkarvaavan poliittisen linjan arkkitehteja, vaan henkilökohtaisesta kilpailusta kahden (entisen) ystävän välillä, joista molemmat pitivät itseään suuriin tehtäviin kutsuttuina.
 
Muista labour-poliitikoista Blairin ja Campbellin epäluulot kohdistuivat ennen kaikkea ulkoministeri Robin Cookiin ja kehitysyhteistyöministeri Clare Shortiin, jotka molemmat lopulta pääministerin helpotukseksi erosivatkin hallituksesta Irakin sodan vuoksi. Poliittisista linjaeroista huolimatta Campbell kuitenkin arvosti Cookin kykyjä ja huumoria, mutta Shortissa hän ei nähnyt mitään hyvää ja yllytti monta kertaa päämiestään erottamaan tämän.
 
Blairin ja Campbellin ehdoton luottohenkilö hallituksessa oli Peter Mandelson. Mandelson oli kaksikon jälkeen seuraavaksi tärkein New Labourin strategia-arkkitehdeista ja niin korvaamaton, että vaikka hän joutui kahteen otteeseen eroamaan hallituksesta jäätyään kiinni omia toimiaan koskeneista epätosista lausunnoista, niin Blair lopulta nimitytti hänet Euroopan komissioon. Muista New Labourin nousun tärkeistä henkilöistä on mainittava australialais-amerikkalainen mediakeisari Rupert Murdoch, jonka Sun-lehden tukea Blairille pidettiin yhtenä puolueen vaalivoiton avaimena. Murdochin politiikka sijoittuu muutamaa piirua Thatcherista oikealle, mutta se ei haitannut molemminpuoliseen hyötylaskelmointiin perustunutta Blairin ja Murdochin suhdetta, jota jälkimmäinen käytti omien talousintressiensä edistämiseen.
 
Campbellin päiväkirjat kertovat siitä miten politiikkaa tehtiin useimmiten medianäkökulmalle alistetusti, mutta varsin vähän sen todellisista vaikutuksista ja valinnoista. Rekisteröitäköön sekin, että maailmalla Kolmas tie-guruna tunnettua Anthony Giddensiä ei koko kirjassa kertaakaan mainita. Blairin ja Campbellin New Labouria ei todellakaan pidä nostaa miksikään esikuvaksi, mutta heistä ja heidän politiikastaan ja toimintatavoistaan kannattaa kuitenkin ottaa oppia, olkoon että tärkeimmät opetukset ovat siinä miten asioita ei tule tehdä. 
 
Elokuu 2008

Kurt Wallander

Olen lukenut useimmat Henning Mankellin dekkareista ja yleensä niistä pitänyt. Aivan erityisesti olen pitänyt sarjasta, jossa päähenkilö on ystadilainen rikoskomisario Kurt Wallander. Siihen että pitäisi jostain kirjasta ei kuitenkaan riitä pelkästään se, että kirjailija edustaa sellaista radikaalia yhteiskunnallista katsomusta, heikomman puolelle asettautumista ja varsinkin viimeisissä teoksissa korostunutta voimakasta globalisaation ja – näin voinee sanoa taustaltaan ja asenteiltaan hyvin 60-lukulaisesta kirjoittajasta – imperialismin vastaista asennoitumista, joka miellyttää minua. Tarvitaan myös sujuvuutta, arkirealismia ja rikosromaaneihin parhaimmillaan kuuluvaa huolellista paneutumista yksityiskohtiin, jotta kirjan parissa jaksaisi viihtyä ja viipyä. Tätä kaikkea on Mankell parhaimmillaan myös tarjonnut.

Jo vuonna 1998 ilmestynyt (ja vuonna 2000 suomennettu) Firewall (Brandvägg) on viimeinen varsinainen Wallander-sarjan dekkari, joskin sen jälkeen on vielä ilmestynyt Innan frosten jossa päähenkilö on pitkään itseään etsinyt ja lopulta poliisiksi päätynyt Kurt Wallanderin tytär Linda. Pyramiden on kirjoitettu ja julkaistu vuosi Firewallin jälkeen ja on kokoelma pidempiä itsessään jo kirjanmittaisia novelleja tapauksista Wallanderin poliisiuran varhaisemmilta vuosilta.

Harvat sarjat jaksavat kantaa loputtomiin ja myös Mankellin oli korkea aika lopettaa Wallander-sarja, joka monista ansioistaan huolimatta alkoi jo toistaa itseään. Lukijaväsymystä ei helpota myöskään Mankellin viipyileväksi tai suorastaan jaarittelevaksi kuvattu kerrontatyyli. Tätäkin enemmän minua on viimeisimmissä Wallander-kirjoissa kuitenkin häirinnyt juonirakenteen paisuminen ja karkaaminen käsistä tavalla, jossa sekä peruskuvion että sen yksityiskohtien uskottavuus – joihin Wallander-sarjan tyyppiset rikosromaanit perustuvat – joutuu liian suurelle koetukselle.

Tästä Brandväggin uskottavuutta kalvavasta eräänlaisesta megalomaniasta Pyramiden on kuitenkin jokseenkin vapaa ja jää nyt viimeksi lukemanani Mankellin dekkarina mieleen myös hänen parhaanaan.

Elokuu 2008