Puhe Hauhon kunnan 140 -vuotisjuhlassa 13.9. 2008
 
Arvoisat kuulijat,
 
Sata vuotta sitten, syyskuussa 1908, Hämeenlinnan asemalla odottivat kaksipyöräiset kiesit junalla Helsingistä saapuvaa nuorta morsianta viedäkseen hänet hänen appivanhempiensa rustholliin Hauholla. Kyse oli isoäidistäni, joka oli avioitunut hauholaisen tunnetun rusthollarin ja valtiopäivämiehen Juho Robert Wuolijoen pojan Sulo kanssa. Aikakauden murrosta kuvaa se, että Juho Robert Wuolijoki oli ollut eduskuntauudistuksen myötä historiaan jääneiden säätyvaltiopäivien talonpoikaissäädyn suomettarelainen varapuhemies; Sulo ja hänen toinen poikansa Wäinö olivat puolestaan ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan valittujen sosialidemokraattien joukossa.

 ’Niin me sitten lähdimme Hämeenlinnasta’, kirjoittaa avioliittonsa myötä suomalaistunut Hella Wuolijoki muistelmissaan, ’ja mieheni tietenkin selitti pitkin matkaa minulle jokaisen isomman kivenkin’. Näin alkoi tulevan näytelmäkirjailijan tutustuminen Hämeeseen ja Hauhoon ja niihin ihmisiin ja tarinoihin joita hän kirjailijan vapaudella kehitti ja siirsi koko Suomen teatterikansan tuntemaan ja rakastamaan Niskavuori-sarjaan.
 
Erityisesti Wuolijoen mummu oli se, joka näitä tarinoita miniälleen siirsi: ’Ja Mummu kertoi kaikista suvun naisista, kaikista miehensä sisarista, joiden joukossa oli eräs, joka on ollut hieman Hetan mallina. Mummu kertoi suvun tarinoita, niin onnellisista kuin onnettomistakin ihmisistä, kertoi koko Hauhosta, Lehtimäen pesästä ja Lautsiasta ja Hovista, Kallesta, joka oli lintallaan ja Lintasta, joka oli kallellaan, nimittäin Lautsian omistajat Linda ja Kalle Mäkinen. Vähitellen kasvoi silmieni eteen samanlainen ihmiskavalkadi kuin se. jonka oli tuonut Virosta mukanani. Siinä olivat kartanon omistajat ja rovastit, koko kirkonkylän väki. Siellä oli Telefooni-Sandrat, torpparit ja muonamiehet.’
 
Hella Wuolijoen ihastus koski sekä ihmisiä että Hämeen maisemia, joiden yhtäläisyyden hän koki oman lapsuutensa Etelä-Viron Viljandin maakunnan maisemiin. 1909 hän kirjoitti isälleen Viroon elävänsä Kukkialla täydellisessä paratiisissa, jota kauniimpaa maailmassa ei voi kuvitella. ’Joka puolella, mihin silmä sattuu, on vettä, sininen taivas ja koivumetsiä’. Tähän taikapiiriin Hella Wuolijoki toi myös Eino Leinon kesällä 1914, mistä molemmat Wuolijoet ovat kirjoissaan kertoneet.
 
Sata vuotta sitten Hauhon kuntakin oli vain vajaa kaksikymmentä vuotta nuortaparia vanhempi. Mutta Hauhonkin 50-vuotisjuhlintaa varjosti sisällissota, jonka kauhuilta Hauhokaan ei säästänyt. Riipaisevimpia tapahtumia monien muiden kauheuksien joukossa oli 35 Valkeakosken punaiseen naiskomppaniaan kuuluneen 36 tehtaantytön teloitus Hauholla vapunpäivänä 1918. Nuorimmat teloitetuista olivat vain 15-vuotiaita.  
 
Isoisäni ei myöhemmästä laitavasemmistolaisuudestaan huolimatta osallistunut aseelliseen kumousyritykseen, jota hän ja Hella Wuolijoki pitivät onnettomuutena. Vankileirille hänkin päätyi, mutta selvisi sieltä elävä, mikä on antanut meille mahdollisuuden tutustua myös hänen myöhempien muistelmakirjojensa värikkäisiin kuvauksiinsa Hauhosta ja hämäläisistä. 
 
Onneksi olemme nyt 90 vuotta vuoden 1918 tapahtumien jälkeen lopulta kypsyneet tarkastelemaan ja ymmärtämään niitä liittämättä niitä tämän päivän osapuolijakoihin. Tähän on vaikuttanut yhteisvastuuta korostavan ajattelutavan vahvistuminen koko maailmassa tavalla, joka velvoittaa puuttumaan kaikkiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja sotarikoksiin ja tekemään kaikkemme, etteivät vuoden 1918 sotavuoden kaltaiset tapahtumat enää missään voi toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin.

Kaikki eivät tunne Hauhoa tai samastu siihen niskavuorelaisuuden kautta. On monia, jolle Hauho on tullut ensi kertaa tutuksi siksi, että Juice Leskinen on jollain keikkamatkalla herännyt ’kuudelta aamulta vavisten, keskellä peltojen savisten’, nähnyt oudon tienviitan ja alkanut riimitellä ja irroitella Hauhon nimestä.
 
Mutta Juicen laulu teki myös tunnetuksi Hauhon kirkon, ja kun löytää kirkon löytää myös ainutlaatuisen kirkonraitin, joka tunnetaan myös monista kotimaisista elokuvista, samoin kuin Hauhon hienot maalaismaisemat.

Näiden maisemien toivon säilyvän, ei toki välttämättä juuri nykyiseen asuunsa ja käyttötarkoituksiinsa syväjäädytettynä. Toivon kuitenkin hartaasti, ettei niitä koskaan muuteta amerikkalaisuutta apinoivan ja epäekologisen nurmijärviläisyyden tarkoittamaksi maaseudun irvikuvaksi, sellaiseksi ei-kaupungiksi,  jota koristavat joka puolelle metsiin ja peltojen reunoille sirotellut ja toinen toistaan oudompia rakentamisen muotioikkuja ilmentävät omakotitalot espanjalaisista villoista, tasakattoisista punatiilitaloista, sveitsiläisten alppimajojen ja futurististen lasikuutioiden kautta kelohonkalinnoihin.

Asetan kyseenalaiseksi myös tällaisen asumiseen liitetyn onnellisuusmyytin, sillä kahden auton perheiden ja kännykkävanhemmuuden aikakaudella ei tällainen omaan keinoidylliinsä eristäytyvä elämänmuoto anna mahdollisuuksia perustaa ja ylläpitää kestäviä ja tyydyttäviä sosiaalisia suhteita.

Aikanaan Helsingin kaavoituksesta vastanneena apulaiskaupunginjohtajana puolustin tiukkaa rakennusvalvontaa ja suunnitteluohjeistusta. Niin kauan kun ihmiset rakensivat itse ja omaan käyttönsä säilyi rakentamisen sopusuhtaisuus ja luontainen yhteys ympäröivään luontoon. Enää tällainen ei ilman valvontaa (eikä aina sen kanssakaan) toteudu, kun rakentaminen ja rakennuttaminen ovat eriytyneet omaksi voittoa tavoittelevaksi liiketoiminnaksi jossa rakentajat ja arkkitehdit tekevät vain muille myytäväksi ja muiden asuttavaksi tarkoitettuja rakennuksia. Tarpeellisen rakennusvalvonnan puute näkyy toisessa kotikunnassani Tuusulan rantatiellä, jonka alkuperäistä ja kulttuurihistoriallisesti arvokasta miljöötä on suruttomasti pilattu huonosti ympäristöön sopeutuvalla rakentamisella.
 
Siinä missä epäesteettinen rakentaminen loukkaa vain kauneudentajuamme, uhkaa epäekologinen rakentaminen koko olemassaoloamme. On toki kiva puuhailla teknologisten utopioiden, kuten sähköautojen, fuusioenergian tai avaruussiirtokuntien kanssa, mutta on myös vaarallista luottaa siihen, että tällaiseen asumiseen perustuvaa entistä epäekologista elämänmenoa voidaan jatkaa loputtomiin uusien teknologisten ratkaisujen varassa. Vaikka sähköauto on jo nyt täällä ja vaikka tulevaisuudessa sen on kehittyneemmässä muodossa korvattava polttomoottorikulkuvälineet, sähkökin on tuotettava ennen kuin sitä virtaa pistorasiasta tai akusta. 
 
Maapallon väkiluku on Hauhon kunnan 140 vuoden olemassaolon aikana noussut 1,4 miljardista nykyiseen 6,7 miljardiin ihmiseen. Tämä asettaa koko maapallon ennenäkemättömän haasteen eteen. Parhaassakin tapauksessa meillä voi olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.
 
Jatkuvasti kutistuvalla ja samanaikaisesti täyttyvällä, rajallisten luonnonvarojen maapallolla tulee yhdyskuntien, asumisen ja liikenteen ja näiden vaatiman maankäytön suunnittelu entistä tärkeämmäksi ja haasteellisemmaksi. Kyse on paljon syvällisemmästä elintapojen ja elinympäristön muutoksesta kuin toistaiseksi osataan tai uskalletaan ennakoida. Suomessa ensisijainen vastuu tästä on vahvan ja säilyvän kunnallisen itsehallinnon perinteen mukaisesti kunnilla.

Nykyinen Hauho ja Hauhon historia eivät tietenkään katoa minnekään, vaikka Hauho omana kuntayksikkönään väistyykin 140 vuoden jälkeen. Kulttuurin ja historian kannalta ei Hämeenlinna tunnu lainkaan huonolta nimeltä ja paikalta. Ja  muutoinkin meidän tulee suhtautua kuntien syntymiseen, rajamuutoksiin ja yhdistymisiin luonnollisina kehitystä mukailevina ja sitä ohjaavina asioina. Kuntajaon syväjäädyttäminen johonkin määrättyyn ajankohtaan olisi sekin pysähtyneisyyden merkki ja taantumisen alku. 
 
Suomen kuntarakenne on ollut pitkään varsin vakaa, mutta viime vuosina se on ollut suurten muutosten kohteena. Enimmillään Suomessa oli itsenäisiä kuntia 603 vuonna 1944, tänään niitä on vielä 415  ja vuodenvaihteessa toteutuvien kuntaliitosten jälkeen 348. Paranevatko pidot kun kuntien määrä vähenee?
 
Tämä ainakin on valtakunnallisten päätöksentekijöiden keskuudessa vallitseva näkemys. Kunnissa näkemykset jakaantuvat paljon laajempaan kirjoon. Silti on huomattavaa että nytkin toteutuvat kuntien yhteenliittymiset tapahtuvat kaikki kuntien omien päätösten, ei valtiovallan käytettävissä olevien pakkokeinojen perusteella. Monien kuntien tilanne on ollut sellainen, että ristiriita kuntien tehtävien ja niiden käytössä olevien resurssien välillä on johtanut euron toimiessa konsulttina tarjouksiin, joille ei todellisuudessa ole ollut mahdollista sanoa ei.
 
Pakollisen vapaaehtoisuuden tie on ollut pakkoa parempi. Se on ministeriöjohtoista kirjoituspöytätyötä paremmin johtanut aidosti hyväksyttyihin ja toimivimpiin ratkaisuihin. Voi olla teoriassa totta, että kunnan asukasluvun tulisi olla vähintään kahdeksan tuhatta kuten vielä ennen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen käynnistämistä ajateltiin, tai nykyisen käsityksen mukaan vähintään 20 000–30 000, kunnan elinkelpoisuuden takaamiseksi ja kuntalaisten palvelujen järjestämiseksi, mutta elävässä elämässä poikkeukset molempiin suuntiin ovat tyypillisempiä kuin täsmälleen keskiarvoon osuvat tapaukset.
 
Isokokoisuus ei myöskään ole itsessään kunnan toimintakelpoisuuden tae silloin kun keskinäisriippuvuus naapureiden kesken kasvaa riittävän suureksi. Näen itse niin, että Suomessa juuri pääkaupunkiseudulla olisi ollut ja on edelleen yhtä suuri tai suurempi tarve kuntajaotuksen tarkistamiseen, kuin siellä missä ratkaisuja on saatu aikaiseksi.  

Kuntien yhteen liittämisen vaihtoehtona nähdään kuntien keskinäisen yhteistyön tiivistämisen. Ylikunnallinen yhteistyö onkin joka tapauksessa tarpeen, mutta se on myös tuttu veruke kuntajaotuksen tarkistamisen torjumisessa. Kuntajaotukseen puuttumaton yhteistyö voi tosiasiassa yhteen liittämisiä enemmän etäännyttää päätöksentekoa kuntalaisten suorasta ja avoimesta demokraattisesta ohjauksesta. Paljonko on kunnallisesta itsehallinnosta jäljellä silloin, jos jonkin kunnan menoista yli 80 prosenttia päätetään muiden kuin kunnan omien valtuutettujen toimesta?
 
Tämä on tietysti iso kysymys myös kuntien suhteessa valtiovaltaan. Kunnissa ei katsota hyvällä kuntien lakisääteisten tehtävien jatkuvaa lisäämistä silloin, kun valtiovalta ei samalla huolehdi kuntien taloudellisista edellytyksistä selviytyä näistä tehtävistään. Tärkeätä olisi saada kuntien ja valtion talouden suhteet edes vaalikauden pituiseksi ajaksi ennustettavalle pohjalle ja sellaisille, jossa kuntien tulopohja olisi mahdollisimman vakaa ja valtio ensisijaisesti kantaisi suhdannepolitiikan kustannukset. Tämä on peruste sille, että olen kannattanut yhteisöverotulojen ohjaamista valtiolle pienempää elinkeinopoliittista porkkanaosuutta lukuun ottamatta, sillä laskusuhdanteessa toteutuneet yhteisöverotulojen pudotukset ovat voineet saattaa monet niiden varaan nousukaudella ylimitoitettuja suunnitelmia tehneet kunnat suotta ahdinkoon.

Kuntien ja valtion suhteissa hiertää joskus myös paine lisätä valtion normiohjausta silloin, kun kansalaiset joutuvat keskenään hyvin eriarvoiseen asemaan kuntien mahdollisuuksien ja kenties halujenkin vaihdellessa sen suhteen, minkätasoisesti palvelut eri puolilla maata järjestetään ja jos jo saman asuntomarkkina- ja työssäkäyntialueen muodostavien naapurikuntienkin välillä on tässä suuria eroja. Tähän liittyy myös epätervettä kuntien välistä kilpailua tilanteessa, jossa työpaikat ja asuminen liian suuresti poikkeavat kuntarajoista. Edellä mainittuihin epäkohtiin tarttumisesta on kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa pitkälti ollut kyse.
 
Kuntajaon muutoksia ei tehtäisi jos ne merkitsisivät vain menetyksiä asianosaisille tai olisivat ylipäätään vain hallinnollista nollasummapeliä. Liitosta ei perustele täällä vain valtion antaman 12 miljoonan euron huomenlahjan kertarahastus, vaikka sillä samoin kuin hauholaisille tiedossa olevalla kunnallisveroprosentin laskulla on oma myönteinen merkityksensä. Kysehän on siitä, että aikana jolloin terveys- ja muitakin julkisia palveluita uhkaa monin paikoin rappeutuminen vahvemmat peruskunnat voivat tarjota kustannustehokkaita ja parempia palveluja kaikille, asuinpaikasta riippumatta. Näin voidaan myös tehostaa Hämeenlinnan alueen kilpailukykyä ja houkuttelevuutta asuin- ja työpaikkana ja investointien kohteena.

Alueiden kehityksen tukeminen ei ole mitään nollasummapeliä ja alueiden keskusten kilpailukyky on tärkeätä koko Suomen kehitykselle. Näiden kilpailukyky ei nyt eikä tulevaisuudessa perustu halpaan työvoimaan tai yritystukiin, vaan laajasti ja monipuolisesti erilaiseen osaamiseen, kulttuuriin ja viihtyvyyteen. Uudella Hämeenlinnalla on erinomaiset edellytykset pärjätä tässä kilpailussa.
 
Hauhon historia ei tietenkään pääty kuntaliitokseen eikä hauholaisten asioiden ajaminen ja hoitaminen siihen liioin lopu. 
 
Siksi toivotankin Hauholle ja hauholaisille sekä erityisesti kaikille hauholaisille valtuustoehdokkaille menestystä uuden Hämeenlinnan yhteydessä. 
 

kansanedustaja Erkki Tuomioja

 The contribution of smaller EU members to crisis management and conflict prevention

 On taking office as foreign minister in the spring of 2000 one of my very first functions was to write an article together with my collegue Anna Lindh which was published in Dagens Nyheter and Helsingin Sanomat. In our article we demanded that the EU must quickly develop its capabilities for civilian crises management.

  We invoked some of the latest crisis situations where rescue workers, police and other civilian crises management contributions where inadequately available when sorely needed. ”We are therefore convinced, that the EU must quickly become better at conflict prevention and crisis managent also with civilian instruments. Military forces are important, as when Swedish and Finnish soldiers are taking part at the UN’s behest in guarding the peace in the Balkans. But the most pressing needs are in the civilian sector. Different types of instruments are needed for humanitarian, miltary, police and state building. The EU’s strength lies in its access to so many different instruments. But we must coordinate them better and be able to deploy them more rapidly.”

  We also recalled the proposals by our predecessors, Tarja Halonen and Lena Hjelm-Wallin, to build up the EU’s capabilities to be able to take responsibility for the so-called Petersberg-task, and we followed with some more concrete proposals for what now should be done in the civilian sector.

  In November 2003 Anna’s successor Laila Freivalds and I published an article in Dagens Nyheter which made clear our readiness to strengthen the EU’s ability and means to conduct a vigorous common foreign and security policy in the new Constitutional Treaty. What we did not want was the possibility for a smaller group of countries to institutionalize a Common Defence without the EU as a whole being onboard.

  These examples witness the positive and constructive contribution that two of the EU’ smaller member states, Sweden and Finland, have made to developing of the EU’s crises management and conflict prevention capabilities. Not surprisingly we in our countries reagard Sweden and Finland as playing at least as important a catalytic role as France and the UK in bringing about the latest strenghtening of the ESDP.

 Sweden and Finland, as indeed Ireland and Austria, have also put both their money and troops where their mouths are. Finland has contributed more troops in relation to its population to UN Peacekeeping operations than any other country, and the other smaller EU states have also done their part. Moreover Finland is party to two of the EU’s rapid deployment Battle Groups, one where Germany has the lead and the other where Sweden is the lead nation. In this latter group are also Ireland and Estonia as well as Norway as a non-EU country. Sweden and Finland are also significant contributors to civilian crisis management as well.

 While small state contributions to crisis management are nor insignificant quantitavily, they are even more significant qualitatively. The smaller states usually have an advantage in their approach to crisis management in that they are seldom burdened by old colonial legacies, suspected of imperial designs or distrusted for hidden agendas. Usually, but not always: for example Belgians are not necessarily too welcome as peacekeepers in the Congo, and there are small states which may be suspected of acting as fronts for some superpowers. There are cases where not being member of a military alliance does have its advantages in crisis management, but non-Nato states like Finland and Sweden are happy to take part in Nato-lead operations when we judge our contribution is warranted and needed.

 That our contribution is usually welcomed testifies to the skills we have over the years developed and nurtured for crisis management operations. On defence Finland is increasingly the odd man out in Europe, being about the only country that has not only retained conscription, but where it is also applied so that 80 % of those subject to the draft class actually complete their military service. I am not a fan of armies or conscription, but I have come to appreciate the value of a conscripted army in crisis management operations, for which they are much more suitable than professional armies.

 90 % of the soldiers sent from Finland in crisis management operations are volunteer reservists, and their civilian capabilities, education and experience are put to as full use as possible in missions. It is no coincidence, that Finns are acknowledged to be particularly skilled in CIMIC operations involving civilian-military cooperation, including cooperation with civilian authorities as well as national and international NGO’s. Finnish troops are always required to respect local laws and culture and they will try to build trust and contacts with the local population whenever and where-ever possible. At the same time no-one has seriously questioned the military proficiency of our troops, whom we also seek to provide with the most suitable equipment.

Although I have mentioned four smaller EU member states I do not claim that the virtues I referred to are exclusive to smaller countries, or that all smaller countries share them. Being small does not automatically endow anyone with better moral qualities. As a historian I sometimes recall the events leading up to World War II in Europe where many of the smaller countries were happy to participate in the dismemberment of their neighbours before it was their own turn to be devoured by German and/or Soviet might.

 Nevertheless smaller countries do usually act more peacefully and responsibly if only because they have less wherewithall for unilateral power politics. The smaller you are the more you stress the importance of rerspecting international treaties and the principles of the international rule-of-law, correspondingly the easier it is usually to understand the limits of military power and recognize, that succesful crisis management calls for many other instruments. This is now part of Europe’s security strategy based on the understanding that the EU’s comparative advantage in crisis management lies in its ability to blend civil and military means in what is called ”the comprehensive approach”.

 Crisis management is necessary, but it always indicates that conflict prevention has failed. Much if not all that I have said about small countries and crisis management applies also to conflict prevention. But I will have to end on a note of regret concerning Finland. Unlike out Nordic partners we are still shamefully far from reaching the 0,7 % of GNP target for development aid, which at best is an essential contribution to conflict prevention.

Erkki Tuomioja MP

Anna Lindh memorial seminar Stockholm 11.9. 2008