Maisterispopulisti

Timo Soini kertoo kirjansa esipuheessa, että sen kirjoittaminen on ollut pitkäaikainen haave. Haaveen täyttymyksen tuloksena olemme saaneet yllättävän sympaattiset ja luettavat varhaismuistelmat 46-vuotiaalta itseään maisterisjätkäksi tituleeraavalta perussuomalaisten puheenjohtajalta. Sympaattisuus ei ole niinkään yllättävää, sillä Soini kuuluu eduskunnassa niihin poliitikkoihin, joilla ei ole vaikeuksia tulla kaikkien kanssa toimeen, eikä hän ole yleensä käynyt kilpailijoittensa ja vastustajiensa henkilöön käsiksi. Yllättävää on ennemminkin aika poikkeuksellinen avoimuus, jolla Soini käsittelee suhdettaan sellaisiin puoluetovereihinsa kuin Veikko Vennamoon ja Tony Halmeeseen, samoin kuin se ettei kirja ole myöskään mikään vaalikirja tai ohjelmajulistus.
 
Soini on tehnyt populismista poliittisen tavaramerkkinsä ja esittelee itsensä sekä populismista valtio-opin gradunsa tehneenä hyvää keskitasoa edustavana populismin tutkijana että käytännön populistina. En ole Soinin gradua lukenut, enkä vielä tämän kirjan perusteella hänelle kovin korkeaa arvosanaa tutkijana antaisi. Sen sijaan Soinin arviota itsestään parempana populistisena poliitikkona kuin tutkijana en kiistä. Populismi jää kirjan perusteella edelleen vain sanaksi tai enintään käyttäytymismalliksi vailla selkeää yhteiskunnallista ohjelmaa.
 
Veikko Vennamon lumo houkutteli 16-vuotiaan lukiolaispojan SMP:n jäseneksi vuonna 1979. Jo seuraavan vuosikymmenen alussa Soini pääsi lähemmin tutustumaan SMP:n – Sirkka, Minä ja Pekka – pyhään kolminaisuuteen puolueen nuorisotoimitsijana. Pekasta ei kirjassa oikein hahmotu kuvaa, mutta Sirkka saa jo laajemman ja yksiselitteisen myönteisen arvion Veikko Vennamon aliarvioituna taustavaikuttajana. Soinin mukaan Sirkka Vennamo olisi keksinyt SMP:n parhaat iskulauseet – ”Unohdetun kansan puolesta”, ”Sisulla ja sydämellä” – sekä torjunut Veikon pahimmat ylilyönnit ja yrittänyt pitää puoluetta koossa. Se ei ollut helppo tehtävä eikä Sirkkakaan siinä loputtomiin onnistunut, sillä Veikko Vennamon omavaltaisuus ja hänen usein puoluetovereitaan kohtaan osoittama avoin halveksunta johtivat toistuviin ristiriitoihin ja hajoamisilmiöihin. Soini ei mitenkään silottele vaan päinvastoin hyvin avoimesti kertoo Vennamon oikuista ja pimeästä puolesta, mutta loppusaldoksi jää kuitenkin hyvin positiivinen ja kunnioittava arvio.
 
Sitä että Vennamon esiintyminen ja politiikantekotapa oli viimeiseen saakka laskelmoitua, vaikka ei puoluejohtajan päreiden palaessa aina harkitusti toteutettua, ei Soini kiistä vaan pitää sitä nimenomaan itselleen esikuvallisena. Mutta oliko Vennamo politiikassaan myös tosissaan ja aidosti unohdetun kansan asialla vai omalla asiallaan, ja purkiko hän vain kaunojaan vanhaa maalaisliittoa ja Urho Kekkosta kohtaan? Useimmat Vennamon kanssa 70-luvulla vastakkain joutuneet eivät Vennamon aitoon kansanrakkauteen usko.
 
Tony Halmeen sekoilut – hölmöilyt, kuten Soini ne kuittaa – tulevat kirjassa laajasti läpikäytyä, inhimillistä ymmärrystä osoittaen ja tuomioita jakelematta. Armo ja anteeksianto ovatkin kunnon katolisia hyveitä. Suomen kaikkien aikojen ainoana (?) katoliseen kirkkoon kuuluvana ja uskostaan myös avoimesti puhuvana ja kirjoittavana kansanedustajana Soini on kaikkea muuta kuin perussuomalainen. Ehkä sekin osaltaan selittää sen, miksi Soinin johtamasta puolueesta ei ole tullut rasistisen populismin tyyssijaa, mistä kaikki saamme olla Soinille kiitollisia.
 
Huhtikuu 2008

 Odotuksia nostattavia muistelmien alkupaloja

SDP:n kansanedustaja Jacob Söderman täytti 70-vuotta maaliskuun 19. päivänä. Niitä jotka ilahduttivat häntä tervehdyksillään  ja onnittelukäynneillään Söderman puolestaan ilahdutti vastalahjana pienellä kirjalla, johon hän oli koonnut Oulunkylään liittyviä tarinoita lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Södermanin ensimmäinen muistelmakuva on toukokuulta 1941 jolloin hän kolmevuotiaana oli poimimassa lähimetsässä valkovuokkoja kun vakavat herrat mustassa autossa tulivat hänen kotiinsa. He kertoivat Södermanin isän menehtyneen, kun saksalaiskone oli Färsaarten pohjoispuolella pommittanut ja upottanut sen suomalaisen tankkilaivan, jonka kapteenina isä palveli. Koskettavaan tarinaan liittyy myös yhteiskunnallinen ulottuvuus, sillä Thordén-varustamo kieltäytyi maksamasta perheelle isän rästiin jääneitä loma- ja ylityökorvauksia. Asia järjestyi, kun äiti sai neuvon kääntyä Merimiesunionin legendaarisen johtajan Niilo Wällärin puoleen, jonka yksi puhelinsoitto varustamoon riitti korjaamaan asian. 41 vuotta myöhemmin Jacob Söderman oli Suomen hallituksen pohjoismaisena yhteistyöministerinä vihkimässä muistomerkkiä niiden 17 suomaisen merenkävijän muistoksi, jotka tuossa kaikkien sotalakien vastaisessa hyökkäyksessä kuolivat.

Muut muistelmakuvat käsittelevät Södermanin lapsuudenmuistoja, perhettä, koulunkäyntiä, urheiluharrastuksia ja jatsin löytämistä. Viimeinen luku kertoo 20-vuotiaan Södermanin varusmiespalveluksesta Uudenmaan jääkäripataljoonassa.

Jacke Söderman kirjoittaa eleettömästi ja hienoista itseironiaa viljellen tavalla, josta paistaa läpi lämmin humanismi. Esipuheessaan hän kertoo saaneensa virikkeen näiden muistelmaluonteisten tarinoiden kirjoittamiseen ja kokoamiseen – osa on aiemmin julkaistu Oulunkylälainen-lehdessä – käydessään viimeisen kerran tapaamassa Veikko Hellettä Nummelassa, jolloin hän lupaili kirjoittavansa omat muistelmansa. ”Toivottavasti ne kelpaavat näin aluksi. Katsotaan sitten tuleeko jatkoa.”

Liityn niihin, jotka ehdottomasti toivovat saavansa lukea jatkonkin. Ei vain kaiken sen vuoksi mitä myöhemmin kansanedustajana, oikeusministerinä, maaherrana, sekä eduskunnan että EU:n oikeusasiamiehenä ja 70-luvun suurten hyvinvointivaltiouudistusten keskeisenä taustavaikuttajana toimineella Södermanilla on kerrottavaa näistä tehtävistä, vaan myös siksi että saisimme lopulta myös kirjallisen kuvauksen siitä mitä Wolfgang Schüsselin ja Södermanin saamaan punaiseen korttiin johtaneessa legendaarisessa Itävallan ja Suomen parlamenttien välisessä jalkapallo-ottelussa oikein tapahtui.

 Huhtikuu 2008

Ruotsalaista realismia

Pierre Schorilla on takanaan pitkä ura keskeisenä Ruotsin sosialidemokraattien ulkopoliittisena asiantuntijana ja toimijana siitä alkaen, kun Olof Palme nimitti hänet Ruotsin ulkoministeriön poliittiseksi valtiosihteeriksi. Ruotsin hallituksessa hän oli viisi vuotta kehitysyhteistyöministerinä, sitten lyhyen aikaa europarlamentin jäsenenä ennen nimittämistään Ruotsin YK-suurlähettilääksi v. 2000. Hänen uusin kirjansa on eräänlainen muistelmateoksen ja pamfletin yhdistelmä, joka keskittyy hänen kauteensa YK:ssa sekä Yhdysvaltain roolin ja politiikan arviointiin.

Schori on Palmen poikia ja palaa toistuvasti miltei nostalgisesti aikoihin, jolloin Palme oli maailmalla tunnettu ja kantaaottava vaikuttaja. Myös Ingvar Carlssonin kanssa Schorilla oli läheinen yhteistyösuhde mikä säilyi myös sen jälkeen kun Carlsson otti naisen ulkoministeriksi ennen tehtävään jo valmistautunutta Schoria vuonna 1994. Sen sijaan Göran Perssonia kohtaan Schori esittää aika rajua kritiikkiä mm. tämän demonstratiivisesta ja jopa Ruotsin yksisilmäisintä Israelin ystävää Per Ahlmarkia jäljittelevästä Israel-myötäilystä, hampaattomasta USA-politiikasta sekä populistisista pakolais- ja EU:n itälaajentumista epäilevistä puheista. Entisistä sosialidemokraattisista ulkoministereistä Östen Unden ja Sten Andersson – jonka sukset menivät Perssonin kanssa pahasti ristiin – saavat erityisesti kiitosta, samoin kuin Anna Lindh, mutta vuonna 1994 ulkoministeriksi tullutta Lena Hjelm-Wallinia ei kirjassa edes mainita. Erityistä kiitosta saa tietysti myös ruotsalaisten oma vävypoika Kofi Annan, jonka henkilökohtaiseen ystäväpiiriin Schori kuuluu.

 Maailmanpolitiikkaa YK:ssa tai missä tahansa muuallakin käsittelevä kirjoittaja joutuu keskeisesti pohtimaan Yhdysvaltain roolia, maan tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Schorin kausi YK-lähettiläänä alkoi vuosi ennen terrorihyökkäystä New Yorkin kaksoistorneja vastaan, joiden romahtamista Schori seurasi virkahuoneensa ikkunasta. Sen jälkeen maailmanpoliittista agendaa hallitsi George W. Bushin julistama sota terrorismia vastaan ja Afganistanin ja Irakin käsittely YK:ssa.

Schori seurasi kasvavalla kriittisyydellä USA:n voimapolitiikkaa ja sitä, miten maa maanitteli, manipuloi ja uhkaili YK:ta saadakseen sen legitimoimaan hyökkäyksensä ensin Afganistaniin – mikä oli perusteltua ja oikeutettua – ja sitten Irakiin, jolle ei sen enempää ollut poliittista kuin laillistakaan oikeutusta. Jo YK:ssa nähtiin, ettei Bushin hallitus ollut kiinnostunut Hans Blixin johtamien joukkotuhoaseita jäljittävien asetarkastajien työstä vaan ainoastaan siitä, että saisi YK:sta jonkinlaisen valtakirjan suunnitelmilleen hyökätä Irakiin.

Hyökkäys Irakiin oli ollut Bushin ja Cheneyn tavoitteena jo ennen syyskuun 11. päivää ja terrorihyökkäystä yritettiin sitten tahallisen valheellisesti käyttää luomaan olematon linkki Al Qaidan ja Saddam Husseinin välille. Kuten nyt tiedämme, on Bush joutunut tunnustamaan, ettei sen enempää väitteille Saddamin joukkotuhoaseista kuin Al Qaida-yhteyksistä ollut katetta. Irak ei ollut enää – tai vielä silloin – uhka muiden maiden turvallisuudelle, vaikka Saddamin diktatuuri muutoin kuului maailman kammottavimpiin hallituksiin. Mutta kun Yhdysvallat sitten aloitti sotansa kelpasivat monet lähes vastaavat pahikset mukaan sen kokoamaan ”halukkaiden koalitioon”.

Schori seurasi läheltä sodan valmisteluja ja kertoo esimerkein siitä, minkälaisia menetelmiä ja uhkauksia amerikkalaiset käyttivät yrityksissään painostaa turvallisuusneuvoston jäsenmaita antamaan hyökkäykselleen valtuutus. EU-maista ja niiden johtajista Ranskan Chirac ja Saksan Joschka Fischer saavat Schorin kiitokset periaatteellisuudestaan ja pelottomuudestaan painostuksen edessä, kun taas brittien Tony Blair ja Espanjan Aznar ovat Schorin silmissä ansainneet maineensa Bushin sylikoirina. Ruotsin Göran Persson jää johonkin välimaastoon. Kun sota alkoi pääministeri tuomitsi valtiopäivillä hyvin yksiselitteisesti USA:n toimet kansainvälisen oikeuden vastaisina ja kansainvälistä turvattomuutta lisäävinä, mutta tyytyi sen jälkeen vaikenemaan.

Schori käsittelee ja arvioi myös kehitystä sekä Afganistanissa että Irakissa sotatoimien päättymisen jälkeen hyvin kriittisesti, samoin kuin EU:n lässähtänyttä aloitteellisuutta Lähi-idän rauhanprosessin eteenpäinviemiseksi.

Onko tämä anti-amerikkalaisuutta? Ei, vastaa Schori, joka tunnustautuu monessa suhteessa USA-faniksi sen jälkeen kun hän 14-vuotiaana teki ensimmäisen pitkän matkansa USA:n länsirannikolle. Schori suuntaa katseensa jo Bushin jälkeiseen aikaan, jonka uskoo tuovan parannusta transatlanttisiin suhteisiin. Mutta USA:n ja Euroopan arvoyhteisöön Schori suhtautuu kuitenkin realistisesti:

”Jatkuva puhe Atlantin ylittävästä arvoyhteisöstä ja konsensuksesta ei ole uskottavaa ja on toisinaan jopa valheellista ja kontraproduktiivista. Eurooppa edustaa toisenlaista yhteiskuntamallia, toisinaan myös toisenlaista maailmankuvaa, kuin USA. Me olemme vakaumuksellisia multilateralisteja ja tuemme johdonmukaisesti ja voimakkaasti Yhdistyneitä Kansakuntia, emme sotke Jumalaa tai vetoa häneen sisä- ja ulkopolitiikassa. Katsomme, ettei sivistysvaltioiden tule hyväksyä kuolemanrangaistusta, katsomme että  kaikilla kansalaisilla on oikeus ilmaiseen sairaanhoitoon ja opetukseen, ja ihmettelemme myös miksi EU:ssa on keskimäärin 87 ihmistä vankilassa 100 000 ihmistä kohden, kun USA:ssa luku on 685.”

”Pitäisi riittää, kun toteamme että meillä on ystävälliset suhteet, monia yhteisiä arvoja ja useita yhteisiä etuja, ja että vuoropuhelumme tulee painottua niihin asioihin, joista olemme sopineet yhdessä keskustelevamme ja mahdollisesti myös yhdessä ajavamme.”

Huhtikuu 2008

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 8.4.2008)

Viron johdon valinnat 1939 ja 1940 veivät maan itsenäisyyden

Oman historian käsittely ei ole yhdessäkään maassa helppo asia. Saksassa historioitsijat ja poliitikot ovat parhaiten kyenneet kohtaamaan oman vaikea menneisyytensä nk. vergangenheitsbewältigungin eli menneisyydenhallinnan merkeissä. Juuri 90-vuotispäivään viettäneessä Viron tasavallassa historian muistomerkit ja tulkinnat kuohuttavat edelleen, kuten Pronssisoturi-patsaan ympärillä käyty kiistely osoittaa. Virolaisten on vaikea myöntää sitä tosiasiaa, että virolaiset ovat eri aikoina olleet pahastikin jakaantuneita ja että maan omat johtajat myötävaikuttivat siihen, että Viro ilman pienintäkään vastarintaa antautui miehityksen edessä.

Virolaisten herkkyyden sai kokea Martti Turtola kun hän vuonna 2002 julkaistussa Konstantin Pätsin elämäkerrassa ei ainoastaan käsitellyt vuodesta 1934 Viroa johtanutta Pätsiä diktaattorina – toisin kuin Seppo Zetterberg kattavassa Viron historiassaan, jossa Pätsin hallinnosta ei d-sanaa käytetä – vaan myös hämäriä taloussuhteita Neuvostoliiton kanssa ylläpitäneenä pelurina, joka vuonna 1939 ja 1940 myöntyi viimeistä piirtoa myöten Neuvostoliiton vaatimusten edessä.

Martti Turtolan uusin kirja toistaa samat teesit kuin hänen Päts-elämäkertansa. Jos tuo kirja jo nosti melkoisen kohun Virossa niin samoin tekee aivan varmasti tämäkin teos, joka käsittelee Pätsin diktatuurin kakkosmiehen ja Viron sotavoimien ylipäällikön Johan Laidonerin osuutta vuosien 1939–40 tapahtumissa.

Turtolan toistuvasti ja selkeästi esittämä teesi on, että Päts ja Laidoner päättivät jo viimeistään vuoden 1939 alussa ottaa vakavasti harkittavaksi vaihtoehdoksi liittoutumisen Neuvostoliiton kanssa. Suomessa tunnetaan tätä nykyä hyvin lähetystösihteeri Boris Jartsevin Helsingissä 1938–1939 käymissä tunnustelevissa keskusteluissa  tekemät esitykset kahdenvälisistä turvajärjestelyistä rajatarkistuksineen, jotka Suomi yksiselitteisesti torjui. Samanaikaisesti Jartsev sai Hella Wuolijoen välityksellä tiedon siitä, että Viron oppositiojohtaja Jaan Tõnisson Pätsin ja Laidonerin jonkinasteisella valtakirjalla oli kiinnostunut Neuvostoliiton avusta ja suojeluksesta Saksan mahdollista aggressiota vastaan. Näin siitä huolimatta, että Laidoner vielä keväällä 1939 piti tiukkoja puolustustahtoa uhkuvia puheita, joiden yksiselitteinen osoite oli Neuvostoliitto.

Diktatorisesti hallitussa Virossa, jossa lehdet toimivat tiukasti sensuroituina ei puheiden pyörtäminen ollut hallitusvallalle hankalaa, ja kun Turtolan mukaan Päts ja Laidoner elokuussa juuri ennen Saksan Puolan sotaretken ja toisen maailmansodan alkua tekivät lopullisen ratkaisun vastarinnasta luopumisesta ja liittymisestä Neuvostoliiton turvallisuusetupiiriin ei sen läpivieminen ollut vaikeata. Kirjassaan Turtola hyvin yksityiskohtaisesti ja vakuuttavasti perustelee teesiään, joka on ainoa johdonmukainen selitys sille miten Laidoner ja Päts kaikissa vaiheissa aina Neuvostoliittoon liittymispyyntöä myöten toimivat Moskovan vaatimusten toteuttajina ja pitivät myös huolen siitä, että mitään vastarintaa tai oppositiota ei päässyt syntymään. Samalla hän yhtä perusteellisesti kumoaa jälkikäteen konstruoidut myytit, joilla Pätsin ja Laidonerin toimia on yritetty selittää esimerkiksi sillä, että Suomesta tai muualta ei pyydettyä tukea saatu tai että he laskivat voittavansa aikaa siksi kunnes Saksa aloittaisi sodan ja Viro vaihtaisi puolta Saksan suojelukseen.

Päts ja Laidoner eivät ratkaisujaan tehdessään voineet tietää, mihin ne lopulta johtaisivat eivätkä he ajatelleet niiden johtavan miehitykseen ja Neuvosto-Viroon. Vaihtoehtoja alistumiselle ei edes harkittu, vaikka vastarinnan mahdollisuudet eivät Turtolan mielestä ehkä olisikaan olleet niin toivottomia kuin jälkeenpäin on väitetty.

Turtola esittää näkemyksensä selkeästi ja perustellusti, tosin vähän myös sellaiseen sävyyn että hyökkäys on paras puolustus odotettavissa olevan rajun virolaiskritiikin edessä. Hän on voinut nojata kirjoittaessaan jo Päts-elämäkertaa varten tekemäänsä tutkimustyöhön ja ennen kaikkea sen jälkeen ilmestyneeseen Magnus Ilmjärven alun perin englanniksi kirjoitettuun väitöskirjaan Silent Submission.  

Ansioistaan huolimatta Turtolan työ jättää kuitenkin toivomisen varaa. Vuosiin 1939–1940 keskittyvä teos ei ole varsinainen Laidoner-elämäkerta, vaikka kenraalin aiemmatkin elämänvaiheet käydään kursorisesti lävitse. Perusteellisempikin työ olisi saattanut jättää päähenkilön yhtä tulkinnanvaraiseksi tai jopa arvoitukselliseksi kuin nyt on käynyt. Perusteellisempikaan arkistotutkimus tuskin kumoaisi Turtolan perusteesiä, mutta voi olla, että se silti täydentäisi ymmärrystämme lisäävällä tavalla näiden vuosien tapahtumien ja valintojen taustoja.

Maaliskuu 2008

(Julkaistu Kouvolan Sanomissa  26.3 2008)