Etusivu 2007
20.1.2007

Tytti Isohookana-Asunmaa, Virolaisen aika – Maalaisliitosta Keskustapuolue 1963−1981. Maalaisliitto-Keskustan historia 5., WSOY, 720 s., Porvoo 2006

1169284145_maalaisliitto.jpgKeskustan linjakamppailut

Maalaisliitto-keskustan historiankirjoitus on edennyt entiseen tiiliskivien tuotantotahtiin nyt viidenteen osaansa. Ajanjakso käy laajasti yksiin Johannes Virolaisen pitkän puoluejohtajakauden kanssa, joka alkoi Kouvolan puoluekokouksessa v. 1964 Virolaisen voittaessa täpärässä äänestyksessä edellisen puheenjohtajan V.J. Sukselaisen ja päättyi istuvan puheenjohtajan lähes yhtä täpärään tappioon Paavo Väyryselle Turun puoluekokouksessa v. 1980. Puolueen johtoon Virolainen nousi K-linjan tukemana, siitä hän lähti K-linjan kaatamana. 

Kirjan otsikkona Virolaisen aika on muodollisesti oikea, mutta se ei tarkoita sitä, että puolue olisi tämän ajan ollut hänen hanskassaan ja hänen näköisensä. Niin vahva persoonallisuus kuin Virolainen olikin, ei hän koskaan ollut kiistaton johtaja omassa puolueessaan. Päinvastoin: Virolaisen kauden alku oli kolmen tohtorin valtataistelua ja loppu kahden tohtorin ja yhden tulevan sellaisen. Virolainen ja Ahti Karjalainen olivat koko kauden keskeiset hahmot, alkupuolella syrjäytetty Sukselainen oli  vielä kolmantena pyöränä, mutta hänet korvasi jo kohta eduskuntaan v. 1970 noustuaan nuori ”tahtopoliitikko” Paavo Väyrynen. Näiden lisäksi taustavaikuttajana toimi koko ajan maalaisliiton riveistä presidentiksi noussut neljäs tohtori Urho Kekkonen.

Ns. presidenttipeli hallitsi lähestulkoon koko aikakautta. Kirja huipentuu keskustan ylimääräiseen puoluekokoukseen syksyllä 1981, jossa Virolainen löi selvästi K-linjan ja koko puolueen johtoeliitin tukeman Ahti Karjalaisen presidenttiehdokasasettelussa. Kaikki tätä edeltäneet kähminnät ja taistot on Isohookana-Asunmaan tekstissä käyty kiitettävän avomielisesti ja osin uuvuuttavuuteenkin saakka yksityiskohtaisesti lävitse. Tuonaikaisen valtataistelun asetelmat ja tapahtumien kulku on tietysti ollut pääpiirteissään jo omana aikanaankin tunnettu, mutta en silti olisi osannut aavistaa, miten ryhmäkuntaisesti organisoitua keskustan johtaminen oli. Ns. K-linjan toiminta muistuttaa järjestäytymisasteeltaan ja menettelytavoiltaan SKP:n silloisen taistolaisvähemmistön toimintaa. Uutta ei ole se, että K-linja ja SKP:n vähemmistö pelasivat yhteen politiikassa erityisesti presidenttikysymyksen merkeissä, mutta kylläkin se, että tätä varten oli olemassa myös säännöllisesti kokoontunut keskustelupiiri, jossa istuivat mm Eino Uusitalo, Paavo Väyrynen, Matti Kekkonen, Eino S. Repo, Urho Jokinen ja Taisto Sinisalo.

Yhdistävä piirre oli mm. kuuliainen suhtautuminen Viktor Vladimirovilta ja muilta Neuvostoliiton edustajilta saatuun opastukseen, kuten kirjassa avoimesti kerrotaan. Yksi huipentuma tästä on vaikkapa Isohookana-Asunmaan kirjassa lainaama Urho Kekkosen päiväkirjamerkintä keskustelusta Vladimirovin kanssa 17.12. 1979: ”Sovittiin J.V.:n  [Virolaisen] paikalle Väyrynen [kepun] puheenjohtajaksi.”

Isohookana-Asunmaan kirjassaan johdonmukaisesti kepun ”vasemmistoksi” kutsuman K-linjan toiminnan rinnalla kepun ”oikeiston” toiminta vaikuttaa epäsystemaattisemmalta ja reaktiivisemmalta. Yhtenäinen ei toki ollut K-linjakaan, vaan esim. Paavo Väyrynen pelasi sen suhteen alusta alkaen koko ajan omaa peliään, jonka hallitseva ajatus oli Väyrysen oman poliittisen uran edistäminen. Väyrynen oli valmis tarjoamaan itseään ”kompromissiehdokkaaksi” presidentinvaaleihin jo 1981, mutta ajatus ei ottanut tulta.

Tällainen raadollisen avoin historiankirjoitus on ymmärrettävästi herättänyt keskustalaisissa vähän nikottelua. Arvostelijat muistuttavat, että tämän poliittisen kähminnän taakse hukkuu se, miten keskustapuolue kuitenkin oli samanaikaisesti elävä ja toimiva joukkoliike-puolue. Ei kirjassa tätäkään puolta ole sivuutettu, sillä tärkeimmät järjestötapahtumat ja asiat käydään myös, tosin ehkä enemmän historiikintekijän kuin tutkijan otteella lävitse.

Totta kuitenkin on, että kirjan yksityiskohtainen perusteellisuus jättää metsän puiden taakse. Kirja olisi kaivannut jonkinlaisen kattavan tutkimuslinjoituksen ja sen pohjalta tehdyn kokoavan yhteenvedon. Samoin olisi voinut toivoa vennamolaisuuden ja SMP:n nousun laajempaa analyysia.  Mutta tilan tekeminen tällaisille asioille jättämällä pois edelleen arkaluontoisiksi tai kiusallisiksi koettuja asioita ja vaiheita tai niiden käsittelyn ylimalkaistaminen ei olisi ollut mikään parannus, päinvastoin.

Kirjassa on monia mielenkiintoisia isoja ja pienempiä pikantteja tosikertomuksia. Yksi on Jouko Loikkasen puoluetoimistossa v. 1966 käynnistämä ns. salkkuoperaatio. Kyse oli laajan, viime kädessä koko Suomen maaseutuväestön kattavan rekisterin keräämisestä. Sen kokoaminen aloitettiin syrjäseutujen kepun vahvimmilta kannatusalueilta, joilla tarkoin tunnettiin jokaista tölliä myöten kuka mitäkin kannatti ja minne ihmiset muuttivat. Rekisterisalkkua olisi hyödynnetty paitsi poliittisessa työssä myös kaupallisesti. Piirien toiminnanjohtajille annettiin ohjeet ryhtyä kokoamaan alueiltaan tiedot ihmisistä ja heidän puoluekannastaan, pankkisuhteistaan, metsä- ja pelto-omistuksesta,  ammatista, perhesuhteista, palkollisilta asemasta yrityksessä sekä heidän työnantajansa puoluekannasta. Puoluesidonnaisuuden aste tuli myös kartoittaa ja samoin merkitä kortteihin erillishavaintoja. Merkintöjä kertyikin tyyliin ”häilyvä”, ”kulkuri”, ”kova laestadiolainen” jne.

Salainen operaatio olisi julkisuuteen tulleena herättänyt monenlaisia reaktioita, vaikkei silloin vielä ollut nykyisenkaltaisia lakeja tietosuojasta. Operaatio osoittautui työteliääksi sekä aikaa ja rahaa kuluttavaksi ja vei resursseja normaalimmalta puoluetoiminnalta ilman, että kukaan havaitsi epätäydelliseksi jääneen rekisterin tuottaneen mitään hyötyä. Hanke haudattiinkin hiljalleen Loikkasen jätettyä puoluesihteerin tehtävät. Sitä mihin rekisteri lopulta päätyi ei Isohookana-Asunmaa kerro.

Kirjaan on löytänyt tiensä myös tieto siitä, miten keskustan korkeakoulupoliittiseksi työrukkasekseen perustama Edistyksellinen Tiedeliitto joutui puolueen ja opetusministeriön avustuksista huolimatta vaikeuksiin rahoitettuaan toiminnanjohtajansa Hannele Pokan ”oikeustieteen lisensiaatin opintoja budjettiinsa nähden mittavin stipendein”.

tammikuu 2007

17.1.2007

Puheenvuoro ”Northern Dimension and Nordic Cooperation” -konferenssissa, Hanasaari, Espoo, 17.1.2007

 

Mr Chairman, Ladies and Gentlemen,

I am very pleased that the Northern Dimension is the theme of this seminar, which opens the Finnish chairmanship of the Nordic Council of Ministers. The Nordic countries have been the driving force in the development of the Northern Dimension. The Nordic Council of Ministers has over the years successfully developed activities in our neighbouring areas of Northwest Russia and the Baltic States and has been a trustworthy partner in Northern Dimension cooperation.

The renewal and transformation of the Northern Dimension was one of the successes of the Finnish EU Presidency last autumn. The leaders of the EU, Iceland, Norway and the Russian Federation met on November the 24th in Helsinki at the Northern Dimension Summit. It was the first time that a Northern Dimension meeting was organized on such a high level. The purpose of that historic event was to launch the new common Northern Dimension policy. The Summit endorsed the new Northern Dimension basic documents: the Policy Framework Document and the Northern Dimension Political Declaration, which transformed the Northern Dimension into a common policy involving the EU, Iceland, Norway and Russia. These documents, which are of a permanent nature, will now guide the Northern Dimension work in the years to come. In this connection, I would like to extend my thanks to the Northern Dimension partners for their excellent cooperation and their valuable support for the Finnish EU Presidency during the whole renewal process.

The purpose of the renewal of the Northern Dimension policy was to invigorate the policy and to strengthen the commitment of all the partners involved. Finland set the development of the Northern Dimension as one of its EU Presidency objectives at an early stage. The process of consultation and planning of the future of the Northern Dimension started more than two years ago. It soon became evident that what the Northern Dimension needed was joint ownership. The joint ownership required transformation of the Northern Dimension into a genuinely common policy engaging the EU and the non-EU countries in the region: Iceland, Norway and the Russian Federation.

The fact that the Northern Dimension is now genuinely a common policy involving the EU, Iceland, Norway and Russia is the most important new aspect of the updated Northern Dimension compared with the previous policy. We hope that the joint ownership will encourage all partners to actively launch initiatives to develop practical cooperation and provide the cooperation with the necessary financial and other resources. We are pleased to note that Russia has already come up with ideas on possible joint projects.

Another important feature of the renewed policy is that the Northern Dimension is now closely linked to the EU-Russia cooperation. The Northern Dimension will be a tool for the implementation of the road maps concerning the EU-Russia Common Spaces. The Northern Dimension offers an instrument for pilot activities in the implementation of the Common

Spaces in the Northern Dimension region. It is also notable that the Northern Dimension opens a door for Norway and Iceland to participate in this work in matters relevant to the Northern Dimension. This means that the renewed Northern Dimension will enhance not only EU-Russia cooperation, but also the EU’s cooperation with Norway and Iceland.

The Northern Dimension mechanisms will be strengthened to reflect the new common policy. The new expert-level Steering Group, composed of representatives of the EU, Iceland, Norway and Russia, is to provide continuity between the Ministerial and Senior Officials’ Meetings. We hope that this group will start its work without delay to ensure that the policy will be put into practice. The Steering Group should, for example, discuss the arrangements for the next Northern Dimension Senior Officials’ Meeting and how to advance the recommendations of the Political Declaration.

                                                                                                                                  

Ladies and Gentlemen,

The basic objectives of the Northern Dimension remain unchanged: namely to strengthen stability, wellbeing and sustainable development in northern Europe. The Northern Dimension underlines the importance of concrete cooperation between the EU and Russia and the other countries in the region in addressing common challenges and opportunities. This benefits not only the countries in the region, but the whole of Europe.

The Northern Dimension continues to be part of the EU’s external and cross-border policies. It focuses on Northwest Russia, the Baltic Sea and the Arctic and subarctic areas including the Barents region. With the observer status of Canada and the United States, the Northern

Dimension also provides a frame of reference for intensified transatlantic cooperation especially in issues related to Arctic regions.

The Northern Dimension cooperation comprises not only cooperation between the EU and other partners at governmental level, but also cooperation at regional, sub-regional and local level. The northern regional councils: the Nordic Council of Ministers, the Council of the Baltic Sea States, the Barents Euro-Arctic Council and the Arctic Council, continue to play an important role in the planning and implementation of activities. We hope that the renewed policy will promote cross-border cooperation, including the work within the new Neighbourhood Programmes. We also hope that it will facilitate the cooperation efforts of non-governmental organizations, universities and research institutions as well as those of the business and trade union communities.

After the endorsement of the new policy documents it is now time to focus on practical implementation of the policy. The partnerships are a central part of concrete Northern Dimension cooperation. In the Northern Dimension Political Declaration, the partners – the EU, Iceland, Norway and Russia – express their willingness to continue and further develop the Northern Dimension partnerships, the Environmental Partnership and the Partnership in Public Health and Social Wellbeing.

The Environmental Partnership is a success story. Its projects benefit the environment of the whole region, the Baltic Sea in particular. To secure the implementation of the planned projects, the European Commission and several EU countries have indicated their readiness to contribute to the replenishment of the Environmental Partnership Fund this year. Finland decided last autumn to contribute an additional 6 million euros to the environmental window of the Partnership Fund. However, more funding is needed to make it possible, among other things, to start the last phase of cleaning the waste water that still flows into the Baltic Sea from the St. Petersburg region.

Also, the Partnership in Health and Social Wellbeing needs our continued attention and support. The health and social wellbeing of our citizens is not only a human or social issue. It is also a precondition for the sustainable economic development of the region. The Nordic countries have played an important role in this Partnership from the very beginning. The concrete support and active participation of the Nordic Council of Ministers in the Partnership is highly appreciated.

The Northern Dimension Political Declaration gives the Senior Officials the task of examining the possibility to establish a Northern Dimension Transport and Logistics Partnership. Such a partnership would serve the increased transport needs and economic development of the region and benefit the whole of Europe. The focus could be on the northern main axes and cross-border infrastructure, on the motorways of the Baltic region, on the development of requisite ports and inland navigation, on efficient logistical chains, on trade facilitation and customs procedures and on the elimination of obstacles in freight transportation. Financial institutions would have an active role in the establishment of the partnership and in the identification of projects, together with the other partners. The relevant experts should now study all aspects of such a partnership and make recommendations to the next Senior Officials Meeting. Finland is ready to actively contribute to this work. The Finnish Ministry of

Transport, together with the Nordic Investment Bank, is planning to organize an expert workshop this spring.

Energy efficiency and renewable energy are also mentioned in the Northern Dimension Political Declaration as areas where there is need for enhanced cooperation. In this context Finland has underlined the need for small and medium-sized environmental and energy efficiency projects in Northwest Russia, particularly in the municipal services sector. The Northern Dimension Environmental Partnership could provide an efficient cooperation structure also for these projects. The Environmental Partnership already has some large energy efficiency projects in its project pipeline (Kaliningrad and Murmansk district heating projects), but there is also a huge need concerning district heating in smaller towns and in villages. In developing small and medium-sized projects the experience of the Nordic Environmental Financing Corporation, NEFCO, would be beneficial.

Ladies and Gentlemen,

The Northern Dimension policy is now entering a new phase. As a common policy involving the EU, Iceland, Norway and Russia, it provides a strengthened framework for all the Nordic countries to cooperate on an equal basis. The Nordic countries should use this opportunity and actively develop initiatives for concrete cooperation that would benefit the region and Europe as a whole. The expertise of the Nordic Council of Ministers and other Nordic institutions in regional cooperation is of utmost value in this work. But that is not enough – a strong input is needed also from the Commission and the other countries of northern Europe. Let us start the work now and let us do it together.

12.1.2007

Puheenvuoro Tieteen päivien avaustilaisuudessa. Helsinki, 10.1.2007

Arvoisat kuulijat!

Vaikka inhimillisen tiedon ja ymmärryksen kasvattaminen on itsessään tieteen arvokas päämäärä, niin vain harva meistä katsoo tekevänsä tiedettä vain sen itsensä vuoksi. On luonnollista että toivomme tuottamamme tiedon ja ymmärryksen muuntuvan myös työkaluiksi niille, jotka pyrkivät tekemään maailmasta ihmisille paremman paikan elää.

Siksi monet haluavat nimenomaisesti ylittää tieteen ja politiikan välisen rajan ja osallistua itse politiikan suunnitteluun ja tekemiseen. Jotkut tekevät sen siitä lähtökohdasta, että tieteellinen tieto ja sen johdonmukainen ja järkiperäinen soveltaminen on avain yhteiskunnallisen muutoksen hallintaan toivotulla tavalla.

Tämän voi helposti tunnistaa valistuksen hengessä tapahtuvaksi yhteiskunnalliseksi insinööritaidon soveltamiseksi. Se oli pitkään yleisesti hyväksytty ja vallitseva ajattelutapa, jonka kuitenkin postmoderni aikamme on asettanut kyseenalaiseksi. Pisimälle viety kritiikki näkee Zygmunt Baumanin tavoin yhteyden edistysuskoisen ja valistushenkisen järkiperäisen muutoksen tavoittelun ja 20. vuosisadan keskitysleirien välillä. He haluavat rajata tieteellisen rationalismin politiikan ulkopuolelle.

Tällaisen yhteyden näkeminen rationalismin ja kansanmurhien välillä voi olla filosofisesti mahdollista, ja hyvien aikeiden ja ihanteiden voidaan soittaa toisinaan johtaneen totalitarismiin ja rikoksiin ihmiskuntaa vastaan. Tällainen yhteys ei kuitenkaan ole automaattinen ja väistämätön, eikä siitä seuraa että edistysuskoiset ihanteet tulisi julistaa vaarallisiksi. Ihanteiden hylkäämisen asemesta meidän tulee analysoida sitä, miksi, miten ja millaisissa olosuhteissa ne voidat johtaa aivan päinvastaisiin tuloksiin.

Sille että arvot vaikuttavat tutkijoiden työhön yhteiskuntatieteissä emme voi mitään. Raja on tässä kohdin, jos ei nyt veteen piirretty viiva, niin kuitenkin epäselvä ja läpipäästävä. Mutta vaikka arvovapaa tiede ei olisikaan mahdollista on siihen kuitenkin pyrittävä, mikä paradoksaalisesti onnistuu paremmin silloin, jos arvot avoimesti tunnustetaan.

Se että tieteellisen tiedon hyödyntäminen yhteiskuntapolitiikassa on vaikeata ja sillä on joka tapauksessa vain rajalliset mahdollisuudet ei saa johtaa turhaan pidättyvyyteen tutkimustiedon käytössä politiikanteon apuvälineenä. Politiikanteko perustuu tietenkin aina päätöksentekijöiden arvoihin ja mielipiteisiin, eikä ole olemassa tieteellistä tapaa jolla voitaisiin osoittaa arvot itsessään oikeiksi tai vääriksi. Tämä ei kuitenkaan ole este sille, etteikö tieteellistä tutkimusta voi ja tule käyttää yhteiskuntien parempaan ymmärtämiseen ja politiikkavaihtoehtojen seurausten arviointiin.

Päätöksentekijöillä tulee olla käytössään niin paljon tutkittua tietoa, tervettä järkeä ja kriittisessä vuorovaikutuksessa testattuja arvopäämääriä kuin mahdollista. Kaikkia näitä on tarjolla, ainakin jossain ja johonkin aikaan, mutta valitettavasti ei välttämättä siellä missä ja silloin kun politiikkavalintoja ja päätöksiä tehdään.

Yhteiskuntatieteitten arvostus ja käyttö ovat vaihdelleet. Tieteellinen lähestymistapa näyttää olleen suuremmassa arvossa ja käytössä silloin, kun sosiaalipolitiikkaa kehitettiin ja laajennettiin hyvinvointivaltioiden sodanjälkeisinä rakennusvuosina. En ymmärrä miksi sosiaalitutkimuksen hyväksikäyttö olisi jotenkin vähemmän tärkeätä silloin, kun säästöt, leikkaukset ja supistukset on pantu työjärjestyksen kärkeen.

Tämän ei ainakaan pitäisi johtua resurssien puutteesta, vaan pikemminkin syynä on yleisempi epäluulo yhteiskuntatieteitä kohtaan. Oma osuutensa tähän on myös kommunismin romahduksella, jonka seurauksena koko ajatus social engineeringin nimellä kutsutusta kokeellisesta ja valvotusta yhteiskuntapolitiikasta on haluttu nähdä epämuodikkaana ja epätoivottavana.

Mutta myös suunnittelematon ja tutkimukseen perustumaton yhteiskuntapolitiikka on oman lajinsa social engineeringiä, eikä se voi olla lähtökohtaisesti parempaa kuin suunnitelmallinen ja tutkimusta hyväksikäyttävä politiikka demokraattisessa yhteiskunnassa. Esimerkeistä käyvät Reaganin kaudella aloitetut suurimittaiset veronalennukset tai Chicagon poikien Chilessä lanseerama eläketurvan markkina-altistaminen eivät ole missään perustuneet tutkimukseen, vaan uskomuksiin ja arvoihin, erityisenä uskonkappaleenaan ns. Lafferin käyrä, joka väittää verotulojen kasvavan kun veroja tarpeeksi alennetaan.

Vaikka vastuu tieteitten käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä on poliitikoilla, voidaan myös kysyä ovatko yhteiskuntatieteitten harjoittajat itse tähän osasyyllisiä alistuessaan vähin äänin yhteiskuntatieteiden arvonalennukseen?

Esim. sosiaalipolitiikan ja verotuksen kannustus- ja työllisyysvaikutukset ovat keskeisiä tutkimusaiheita. Olemassaolevan tutkimuksen tuntemattomuus ja haluttomuus käynnistää uutta ei ole kuitenkaan estänyt sen enempää poliitikkoja, kolumnisteja kuin korkeinta virkaeliittiäkään ajamasta kauaskantoisia politiikkamuutoksia ja esittämästä varmoja mielipiteitä niiden seurauksista.

Monet sosiaalipolitiikasta vastuulliset sektorivirkamiehet pyrkivät yleensä perustamaan esityksensä käytettävissä olevaan tutkimukseen, mutta tällä ei näy olevan juurikaan arvoa silloin kuin asiat siirtyvät finanssiministeriöiden käsittelyyn. Tämä ei koske vain suhtautumista sosiaalitutkimukseen, vaan myös taloustieteen käyttö on rajoitettua ja valikoivaa.

Tieteen ja tutkimuksen väheksyminen on yhtä turmiollista kuin sokea tieteisuskokin, niin kauan kun tunnustamme ettei tieto itsessään koskaan tule mitätöimään niiden eettisten arvovalintojen merkitystä, joihin tiedon hankinta, arviointi ja käyttö aina perustuvat.

Tutkittu tieto on niin arvokas väline päätöksenteossa, että sen tulisi aina olla saatavilla vaikka päätöksentekijät eivät sitä käyttäisikään, tai kokisivat sen suorastaan kiusalliseksi.

Hyvät kuulijat!

Samalla kun olemme huolissamme poliitikkojen ja päätöksentekijöiden riittämättömästä kiinnostuksesta tutkimustiedon hyväksikäyttöön päätöksenteossa, emme välttämättä ole tyytyväisiä silloinkaan, kun päätöksentekijät alkavat liiaksi kiinnostua tieteistä, tai ainakin sitä tuottavasta korkeakoululaitoksesta.

Opiskelu suomalaisissa julkisin varoin kustannetusta korkeakoululaitoksessa on maksutonta ja sen puitteissa harjoittettu tutkimus on valtaosaltaan myös verovaroin kustannettua. On siten ymmärrettävää, että yhteiskunta odottaa ja saa tälle panostukselleen vastiketta. En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että kaikki se mitä nyt esitetään korkeakoulujen ja tutkimuksen tulosvastuun paremmaksi toteuttamiseksi ja tuottavuusohjelmien täytäntöönpanemiseksi on perusteltua.

Suomi sijoittuu tunnetusti kansainvälisten kilpailukykyvertailujen kärkeen. Monet kauneuskilpailut kertovat myös sen, että Suomessa on yksi maailman vähiten korruptoitunieta ja tehokkaimpia julkisia hallintoja. Samoin opetus- ja tutkimustoimen saavutukset arvostellaan korkealle. Sen vuoksi onkin ihmeteltävä sitä innokkuutta, jolla jotkut haluavat päästä tuhoamaan näitä saavutuksia.

Viittaan valtiovarainministeriössä kehitettyyn julkisen hallinnon ns. tuottavuusohjelmaan. Kukapa olisi eri mieltä siitä, että myös julkisella sektorilla on parannettava tuottavuutta rakenteita ja toimintatapoja uudistamalla sekä tietotekniikan käyttöä tehostamalla, vaikkei tuottavuuskäsite ole sellaisenaan siirrettävissä kalossitehtaalta esim. hoiva- tai opetustyöhön. Tosiasiassa tuottavuus on kuitenkin valitettavan monelle ohjelman laatijoista vain veruke, jolla ajetaan aivan muita tavoitteita, ilman siihen saatua nimenomaista poliittista valtakirjaa.

Ohjelmalla ei välttämättä tavoitella säästöjä vaan sitä, että henkilöstö vähenee, vaikka toimintoja vain ulkoistettaisiin. Kaiken kaikkaan näyttää, jos ei nyt suoraan tavoitteena niin kuitenkin tuloksena, olevan se, että kaikki yksityisen sektorin työpaikkavitsaukset pätkätöistä eläketurvattomuuteen ja keskinäisestä kyräilystä optioihin olisi tuotava myös julkiselle sektorille.

Kuitenkin tulospalkkioajattelu voi julkisessa työssä tuottaa usein enemmän epäkohtia kuin todellisia hyötyjä, mistä helpoiten löytää esimerkkejä juuri opetus- ja tutkimustoimesta. Ja jos jokin oppilaitos tai virasto on aikanaan sijoitettu arkkitehtoonisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin ja edustaviin tiloihin niin ”markkinavuokria” perimällä on pidettävä huoli siitä, ettei tuollainen voi kauaa jatkua.

Kaiken tämän ymmärtäisi paremmin, jos Suomen hallinto todella olisi tehotonta, korruptoitunutta ja kansalaisia huonosti palvelevaa. Varmasti kaikissa kohdin on aina parantamisen varaa – myös opetuksen ja tutkimuksen organisoinnissa – mutta talkoisiin ei tule ryhtyä nyt hallitsevassa hengessä. Rajansa kaikella, tässä tapauksessa itsetarkoituksellisella tulosvastuuintoilulla.

3.1.2007

Yrjö Varpio, Väinö Linnan elämä, WSOY, 704. s., Porvoo 2006

1167825300_vainolinna.jpgTiiliskivi tiiliskivien kirjoittajasta

Eläköityneen tamperelaisprofessorin Yrjö Varpion kirja Väinö Linnasta ei ole ensimmäinen ja tuskin myöskään viimeinen Tuntemattoman ja Pohjantähden tekijästä kirjoittu teos, mutta voi hyvin jäädä yksien kansien välissä perusteellisimmaksi Linna-esittelyksi. Selvitetyksi eivät tule vain Linnan oman elämän vaiheet ja se, miten hänen kirjansa ovat syntyneet, vaan ennen muuta kirjojen saama vastaanotto ja niiden merkitys. Aineistoa ja näkökulmia on tarjolla kenties liiankin kanssa, ja voi ihmetellä, miten Varpio olisi urakastaan selvinnyt jos Linna ja hänen perikuntansa eivät olisi hänen kirjeenvaihtoaan ja muuta kirjallista jäämistöään hävittäneet. Hyvää kirjassa silti on, ettei ihminen Väinö Linna Varpion käsittelyssä jää instituutio Väinö Linnan musertamaksi.

Linnan ansioita kirjailijana voi arvioida ja arvottaa, mutta hänen asemansa määrittäminen niiden perusteella Suomen kirjallisuudenhistoriassa on jokseenkin mahdotonta. Näin siksi, että hänen tuotantonsa merkitys omassa ajassaan suomalaisten historianhallinnalle ja itseymmärrykselle on joka tapauksessa kasvanut suuremmaksi kuin mihin hän vain kirjallisten ansioittensa perusteella olisi yltänyt, mikä toteamus ei sisällä jälkimmäisten minkäänlaista väheksyntää.

Varpion teos muistuttaa siitä, ettei Linna koskaan ollut yksiselitteisesti kiitetty kirjailija. Toini Havu – jota harva tuskin muistaa muusta kuin Tuntemattoman tylystä teilauksesta Helsingin Sanomissa – ei ollut ainoa Linnaan happamasti suhtautunut kriitikko. Linnan kohtaama kritiikki – kuin myös kannustus – tuli hyvin erilaisilta suunnilta. 50-luvun modernistit (Anhava, Lounela ym., mutta myös Arvo Salo) suhtautuivat Linnaan pilkallisesti, monet isänmaallis-oikeistolaiset kenraalit ja pienemmät upseerit pitivät häntä Suomen kunniakkaan armeijan pilkkaajana, ja alunperin myös kansandemokraateilla oli vaikeuksia kiitellä Linnaa.

”Vuosituhannen lopun tunnettu mediapatriootti” Adolf Ehrnrooth teroitti panssarirykmenttinsä upseeristolle puhuttelussa, että Tuntematon sotilas oli ”pilkkakirjoitus Suomen armeijasta”. Kaikki upseerit eivät alun alkaenkaan ajatelleet näin, eikä kestänyt kauankaan, kun kirja otettiin jo kadettikoulun oppimateriaalin joukkoon. Alkuperäisiin Linnan kiittäjiin kuului hivenen yllättäen myös V.A. Koskenniemi (jolla oli oma kanansa kynittävänä Linnaa vierastaneiden modernistien kanssa) ja Kauko Kare. Pohjantähden aikoihin Kare oli jo livennyt Linnan tukijoukoista, joihin taas Arvo Salo liittyi kun Linnasta vähitellen tuli suomalaisen sosialidemokratian (puolueeseen kuitenkin sitoutumaton) kunniakirjailija.

Vuosikymmenten tuoman etäisyyden valossa Linnaan liittyneet kirjasodat alkavat tuntua väljähtäneeltä historialta, mutta sen perusteella ei kuitenkaan kannata aliarvioida niiden merkitystä ja pysyvämpää vaikutusta. Nykymaailmassa on vaikea uskoa, että mikään kirjallinen tuote enää voisi vaikuttaa yhtä voimakkaasti ja pysyviä jälkiä jättäen kuin mihin Linna kirjoillaan kykeni.

Linna ei koskaan saanut kirjallisuuden nobelia, vaikka sitä aikanaan hehkutettiin yhtä voimakkaasti kuin Ahtisaaren toistaiseksi saamatta jäänyttä rauhan-nobelia. Tämän pitäminen suurena vääryyteenä on kuitenkin suhteetonta. Vaikka Linna käännösten määrän ja niiden painoslukujen perusteella kuuluu maailmankirjallisuuteen, oli hän sittenkin niin suomalainen ja suomalaiseen todellisuuteen sitoutunut kirjailija, etteivät edes paremmat käännökset olisi häntä nobelistien panteoniin nostaneet. Vain Ruotsissa Linna ylsi läheskään samanlaiseen maineeseen (ja painoksiin) kuin Suomessa, kiitos Nils-Börje Stormbomin työn Tuntemattoman sotilaan ruotsintajana ja muutoinkin Linnan väsymättömänä agenttina. Ruotsi oli tietysti myös se maa Suomen ulkopuolella, jossa suomalainen sosiaalinen todellisuus Linnan kuvaamana oli helpoimmin ymmärrettävissä.

tammikuu 2007

3.1.2007

Mitä julkiselta hallinnolta odotamme? Kolumni, Uutispäivä Demari 3.1.2007

Paitsi että Suomi tunnetusti sijoittuu kaikkien eri kansainvälisten  kilpailukykyvertailujen kärkeen, antavat samanlaiset kauneusvertailut myös sen tuloksen, että Suomessa on yksi maailman vähiten korruptoituneta ja tehokkaimpia julkisia hallintoja.  Sen vuoksi onkin ihmeteltävä sitä innokkuutta, jolla jotkut haluavat päästä tuhoamaan jälkimmäistä.

Viittaan valtiovarainministeriössä kehitettyyn julkisen hallinnon tuottavuusohjelmaan. Otsikko on hyvin valittu, sillä kukapa olisi eri mieltä siitä, että myös julkisella sektorilla on parannettava tuottavuutta rakenteita ja toimintatapoja uudistamalla sekä tietotekniikan käyttöä tehostamalla, vaikkei tuottavuuskäsite ole sellaisenaan siirrettävissä kalossitehtaalta esim. hoiva- tai opetustyöhön. Tosiasiassa tuottavuus onkin valitettavan monelle ohjelman laatijoista vain veruke, jolla päästään todelliseen tavoitteeseen, julkisen hallinnon ja julkisten tehtävien alasajoon. Kun siihen ei ole riittävästi avointa poliittista kannatusta pyritään samaan päämäärään asettamalla keinotekoisia henkilöstövähennystavoitteita, jotka ministeriöittäin vaihtelevat neljä ja neljäntoista prosentin välillä.

Ohjelmalla ei välttämättä tavoitella säästöjä, sillä lähtökohtaisesti hyvänä ja tavoiteltavana pidetään sitä, että henkilöstö vähenee, vaikka toimintoja vain ulkoistettaisiin jopa aiempaa korkeammilla kustannuksilla. Taustalta paistaa ideologinen lähtökohta, jonka mukaan yksityisellä sektorilla oleva työpaikka on aina parempi ja terveempi kuin julkinen. Tästä ajattelusta on mm. seurannut se, ettei Suomessa ole läheskään samassa määrin haluttu käyttää julkisen sektorin työllistämismahdollisuuksia kuin esim. Ruotsissa.

Päinvastoin; tavoitteena on paremminkin se, että kaikki yksityisen sektorin työpaikkavitsaukset pätkätöistä eläketurvattomuuteen ja keskinäisestä kyräilystä optioihin olisi tuotava myös julkiselle sektorille. Kuitenkin tulospalkkioajattelu voi julkisessa työssä tuottaa usein enemmän epäkohtia kuin todellisia hyötyjä, mistä myös alkaa olla esimerkkejä. Ja jos jokin oppilaitos tai virasto on aikanaan sijoitettu arkkitehtoonisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin ja edustaviin tiloihin niin ”markkinavuokria” perimällä on pidettävä huoli siitä, ettei tuollainen voi kauaa jatkua.

Kaiken tämän hömpsötyksen ymmärtäisi paremmin, jos Suomen hallinto todella olisi tehotonta, korruptoitunutta ja kansalaisia huonosti palvelevaa. Varmasti kaikissa kohdin on aina parantamisen varaa, mutta nyt talkoisiin on ryhdytty osin sellaisessa hengessä, jonka tulokset vain poikkeuksellisti voidaan kansalaisten silmissä kokea parannuksiksi ja jotka todella johtaisivat nykyistä parempaan hallintoon.

Kysymys siitä millaista, miten mitoitettua ja mihin tehtäviin julkista hallintoa haluamme kuuluu politiikan ratkaistavaksi. Siksi nämä kysymykset tulee ottaa tulevia hallitusneuvottelujakin silmälläpitäen SDP:n ja kernaasti muidenkin puolueiden pohdinnan ja valmistelujen kohteeksi.