Juho Saari (toim.): Suomen malli – Murroksesta menestykseen?, Yliopistopaino, 420 s., Helsinki 2006

1153125598_Saari.jpgMurroksesta menestykseen vai menestyk­sestä murrokseen?

Suomen malli on noin neljäs Juho Saaren yksinomaan vuoden 2006 ensimmäisellä puoliskolla toimittajana ulossaattama kirja. (Muut ovat Eurooppalaistuminen. Suomen sopeutuminen Euroopan integraa­tioon, Suomen mallia analysoimassa, Sosiaalipo­litiikka talous- ja rahaliitossa ja Historiallinen käänne. Johda­tus pitkän aikavälin historiantutki­mukseen. Myös edellisenä vuonna häneltä ilmestyi saman verran teoksia.

Juho Saari ei kuitenkaan ole ammattimainen kustannustoimittaja vaan valtiotieteen tohtori, professuuria hoitanut sosiaalipo­li­tiikan dosentti ja sosiaali- ja terveysministeriön neuvotteleva virkamies. Hän on myös kirjoittanut suuren osan näiden kirjojen tekstistä, Suomen mallistakin reilusti yli puolet. Tällaista tuotteliaisuutta saa Jörn Donnerkin jo kadehtia.

Määrää oleellisempi on tietenkin tekstin laatu ja relevanssi, eikä sen suhteen ole tämänkään kirjan osalta huomauttamista. Manuel Castells ja Pekka Himanen julkaisivat jo viisi vuotta sitten kirjan Suomen tietoyhteiskuntamalli. Sitä ennen suomalai­set eivät ole juurikaan nähneet elämöidä millään omalla mallil­laan – eikä siihen ole syytä ollutkaan – kunhan olemme tyytyneet nauttimaan osin ansiotonta arvonnousua ns. pohjoismaisen hyvin­vointivaltion yhtenä osallisena. Nyt itsevarmuutemme on kasvanut jo niin paljon, että Castells-Himasen käsite on lyhenty­nyt Suomen mallik­si.

Tosiasiassa Suomi on nyktin ollut aika pidättyväi­nen oman menes­tyk­sensä mainostajana ja vain vas­tannut kasvannee­seen kysyn­tään. Kun EU:n ns. Lissabonin strategiaa tavoitteenaan tehdä Euroopas­ta maailman kilpailukykyisin talousalue vuoteen 2010 mennessä kuusi vuotta sitten lähdettiin toteuttamaan vilkuiltiin Euroopas­sa ensi sijassa Atlantin ylitse ja pidettiin USA:ta jonkinlaisena tavoit­teellisena mallina. Näin ei enää onneksi tehdä, vaan kasva­vaa kiinnostusta on alkanut herättää se, miksi ja miten jotkut eu­rooppalaiset maat pärjäävät muita paremmin, myös maailmanlaa­juisessa vertailussa. Tällöin on todettu, ettei vain Suomi vaan yleensä kaikki viisi pohjoismaata ovat erilaisten kansainvälisten milloin kilpailukykyä, korruption vähäisyyttä, elintasoa, ympä­ristönsuojelua, osaamissaavutuksia ym. mittaavissa kauneuskilpai­luissa kärkikymmenikössä.

Tähän kiinnostukseen Juho Saari ja hänen kirjoittajaryhmänsä pyrkii antamaan vastauksia. Mikään yksipuolinen mainoskirja ei Suomen malli kuitenkaan ole. Kirjoittajat eivät siten ole (it­se)kritiikittö­miä, vaan pyrkivät myös kuvaamaan Suomen mallin puutteita ja siihen kohdis­tuvia uhkia sekä sen miten monet asiat ovat myös menossa kyseenalaiseen suuntaan. Vaikka kokoomateokses­sa kirjoitukset aina ovat vähän eri tasoisia on käsittelynäkökul­ma kuitenkin pyritty standardisoimaan siten, että kehitys kuudel­la eri politiikkalohkolla – talous-, työllisyys-, koulutus-, sosiaali-, tietoyhteiskunta- ja ympäristöpolitiikka – käydään läpi samanlaisella kysymyksenasettelulla historian, laman, raken­teen, eurooppalaistumisen ja tulevien haasteiden osalta.

Saaren ja hänen ryhmänsä asiantuntemusta on myös ryhdytty käyt­tämään aktiivisemmin Suomen mallin esittelyssä. Ranskassa on jo järjestetty positiivista mielenkiintoa herättänyt seminaari aiheesta ja samanlainen on tekeillä ainakin Italiassa. Suomen malli kertoo hyvin sen mistä tähän on tultu, mutta ei yksiselit­teisesti sitä mihin ollaan menossa. Siihen on tulevilla po­liitti­silla valinnoilla edelleen merkitystä demokratiassa.

heinäkuu 2006

James Gaines, Evening in the Palace of Reason. Bach meets Frederic the Great in the Age of Enlightenment, Harper Perennial, 336 s., St. Ives 2005

1151509703_fredriksuuri.jpgSoitannollinen ilta Potsdamissa

Vuonna 1747 Preussin kuningas Fredrik Suuri kutsui luokseen tuolloin 62-vuotiaan säveltäjän Johann Sebastian Bachin. Yksi Bachin pojista, itse asiassa niihin aikoihin isäänsä tunnetumpi säveltä­jä Chris­tian, oli Fredrikin hovissa muusikko, mutta Leip­zigissa asunut vanha Bach ei kuulu­nut kuninkaan ihailijoihin. Se oli kuitenkin kutsu josta ei voinut kieltäytyä.

Potsdamin linnassa Fredrik kuljetti Bachia linnan lukemattomissa saleissa ja pyysi Bachia soittamaan jotain jokaisella linnan kym­menistä pianoista – kyse oli silloin vielä uudesta instrumentista joka oli merkittävästi laajentanut säveltaiteen mahdollisuuksia – kunnes itse asettui yhden pianon soittajan paikalle ja soitti lyhyen omanaan esittelemänsä 21 nuotin kappaleen. Sen jälkeen hän esitti Bachille haasteen: luoda tämän teeman ympäril­le oma laa­jempi sävellysteos, kuusiosainen fuuga.

Minun kompetenssissani ei ole kuvata eikä ymmärtää haasteen laajuutta eikä lopputulosta, Bachin mestariteoksiin luettua lyhyessä ajassa syntynyttä Musikalisches Opfer-teosta, joka monimuotoisuudellaan ja taituruudellaan epäilemättä ylitti kunin­kaan odotukset.

Fuugan mestarin ja Preussin kuninkaan ainoaksi jääneen koh­taami­sen ja sen seurauksien ympärille rakennettu Gaines’n kirja on eräänlainen kaksoiselämäkerta, jossa Bachin ja Fredrikin samanai­kaiset, mutta yhtä tapausta lukuunottamatta toisiaan kohtaamatto­mat elämänkulut kerrotaan juohevasti ja mielenkiintoi­sella taval­la. Gaines ei kuitenkaan ole historioitsija (eikä myöskään sak­sankielentaitoinen) eikä hänen kirjansa ole alkupe­räislähteisiin perustuvaa tutkimusta. Sen sijaan hän on sujuvaky­näinen musiikkia tunteva ja rakastava journalisti, jonka kirja sopii hyvin niille joilla ei ole tarvetta aiheeseen liittyvään syvempään perehtymi­seen.

Fredrik Suuren musikaaliset harrastukset ovat paljon vähemmän tunnettu asia kuin Preussin itsevaltiaan ja valistusfilosofi Voltairen ”ystävyys”. Lainausmerkit ovat paikallaan, sillä mis­tään todellisesta ystävyydestä ei ollut kyse, vaan molemminpuoli­sesti laskelmoidusta suhteesta. Fredrikin mielenterveydeltään horjuva isä, preussilaisuuden esikuva Kaarle Fredrik keräsi parimetrisiä jättiläisiä kuninkaan henkilökohtaiseen vartiokaar­tiin, poika keräsi taiteilijoita, tiedemiehiä ja muita aikansa kuuluisuuksia hoviinsa ilman, että hän pohjimmiltaan arvosti tai välitti heistä tai heidän aatteistaan. Vaikka Voltairen ja kunin­kaan suhde on kirjas­sa vain sivujuoni, tulee sekin mielenkiintoi­sesti kirjatuksi.

heinäkuu 2006

”Tankar inför ordförandeskapet”, kolumni, Hufvudstadsbladet, 26.6.2006

Om några dagar tar Finland  över ordförandeskapet i EU. Vi har förberett oss så väl som möjligt. Några i Finland tycks fortfarande längta efter storslagna visioner och hjältedåd från vår sida, dock utan att berätta vad de kunde innebära. Vi tjänar utvecklandet av EU bäst genom att sköta de frågor – inklusive ännu okända överraskningar – som ordförandeskapet ställs inför och genom att göra det på det för oss karakteristiska prag­matis­ka sätt som ställer konkreta resultat i förgrunden.

Efter det senaste Europarådsmötet är det klart, att ingenting avgöran­de kommer att ske med grundlagsfördraget under vårt ordfö­randes­kap. Vi förväntas dock fortsätta med det förberedande arbetet för de kommande lösningarna.

Det finns stora förväntningar både inom och utanför EU om att unionen skall kunna agera mera effektivt i sin gemensamma utri­kes- och säkerhetspolitik. EU och det engagemang för effektiv multila­teralism som unionen är känd för tycks allt klarare utgöra de faktorer i världen som bäst kan leda till önskvärda resultat i förebyggandet av konflikter och i krishanteringen.

                                *

Den pågående diskussionen – även om en del av tjuvskyttet kring frågan knappast kan föräras ordet diskussion – om ar­bets­fördelningen och deltagandet mellan presidenten och regerin­gen i EU-frågor har gett förberedelserna för ordförandeskapet en olus­tig bismak. Flera sakkunnniga, medlemmar av konstitutionsutskottet och tjänstemän i olika kanslier har gjort stora ansträngningar i jakten efter hållbara juridiska svar på olika frågor kring ämnet. Också detta är säkert viktigt med tanke på kommande grun­dlagsjuste­ringar, men idag är det ännu viktigare att se efter hur sakerna sköts i praktiken. Också detta flygplan tycks kunna flyga, även om det i teorin skulle förefalla omöjligt.  

En självklar utgångspunkt är, att alla delaktiga bör användas på ett sätt som är optimalt för Finlands inflytande och intres­sebevak­ning. En annan är, att det praktiska arbetet och för­handlingar kan endast regeringen ta hand om. Presidentens ställ­ning och roll får sin rätta och hållbara dimension då man  ger presidentens delaktighet samma innebörd som den riksdagen har i de ären­den där maktbefogenheterna är delade mellan regeringen och presidenten.

Detta betyder att regeringen på förhand bör gå igenom dessa ärenden både med presidenten och riksdagen och vid behov konsul­tera båda i real tid under pågående förhandlingar. Som ett hemmavarande sista lås är presidentens ställning i praktiken starkare på detta sätt än om hon skulle ta del i opera­tiva förhan­dlingar och beslutsfattanden. Sålunda förstärks presiden­tens roll som en kraft i reserven vars kontakter och kunnande vid behov kan mobiliseras till stöd för regeringen då Finlands intressen så förutsätter. Tolking­sutrymmet i den kritiserade grundlagen har ofta varit till fördel för landet, men ett alltför påstridigt och snävt juridicerande kan vara till fördärv.

”Taloudellista maailmansotaa?”, mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa, 21.6,2006

 ”Alkamassa on maailmansota talouden asein” kirjoittaa Sauli Niinistö Sunnuntai-Hesarissa 18.6. Harvoin voi lukea talousmiehenä itsensä esittelevältä ihmiseltä – tässä Euroopan Investointipankin varapääjohtajalta – yhtä epäonnistunutta tekstiä. Niinistö syyllistyy samaan perusvirheeseen kuin ajattelemattomimmat globalisaationvastustajat, jotka näkevät maailmantalouden yhdentymisen vain nollasummapelinä, jossa jokaista voittajaa kohden on vähintään yhtä suuri määrä häviäjiä.

Toistettakoon siis jälleen kerran, että kaakkois-Aasian, Kiinan, Intian ja muiden vielä muutama vuosi takaisin kurjaloina pidettyjen maiden ja alueiden vaurastuminen ja nälänhädän uhan alla elämisen väistyminen on hyvä uutinen. Maailmantaloudessa uusien maiden vaurastuminen ei vie keneltäkään mitään pois, vaan avaa uusia markkinoita ja mahdollisuuksia globalisaatiossa kilpailukyvystään ja sen edellytyksenä olevasta hyvinvointivaltiostaan huolehtiville Suomen kaltaisille maille.

Uhkana on lähinnä se, että köyhemmät maat hakisivat vaurastumista yhtä suruttomalla luonnonvarojen haaskauksella kuin nykyiset teollisuusmaat aikanaan. Pohjoisesta lasikaapista ei kuitenkaan voi tässä asiassa heittää kiviä.

Yksi seuraus etelän ja idän vaurastumisesta on, että nopeimmin kehittyvät uudet maat ja niiden monikansallisiksi kasvavat yritykset hakeutuvat myös investointeineen kehittyneiden maiden markkinoille. Näin tehdessään ne vain toteuttavat sitä vapaan markkinatalouden mallia, jonka pelisääntöjen noudattamista Niinistö ja muut ovat vuosikymmeniä vaatineet. Kaikkea ei tietenkään pidä pitää kaupan, minkä vuoksi Niinistönkin kannattama suruton yksityistäminen on ollut virhe. Lähtökohtaisesti ei kuitenkaan voi ottaa sellaista kantaa, että esim. kiinalainen omistaja olisi aina pahempi kuin amerikkalainen.

Niinistö kauhistelee Kiinan biljoonan dollarin saatavia ja sen antamaa valtaa suhteessa pahasti velkaantuneisiin Yhdysvaltoihin. Vanha totuus on, että jos olet miljoonan velkaa pankille niin sinulla on iso ongelma, jos velkaa on viisisataa miljoonaa niin pankillasi on iso ongelma. Keskinäisriippuvuus maailmantaloudessa korostuu myös vaihtotaseiden yli- ja alijäämien kasvussa.

Keskinäisriippuvuus edellyttää toimivia ja tasapuolisia monenkeskisesti sovittuja pelisääntöjä. Olisiko nyt aika kypsä elvyttää aikanaan OECD:ssä kariutuneet neuvottelut monenkeskisestä investointisopimuksesta? Tämän ns. MAI-sopimuksen hylkääminen oli silloin oikea ratkaisu, kun luonnosteltu sopimus olisi muuttanut monikansallisten yhtiöiden ja hallitusten oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa liiaksi edellisten hyväksi. Nyt asiaan voisi olla mahdollista palata laajemmassa neuvotteluprosessissa, jossa kaikki maat olisivat tasaveroisesti mukana.

Kaikkein kummallisin kohta Niinistön kirjoituksessa koski liittoutumattomuutta. Suomi on mukana juuri siinä liitossa eli Euroopan Unionissa joka meille on ehdottomasti tärkein kansainvälinen toimija Niinistön kaipaaman globalisaation paremman hallinnan tavoittelemisessa. Sotaretoriikka näyttää sokaisseen Niinistön niin, että hän tähänkin haluaa nähdä ratkaisuna sotilasliiton jäsenyyden.

Erkki Vettenniemi, Joutavan juoksun jäljillä. Kestävyysjuoksun varhaisvaiheet Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 226, SKS, 482s., Tampere 2006

1150635744_juoksu.jpgErkki Vettenniemi on historiantutkija ja harrastuksensa vakavas­ti ottava pitkän matkan hölkkääjä, siis saman hengen lapsia kuin tätä kirjoittava kaimansakin, tosin molempiin minua perusteelli­semmin omistautuneena.

Vettenniemen useat ulottuvuudet yhdistyvät hänen suomalaisen juoksun varhaisvarheita selvittävässä tuoreessa suurtyössään. Kirjan perusteellisuus ja vankka tutkijanote puhuttelee lähinnä historioitsijoita: kirja ei todellakaan ole suunnattu senteis­tä ja sekunneista kiinnostuneille penkkiurheilijoille. Ja vaikka Tahko Pihkala, Viktor Heikel, Ivar Wilskman ja muut urheiluelä­mämme perustajahahmot esiintyvät kirjassa laajasti, ei se liioin tarjoa juurikaan uutta aineistoa urheilun henkilö­histo­riasta kiinnos­tuneil­le. Vetten­nimen pe­rushaaste on kertoa miten Suomes­ta yht’­äkkiä Hannes Kolehmai­sen vuoden 1912 Tukholman olym­piakisamene­styksen jälkeen tuli muuta­maksi kym­meneksi vuodek­si johtava juok­sun suurvalta maail­massa?

En ole aivan varma selvittääkö Vetten­niemikään tätä tyhjentäväs­ti. Sen hänen 1637 lähdeviitteel­lä varustettu työnsä kui­tenkin kertoo ettei se ainakaan johtunut mistään laajalle levin­neestä kansallisesta juoksuperinteestä ja -harrastuksesta. Päin­vastoin: juoksua pidettiin Suomessakin vielä vuosisadan vaihteen jälkeen epäluonnollisena liikkumista­pana ja kylähullujen harras­tuksena, jossa harvat kilpailut olivat lähinnä kansanhuveja joissa rekor­dien tavoittelu oli enintään sivuosassa. Miten muuten olisi voinut ollatkaan, kun metrijärjestelmään perustuvas­ta matkojen standardisoimisesta ei vielä tiedetty mitään eikä urhei­lukenttiä ollut olemassakaan, vaan kilpailuareenoina olivat maantiet ja raviradat, parhaimmillaan Turun ja Helsingin velod­romit.

Tarinansa Vettenniemi kertoo laajempaan aineistoon perustuen kuin kukaan aiemmin aihetta sivunnut tutkija. Materiaalia on ollut käytössä poikkeuksellisen paljon. Ehkä liikaakin, sillä se mitä tekijä on halunnut sanoa ei kovin helpolla aukea. Alansa perusteok­se­na kirja kuitenkin on kivijal­ka, johon jatkossa muut tulevat saman aiheen käsittelyn perusta­maan.

kesäkuu 2006