Eritrean pettymysten taival.

Vaikka afrikkalaiseen siirtomaahistoriaan monenlaisia kokemuksia mahtuukin, on harva maa kokenut yhtä kirjavia ja surullisia vaiheita kuin pieni kolmen miljoonan ihmisen asuttama Eritrea. Sen vaiheet heijastuvat pääkaupunki Asmaran pääkadun monissa nimenmuutoksissa. Maan v. 1885 valloittaneet italialaiset raken­sivat komean pääkadun ja nimesivät sen Corso Vittorio Emanuelek­si. Kun fasistit ensimmäisen maailmansodan jälkeen ottivat vallan Roomassa, muuttui nimi Viallo Mussoliniksi, ja kun toisen maail­mansodan jälkeen maasta tehtiin brittien hallitsema huolto­hallin­toalue nimeksi annettiin Corso Italia. Kun YK luovutti – erit­realaisilta kysymättä – maan Etiopialle v. 1952 kadun nimeksi tuli Haile Selas­sie Avenue, ja kun keisarivalta katosi niin vallan ottanut vallankumousjuntta derg muutti nimen Revolution Avenueksi. Eritrean kolmekymmentä vuotta kestäneen vapaus­taiste­lun päätyttyä maan it­senäisyyden tunnustamiseen vuonna 1993 tuli nimeksi Liberation Avenue.

Michela Wrong ei ole historioitsija vaan useamman lehden Afrikan kirjeenvaihtajana toiminut journalisti. Wrongin kirja perustuu omakohtaisiin havaintoihin ja haastatteluihin Etiopiassa ja Eritreassa, mutta myös sellaisiin alkuperäisdoku­mentteihin, joita yksikään historioitsija ei aiemmin ole syste­maattisesti käyttä­nyt. Tulos on vähintään yhtä valaiseva ja luettava teos kuin Wrongin edellinen joitain vuosia sitten ilmestynyt erinomainen kirja In the Footsteps of Mr Kurtz entisestä Belgian Kongos­ta ja sen diktaattori Mobutusta.

Eritrean vaiheet ja kärsimykset ensin Italian siirtomaavallan alaisuudessa ja sen jälkeen Etiopian kanssa tehdyn pakkolii­ton alistettuna osana ovat koh­tuullisen kartoitetut ja tunnetut. Vähemmän tunnettua on se, miten Eritreaa myös toisen maailmanso­dan jälkeen petettiin ja kupattiin, kun ensin britit huoltohal­lintovaltiona purkivat ja ulosmittasivat Eritrean vähäistä teol­lisuutta ja kansallisvarallisuutta samaan tapaan, kun Neuvosto­liitto siirrätti Saksan itäosista kaiken käyttökelpoisen teolli­suuden haltuunsa, ja miten YK sen jälkeen antoi huijata itsensä siirtämään Eritrea muodolliseen liittovaltioon, mutta tosiasiassa alistussuhteeseen rannikolle pääsyä havitelleen Etiopian kanssa. Näistä vaiheista Wrong on kaivanut esiin arkistoista paljon uutta tietoa.

Kun marxilainen sotilasjuntta 70-luvulla otti Etiopiassa vallan odotettiin sen sopivan liiton rauhanomaisesta purkami­sesta Erit­rean marxi­laisen vapautusliikkeen EPLF:n kanssa. Toisin kävi ja derg jatkoi jyrkkiä sotatoimiaan itsenäisyysliikettä vastaan Neuvostoliiton ehtymättömien asetoimitusten varassa. Ironia oli, että Neuvostoliiton romahduttua Yhdysvallat ja sen liittolainen Israel ehtivät vielä hetkeksi tulla Etiopian marxilaisdiktaatto­rin Mengistun tueksi, ennen kuin itsenäi­syysliike karkotti etiopialaiset samanaikaisesti kun Mengistu joutui lähtemään maanpakoon hänen valtaansa vas­tustaneiden liikkeiden marssittua Addis Abebaan.

Kansanäänestyksellä syntynyt itsenäinen Eritrea ja sen vapautus­ta edeltänyt sankaril­linen taistelu joka perustui kaikkien tais­teluun osallistuneiden ja sitä tukeneiden eritrealaisten ehdotto­maan tasa-arvoon – myös naisten ja miesten kesken – ja rintama­oloissa toteutettuun sosialismiin saivat maail­malla laajaa ihai­lua. Itsenäisen maan alku näytti­kin hyvältä, mutta ei kestänyt kauaa kun  presidentti Isaias Aferwerki alkoi keskittää kaiken vallan itselleen ja tukahduttaa kaiken kritiikin ja opposition. Ja vuonna 1998 Eritrea ajautui ratkaisemattomaan päätynee­seen, mutta kymmeniä tuhansia kuolleita vaatineeseen ja satojatu­hansia sisäi­siä pakolaisia synnyttäneeseen sotaan Etiopian kans­sa. Maiden jännitteet jatkuvat edelleen, eikä rajakiistoja ole saatu sovittua.

Michela Wrong kertoo kaikesta tästä osaavan journalistin tai­doin, aiheeseensa hyvin perehtyneen tutkijan tiedoin ja erit­realaisiin myötätuntoisesti ja ymmärtävästi suhtautu­van ihmisen lämmöllä.

heinäkuu 2006

Lajinsa viimeinen.

Tuomo Särkikosken kirjan aihe ja julkaisija (Tekniikan Historian Seura) ja se, että DI ja YL Särkikoski on aiemmin julkaissut Outokummun liekkisulatusmenetel­män historian saa lukijan odotta­maan varsin teknologiapainoit­teista historiikkia, jonka kiinnos­tavuus maalli­koille olisi vähäinen. Toki Särkikosken kirjassa on paljon tek­nistä tietoa ja kuvausta ruostumattoman teräksen val­mistamisesta sekä Tornion jaloterästehtaan rakentamisesta ja toiminnasta, mutta sekin on kirjoitettu sen verran sujuvasti ja ymmärrettäväs­ti, ettei se aiheuta kaltaisessani lukijassa torjun­tareaktiota. Kirjassa on kuitenkin paljon muuta poliittisen ja talous­histo­rian­ näkökul­masta koottua tietoa ja kuvausta joka voi kiin­nostaa muitakin kuin hankkeen takana olleen Outokummun Kun­niakaivosmiesten killan teräsasiantuntijajäseniä.

Kirjan ensimmäisessä luvussa kerrotaan syyskuussa 2000 julkais­tusta uutisesta. Sen mukaan Outokumpu ja englanti­lais-ruotsa­laisen Avesta Sheffield yhtiö olivat sopineet teräs­toiminto­jensa yhdis­tämisestä uudeksi Avesta­Polarit yhtiöksi, josta pienemmän, mutta huomattavasti tehokkaammaan ja kannatta­vamman panoksen uuteen yhtiön sijoittanut Outo­kumpu omistaisi 55 ja Avesta Shef­fieldin emoyhtiö Corus loput, kuiten­kin siten että Outokumpu samalla sitoutui vähentä­mään omis­tusosuutensa kolmen vuoden kuluessa enintään 40 prosent­tiin. Käytännössä uutinen tarkoitti Outokummun terästeollisuuden val­tionomistuksesta ja samalla suomalaisuudesta luopumista. Toisin sanoen taas yksi osa viime vuosina Suomessa niin tutuksi tulleis­ta tavallisista ta­rinoista.

Tällä kertaa tarinalla on kuitenkin yllättävä onnellinen loppu. Kirjan viimeisessä luvussa kerrotaan, miten heinäkuussa 2002 uutisoin­tiin uudesta omistusjärjestelystä, jossa Outokumpu osti Coruksen ulos AvestaPolaritista ja ryhtyi hankkimaan yhtiön koko osakekannan haltuunsa palauttaakseen sen osaksi Outokumpu-konser­nia Outokumpu Stainless nimellä.

Outokummun – sekä yhtiön että sille nimensä antaneen kupari­kaivoksen – historia antaa osaltaan tärkeitä osviitto­ja haetta­essa vastausta kysymykseen, onko suomalaisomistuksella väliä vai ei. Outokummun alkuperäinen kupariesiintymä oli niin rikas että se olisi todennäköisesti otettu käyttöön ulkomaisenkin pääoman turvin, mutta suomalaisessa omistajuudessa sen kehittäminen edellytti valtionomistusta. Suomen (teollisuus)poliittinen histo­ria olisikin saattanut olla toisennäköinen, jos näin olisi käy­nyt. Aina­kaan Outokummun ympärille ei olisi kehittynyt yhtä vahvaa ja koko Suomen teolliselle kehitykselle merkittä­vää yh­tiötä joka olisi samalla tavoin investoinut uusiin kaivoksiin ja jatkojalustukseen Suomessa kun tapahtui.

Sellainen hanke kuin jaloterästehtaan perustami­nen Suo­meen tuskin olisi koskaan toteutunut muuta kuin Outokummun – tai enintään toisen suomalaisen valtionyhtiön Rautaruukin – toimesta. Jos asialla ei olisi ollut suomalaisyhtiö niin hanketta tuskin olisi kukaan ylipäätään Suomeen ajatellutkaan. Tornion ferrokro­mi­kaivos ei olisi riittänyt määräämän terästehtaan sijainti­paik­kaa. Nytkin käytiin ankara ja Särki­kosken kirjassa värik­käästi kuvat­tu käden­vääntö siitä, rakennet­taisiinko tehdas Torni­oon vai Poriin, mitä jälkimmäistä vaihtoeh­toa yhtiön johto liike­ta­loudel­lisin perus­tein alunperin kannatti.

Tornion jaloterästehdas on osoittautunut sekä teknisesti että taloudellisesti erinomaiseksi investoin­niksi. Se on viimeisin tämän suuruusluokan teollinen investointi Suomessa. Vaikka ta­loutemme kilpailukyky ja Suomessa toimivien yritysten kannatta­vuus on huippuluokkaa, ei tällaisia investoin­teja Suomeen enää Tornion jälkeen ole tehty. Vielä 70-luvulla Suomessa puhuttiin paljon ­teolli­suuspo­li­tiikasta, mutta uuden markkinaus­koisuuden ja yksityistämisen aikakau­della ei vain käsite vaan koko se ajatus­maailma jota se aikanaan edusti on julistettu vanhakantaisena kuolleeksi. Joko olisi aika herättää tämä Lasarus?

heinäkuu 2006

Murroksesta menestykseen vai menestyk­sestä murrokseen?

Suomen malli on noin neljäs Juho Saaren yksinomaan vuoden 2006 ensimmäisellä puoliskolla toimittajana ulossaattama kirja. (Muut ovat Eurooppalaistuminen. Suomen sopeutuminen Euroopan integraa­tioon, Suomen mallia analysoimassa, Sosiaalipo­litiikka talous- ja rahaliitossa ja Historiallinen käänne. Johda­tus pitkän aikavälin historiantutki­mukseen. Myös edellisenä vuonna häneltä ilmestyi saman verran teoksia.

Juho Saari ei kuitenkaan ole ammattimainen kustannustoimittaja vaan valtiotieteen tohtori, professuuria hoitanut sosiaalipo­li­tiikan dosentti ja sosiaali- ja terveysministeriön neuvotteleva virkamies. Hän on myös kirjoittanut suuren osan näiden kirjojen tekstistä, Suomen mallistakin reilusti yli puolet. Tällaista tuotteliaisuutta saa Jörn Donnerkin jo kadehtia.

Määrää oleellisempi on tietenkin tekstin laatu ja relevanssi, eikä sen suhteen ole tämänkään kirjan osalta huomauttamista. Manuel Castells ja Pekka Himanen julkaisivat jo viisi vuotta sitten kirjan Suomen tietoyhteiskuntamalli. Sitä ennen suomalai­set eivät ole juurikaan nähneet elämöidä millään omalla mallil­laan – eikä siihen ole syytä ollutkaan – kunhan olemme tyytyneet nauttimaan osin ansiotonta arvonnousua ns. pohjoismaisen hyvin­vointivaltion yhtenä osallisena. Nyt itsevarmuutemme on kasvanut jo niin paljon, että Castells-Himasen käsite on lyhenty­nyt Suomen mallik­si.

Tosiasiassa Suomi on nyktin ollut aika pidättyväi­nen oman menes­tyk­sensä mainostajana ja vain vas­tannut kasvannee­seen kysyn­tään. Kun EU:n ns. Lissabonin strategiaa tavoitteenaan tehdä Euroopas­ta maailman kilpailukykyisin talousalue vuoteen 2010 mennessä kuusi vuotta sitten lähdettiin toteuttamaan vilkuiltiin Euroopas­sa ensi sijassa Atlantin ylitse ja pidettiin USA:ta jonkinlaisena tavoit­teellisena mallina. Näin ei enää onneksi tehdä, vaan kasva­vaa kiinnostusta on alkanut herättää se, miksi ja miten jotkut eu­rooppalaiset maat pärjäävät muita paremmin, myös maailmanlaa­juisessa vertailussa. Tällöin on todettu, ettei vain Suomi vaan yleensä kaikki viisi pohjoismaata ovat erilaisten kansainvälisten milloin kilpailukykyä, korruption vähäisyyttä, elintasoa, ympä­ristönsuojelua, osaamissaavutuksia ym. mittaavissa kauneuskilpai­luissa kärkikymmenikössä.

Tähän kiinnostukseen Juho Saari ja hänen kirjoittajaryhmänsä pyrkii antamaan vastauksia. Mikään yksipuolinen mainoskirja ei Suomen malli kuitenkaan ole. Kirjoittajat eivät siten ole (it­se)kritiikittö­miä, vaan pyrkivät myös kuvaamaan Suomen mallin puutteita ja siihen kohdis­tuvia uhkia sekä sen miten monet asiat ovat myös menossa kyseenalaiseen suuntaan. Vaikka kokoomateokses­sa kirjoitukset aina ovat vähän eri tasoisia on käsittelynäkökul­ma kuitenkin pyritty standardisoimaan siten, että kehitys kuudel­la eri politiikkalohkolla – talous-, työllisyys-, koulutus-, sosiaali-, tietoyhteiskunta- ja ympäristöpolitiikka – käydään läpi samanlaisella kysymyksenasettelulla historian, laman, raken­teen, eurooppalaistumisen ja tulevien haasteiden osalta.

Saaren ja hänen ryhmänsä asiantuntemusta on myös ryhdytty käyt­tämään aktiivisemmin Suomen mallin esittelyssä. Ranskassa on jo järjestetty positiivista mielenkiintoa herättänyt seminaari aiheesta ja samanlainen on tekeillä ainakin Italiassa. Suomen malli kertoo hyvin sen mistä tähän on tultu, mutta ei yksiselit­teisesti sitä mihin ollaan menossa. Siihen on tulevilla po­liitti­silla valinnoilla edelleen merkitystä demokratiassa.

heinäkuu 2006