Penguin, 528 s., StIves 2004

Stalinin lahtarit

 Venäjällä mahdollisuudet päästä käsiksi uusin arkistolähteisiin historiantutkimuksen merkeissä ovat koko ajan heikentyneet vii­meisen kymmenen vuoden ajan, mutta Stalinista ja hänen ajastaan ja vallankäytöstään ilmestyy kuitenkin jatkuvasti uusia kirjoja. Parhaat niistä, kuten Simon Sebag Montefiorin erinomainen teos Stalinin hovista, lisäävät sekä tietojensa että käsittelyta­pansa puolesta mahdollisuuksiamme ymmärtää Neuvostoliiton mennei­syyttä.

 Lontoon yliopiston Venäjän ja Georgian kirjallisuuden ja histo­rian professorin Donald Rayfiel­din kirja Stalinista ja hänen turvallisuuspoliiseistaan – pyöve­leistään, kuten Rayfield heitä oikeutetusti kutsuu – ei kui­tenkaan ihan samaan luokkaan yllä. Se on kuitenkin hyödyllinen ja varsin yksityiskohtainen perusteos. Suurimman huomion saavat Tsheka-GPU-NKVD-MVD:n johtajat Dzerh­sins­kystä Berijaan, joiden taustat, toimet ja luonteet Rayfield tarkasti kertoo ja arvioi.

 Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikille turvallisuuspomoil­le itselleen kävi lopulta huonosti. Tshekan perustaja, puolalais­syntyinen Felix Dzhersinsky ylirasitukseen, tuberkuloosiin ja pitkään listaan muita sairauksia, jotka paremmalla hoidolla olisi ollut estettävissä. Dzhersinsky oli Leninin luottomies, joka myös pohjusti Stalinin yksinvallan, vaikka näyttää ennen kuolemaansa päätyneen samanlaisiin epäilyihin kuin Trotski Stalinista vallan­kumouksen haudankaivajana.

 Stalinin kauden viimeinen turvallisuuspomo oli gerogialainen Lavrenti Beria. Hän on viimeinen huipputason neuvostojohtaja, joka päättyi teloitettavaksi v. 1953 sen jälkeen, kun muu neuvos­tojohto päätti raivata pelkäämänsä miehen pois tieltään. Berijan, kuten jokaisen muun kuolemaantuomitun tsekistin tuomioon oli yllin kyllin todellisia ja riittäviä perusteita heidän niissäkin teoissaan, jotka olivat jo Neuvostoliiton omien lakien vastaisia. Mutta paljon enemmän kuin huoli laittomuuksista – joissa koko neuvostojohto oli ollut osallinen – Berijan teloitta­jia painoi pelko hänen käynnistämänsä uudis­tuspolitiikan seurauk­sis­ta.

 Rayfield, joka nyt muutoin ei tietenkään ole Berijan maineen­puhdistaja, antaa kuitenkin yllättävän myönteisen kuvan Berijas­ta. Se kattaa niin hänen ylivertaisen älykkyytensä ja johtamisky­kynsä uudestaan pätevyydestään johta­jana kuin hänen muutamaan kuukauteen jääneen uudistuskautensa Stalinin kuoleman jälkeen. Berijan muutokset eivät ulottuneet vain oikeudenkäyttöön armah­duksineen ja kidutuskieltoineen, vaan ulottuivat myös vähemmistö­kansallisuuksien aseman parantamiseen, ta­louteen ja ulkopolitiik­kaan. Jos ne olisivat jatkuneet, ne olisivat Berijan syrjäyttämisen keskeisesti juonineiden Hrustshovin ja Malenkovin mielestä joh­taneet Neuvostoliiton hajoamiseen – kuten Gor­batshovin alulle­panemat uudistukset kolme­kymmentä vuotta myöhemmin tekivät.

 Kun suomalaisia aina kiinnostaa mitä tällaisissa kirjoissa sanotaan O.V. Kuusisesta, niin vastaus on ettei paljoa mitään. Hänet sivuutetaan pelkkänä Stalinin vähäisenä jees-miehenä. Toinenkin suomalaissukuinen on päässyt ohimennen mukaan kirjaan. Moninkertaisesti Stalin-palkitun kirjailija Nikolai Virran maini­taan ansainneen kirkon maksaman 500 000 ruplan palkkion kun hän v. 1942 sai sensuurilta tilaustyö­n osoittaa että Raamattu oli täysin puolueideologian mukainen ja ortodoksikirkko sai ottaa siitä uuden painoksen. Sinänsä hampaattoman kirkon jonkinasteinen rehabilitointi sodan aikana oli Stalinille vaaraton sisäisen propagandan ele, samanlainen kuin Kominternin lakkauttaminen. Muutoinhan Hitlerin armeijan vyöryminen Neuvostoliittoon ei Rayfieldin mukaan johtanut minkäänlaiseen herpaannukseen NKVD:n rautaisessa otteessa.

 elokuu 2005

Pocket Books, 337 s., Reading 2005

Frances Drake merirosvona ja imperialismin esikuvana

 Frances Drake on jokaiselle britille tunnettu sankarihahmo, vaikka hänen maineensa onkin rapistunut Englannin siirtomaavallan purkamisen mukana. Draken maine kasvoi ja sitä säädeltiin yhtaikaa britti-imperiumin laajentamisen kanssa, ja Drakelle varattiin keskeinen rooli sen edelläkävijänä. Huippunsa tämä sai viktoriaanisella kaudella 1800-luvulla, mutta sitkeästi imperialistinen sankaripalvonta tuntui vielä minun käydessäni Englannissa koulua 1950-luvulla.

 Stephen Cooten perusteellinen, mutta hyvin sujuvalukuinen ja laajuudeltaan hallinnassa pysyvä uusi elämäkerta ei sankarikuvaa kiillota. Drake oli todellisuudessa orjakauppias ja puolivaltiollinen merirosvo, joka harjoitti ammattimaista ryöstelyä kuningatar Elisabethin nimissä. Rosvouden kohteena olivat espanjalaiset laivat ja uuden maailman siirtokunnat. Draken kaapparilaivojen toiminta oli puolivaltiollista terrorismia, josta Elisabeth aina tarvittaessa saattoi ottaa etäisyyttä. Drake puolestaan kiersi tai rikkoi kuningattaran selviä ohjeita, silloin kun hänen henkilökohtaiset intressinsä sitä perustelivat. Valtio oli ulkoistanut rosvouksen jokaista ryöstöretkeä varten erikseen perustetuille osakkuusyrityksille, joissa myös kuningatar useimmiten oli itsekin osakkaana, mutta ei yksin määräävässä asemassa.

 Espanjan ja Englannin – kyse ei vielä ollut Britanniasta, koska Skotlanti oli itsenäinen kuningaskunta – vihollisuudet olivat ennen muuta merisodankäyntiä. Ne huipentuivat Espanjan Filip II kokoamaan suureen armadaan, jonka oli määrä nujertaa Englanti ja avata Kanaalin yli rahdattaville maajoukoille mahdollisuuden marssia Lontooseen v. 1588. Yritys päättyi onnettomasti,. Legendan mukaan Drake Englantilaislaivaston amiraalina oli voiton arkkitehti, mutta todellisuudessa olosuhteilla ja hyvällä tuurilla oli ehkä suurempi osuus, eikä Drake kyennyt  täyttämään toimeksiantoa kotisatamiin paenneen armadan lopullisesta tuhoamisesta. Se olisi voinut olla hyvinkin mahdollista, ellei Drake jälleen olisi jättänyt piittaamatta annetuista ohjeista ja asettanut omia rosvoushankkeitaa etusijalle.

 Espanjan ja Englannin vihollisuudet olivat uskonsotia, jossa katolilaisten ja protestanttien vihanpito ja käytetyt menetelmät ylittävät sen, mihin ainakaan valtiot sodissa turvautuvat. Protestanttisessa Euroopassa kauhisteltiin syyttäkin katolista inkvisitiota, mutta eivät protestanttien omat aseet ja menetelmät yhtään puhtaampia olleet. Kuvaan kuuluu, että Drake oli harras protestantti, joka pakotti miehistönsä päivittäisiin jumalanpalveluksiin, ahtaalle joutuessaan kaksikin kertaa päivässä. Jumalaan vetoamisen ohella pakkohartaudet olivat myös laivaston kurinpitoväline.

 Drake ei kuitenkaan ollut vain ahne, julma ja itsepäinen kaapparikapteeni, vaan myös karismaattinen johtaja, rohkea merimies ja taitava purjehtija. Menestyksekkäiden ryöstöretkien ohella historiaan jää hänen yli kolme vuotta kestänyt maailmanympäripurjehduksensa vuosina 1577-81, joka järkytti siihen saakka maailman meriä hallinneen Espanjan yksinvaltaa. Se tuotti paitsi mainetta myös mammonaa. John Maynard Keynesin rahapoliittisessa pääteoksessa A Treatise on Money nimeää Draken matkaltaan tuoman saaliin Englannin ulkomaisen investointitoiminnan perustaksi. Elisabeth maksoi saaliillaan koko ulkomaanvelkansa ja sijoitti loput Levantin kauppakomppaniaa, joka oli Itä-Intian kauppakomppanian suora edeltäjä. Jatko onkin sitten siirtomaa-imperialismin tunnettua historiaa.

 Elokuu 2005

Knaur, 334 s., Ulm 2001

Bismarckista Hitleriin

 Vuonna 1907 Berliinissä syntynyt Sebastian Haffner lähti vuonna 1938 juutalaisen vaimonsa kanssa maanpakoon Lontooseen. Siellä hän teki loisteliaan uran maineikkaan Observer lehden ulko­maan­toimit­tajana ja kolumnistina. Hän palasi v. 1954 synnyin­maahansa lehden kirjeen­vaihtajana vuoteen 1962, jolloin siirtyi kirjoitta­maan Die Zei­tiin. Hän kuoli v. 1999.

 Juristin koulutuksen saanut Haffner teki elämäntyönsä pohtivana journalistina. Hän julkaisi myös useita histo­riaa käsitteleviä kirjoja, jotka analyysinsä ja selkeän tyylinsä puolesta ovat valaisevampaa ja mielenkiintoisempaa tekstiä kuin mihin useimmat ammatti­historioitsijat kykenevät. Merkittävin näistä kirjoista on Bis­marckin vuonna 1871 synnyttämän ja Hitlerin vuonna 1945 upot­taman Saksan Reichin vaiheet kertaava teos Von Bismarck zu Hit­ler. 

 Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1987, mutta ei ole vielälään millään tavoin vanhentunut. Tästä kertoo sekin että siitä on jatkuvasti otettu otettu uusia painok­sia myös Saksan yhdisty­mi­sen jäl­keen. Ei Haffner toki erehty­mätön ollut varsin­kaan tule­vai­suuden suhteen, eikä hän nähnyt Saksan jäl­leenyhdis­tymisen mah­dollisuut­ta vielä muutamaa vuotta ennen sen toteutu­mista – mutta kuka muu sitten näki?

 Haffner keskittyy suuriin linjoihin selkeällä ja loogisesti perustellulla tavalla. Hän käy läpi saksalaiskansallisen liikkeen synnyn ja suuntaukset ja toteaa, miten Saksan keisarikunta syntyi Bismarckin Preussin ja vasemmistoliberaalien epäpyhän liiton kautta. Haffner on, jos ei nyt Bismarckin ihailija, niin kuiten­kin hänen arvostaja ja on varma, ettei Bismarck olisi sallinut sellaista ajautumista maailmansodan katastrofiin, kuin hänen seuraajiensa aikana tapahtui.

 Weimarin tasavalta syntyi onnettomissa merkeissä eikä sitä kukaan oikein tuntenut omakseen. Eivät edes kaikki sosialidemo­kraatitkaan, ainakin heidän johtajansa Friedrich Ebert olisi mieluum­min säilyttänyt perus­tuslaillisen monarkian, mutta se ei ollut mahdollista enää sen jälkeen kun puolueen kakkosmies Philip Scheidemann oli valtiopäivätalon parvekkeelta mennyt julistamaan tasavallan perustamisen sitä vaatineille riemuitseville joukoil­la.

 Ebert joutui sitten itse vastentahtoi­sesti uuden tasavallan ensim­mäiseksi presiden­tiksi. Weimarin toinen ja viimein presi­dentti olikin sitten jo marsalkka Hinden­burg, oi­keistolainen monarkisti ilman mitään sitoutumista tasa­valtaan ja demokratiaan, Hänen takanaan Reichswehrin komentaja Schleicher punoi juoni­aan tasavallan pään menoksi.

 Weimarin tasavalta olisi Haffnerin mielestä päätynyt oi­keistoautori­taari­seen vallansiirtoon ja demokratian syrjäyttämi­seen ilman Hitle­riäkin. Seuraukset Euroopalle olisivat muutoin olleet saman­kal­taisia. mutta ilman juutalaisiin kohdis­tettua holokaustia, jonka Haffner katsoo olleen Hitlerin omimman panok­sen Saksan ja koko ihmiskunnan historiassa. ­­

 heinäkuu 2005