Olive Branch press, 254s., Canada 2004

Salaliittojen kulta-aika

Jokainen järisyttävä ja vähänkin avoimia kysymyksiä jäl­keensä jättävä tapahtuma synnyttää oman konsp­iraatioteorioita kehitte­levän verkostonsa. Avoimuuden puute ja peittely-yritykset ruokki­vat epäluuloja, puutteellisesti selvitetty muonittaa enemmän tai vähemmän villien rinnakkaisteorioiden kehittelyä. Yhdys­val­loissa näin tapahtui jo sota­laiva Mainen mystisen räjäh­dyksen jälkeen v. 1898, kuten myös hyvin tunnetusti presi­dentti John F. Kennedyn murhan jälkeen. Aivan omaan luokkaansa konspi­raatioteo­riat ovat nous­seet syyskuun 11. päivän terrori-isku­jen seuraukse­na.

Internetin aikakaudella konspiraatioteorioiden kehittäminen tuntuu saaneen aivan uuden ulottuvuuden. Hakusana Conspiracy tuottaa Googlessa n. 7 460 000 hittiä. Kirjalliseen muotoonkin konspiraatiot toki edelleen taipuvat. Tuore tämän lajin tuotos on David Ray Griffinin The New Pearl Harbor. Nimi tulee siitä, että joidenkin USA:n hallinnon neokonservatiivien tiedetään ennen syyskuun iskua toivoneen jotain Yhdysvallat toiseen maailmanso­taan vetäneen Pearl Harbourin yllätyshyökkäyksen kaltaista tapah­tumaa, joka herättäisi amerikkalaiset hyväksymään haukkojen sotaisan ohjelman uuden maailmanjärjestyksen toteuttamiseksi.

Griffinin kirja ei kuitenkaan rakennu väitteille, vaan muiden, huomattavan pitkälle otaksumissaan ja tulkinnoissaan menevien konspiraatio-kirjojen tekijöiden – ennen muuta Nafeez Mossadeq Ahmedin, Micheöl Chossudovskyn ja Thierry Meisanin – referointiin ja huolestuneiden kysymysten esittämiseen.

Griffinin kysymykset ja niiden takana olevat virallisiin selvi­tyksiin nähden ”revisionistiset” tulkinnat antavat mm ymmärtää, että Yhdysvaltain hallituksella oli useista lähteistä ennakkotie­toja tulevasta iskusta, että vastoin kaikkia ohjeita ja valmius­toimia koneita ei alasammuttu ennen kuin ne iskeytyivät World Trade Centerin torneihin vaikka siihen olisi ollut kaikki mahdol­lisuu­det, että Pennsylvani­assa maahan syöksynyt kaapattu kone ammuttiin alas juuri kun näytti ilmeiseltä että matkustajat taltuttaisivat kaapparit, että WTC-tornien sortumista eivät aiheuttaneet tulipalot vaan rakennuk­siin etukäteen asetetut räjähteet, että Af­ganistaniin ja Irakiin kohdistettujen sotatoi­mien valmis­telu oli jo ennen iskuja käyn­nissä, että Yhdysvallat ei oikeasti pyrkinyt­kään Osama Bin Lade­nin kiinniottamiseen ja että Penta­goniin ei suinkaan iskeytynyt kaapattu Boeing-matkusta­jakone vaan amerikkalainen ohjus.

Griffinin kunniaksi voi todeta, että hän sentään pidättyy esit­te­lemästä anti-semitistisiä salaliittoteorioita Israelin osuudes­ta terrori-iskuihin.

Griffinin välittämät olettamukset ovat enimmillään täysin UFO-tavaraa. Niiden joukossa saattaa olla myös joitain aiheelli­sia kysy­myksiä ja jopa ehkä mahdollisesti oikeakin olettamus, jol­lainen voisi olla se että Pennsyl­vaniassa pudon­nut kone olisi alasam­muttu, vaikkei tätä ole haluttu tun­nustaa. Tämä tai se, että isku vahvisti Bushin asemaa ja antoi mahdollisuuden ryhtyä pitkälle meneviin toimiin kansainvälisesti ei kuitenkaan anna mitään jär­jellistä mahdolli­suutta raken­taa uskot­tavaa, Yhdysval­tain presi­dentistä alkaen satoja ellei tuhan­sia osallisia edel­lyttävää salaliittoa terrori-iskujen selitykseksi. Moniin kummal­lisuuksiin selityksek­si riit­tää yksinkertaisesti byrokratian virheet ja heikko toimintakyky. Ennakkoon ajatellen mahdoton suoritus, kuten Mathias Rustin kuuluisa lento Neuvos­tolii­ton yli ja laskeutuminen pienkoneella punaiselle torille, ei edellyt­tänyt onnistuakseen suurta salaliittoa.

huhtikuu 2005

Phoenix, 533 s., Lontoo 2003

Pehmeä ja väärinymmärretty fasisti?

Italian diktaattori ja kaikkien fasististen itsevaltiaiden esikuva Benito Mussolini oli oikeastaan aina vasemmistolainen sosialisti, joka joutui ottamaan vallan äärivasemmiston uhkaaman Italian sekasortoisten olojen järjestämiseksi ja joka käytti valtaansa tarpeetonta väkivaltaa välttäen. Itse asiassa Mussolini tuomitsi jyrkästi kaikki fasistien ylilyönnit ja Hitlerin seuraankin hän ajautui vain siksi, että ranskalaiset ja ennen muuta englantilaiset olivat niin typeriä, etteivät ymmärtäneet Mussolinin halua viedä sivistystä Abessiniaan.

Mikään rasisti ei Mussolini ollut, johtavissa fasisteissa oli myös juutalaisia ja yksi pitkäaikaisimmista Mussolinin monista rakastajattarista oli juutalainen. Mussolini omaksuikin juutalaisvastaisen lainsäädännön vasta myöhään 30-luvun lopulla saksalaisten vaikutuksesta, mutta ei luovuttanut Italian juutalaisia tuhoamisleireille. Ranskan juutalaisiakin hän pelasti paljon enemmän kuin Oskar Schindler.

Vaikka Mussolini olikin kansansa rakastama niin hän oli kuitenkin myös pettureiden ja vihollisten ympäröimä. Kuningas ja fasistien suurneuvoston enemmistön petturit syrjäyttivät hänet syksyllä 1943. Mussolini kuitenkin palautettiin valtaan Hitlerin kommandojen vapauttamana Hitlerin suojattina Pohjois-Italian fasistisen Salon tasavallan muodollisena johtajana.

Kaikki edellä pitää paikkansa, jos uskoo historiantutkijoitten vakiintuneita totuuksia kyseenalaistavaan revisionistiseen koulukuntaan kuuluvaa brittitutkija Nicholas Farrelia.

Saattaa olla, että että Mussolinia on joskus käsitelty yksipuolisesti vain demonisoituna diktaattorina. Yhtä lailla on niin, ettei myöskään Mussolinin vastustajia kannata idealisoida, ei varsinkaan sitä kommunisteilta käskynsä saanutta epämääräistä partisaanijoukkoa, joka huhtikuussa 1945 ilman oikeudenkäyntiä teloitti antautuneen Mussolinin ja hänen viimeisen rakastajattarensa Clara Petraccin ja ripusti heidän ruumiinsa pää alaspäin bensa-aseman katokseen.

Mussolinin maineenpalautus, jos se nyt on ollut Farrellin tarkoitus, on kuitenkin epätoivoinen tehtävä. Farrell on myös sillä tavoin rehellinen tutkija, että hänen laajasta ja kattavasti dokumentoidusta tekstistään voi päätyä myös Farrellin tulkinnoista poikkeaviin johtopäätöksiin. Mussolini ei varmaan ollut häntä Farrelin mukaan loppuun saakka ihailleen Hitlerin veroinen psykopaatti. Silti hänestä ei saa salonkikelpoista vahvaa johtajaa, joka vain poikkeusoloissa turvautui koviin otteisiin.

Mussolinin ominaisuuksiin kuului myös naisten brutaali alistaminen. Farrell kertoo ohimennen Mussolinin ihastelleen Nietschen näkemyksiä ruoskan käytöstä naisiin, mutta ei kerro sovelsiko hän käsitystään myös käytäntöön. Naiset olivat Mussolinille käyttöesineitä ja yhdyntä heidän kanssaan muistutti raiskausta. Mussolinin ei kuitenkaan tarvinnut Berijan tavoin lähettää salaista poliisiaan hakemaan itselleen uhreja – niitä naisia, jotka suorastaan jonottivat päästääkseen hänen luokseen riitti muutoinkin.

tammikuu 2005

Nation Books, 468 s., New York 2003

Punikki ja musta lista

 30-luvun suuri pulakausi miljoonien työttömien armeijoineen ja fasisimin nousu loi monien epämääräisesti radikaalien ja oikeudenmukaisempaa ja sosiaalisempaa yhteiskuntaa halunneiden mieliin tilanteen, jossa valinta näytti olevan fasismin ja kommunismin välillä. Vaikka kommunismi ei Yhdysvalloissa koskaan minkäänlaiseksi joukkoliikkeeksi yltänyt, oli sillä kuitenkin yllättävän paljon vetovoimaa intellektuellien keskuudessa yleensä ja aivan erityisesti Hollywoodissa.

 Hollywoodin elokuvateollisuus oli erityisen kiitollinen kohde sodanjälkeiselle julkisuushakuiselle mccarthyismille. Legendaarisiksi nousivat kongressin antiamerikkalaista toimintaa tutkineen komitean kuulustelut. Niiden tarkoituksena oli ensin paljastaa miten kommunistit olivat soluttautuneet Hollywoodin ja vaikuttaneet kommunismia myötäilevien elokuvien tuottamisen hyväksi ja sitten puhdistaa nämä kumoukselliset koko elokuvateollisuudesta.

 Komitean ensimmäisinä haastettuina oli sittemin ”Hollywoodin kymmenikkönä” tunnettu ryhmä käsikirjoittajia ja elokuvaohjaajia. Ne jotka kieltäytyivät yhteistyöstä komitean kanssa eivätkä suostuneet nimeämään tuntemiaan kommunisteja tuomittiin oikeuden halveksunnasta vankilaan. Ilman mitään oikeudenkäyntiä ja todisteita paljon suurempi joukko joutui elokuvateollisuuden mustalle listalle eikä heillä pariinkymmeneen vuoteen ollut mahdollisuutta omalla nimellään tehdä mitään töitä Hollywoodissa. Iso osa lahjakkaimmista elokuvatyöntekijöistä joutui tosiasialliseen maanpakoon Eurooppaan.

 Norma Barzman jäi elokuvakäsikirjoittajana tunnetumman miehensä Ben Barzmanin varjoon, mutta on ilmeisesti osallistunut keskeisesti miehensäkin töihin. Ben Barzman yritettiiin myös haastaa antiamerikkalaisuutta tutkineen komitean kuulusteluihin, mutta hän onnistui välttelemään haastemiestä mm. asuntoa vaihtamalla. Tältä ajalta Norma Barzman kertoo, miten tuntematon Norma Jean Bakeriksi esittäytynyt nainen ajoi heidän asuntonsa eteen Los Angelesissa kertomaan, että muutaman korttelin päässä sheriffit pysäyttelivät autoja ja kyselivät, olivatko kuljettajat matkalla heidän osoitteeseensa. Barzmanit olivat järjestäneet aatetovereittensa kanssa kotonaan kokouksen, jossa oli tarkoitus keskustella solidaarisuustoimista Hollywoodin kymmenikön puolesta. Se oli kuitenkin samana aamuna peruttu, mutta tieto tästä ei ollut kulkeutunut sheriffeille. Mainittakoon, että varoituksen toimittanut Norma Jean Baker tuli sittemmin tunnetummaksi Marilyn Monroen nimellä.

 Barzmanit muuttivat Eurooppaan, missä he työskentelivät Englanissa, Ranskassa ja Italiassa elokuvakäsikirjoittajina, mm. yhteistyössä toisen maanpakolaisen Joe Loseyn kanssa. Euroopassakin USA:n hallitus järjesti heille vaikeuksia. USA:n lähestystö takavarikoi (laittomasti) Norma Barzmanin passin niin, ettei tämä seitsemään vuoteen voinut matkustaa Ranskan ulkopuolelle.

 Barzmanit olivat, kuten myös useimmat sen kiistäneet epäillyt, kommunistisen puolueen jäseniä. Hollywoodin ”kommunisteja” on tosin vaikea yhdistää 30-50-lukujen neuvostotodellisuuteen, josta heillä ei ollut mitään käsitystä. Useimpien kommunismi oli romanttisen idealismin sävyttämää ja perustui siihen, että kommunismin uskottiin olevan fasismin tärkein vastavoima. Eikä puoluekurikaan ollut kovin pitävää, esim. iso osa Hollywoodin kommunisteista uhmasi puolueen kieltoa psykoanalyysiin turvautumisesta. Norma Barzman ei Euroopassa enää liittynyt poliittisiin puoluejärjestöihin, mutta kertoo tehneensä lopullisen pesäeron kommunismiin vasta vuonna 1968. Aika myöhään, kuten hän itse toteaa.

 Aate on kuitenkin täysin sivuosassa Barzmanin muistelmateoksessa. Kirja ei ole poliittista vaan paremminkin kulttuurihistoriaa ja sitä sävyttää tekijän tarkka asioiden ja ihmisten havainnointi sekä liiallisen tosikkoimaisuuden karttaminen.

 tammikuu 2005