JohnMurray, 542 s., St. Ives 2005

Kambodsan kuoleman pellot

 Monilla on vieläkin vähän sadunomainen kuva Kambodsasta Angor Watin viidak­kotemppelin symboloimana pienenä, vähän uneliaana ja buddha­laisena maana, jonka köyhä kansa eli vaatimatonta mutta rauhal­lista elämää aina 1970-luvun alkuun saakka. Tämän ideaali­kuvan mukaan Kambodsan auto­ritaari­suuteen taipuva, mutta kan­sansa rakas­ta­ma johta­ja prinssi Norodom Si­hanouk oli onnis­tunut isojen naapurien puristuk­sessa taitavasti luotsaamaan sodilta säästynyt­tä maataan rauhatto­massa maailman­kolkassa, kunnes ame­rikkalaiset laajensi­vat Vietna­min sodan Kambod­san puolelle päästäkseen käsik­si puoluee­tonta maaperää hyväksikäyttä­neisiin vietnamilaisiin sisseihin.

 Amerikkalaiset rohkaisivat myös oikeistopoliitikko Lon Nolia kaappaamaan Sihanoukil­ta vallan sillä seurauksel­la, että Pekin­giin maanpakoon lähetetty prinssi liit­toutui siihen asti vähä­merkityksellisten kambosda­laiskommunistien kans­sa. Lopulta Pol Potin johtamien punakhmerien onnistui kar­kottaa epäsuosittu Lon Nol ja ottaa v. 1975 valtaan­sa koko maa. Vapaut­tajina vas­taanote­tut punakhmerit tyhjensivät ensi töikseen Pnom penhin ja muut kaupungit ja pakot­tivat koko kansan ilottomaan pakko­työhön ja hirmu­vallan alaisuuteen ja aiheuttamalla suoraan ja epäsuorasti puo­lentoista miljoonan ihmisen kuoleman, kunnes naapurin dikta­tuu­riin kyllästynyt Viet­nam karkotti punakhmerit ja elämä saat­toi vähitellen palautua normaaliksi.

 Tämä yksinkertaistettu kuva Kambodsan lähihistoriasta nostaa Vietnamin sodan heijastusvaikutukset ja amerikkalaispommitukset yhdeksi selittäväksi tekijäksi sille miten ja mistä Pol Potin maail­manhistoriassa ainutkertainen dystopia syntyi, mutta jättää edelleen selittämättömäksi mysteeriksi mistä Pol Potin aatteet ja niiden soveltaminen oikein kumpusivat.

 Philip Shortin Salong Sarin eli paremmin Pol Potin nimellä tunnetun kambodsalaiskommunistin elämäkertamuotoinen Kambodsan historia osoittaa kuitenkin, että idealisoitu ja yksinkertaistava käsitys Kambodsasta on monessa suhteessa varsin harhaanjohtava.

 Vaikka Pol Potin punakhmerien vallankäyttö ja sen aiheuttaman tuskan ja kuoleman määrä onkin meidän ajassamme poikkeuksellista, on se kuitenkin asetettava oikeaan suhteeseen Kambodsan histo­riassa. Hyväntahtoisen kansan isän imagon takana Sihanouk oli oman lajinsa diktaattori, joka surutta manipuloi vaaleja ja väärensi vaalituloksia ja jonka vastustajien tai kilpailijoiden koskemat­tomuutta ei suinkaan kunnioitettu.

 Väkivalta ja ihmishengen kunnioittamattomuus ei tullut Kam­boshaan sen enempää punakhmerien kuin amerikkalaisten mukana, vaan se kuului kambodsalaiseen yhteisöön. Vaikka murhattujen uhrien maksan paistaminen ja syömi­nen ei ihan kansantapa olisi Kambod­sassa ollutkaan, niin eivät punakhmerit sitä kuitenkaan keksi­neet. Tuol Slengin kidutuskeskuksen kahleet olivat ranska­laisilta siirtomaaisänniltä perittyjä, kuten myös monet siellä käytetyt menetelmätkin. Vain kaksikymmentä vuotta aikaisemmin Ranska oli Algeriassa käyttänyt laajamittaista ja systemaattista kidutusta ja summittaisia teloituksia epätoivoisessa yritykses­sään kukistaa Algerian itsenäisyysliike.

 Kirjoittamalla myös näistä asioista ei Philip Short pyri millään tavoin puolustamaan tai oikeuttamaan Pol Potin toimia. On kuiten­kin aiheellista muistuttaa, ettei Pol Potin hirmuhallinto ollut ihan niin ainutlaatuinen, kuin on annettu ymmärtää. Toki muut­kin kommunistit vallankäyttäjinä ovat syyllistyneet tuhansien syyttö­mien ihmisten tappamiseen, mutta heidän joukossaan Pol Pot ei myös­kään ollut aivan laji­tyypillinen kommunisti, vaikka monia Stalinin menetelmiä myös omien kumppaneittensa puhdistuksia myöten sovel­sikin. Mutta siinä missä Stalinin laajamittaisimmat sortotoimet kohdistuivat talonpoikiin teollisuusproletariaatin nimissä, suhtautuivat kambodsalaiskommunistit työläisiin niin epäluuloisesti, ettei heitä lainkaan hyväksytty puolueen jäsenik­si. Pol Potin ihanteena, jos tällaista sanaa voi tässä käyttää, näyttää olleen yhteiskunta jossa kaikki pakotettiin samaan raa­dantaan ja yksin­kertaiseen turhan henkilökohtaisen omistuksen rasittamattomaan elämään kuin missä köyhin talonpoi­kaisväestö eli. Siksi punakhmerien ensimmäinen toimi oli kaupunkien tyhjen­täminen ja turmeltuneen kaupunkilaisväestön ajaminen maaseudulle pakkotyöhön.

 Kiina tunnetusti tuki Pol Potia, mutta ei ideologisista syistä vaan siksi, että kiinalaisia ja punakhmerejä yhdisti kamppailu Vietna­mia vastaan. Samasta syystä myös amerikkalaiset tosiasiassa tukivat punakhmerejä Henry Kissingerin kyynisen reaalipolitiikan merkeissä.

 Itse kirjan nimihenkilö jää kuitenkin edelleen jonkinasteiseksi arvoitukseksi. Tästä ei voi moittia Philip Shortia, joka näyttää käyttäneen kaiken sen lähdeaineiston, joka tästä kaikkea julki­suutta vältelleestä ja elämänsä aikana lukuisia peitenimiä käyt­täneestä kambodsalaiskommunistista on saatavissa. Siitä mitä Salong Sar teki opintoaikoinaan Pariisissa – missä hän oli mukana samassa kambodsalaisopiskelijoiden pienessä marxilaisessa opinto­pii­rissä kuin monet muutkin tulevat punakhmerit – on ollut hel­pompi saada tietoa kuin Pol Potin toimis­ta Kambodsan viida­koissa.

 Pol Pot ei koskaan joutunut vastaamaan teoistaan. Hänet kyllä lopulta tuomittiin elinkautiseen vankeuteen v. 1997 sen jälkeen kun hän oli käynyt entisille tukijoilleen rasitteeksi, mutta se näyttää olleen enempi kevyen kotiarestin luontoista kuin varsi­nainen rangaistus. Pol Pot, joka niinäkin vuosina kun hänen kansansa kärsi jatkuvaa nälkää näytti aina hyvinvoivalta, kuoli seuraavana vuonna rauhallisesti vuoteessaan.

  kesäkuu 2005

Edita, 239 s., Helsinki 2005

Isokenkäinen toveri monessa mukana

 Porissa v. 1895 syntynyt Onni Toivonen menetti yhdeksänvuotiaana puuseppä-isänsä. Äiti Maria joutui kahdeksanlapsisen perheen yksinhuoltajaksi, mutta selviytyi tehtävästä kunnialla, myös turvautumalla silloiseen vaatimattomaan köyhäinapuun. Pitempään opiskeluun ei perheen lahjakkaimmillakaan lapsilla kuitenkaan ollut mahdollisuuksia. Onnikin sai aloittaa työelämässä 13-vuotiaana puotipuksuna, ensin yksityiskauppiaan ja sitten osuuskaUpan palveluksessa. Maailmansotaan mennessä Toivonen oli kohonnut jo Rauman osuuskaupan johtajaksi.

 Kansalaissota katkaisi lupaavasti alkaneen osuusliikeuran. Aivan selvää kuvaa Raumalla kansanvaltuuskunnan ”pankkikomissaariksi” nimetyn Onni Toivosen osuudesta kansalaissotaan ei kirjasta saa. Joka tapauksessa valkoisten viha punaisia kohtaan oli Raumalla sitä luokkaa, että Toivonenkin yritti paeta punakaartien mukana. Lahden tienoilla hänetkin vangittiin ja palautettiin Rauman suojeluskunnan armoille.

 Onni Toivonen selvisi seitsemän vuoden kuritushuonetuomiolla, mutta niissä sattumanvaraisissa oloissa hän olisi yhtä hyvin voinut jakaa teloitetun vanhemman veljensä kohtalon. Vankeutta kesti toukokuuhun 1920 saakka. Vuoden 1918 kokemukset eivät kuitenkaan tehneet Onni Toivosesta vallankumouksellista, vaan hän pysyi aina vankasti tannerilaisena sosialidemokraattina. Toivosen tannerilaisuus oli sekä poliittista että henkilösuhteisiin liittyvää, sillä hän pääsi kohta vapauduttuaan Kulutusosuuskuntien Keskusliiton palvelukseen sihteeriksi ja myöhemmin johtajaksi. Hän toimi lähes kirjaimellisesti Tannerin oikeana kätenä, joka hallintoneuvoston kokouksissa istui puheenjohtajan oikealla puolella.

 Osuuskauppaihmisenä Toivonen oli ahkera kansanvalistaja. Puhujana hän ei ollut KK:n matkasaarnaajan Yrjö Kallisen luokkaa, mutta kirjoittajana sitäkin ahkerampi. Salosen kokoama lista luettelee nelisenkymmentä Toivosen osuustoiminta-aiheista julkaisua. Niitä jo nimien perusteella leimasi käytännönläheisyys. Toivosen laajaan tuotantoon kuuluvat mm teokset Myyjän katekismus, Tarjoilija, Tavaranäyttelyt ja Taitava myyjä.

 Maailmansodan syttyminen syksyllä 1939 siirsi Suomenkin säännöstelytalouteen. Sitä johti erikseen perustettu kriisinajan kansanhuoltoministeriö. Kymmenen vuoden aikana ministeriön johdossa ehti toimia liki kymmenen ministeriä, heistä viimeisenä Fagerholmin hallituksessa vv. 1948-50 Onni Toivonen. Käytännössä Toivonen ministeriön keskeisimpänä osastopäällikkönä oli ministeriön tosiasiallinen johtaja koko ministeriön olemassaolon ajan.

 Vielä kansanhuoltoministeriössä ollessaan ja siellä töitä jatkaessaan Toivonen sai pestin myös toiseen kansalle hyvin läheiseksi muodostuneeseen instituutioon, kun hänet keväällä 1945 nimitettiin Yleisradioon pääjohtajan varamieheksi. Toivonen oli ollut Yleisradion hallintoelimissä jo aiemmin edustamassa yhtä yhtiön perustajaosakkaista eli KK:ta. Toivosen tehtävänä oli toimia yhtiössä sen sodanjälkeisen pääjohtajan Hella Wuolijoen ”päällystakkina”. Kun Wuolijoki v. 1949 erotettiin jatkoi Toivonen päätoimisena johtajana yhtiössä, jonka johtoon tuli väritön ja hajuton Einar Sundström.

 Näiden Toivosen päätehtävien ohella Salonen kirjoittaa ”monessa mies mukana” tyylisesti myös Toivosen tehtävistä Nesteen hallintoneuvoston ja Työväen Akatemian johtokunnan puheenjohtajana.

 Toivosella oli merkittäviä tehtäviä kansankunnan tärkeissä vaiheissa. Valitettavasti suppean kirjan käsittelyssä näiden tehtävien ja niitä hoitaneen ihmisen kuvaus jää enemmän historiikinomaiseksi kuin tutkimukselliseksi ja enemmän anekdootteihin kuin analyysiin perustuvaksi. Sääli, sillä aineksia olisi ilmeisesti ollut enempäänkin.

 Siitä Salonen saa kuitenkin pisteitä, ettei hän maalaa kohteestaan pelkkää silottelevaa henkilökuvaa, vaan käsittelee myös Toivosen outoa avioliittoa ja hänen naissuhteitaan. Kirjassa on myös Toivosen toimiin liittyviä viittauksia menettelyihin ja tapauksiin, jotka nykypäivän valossa olisivat virkamieheltä jo hyväksyttävän ja eettisesti tuomittavan välisen rajan väärälle puolelle sijoittuvia. Mutta mikä oli Toivosen omistama Kal-Va Oy jonka Toivoselle aiheuttamiin murheisiin kirjassa vain viitataan niitä lähemmin käsittelemättä?

 kesäkuu 2005

Verso, 240 s., Bath 2004

Mustan pääkallolipun alla

Sana piratismi tuo tänä päivänä ensimmäisenä mieleen tekijäoi­keuksia loukkaavan äänitteiden ja kasettien rikollisen kopioinnin ja levittämisen. Vanhakantainenkaan piratismi eli merirosvous ei sekään ole maailmasta kokonaan kadonnut, vaan se on vakava riesa Aasian vesillä. Laajasti ottaen tällaisen piratismin kohteiksi joutuivat myös sukelluslomallaan Indonesiasta Filippiineille kaapatut Risto Vahanen ja Seppo Fränti.

 Varsinaisen merirosvouden kulta-aikaa oli kuitenkin 1700-luvun alku, jolloin myös edelleen elävät mielikuvat ja legendat meri­rosvoista syntyivät. Merirosvousta esiintyi ajoittain laajamit­taisesti sekä ennen – ennen kaikkea 1600-luvulla – että myöhem­minkin, mutta määrällisesti ja vaikutuksiltaan se oli laajinta Espanjan perimyssodan päättymistä v. 1713 seuranneen viisitoistavuotisen jakson aikana. Ajan sodat ja merisotaan liittyneen vihol­lislaivojen valtaamiseen erikoistuneiden kaappareiden toi­minnasta oli lyhyt askel merirosvouteen. Sitä ei enää harjoitettu minkään valtiollisen lipun vaan merirosvojen mustan pääkalloli­pun, Jolly Rogerin liehuessa.

 Enimmillään päätoimisia merirosvoja oli runsas kaksituhatta, mutta heidän määränsä riitti sekoittamaan ja terrorisoimaan Atlantin ylittävää ja sen rannikoilla harjoitettua kauppaa, jonka tuottoisin kohde olivat afrikkalaiset orjat. Joukko oli monenkir­javaa. Brittein saarilta kotoisin olivat suurin ryhmä, mutta kaikki muutkin merillä liikkuneet kansalaisuudet olivat joukossa edustettuina, mukaan lukien huomattava joukko piraattien vapautta­mia mustia orjia. Olipa joukossa neljä naistakin, joista kaksi Redikerin erikseen esittelemää tapausta ylsi erityi­seen kuului­suuteen.

 Elinikäodote merirosvouteen ryhtyneillä ei ollut pitkä. Vii­tisensataa päätyi hirsipuuhun. Mikä sitten kuitenkin sai niin monet ryhtymään alalle? Elämäntyönsä merirosvouden tutkijana tehneen Marcus Redikerin vastauksen mukaan kyse oli eräänlaisesta primitiivikapinoinnista sen aikaisten niin sota- kuin kauppa­laivastojen kurjia olosuhteita, kovaa kuria ja kapteenien har­joittamaa mielivaltaa vastaan.

 Redikerin mukaan merirosvot loivat omat yhteisönsä, vaikka mitään piraattivaltioita ei koskaan yritettykään perustaa esim. niille pikkusaarille, joita rosvot ajoittain miehittivät vapaasa­tami­naan. Kuitenkin kunkin rosvo­laivan mie­his­töt noudat­tivat toisistaan vain vähän poikkeavia sääntöjä ja menette­lytapo­ja. Niitä leimasi eräänlainen alkeisdemokratia jossa kapteenit ja muut erityistehtäviin nimetyt olivat miehistöko­kousten valitse­mia ja niille vastuullisia. Saaliinjakoa varten oli tarkat ja varsin egali­taristiset säännöt.

 Redikerin mukaan 1700-luvun merirosvous soveltui hyvin Eric Honsbawmin kuvaamien primitive rebels-yhteisöjen kaavaan. Mieleen nousee kuitenkin epäily, että Rediker saattaa innostuksessaan liioitella ja vähän idealisoidakin kuvaamiaan rosvoyhteisöjä ja niiden anarkistista demokratiaa. Asiasta enemmän kiinnostuneet voivat uppoutua Redikerin lähes viisikymmentä sivua kattavaan dokumentaatioon ja nootitukseen, useimmille riittänee kuitenkin kirjan sujuvasti ja värikkäästi, mutta asiassa pysyen kirjoitettu leipäteksti.

 toukokuu 2005