Signet, 457 s., New York 2004

Amerikkalainen luokkataistelija

Sara Paretskyn kolmastoista dekkari, sankarinaan edelleen yksityisetsivä V.I. Warshawski, jatkaa kirjailijan reipasta luokkataistelulinjaa. Ei siinä mielessä, että kyse olisi jostain vallankumousoppaasta tai propagandasta, vaan siitä, että Paretsky kuvaa amerikkalaista yhteiskuntaa sellaisena kun sen näkee ja kokee: yhä aidommin moni – etnisenä ja -kulttuurisena yhteiskuntana, jossa erilaisia elämäntapoja suvaitaan tai ainakin siedetään, mutta samanaikaisesti sellaisena, jossa jakolinja rikkaiden ja köyhien ja heidän elämäntilanteensa välillä on kasvava kuilu. Rikkailla on Paretskyn kirjoissa omat tapansa, asuinalueensa ja erioikeutensa, mikä myös epäilemättä vastaa todellisuutta.

Tällä kertaa konnan roolissa eivät ole niinkään suuryhtiöt, joiden johtajien rikollinen toiminta – vakuutushuijaukset, ympäristörikokset, työsuojelun laiminlyönti jne – on ollut yleensä aiempien Warshawski-dekkareiden kantava teema, vaan superrikkaat yleensä. Paretsky ei ole ainoa dekkarikirjailija, joka on tehnyt yläluokan edustajista murhaajia, eikä hänkään heitä kaikkia toki konnina kuvaa. Mutta siinä missä satunnainen superrikas murhaajana on yleensä muiden kuvaamana yksilöllinen poikkeus, niin Paretskyllä he ovat enemmänkin luokkansa edustajia.

Tämänkertainen Warshawski-tarina on sekä ajankohtainen että historiaan suuntautuva. Menneisyyttä edustaa viidenkymmenen vuoden takaisten epäamerikkalaista toimintaa tutkineen kongressin valiokunnan työhön ja silloisen mccarthylaiseen mustalistajärjestelmään (mistä myös kirjan nimi) liittyneiden tapahtumien penkominen. Ajankohtaisuutta edustaa 9.11. synnyttämän islamofobisen terroristijahdin ja poliisivaltuuksia kansalaisoikeuksien kustannuksella radikaalisti kasvattaneen ns. Patriot Actin vaikutusten kuvaus.

Paretsky kehittää juontaan uskottavasti ja mielenkiintoisesti ja hän kirjoittaa elävää tekstiä, joka ei myöskään ole niin tosikkomaista kun hänen poliittisesta korrektiudestaan voisi otaksua. Paretskyn kirjat, joista kahdeksan on jo ilmestynyt suomeksi käännettyinä, ovat hyviä ja luettavia dekkareita, olkoonkin että tietty kaavamaisuus ja ennustettavuus niitä jo muutaman lukemisen jälkeen alkaa vähän vaivata. En kirjoita näin vain siksi, että Paretskyn maailmankatsomus miellyttää minua.

marraskuu 2004

Otava, 368 s., Keuruu 2004

Kommunismin vastaisen salasodan sankareita

Jarkko Vesikansan teos on hänen uunituoreesta väitöskirjastaan tehty lyhennelmä. Vesikansan mukaan kirja kattaa väitöskirjan ydinsisällön. Pois on jätetty ”akateemisen tutkimuksen pakolliset kuviot”, kuten tarkka kysymyksenasettelu ja aiemman tutkimuksen läpikäynti ja käsitteiden määrittely, mutta myös muuta tarkemmin määrittämätöntä aineistoa. Tämä on minusta harmillista, olkoon että poisjätettyä aineistoa kaipaava voi hankkia väitöskirjan luettavakseen. Kirjan myynnille lyhentäminen ei varmaan ole haitaksi, mutta voi olla että kirjoittajan arvostus tutkijana ei tämän vuoksi ainakaan kasva. Tällaisena kirja on näet pikkuisen liikaa kuin jatkosarja vaikkapa Suomen Kuvalehdessä julkaistuista artikkeleista, olkoon että lähdeapparaatti toki on tässäkin painoksessa asianmukaisesti kunnossa.

Vesikansan tutkimus selvittää sitä, miten työnantajat ja porvarit eri tavoin koettivat vaikuttaa SKP:n kannatuksen ja vaikutusvallan rajoittamiseksi. Tutkimus kohdistuu 40-luvun lopun ns. vaaran vuosien jälkeiseen aikaan, mutta Vesikansa ottaa kuitenkin perustellusti vauhtia tiedotuksen ja mielialavaikuttamisen sodanaikaisista järjestelyistä, Aseveliliitosta, VIA:sta (Vapaus-Isänmaa-Aseveljeys) ja SAT:ista (Suomen Aseveljien Työjärjestö). Jo näistä alkaen keskeisessä asemassa yhteistyössä olivat sosialidemokraatit, jotka myös välittömästi välirauhaa seuranneina vuosina kantoivat pääasiallisen rintamavastuun kommunistien etenemisen pysäyttämisestä, saaden siihen toki rahallista ja muutakin tukea oikealta ja ulkomailta.

Kaksi Vesikansan tutkimuksessa keskeistä henkilöä olivat myös sosialidemokraatteja: Arvo ”Poika” Tuominen ja Veikko Puskala. Silti Vesikansa rajaa sosialidemokraattien osuuden varsinaisen tutkimuksen ulkopuolelle ja käsittelee heidän toimiaan lähinnä siltä osin, kun se tulee esiin v. 1952 perustetun Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki-säätiön toiminnan kautta. SYT onkin Vesikansan tutkimuksen keskiössä myös lähteiden osalta, sillä kirjoittajan kiinnostus koko aiheeseen sai alkuunsa siitä kun hän kymmenen vuotta sitten pääsi graduaan varten käsiksi siihen saakka tutkimuksen ulottumattomissa olleeseen SYT:n arkistoon.

SKP oli, niin kuin kommunistiset puolueet yleensäkin, kohtuullisen vainoharhainen luokkavihollisten toimeenpaneman vakoilun ja muiden vastatoimien suhteen. Vesikansan kirja osoittaa, että siihen oli myös ihan oikeita perusteita.

Myös porvarillisella Suomella oli ihan oikeita perusteita kommunisteja kohtaan tuntemaansa epäluuloon. Mutta silmiinpistävää on, että tällainen puolijulkinen tai maanalainen toiminta tuntuu keränneen keskimääräistä enemmän sekä vainoharhaisuuteen että muihin hämäriin puuhiin taipuvia ihmisiä.

Surullisen kuuluisa on useimmissa näissä kommunisminvastaisissa riennoissa kunnostautuneen Suomen Pankin tutkijan tri Keijo Alhon tapaus marraskuussa 1954. Hän kävi ensin sekavassa tilassa ase mukanaan silloisen sisäministeri Leskisen puheilla varoittamassa kommunistien puuhailuista, ja kun Leskinen lähetti poliisit hänen peräänsä hän ampui yhden häntä hakemaan tulleen siviilipukuisen poliisin ja haavoitti toista vakavasti. Alhoa ei kuitenkaan tuomittu vankilaan, vaan hän joutui joksikin aikaa mielisairaalaan.

Samoin SYT:n pitkäaikainen asiamies aiemmin edistyspuoleen viimeisenä ja kansanpuolueen ensimmäisenä puoluesihteerinä toiminut Osmo Kupiainen oli henkilö, joka Vesikansan mukaan ”viimeistään 70-luvulla oli [ ] ainakin lievästi vainoharhainen”. Mutta siinä vaiheessa kun hänet saatiin eläkkeelle, oli koko SYT alkanut tulla tiensä päähän.

Värikäs hahmo oli myös Sven Laine, joka ei ollut suoraan SYT:n palveluksessa, mutta harjoitti mustalistojen keräämistä ja luotettavuuslausuntojen myymistä työnantajille perustamansa ”Työturvallisuusliiton” nimissä. Hän keräsi useita vankilatuomioita rahankeräyspetoksista ja Yrjö Leinon monistettujen muistelmien piraattiversion levittämisestä ja lopulta tenun salakaupasta, joka päättyi ikävästi kolmen asiakkaan kuolemaan.

Salainen rahankeruu ja jako tuotti myös kirjanpidollisia ongelmia. Selvittämistä rahojen käytöstä jäi ainakin Peitsi-lehden osalta Ilmari Turjalle ja laestadiolaisten rahoituksesta tulevalle maaherra Artturi Jämsenille.

Toisessa päässä toimintaa ohjailivat kaikin puolin kunnialliset elinkeinoelämän ja politiikan hahmot, keskeisimpinä Erik R. Serlachius ja Päiviö Hetemäki. Hetemäen ideoima Elinkeinoelämän Valtuuskuntakin ehti vielä mukaan SYT:n rahoittamiseen. Kun säätiön toiminta lopulta päättyi voi sanoa ohjelmaltaan laaja-alaisemman ja kunnianhimoisemman EVA:n ottaneen senkin tehtävät kontolleen.

Vesikansan teos tuskin jää viimeiseksi aihetta valottavaksi työksi, siksi paljon se herättää myös uusia ja vastaamatta jääviä kysymyksiä. Hyvä alku kuitenkin. Tekijän kouliintunut journalistin ote on toki yleisesti ottaen lukemista helpottava asia, mutta samalla se johtaa paikoin historiantutkijaa häiritseviin ja perusteettomiin matalampien aitojen ylityksiin. Ja miksi tekijä täysin asiaankuulumattomasti esittelee kirjassa ohimennen mainitun Armas D. Siimeksen Suvi-Anne Siimeksen isoisänä, kun yhtä ohimenevästi esiintyvä Osmo Vesikansa ei saa mainintaa kirjoittajan isoisänä?

joulukuu 2004

Veterator, 192 s., Jyväskylä 2004

Seinäjoki Alvar Aallon kaupunkina

50-luvun puolivälissä Seinäjoki oli kirkolliskokouksen päätöksellä saamassa perustettavan uuden hiippakunnan piispanistuimen ja paikallinen seurakunta halusi rakennuttaa tulevan hiippakunnan arvolle sopivan uuden kirkon. Alvar Aalto osallistui tätä koskevaan arkkitehtikilpailuun, mutta hänen työnsä jouduttiin hylkäämään kilpailuohjelman vastaisena, Se oli kuitenkin niin ylivoimainen muihin nähden, että hanke päätettiin toteuttaa Aallon suunnitelman mukaisesti. Tästä pidettiin kiinni, vaikka Kustaa Tiitu ja Urho Kekkonen viime vaiheessa junailivatkin Seinäjoelle luvatun piispanistuimen Lapualle.

Lakeuden ristiksi nimetystä työstä sai alkunsa Seinäjoen Aalto-keskus. Kirkon rakentamisen jälkeen Aalto sai seuraavina vuosina tehtäväkseen toteuttaa myös kirkon viereen nousseiden kaupungintalon, kirjaston ja seurakuntakeskuksen suunnitelmat. Myös Aallon kuoleman jälkeen rakennettu kaupunginteatteri toteutettiin Aallon alkuperäisen suunnitelman pohjalta. Aalto ei koskaan tehnyt Seinäjoelle yhtään asema- tai yleiskaavaa, mutta näistä hankkeista syntyi tiivis. laajemminkin Seinäjoen kuvaan vaikuttanut kokonaisuus, jota sittemmin ryhdyttiin kutsumaan Aalto-keskukseksi.

Markus Aaltonen on tästä Seinäjoen Aalto-keskuksesta ja sen rakentamisesta tehnyt kaupungin toimeksiannosta pienen, mutta hyödyllisen ja luettavan kirjan. Vaikka Aaltosen näkökulma onkin vahvasti maakunnallinen, ei se tarkoita sitä etteikö hänellä olisi silmää laajemmille arkkitehtuuriin liittyville kokonaisuuksille, kuten italialaisarkkitehtuurin vaikutukselle Aallon töissä.

Aaltonen on Aalto-fani, mutta ei niin yksisilmäinen, etteikö uskaltaisi käsitellä myös mestariin liittyviä hankalia kysymyksiä. Aaltonen voi esim. kysyä, ottiko Aalto käyttöön Seinäjoella alun perin Lahden kirkkoa varten tekemänsä, mutta toteuttamatta jääneet piirustukset, ja päätyä siihen täysin järkeenkäypään vastakysymykseen; mitä sitten vaikka olisikin?

Uskonnollisesti välinpitämättömän, ainakin nuorempana jonkinasteisesta radikaalista käyneen Aallon sovittaminen etelä-pohjalaiseen maakuntahenkeen ja yhteistyöhön Reino Ala-Kuljun kaltaisten entisten IKL-aktiivien kanssa oli haastava ja molemminpuolista sopeuttamistaitoa vaativa tehtävä. Se näyttää kuitenkin onnistuneen lopulta yllättävän hyvin.

Aallon töihin Seinäjoella liittyy monenlaisia anekdootteja. Aaltonen käy niitäkin läpi ”si non e vere e bien trovato”-hengessä. Niilläkin, joita ei voi pitää tosina, on myös oma kulttuurihistoriallinen selityksensä.

Lopuksi seinäjokelainen Aaltonen nostaa kysymyksen, kumman oikeastaan pitäisi olla Alvar Aallon pääkaupungin Suomessa, Jyväskylän vai Seinäjoen. Aaltonen tyytyy tasajakoon, ja esittää että myös Seinäjoelle pitäisi saada Alvar Aalto-seura.

Jos Aaltonen suhtautuukin Jyväskylään kohteliaasti Aalto-kaupunkina, niin sitäkin enemmän kyytiä saavat Aallon nerokkaita suunnitelmia ymmärtämättömät helsinkiläiset. Tunnustan kuuluvani heihin, joiden mielestä oli onni, ettei Aallon keskusta-suunnitelmaa koskaan toteutettu. Syy on mielestäni selvä: Aalto on maailman ehdotonta huippua rakennusten piirtäjänä ja suunnittelijana, mutta hänen jälkensä kaupunkisuunnittelijana on kaikkea muuta kuin vakuuttavaa. Tässä suhteessa Eliel Saarinen ja Alvar Aalto olivat paljolti toistensa vastakohtia.

tammikuu 2005

Phoenix, 720 s., St.Ives Plc 2004

Punaisen tsaarin hovissa

Historiantutkimus on vähän kuin yleisurheilu, jossa sellaista maailmanennätystä ei olekaan, jota ei voisi parantaa. Tällä en tahdo verrata Montefiorea uuden ennätyksen tekijään, jo siitäkään syystä ettei historiantutkimuksen tuloksia voi punnita vertailukelpoisilla senteillä ja sekunneilla. Mutta niin paljon kuin Stalinista on jo kirjoitettu osoittaa Montefiore, että oli edelleen mahdollisilta tuottaa uusia kiintoisia näkökulmia ja tietoja edellisen vuosisadan mahdollisesta verisimmästä diktaattorista – Hitler ja Mao ovat tässä suhteessa kovia kilpailijoita – ja hänen elämästään.

Montefiori keskittyy Stalinin, hänen perheensä ja häntä ympäröineen poliittisen eliitin keskinäisiin suhteisiin ja arkielämään. Tässä hän on voinut hyödyntää vanhempien lähteiden ohella myös Stalinin aikaisten neuvostojohtajien aiemmin tutkijoiden ulottumattomissa olleita asiakirjoja sekä heidän jälkeläistensä osin haastatteluihin perustuvia muistelmia.

Johtavat bolshevikit osasivat omalla tavallaan pitää hauskaa ja rentoutua, eikä vain niillä yönmittaisilla ryyppypitoisilla illallisilla, jotka Stalinin viimeisille vuosille olivat tyypillisiä. Montefiore kuvaa johtajien sosiaalista kanssakäymistä, perhe-elämää ja lomailua. Hän toteaa, että Stalinin vaimon Nadjan itsemurha v. 1932 oli Stalinille kova isku eikä diktaattori siitä koskaan täysin toipunut, mikä jätti jälkensä myös koko hänen hoviinsa.

Nimitys hovi ei ole yliampuva tälle yltäkylläisyydessä, jos ei kuitenkaan aivan tsaarillisessa loistossa eläneelle joukolle. Joka tapauksessa sen elintavat ja hyvinvointi olivat tietenkin jyrkkä vastakohta sille kurjuudelle ja ajoittaiselle nälänhädälle, jossa neuvostokansa eli. Yhdessä suhteessa johtajat kuitenkin jakoivat kansansa tilan: myös politbyroon jäsenet, ja ajoittain nimenomaan he elivät jatkuvassa pelossa.

Kyse ei ollut perinnöllisestä aatelista ja monilla neuvostojohtajilla oli aito proletaarinen tausta. Paremminkin heitä voi verrata uskonlahkoon. Useimmat uskoivat loppuun asti aatteeseensa ja jotkut vielä ennen teloitustaan saattoivat vannoa uskollisuuttaan puolueelle ja Stalinille. Vähän ennen omaa pidätystään Pjatakov tarjoutui osoittamaan syyttömyytensä trotskilaissyytöksiin teloittamalla henkilökohtaisesti kaikki ne aiemmin kuolemaantuomitut, jotka kuulusteluissa olivat hänetkin ilmiantaneet. Näiden joukossa oli myös Pjatakovin oma ex-vaimo.

Kun Stalin Leningradin suositun johtajan Sergei Kirovin murhan jälkeen – johon hänen epäillään vahvoin perustein olleen osallinen – ryhtyi puhdistamaan korkeinta puoluejohtoa ja ottamaan käyttöön kuolemantuomiot ja jopa virallisesti sallitun kidutuksenkin (ei tietenkään tällä nimellä), eivät uhrit välttämättä olleet itsekään viattomia.

Kaikilla Stalinin ajan politbyroon jäsenillä oli verta käsissään, vaikka vain muutamat olisivat Berijan ja Jezovin tavoin henkilökohtaisesti osallistuneet pahoinpitelyihin ja murhiin. NKP:ssa ei koskaan luovuttu kollektiivisen päätöksenteon muodoista. Siten terrorin aikana jokainen politbyroon jäsen joutui panemaan hyväksymismerkintänsä satojen ja tuhansien nimien listoihin puhdistettavista ja teloitettavista henkilöistä. Näin myös Hrustsev, joka myöhemmin pystyi hävityttämään ison osan itseään pahimmin kompremettoivasta aineistosta.

Tietenkin politbyroolaiset, tai magnaatit, kuten Montefiore johtoryhmää kutsuu, eroavat jonkin verran toisistaan myös sen suhteen miten innokkaasti, pelokkaasti tai vastahakoisesti he Stalinin diktatuuria myötäilivät. Selvää tietysti on, että avoimesti sitä vastustamaan asettuneen elinikäennuste olisi ollut aika lyhyt. Jotkut yrittivät tehdä edes jotain muutamien ystäviensä puolesta, toiset tyytyivät Molotovin tavoin hiljaa alistumaan jopa oman vaimonsa vangitsemiseen, vaikka hän Montefioren mukaan Polinaansa syvästi rakastikin. Poikkeuksellisesti Polina oli hengissä vielä Stalinin kuollessa ja sai palata miehensä luo.

Stalinin politiikkaan kuuluivat myös muutamat ihmepelastukset. Marsalkka Rokossovski palasi vankilasta, ilman kynsiään tosin, ja nostettiin korkeaan sotilasjohtoon. Internationalismin hengessä Stalin teki hänestä sodan jälkeen vielä Puolan puolustusministerinkin. Itsenäiset kirjailijat ja taiteilijat eivät Neuvostoliitossa yleensä menestyneet, mutta kuitenkin Osip Mandelstam säilyi Stalinin käskystä eristettynä, mutta koskemattomana.

Nämä yksilökohtalot on tietenkin asetettava ajan suuria tapahtumia vasten, kuten Montefiore koko ajan kiitettävästi tekeekin. Punaisen terrorin aloitti jo Lenin ja jo hänen elinaikanaan sen uhreiksi joutui satoja tuhansia. Pakkokollektivisointi 30-luvun alussa tappoi miljoonittain talonpoikia nälkään ja teloituksiin. 30-luvun puhdistuksissa otettiin käyttöön vangitsemis- ja teloittamiskiintiöt, joiden uhreiksi tasapuolisesti joutuivat kaikki kansalaisuudet samoin kuin sekä puolueen jäsenet että puolueettomat. Sodan aikana kokonaisia epäluotettaviksi epäiltyjä kansoja pakattiin karjavaunuihin ja lähettiin Siperiaan, mille matkalle monet myös jäivät.

Sodan aikana Stalinin työtavat muuttuivat. Hovikin joutui tilapäisesti hajautumaan kun Hitlerin panssarit tunkeutuivat lähimmillään vain muutaman kymmenen kilometrin päähän punaisesta torista. Stalin kärsi sodan alkaessa jonkinlaisen romahduksen, mutta toipui pian ja pysyi Moskovassa. Montefiore ei tosin sulje pois sitä, että kyse olisi voinut ollut vozhdin tavasta testata lähipiirinsä uskollisuutta. Zhukovin kaltaiset ammattisotilaat nousivat arvoonsa, kun Budjonnin kaltaiset ratsuväkikenraalit ja Mekhilisin kaltaiset poliittiset komissaarit olivat tarpeeksi myötävaikuttaneet katastrofiin. Eikä Stalinin sisäinen sota omia kansalaisia vastaan lakannut sotavuosinakaan, satoja tuhansia lähetettiin leireille tai teloitettiin.

Pienet naapurikansat eivät juurikaan Montefioren kirjassa esiinny. Talvisota ja sen Stalinille aiheuttamat ongelmat kyllä huomioidaan, mutta ainuttakaan suomalaisnimeä ei kirjassa esiinny, ei edes Kuusisen. Virolaisista kirjassa kerrotaan, miten he saivat syyskuussa 1939 tuntikausia odottaa Stalinia ja Molotovia, jotka Ribbentropin kanssa juhlivat Saksan ja Neuvostoliiton ystävyyssopimusta, ennen kuin ehtivät sanelemaan Viron ulkoministerille ehdot tukikohtien luovuttamiseksi Neuvostoliiton etupiiriin sovitusta Virosta. Hyvä että kirja on nyt myös suomeksi saatavissa.

joulukuu 2004

Tammi, 315 s., Juva 2004

Mustaa punaisesta

Tämä kirja käsittelee vain osin ”taistolaisia”, eli SKP:n vanhakantaisen vähemmistösiiven kannatusta ja kannattajia 70-luvulla. Siinä käsitellään taistolaisuutta pääosin vain nuorison ja kulttuuriväen, erityisesti teatterintekijöiden liikkeenä, ja hyvin vähän stalinismia laajemman kommunistisen liikkeen osana. Toisaalta kirjassa on pyrkimystä laajemminkin arvioimaan ajan vasemmistopolitiikkaa samoin kuin sitä, ketkä ylipäätään puoluetaustaan katsomatta myötäilivät ja miten taistolaisia ja/tai Neuvostoliittoa. Siksi on paikallaan aloittaa siitä, kenen joukoissa itse seisoin.

”Neuvostovastaiseksi” luonnehditun Ydin-lehden päätoimittajana ja taistolaisvetoisen rauhanpuolustajien kilpailijaksi nähdyn sitoutumattoman rauhanliikkeen aktiivina minulla on moniin muihin nähden verrattain puhtaat paperit. En kuulunut Mirjam Vire-Tuomisen kuuluisan rauhanlaki-aloitteen allekirjoittajiin, vaikka sen monet SDP:nkin kansanedustajat allekirjoittivat. Sain HYY:n edustajistossa kepulaisiltakin pyyhkeitä, kun en yhtynyt vaatimaan taistolaisten ”mustassa kirjassa” tuomittujen kirjojen poistamista tutkintovaatimuksista. Jätin Urho Kekkosen valitsijamiesehdokkuuden väliin vuonna 1978.

Tällä en tahdo sanoa, etteikö minultakin noilta vuosilta löydy lausumia, joita punastelematta ei voi toistaa. Zeitgeist vaati vasemmistodemareiltakin sosialistista sanaradikalismia, mutta se tapahtui vähän samanlaisessa hengessä kun Arvo Korsimo puoluesihteerinä oli viemässä ”maalaisliittoa niin vasemmalle että hirvittää”. Samalla tavoin kuin maalaisliitto tällä politiikalla patosi korpikommunismin kannatusta niillä seuduilla, joilla muilla puolueilla ei ollut jakoa, olivat marxilaiset nuordemarit jonkinasteinen taistolaisuuden tulppa. Ilmankos Ilkka Kanerva Teiniliiton liittokokousta tervehtiessään huudahtikin: ”Eläköön imperialismin ja sosialidemokratian vastainen Teiniliitto!”.

Taistolaisuuden musta kirja on lainannut nimensä Stephane Courtoisin kuuluisan Kommunismin musta kirjan nimestä. Siinä missä Courtois ja kumppanit ovat tehneet tutkimuksellisestikin suuren, joskin tuloksiltaan ja johtopäätöksiltään osin kiistanalaisen työn, on Ilkka Kylävaara pitänyt ensin tiedotustilaisuuden ja ilmoittanut tekevänsä tällaisen kirjan ja pyytänyt lähettämään aineistoa. Sen hän on sitten pahemmin editoimatta koonnut kansien väliin. Tuloksena on sekä laadultaan että tyyliltään melko epäyhtenäinen sillisalaatti.

Kylävaaran omat osuudet ovat etupäässä ex-taistolaisiin kohdistettua henkilöön käypää ilkeilyä. Sen lajin Kylävaara hallitsee eikä kiistää voi, että useimmat sen kohteet saavat ansioittensa mukaan ja monien itsekin aikanaan harjoittamassa tyylilajissa. Muutama muukin kirjanteossa avittanut käyttää tilaisuutta henkilökohtaisten traumojensa purkamiseen ja kalavelkojen maksuun.

Taistolaisuuden uhreiksi itsensä mieltäneiden muistelmia ja ex-taistolaisten itsetilityksiä on Suomessa alkanut ilmestyä jo jonkin verran. Jälkimmäiset ovat harvoin täysin rehellisiä tai analyyttisiä. Esimerkiksi Raija Orasen Marinadissa taistolaiset jaetaan sujuvasti pahoihin ja hyviin, kirjoittajan alter egon luonnollisesti sijoittuessa jonkinlaisen pahojen puhdistaman hyviksen rooliin. Mustassa kirjassa analyyttisyyteen pyrkii, mutta ei kovin hyvällä menestyksellä, aikanaan Sosialistisen opiskelijaliiton mahtimiehiin kuulunut Juhani Ruotsalo keskustelussaan Jarko Tirkkosen kanssa. Epäonnistumisen selittää osin se, että keskustelun ”alustuksena” on John Lagerbohmin fanaattisenoloinen syytekirjelmä.

En halua tuomita Mustaa kirjaa täysin turhaksi tekeleeksi, onhan sen epätasaisessa aineistossa kuitenkin jatkotutkimukselle arvokasta materiaalia, mukaan lukien Kylävaaran jotkut omaelämäkerralliset tekstiosiot.

joulukuu 2004