Etusivu 2004 tammikuu 2004
1.1.2004

”Säkerhetspolitisk aktivitet”, kolumni, Hufvudstadsbladet, 9.3.2004

Erkki Tuomioja

SÄKERHETSPOLITISK AKTIVITET

– kolumn för Hbl 9.3.2004

De senaste och de kommande dagarna är fyllda av säkerhetspolitisk aktivitet. För en vecka sedan kom den arbetsgrupp i försvarsministeriet som Jan-Erik Enestam hade tillsatt ut med sin rapport om hur ett eventuellt medlemskap i Nato skulle påverka organisationen av vårt försvar samt till vilka kostnader. Det var helt väntat, att kommentarerna kring rapporten sträckte sig från ett helt okritiskt och entusiastiskt berömmande till hårda angrepp och insinueringar om att det varit ett manipulerat beställningsarbete.

Det var viktigt för rapportens trovärdighet, att gruppen lade fram en prislapp på 70 miljoner euro för medlemskapet. Om det hela hade presenterats som en helt fri lunch skulle den ha stött på ännu större kritik. Nu gick några kommentatorer så långt att de betraktade erbjudandet om ett kärnvapenparaply som så pass förmånligt att det är omöjligt att säga nej. Jag tror i och för sig att själva prislappen är någorlunda riktig, förutsatt att man helt åsidosätter de kostnader en anpassning till Nato’s säkerhetspolitik och försvarsstrukturer i längden kan medföra. Men oberoende av hur riktig eller vilseledande kostnadskalkylen är, bör man dock först fråga sig om vi överhuvudtaget är i behov av ett kärnvapenparaply.

Jag kan mestadels ansluta mig till de sunda och balanserade kommentarer försvarsminister Kääriäinen har gett om rapporten. Det är fråga om ett ämbetsmannaarbete bland många andra, och det är ett nyttigt men långtifrån uttömmande bidrag till det pågående beredningsarbetet för höstens säkerhets- och förvarspolitisk redogörelse. Det var helt riktigt att offentliggöra arbetet (och inom parentes bör det sägas att päståendena om att utrikesministeriet skulle ha försökt förhindra publiceringen är helt felaktiga). Men det är lika naturligt, att också utrikesministeriets tjänstemän får komma med kritik, särskilt beträffande de delar av rapporten, där arbetsgruppen hade gått utanför sin mandat och behandlat frågor som tillhör andra ministeriers sakkunskaps- och ansvarsområden.

X X X

Också denna vecka får vi ta del av flera säkerhetspolitiska diskussionsinlägg. Idag lämnar den parlamentariska uppföljnigsgruppen ledd av riksdagsman Aulis Ranta-Muotio sitt betänkande till statsministern, på torsdag utges min lilla skrift om Finlands utrikes- och säkerhetspolitik, och i veckoslutet kommer det socialdemokratiska partiets fullmäktigemöte att godkänna ett säkerhetspolitisk uttalande. Jag förutspår, att samtliga kommer att innehålla mycket mindre nyheter och överraskningar än vad man kanske kunde tro trots de rubriker de eventuellt kommer att ge upphov till.

Trots den aktivistiska kampanj som drivs i delar av pressen och i politikens utkanter är jag övertygad om, att det finns en bred uppslutning kring en kontinuitet i vår utrikes- och säkerhetspolitik. Den grundar sig på en fortsatt övertygelse om, att Finland bör och kan bevara sina militär alliansfrihet. Att saker och ting ser något annorlunda ut än ännu för fem år sedan är bara helt naturligt, med tanke på den pågående utvecklingen i vår säkerhetspolitiska omgivning. Det är en utveckling som vi inte bara följer noga med utan också ska påverka. Vår aktiva insats i utformingen av EU:s gemensamma utrikes- och säkerhetspolitik och dess krishantering den bästa grundvalen för detta arbete.

1.1.2004

EU ja Suomi uusien haasteiden edessä , kirjoitus Helsingin Sanomissa 29.2.2004

Erkki Tuomioja

EU JA SUOMI UUSIEN HAASTEIDEN EDESSÄ

Helsingin Sanomat, 29.2.2004

Yksi Suomen vahvuuksista Euroopassa on se, että meillä EU-politiikkaa hoidetaan laajalla yhteisymmärryksellä. Isompaa eroa ei ole tehty sen enempää hallituksen ja opposition välillä eikä eroteltu sitä, kuka aikanaan kannatti tai vastusti Suomen EU-jäsenyyttä. Tämä on päinvastoin kuin Ruotsissa, jossa EU-jäsenyys jäi kansanäänestyksen jälkeen edelleen poliittiseksi kiistakapulaksi, mikä on selvästi heikentänyt maan EU-politiikan voimaa ja uskottavuutta.

EU:n merkitys on korvaamaton turvallisuusyhteisönä ja paremman globalisaation hallinnan välineenä. Talouskin on keskeinen, mutta sen edellyttämä yhteistyö olisi toteutettavissa myös kevyemmillä rakenteilla.

Se että pääministeri Matti Vanhanen painotti yksipuolisesti taloutta taannoisessa Helsingin Sanomien haastattelussaan ei tarkoita, että hänkään olisi tästä toista mieltä. Mikään hänen haastattelussaan eikä sitä selventävässä kirjoituksessaan ei perustellut sitä hätäkellojen soittamista, mihin pääministeriä historiattomuudesta moittineet lehdet tai uskottavuuttaan epätoivoisesti etsivä ja häntä Euroopan hukkaamisesta syyttävä oppositio ryhtyivät.

Jos vakaa suomalainen sanoo ettei hän lämpene unionin yhteiselle hymnille tai symboleille ei se vielä tarkoita erottautumista rauhaa ja ihmisoikeuksia korostavista yhteisistä arvoista ja pyrkimyksistä niiden vahvistamiseen eurooppalaisessa yhteistyössä. Jos symboliuskollisuus otetaan eurokelpoisuuden kriteeriksi niin suomalaisten peruspragmaattisuuden tuntien on parasta hajottaa kansa ja valita uusi tilalle.

Ulkopoliittista kelpoisuutta on joskus mitattu kyvyllä toistaa vanhaa liturgiaa. Sen tilalle ei kaivata uutta liturgiaa, mitä eurouskollisuuden uudet mittamiehet ovat luomassa. Déjà vu-vaikutelmaa vahvistaa vielä se, että nytkin käytetään Suomesta ruokittuja komissaroveita todistamaan epäeurooppalaisten ilmiöiden huolestuttavasta lisääntymisestä Suomessa. Konkretian puutteessa kritiikki saa naurettavia hengenhaistelun piirteitä.

Kun menneen, nykyisen ja tulevan EU-politiikan ympärillä on tullut tavaksi esittää milloin mitäkin asiaa tutkittavaksi ja arviotavaksi, voi listaan lisätä tämänkin ilmiön. Yhteistä kaikille aiheille kuitenkin on, ettei niitä varten tarvita hallituksen sponsoroimaa tilaustutkimusta.

* * *

Toukokuussa 25 maan unioniksi laajentuva yhteisö on tänään hyvin toisenlaisessa tilanteessa ja toisenlaisten haasteiden edessä kun se unioni, johon Suomi yhdeksän vuotta sitten liittyi. Siinä unionissa Suomi vakiinnutti nopeasti asemansa eurorealistisella ja käytännönläheisellä toimintalinjallaan. Nyt kun unionilla on pallo hukassa, voi näyttää siltä kuin se olisi kadonnut Suomeltakin.

Laajentunut unioni ei enää toimi entisillä pelisäännöillä, mutta uusistakaan ei ole vielä sovittu HVK:ssa. Hallitustenvälisyys näyttää kasvavan unionissa. Se oli myös perustuslaki-sopimusta valmistelleen konventin esitysten henki. Se merkitsee vääjäämättä jäsenmaiden eriarvoisuuden korostumista voimakkaammin kuin yhteisöllisessä päätöksenteossa. Ei tarvitse rakastaa komissiota ja sen byrokratiaa ymmärtääkseen, että komission kautta tulevat esitykset ovat kuitenkin pääsääntöisesti samalla tavoin ja samaan aikaan kaikkien jäsenmaiden käsiteltävinä.

Tärkeintä on uudessa tilanteessa välttää uusien pysyvien jakolinjojen muodostuminen unionin sisälle. Tämä ja laajentuvan unionin päätöksentekokyvyn turvaaminen on ollut Suomen johdonmukainen toimintalinja perustuslakisopimusta valmistelevassa hallitustenvälisessä konferenssissa.

Puheet uusista ytimistä ovat vailla konkreettista katetta. Ymmärrettävämpää olisi, jos ne liittyisivät Amsterdamin sopimuksessa luotuun mahdollisuuteen käyttää ns. tiiviimpää yhteistyötä, jossa osa unionin jäsenmaista voi tarkoin rajatuin edellytyksin viedä yhdentymistä jollain alalla pidemmälle ja syvemmälle kuin mihin kaikki ovat valmiita. Tällaista ei kukaan ole kuitenkaan vielä edes esittänyt. Lähinnä voisi kyseeseen tulla puolustusyhteistyö, mutta senkin osalta on HVK:ssa saavutettu jo sen syventämisen mahdollistava yhteisymmärrys.

Siten ytimenmuodostus hahmottuu nykytilanteessa enemmänkin erottautumishalusta kertovaksi blokkimuodostukseksi unionin sisällä kuin asialliseksi pyrkimykseksi viedä integraatiota eteenpäin. Se että jäsenvaltiot kokoontuvat erilaisissa ryhmissä ei ole uutta eikä sinänsä tuomittavaa. Haitaksi se on silloin, jos se tarkoittaa jonkinlaisen suurten jäsenmaiden direktorion pystyttämistä unionin sisälle.

* * *

Sekä idea että johtajuus ovat kateissa Euroopassa. Puutetta ei kuitenkaan ole vaativista ja konkreettisista tehtävistä. Laajentuminen ja Euroopan kilpailukyvyn elvyttäminen ovat suurhankkeita, mutta aivan selvää ei ole mitä niiltä odotamme. Etsimmekö Euroopan kilpailukyvyn parantamista uusliberalistista yksipuolisista kilpailua ja voitonmaksimointia korostavista talousopeista, heikomman kustannuksella toteutuvista joustoista ja tuloerojen kasvattamisesta? Vai tukeudummeko uudistuksissa Euroopan sosiaalisen mallin kiistattomiin vahvuuksiin, sellaisina kun ne laaja-alaista hyvinvointivaltiota toteuttaneissa pohjoismaissa edelleen näkyvät?

Tällainen kysymyksenasettelu, jos Eurooppa-puolueet sen uskottavasti osaisivat esittää, voisi estää vaaliosanoton jäämisen pahimmassa tapauksessa vielä pienemmäksi, kuin edellisissä eurovaaleissa. Institutionaalisten kysymysten vatkaaminen ei innostusta ainakaan herätä.

Euroopan rooli maailmassa laajasti ymmärrettynä on kuitenkin tärkein unionin tulevaisuudenkysymys tässä ja nyt. Ympäristötuhoista kulkutautien kautta terrorismiin ulottuvien uusien turvallisuusuhkien maailmassa EU on ainutlaatuisessa asemassa toimimaan sen laajan monenkeskisen yhteistyön rakentajana, jota näiden uhkien torjuminen ja oikeudenmukaisemman maailman toteuttaminen edellyttää.

EU:n uusi turvallisuusstrategia ei ole yksipuolisesti sotilaallinen, vaan kattaa kriisinhallinnan eri välineiden lisäksi myös aseellisten konfliktien ennaltaehkäisyn. Siinä tarvitaan unionin ulkosuhdetoiminnan kaikkia välineitä.

Unionin uudet rahoituskehykset vv. 2007-2013 on koottava siten, että niissä on riittävät resurssit juuri niiden tehtävien suorittamiseen, joista jäsenvaltiot yksin eivät selviä. Tästä syystä ulkosuhdetoiminnan – kriisinhallinnan, kehitysyhteistyön, naapuruuspolitiikan – rahoitus on aivan eri kategoriassa, kuin kansallisten rahojen jalostusta niitä Brysselin kautta kierrättämällä merkitsevät toiminnot.

Siksi EU:n rahoituskehyksestä neuvoteltaessa prioriteetteja ei tule määritellä sen enempää nettomaksajien omien maksujen minimoinnista kuin muiden unionilta saatavat tukien maksimoinnista lähtien. Hyvä lopputulos ei myöskään synny vain näiden lähtökohtien kompromissina.

Kun paineet kohdistuvat ennemmin kokonaiskehyksen supistamiseen kuin kasvattamiseen on myös katsottava, miten saataisiin raameihin lisää liikkumatilaa välttämättömien yhteisten tehtävien hoitoon. Se perustelisi sitä, että osa maataloustukien maksatuksesta tulisi, muutoin yhteisestä politiikasta tinkimättä, renationalisoida, eli siirtää jäsenmaiden itsensä maksettaviksi.

Maatalousmaksatuksiin puuttuminen on toistaiseksi vielä aivan liian radikaali reformi. Sitä odotettaessa on ainakin vältettävä sitä, ettei sen rinnalle luoda uusia rahan kierrätysmekanismeja tutkimus- ja kehitysrahoituksen merkeissä. Sitä kannattaa EU-tasolla jakaa vain silloin, kun se tuo todellista lisäarvoa kansallisiin hankkeisiin nähden.

EU tarvitsee turvallisuusstrategian jatkoksi myös strategian globalisaation hallintaa varten. EU:n saavutuksiin kuuluvat mm Kioton ilmastosopimus, kansainvälinen rikostuomioistuin ja monien maailmankonferenssien luotsaaminen kohtuulliseen lopputulokseen, mikä osoittaa unionilla olevan todellisia mahdollisuuksia globalisaation paremman hallinnan kehittämiseen. Yksi seuraava kohde voisi olla asekauppaa koskevan läpinäkyvyyttä ja vastuullisuutta lisäävän kansainvälisen sopimuksen aikaansaaminen sekä siihen liittyen asekaupan verottaminen.

Unionin olisi kyettävä konkretisoimaan, miten maailman rahoitus-, kehitys- ja kauppajärjestelmiä uudistetaan niin, että globalisaation kiistattomat hyödyt jakaantuisivat tasaisemmin kaikkialla maailmassa. Toisena haasteena on varmistaa se, että demokratia ulottuu myös globalisaation hallintaa koskevaan päätöksentekoon.

1.1.2004

”Mumbai och Helsinki-processen”, kolumni, Hufvudstadsbladet, 27.1.2004

Erkki Tuomioja

MUMBAI OCH HELSINKI-PROCESSEN

– kolumn för Hbl 27.1.2004

Att ens försöka ge en full bild av ett evenemang som World Social Forum i Mumbai med kanske 150 000 deltagare är svårt om inte omöjligt, åtminstone för en enskilld observatör som ströade omkring kanterna. Men klart blev, att det är fråga om ett enastående mötesplats som samlar ihop medborgaraktivister och organisationer från världen runt, de flesta från den sk. tredje världen.

WSF är mera ett idévaruhus och en process än en organisation, om vilken man läsa vad den står för från dess protokollförda beslut. Det är både en svaghet, men kanske ännu mera en styrka. Som en alltför klarstyrd organisation skulle WSF snart falla offer för den typ av inbördes renlärlighteskamp som de progressiva organisationer är ofta känd för.

Regeringarna tilläts ingen roll i WSF, men dem får dock vara med som observatörer. WSF-aktivisterna ser fortafarande mycket skeptiskt på regeringar, men de flesta har också börjat förstå det, att det går inte att möjliggöra den typ av annan värld som de strävar efter utan, att regerigarna också kommer överäns om hur världen skall förändras för att kunna ledas bättre och mera rättvis än idag.

X X X

Den finska regeringer har tillsammans med Tanzania startat något som vi kallar Helsinki-processen om globalisering och demokrati. Det består av en ledningsgrupp, Helsinki-gruppen och tre arbetsgrupper, dit vi har inbjudit tillasamman et femtital kvinnor och män – närä häften båda – som har sin backgrund i Nord och Syd, regeringar och internationella organisationer, näringslivet, medborgarorgasitioner och den akademiska forskarvärlden. Alla representerar sig själv, men undanförstått är att vi kan dra nytta av deras kontaktnetvärk i olika organisationer.

Detta påminner om de många olika komissioner som under de senaste decennierna har suttit och utarbetat kloka betänkanden om världsproblem. Dem har alla gett nyttiga bidrag till världsdebatten även om deras rekommendationer har implementerats bara på några enskillda punkter. Det minnst vi kan anta är, att också Helsinki-processen förstärker medvetandet om vad bör göras. Med då den leds av två utrikesministrar kan man därtill hoppas, att också dessa regeringar är i princip villiga att ta upp Helsinki-gruppens rekommendationer och försöka driva dem i internationella organisationer.

Jag har också sagt, att en någolunda ambitiös tanke vi har för Helsinki-processen är, att den kunde fungera som någon slags bro mellan WSF och World Economic Forum (Davos), som idag betraktas som yttersta motpolerna i globaliseringsdebatten. Naturligtvist inte i organisatorisk mening, men mellan individer som är med i det ena eller andra forum. Detta grundar sig på det faktum, att på båda håll domineras agendan av samma utmaningar, även om slutsatserna är ofta avvikande.

I Mumbai hade vi tillfälle på ett seminarium och i många diskussioner presentera Helsinki-processen och erbjuda alla intresserade möjligheten att ta del i den med sina olika inslag. Detta mottogs för det mesta mycket positivt. T.o.m. så positivt, att det kommer att vara mycket utmanande att kunna svara på alla dessa stora väntningar.

1.1.2004

Kirjavinkkejä 5, 130s., Helsinki 2004

1.1.2004

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004. Puheenvuoro, 104s., Tammi, Keuruu 2004