GLOBAALINÄKÖKULMA ULKO- JA TURVALLISUUSPOLITIIKKAAN TÄNÄÄN

Ulkoministeriön 85-vuotisjuhla, jota olemme kokoontuneet tänään juhlimaan tänne Finlandia-talolle, tarjoaisi erinomaisen syyn tarkastella itsenäisen Suomen ulkopolitiikkaa ja ulkoministeriön panosta siihen. Vaikka historian tutkijana mieleni tekisi tarttua tähän teemaan, kohdistan katseeni tuleviin haasteisiin.

Valtion ja sen ulkopolitiikan keskeisin tehtävä on maan kansalaisten turvallisuuden takaaminen ja hyvinvoinnin edistäminen. Tämän tehtävän kannalta suurimpina haasteina vuonna 2003 pidän turvallisuusuhkien muuttumista entistä laaja-alaisemmiksi ja globalisaatiokehitystä sekä näiden kahden hallintaa monenkeskisen yhteistyön pohjalta, erityisesti nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa. Suomen on vastattava näihin haastei-siin sekä kansallisesti että merkittävältä osin osana Euroopan unionia.

On monia syitä miksi kansalaisten turvallisuuden takaaminen ja hyvinvoinnin edistäminen ei enää tarkoita samaa kuin ulkoministeriötä perustettaessa tai toisen maailmansodan päättyessä. Vuodet 1945, 1989 ja 2001 voidaan kaikki katsoa merkittäviksi käännekohdiksi maailmanhistoriassa ja niillä on ollut merkityksensä tämän tehtävän hoitamisessa.

Ensinnäkin vuonna 1945 – toisen maailmansodan lopulla – maailma astui lopullisesti joukkotuhoaseiden aikakauteen, kun atomipommi pudotettiin Hiroshimaan ja Nagasakiin.

Ydinase ei jäänyt vain Yhdysvaltojen käyttöön, sillä sen ydinasemonopoli murtui jo vuonna 1949. Sen jälkeen suurvaltojen käyttäytymistä hallitsi ns. molemminpuolisen täystuho doktriini, Mutually Assured Destruction eli MAD.

Joukkotuhoaseet ovat pelotevälineitä. Niihin sisältyy riski pelotteen pettämisestä, sillä ne ovat hallitsemattoman tuhovaikutuksensa vuoksi jokseenkin käyttökelvottomia perin-teisen sodankäynnin välineitä. Käyttökelvottomia ne ovat aina jos vastapuolella on samoja aseita.

Samalla on ns. tavanomaisin asein käytävän sodan luonne muuttunut. Ensimmäisen maailmansodan uhreista kymmenes oli siviilejä, toisessa puolet, Vietnamissa 90 % ja Libanonin sisällissodassa 98 %. Aseiden käytöstä on siten tullut perin huono keino siviilien suojelemiseksi.

Kylmän sodan maailma oli omalla tavallaan turvallinen ja ennustettavakin, mutta miellyttävä se ei ollut monessakaan suhteessa. Idässä ei ollut demokratiasta tietoakaan ja vapaudet pysyivät tiukasti säänneltyinä senkin jälkeen, kun Stalinin hirmuvalta oli tunnustettu ja sen uhrit rehabilitoitu. Lännelläkin oli omat totalitaariset takapihansa, eikä demokratiasta aina pidetty muuallakaan silloin kun se johti vääriin valintoihin.

Toiseksi, vuonna 1989 päättyi kylmä sota, jonka symboliksi jäi Berliinin muurin kaatuminen. Neuvostoliitto hajosi kaksi vuotta myöhemmin. Kylmä sota ei suinkaan päättynyt kommunismin romahdukseen siksi, että Reaganin varusteluohjelma olisi kaatanut neuvostojärjestelmän.

Syynä oli ennen kaikkea mikrosiru, uuden viestintä- ja informaatioteknologian perusta, sillä suljetut komentotaloudet ja yksipuoluediktatuurit olivat kyvyttömiä käyttämään uutta teknologiaa täysimääräisesti hyväkseen. Tietokoneet ja muu uusi teknologia edellyttävät vallan hajautusta ja viestintävälineiden antamista kaikkien kansalaisten käyttöön, mihin diktatuurit eivät olleet valmiita. Tämä tuomitsi ne ensin pysähtyneisyyteen ja sitä seuranneeseen romahdukseen. Sama prosessi oli myös vauhdittamassa oikeisto- ja sotilasdiktatuurien kaatumista.

Kylmän sodan päättyminen otettiin kaikkialla riemulla vastaan. Sen odotettiin vahvistavan sekä vapautta että turvallisuutta. Paljon odotettiin myös siitä rauhanosingosta jonka varustelutarpeen vähenemisen odotettiin tuovan mukanaan.

Suursodan uhka väistyi, mutta se ei ole kuitenkaan tuonut maailmaa lähemmäksi uutta idyllistä rauhantilaa. Kylmän sodan asetelmissa suurvaltojen kauhun tasapaino merkitsi samalla sitä, että monet alueelliset ja paikalliset ristiriidat padottiin eikä niiden sallittu nousta uhiksi globaalille tasapainolle. Kylmän sodan ideologisen painotuksen vuoksi monia paikallisia, etnisiä, uskonnollisia ja nationalistisia ristiriitoja lakaistiin maton alle. Tämä kävi erityisen selvästi ilmi kun kaksi väkinäistä liittovaltiota, Neuvostoliitto ja Jugoslavian liittotasavalta, hajosivat.

Samalla turvallisuuteemme kohdistuvat uhat ovat muuttuneet. Suurvaltasodan uhkan ja perinteisten valtioidenvälisten sotien tilalle ovat nousseet uudentyyppiset uhat, ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvat uhat. Ne ovat suuri haaste maailmassa, jossa kansalliset puolustusdoktriinit, varustautumisratkaisut ja kansainvälinen kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä on rakennettu perinteisten valtioidenvälisten sotien uhan varalle.

Tällaisia uusi turvallisuusuhkia ovat esimerkiksi ympäristön pitkävaikutteinen heikkeneminen tai äkilliset ympäristökriisit, ihmisperäiset luonnonkatastrofit, hajoavien valtioiden synnyttämät ongelmat, etniset konfliktit, uskontojen yhteentörmäykset, rajat ylittävä järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa, huumeet, HIV/AIDSin kaltaiset taudit, hallitsemattomat pakolaisvirrat ja terrorismi.

Kolmannen käännekohdan, vuoden 2001 syyskuun 11. päivän, jälkeen terrorismi on nähty päällimmäisenä turvallisuusuhkana. Sekään ei ole uusi eikä yllättävä asia, vaikka syyskuun iskujen mittakaava olikin ennen kokematon.

Kaikille näille uusille uhille on ominaista, etteivät ne usein ole perinteisin sotilaallisin välinein torjuttavissa. Syyskuun terrori-iskua ei olisi estänyt edes ohjustorjuntakilpi, jos sellainen olisi ollut olemassa. Ja silloinkin kun sotilaallinen voimankäyttö on ollut välttämätöntä ja oikeutettua – kuten Afganistanissa Talebania ja Al Qaidaa vastaan – se ei koskaan ole yksin riittävä keino.

Turvallisuutta ei tuo myöskään eristäytyminen. Rajoilla on yhä vähemmän merkitystä. Niiden yli kulkevat niin hyvät kuin huonotkin asiat vaivatta. Uhkien torjunta edellyttää siksi mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä, eikä mikään suurvalta ole tästä poikkeus.

Globalisaatio – haaste ja mahdollisuus

Vaikka ruusuisimmat kylmän sodan päättymiseen liittyvät toiveet ovat kaikonneet, ei kaikissa odotuksissa ei suinkaan ole petytty. Demokratia on levinnyt laajemmalle kuin koskaan historiassa. Milloinkaan ei yhtä merkittävä osa maapallon asukkaista ole voinut valita vapaissa vaaleissa edustajiaan.

Samanaikaisesti on tuskin koskaan demokratian läpimurron jälkeen esiintynyt yhtä paljon epäluottamusta päättäjien kykyyn ja haluun tehdä äänestäjien odottamia päätöksiä. Tämä näkyy laskevina äänestysprosentteina, protestiliikkeiden nousuna ja ulkoparlamentaarisen toiminnan suosiona.

Avain tähän paradoksiin on globalisaatio, joka on tuonut demokratian rajat eteen uudella tavalla. Demokratia on suuressa määrin ollut kansallinen projekti, jonka legitimiteetti lepää edelleen kansallisten parlamenttien varassa. Niin sanottuun globalisaation hallintaan kansallisen demokratian taso ei ole riittävä. Siihen tarvitaan myös ylikansallisen yhteistyön vahvistamista. Sen voi ilmaista myös maailmanlaajuisen demokratian tarpeena, mutta silloin on samalla tiedostettava vaara sortua utopististen rakennelmien kanssa puuhailuun tavalla, joka ei vastaa globalisaation hallinnan tarpeeseen tässä ja nyt.

Globalisaatio sinänsä ei ole uusi asia vaan monessa suhteessa jatkoa vuosisatoja edenneelle kansainvälistymiselle, joka on kasvattanut valtioiden keskinäistä riippuvuutta. Uutta on uusien teknologioiden, ennen muuta viestintä- ja informaatioteknologian, huikean kehityksen kaikkialle ulottuva vaikutus. Se oikeuttaa puhumaan globalisaatiosta myös laadullisesti uutena ilmiönä.

Myös väestönkasvu on perustavanlaatuisesti muuttanut maailmaa. Maapallon väkiluku on yksin toisen maailmansodan jälkeen kasvanut 2,4 miljardista yli kuuteen miljardiin ja tulee parhaassakin tapauksessa nousemaan vielä kymmeneen miljardiin ennen kuin se tasaantuu. Siksi meillä voi olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävään kehitykseen. Tämä ei haasta vain ihmisen ja luonnon suhdetta, vaan myös sen miten ihmisyhteisöt – valtiot – järjestävät keskinäiset suhteensa ja yhteistyönsä.

Helsinki-prosessi

Valtion tehtävä kansalaistensa turvallisuuden takaajana ja hyvinvoinnin edistäjänä on perinteisesti katsottu samaksi kuin niin sanotun kansallisen edun ajaminen. Tämä on edelleenkin hyväksyttävä lähtökohta, mutta on tärkeätä ymmärtää ettei millään valtiolla – sen suuruudesta ja voimavaroista riippumatta – voi enää globalisaation aikakaudella olla sellaista kansallista etua, jota se voisi pidemmän päälle menestyksekkäästi ajaa muiden kansallisten etujen kustannuksella.

Tästä seuraa, että globalisaationhallinta on keskeinen haaste myös Suomen ulkopolitiikassa. Globalisaatio syntyy lukemattomasta määrästä päätöksiä, joita tehdään yksityisellä sektorilla ja julkisten instituutioiden ala- ja ulkopuolella. Mutta globalisaatiota ohjaaviin yrityksiin ja julkisiin ratkaisuihin täytyy voida vaikuttaa myös YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen kautta. Tähän haluamme antaa panoksemme ns. Helsinki-prosessin kautta.

Siinä globaalihallinnassa mihin ”The Helsinki Process on Globalization and Democracy” tähtää on viime kädessä kyse kansainvälisten suhteiden demokratisoinnista, siitä miten globalisaatiota ja sen synnyttämiä ilmiöitä voidaan saattaa toimivaan kansanvaltaiseen ohjaukseen. Tämän yhtenä keskeisenä tehtävänä tulee olemaan kansainvälisten ongelmien uusien ratkaisukeinojen ideoiminen ja kehittäminen. Tulemme myös paneutumaan kansainvälistä finanssiarkkitehtuuria, kehitysrahoitusta ja inhimillistä turvallisuutta koskevien aloitteiden kehittämiseen.

Globalisaation kansainvälisinä toimijoina ovat, paitsi valtiot ja monikansalliset yritykset, myös koko ajan kasvava kansalaisjärjestöjen verkosto. Monet järjestöistä suhtautuvat kriittisesti tai kielteisesti globalisaatioon, mutta omaksuvat itse globalisaatiolle ominaisia toimintatapoja ja rakentavat verkostoja yli rajojen. Suuresta joukosta järjestöjä voi eräänlaisina vastapooleina nostaa esiin Davosin ja Porto Alegren, World Economic Forumin ja World Social Forumin. Suomalaisia on mukana molemmissa.

Davos on kansainvälisen valtaeliitin keskeinen keskustelufoorumi. Porto Alegren foorumi syntyi sen vastapainoksi ja maailmanlaajuisen globalisaatiokritiikin merkittävämmäksi verkostoksi. Davos ja Porto Alegre eivät kuitenkaan edusta eri maailmoja, vaan yhden ja saman maailman toimintaan vaikutushaluisia eri intressejä.

Vastakkainasettelu ei suinkaan ole ylipääsemätön, ja jos Tansanian ja Suomen ulkoministereiden yhdessä vetämälle Helsinki-prosessille haluaa nimetä yhden todella kunnianhimoisen tavoitteen, niin se on yhteisen vuoropuhelun edistäminen Davosista ja Porto Alegresta avautuvien eri näkökulmien välille.

Monenkeskisen yhteistyön välttämättömyys

Turvallisuuspolitiikan globaalihallinta tai monenkeskisyyteen sitoutuva turvallisuuspoliittinen yhteistyö ovat meille Suomessa ja kumppaneillemme Euroopan unionissa paljolti itsestäänselvyys. Kuitenkin globalisaatioon kytkeytyvät turvallisuusongelmat ja niiden ratkaiseminen uhkaavat myös jakaa kansainvälistä yhteisöä.

Huolimatta toimintavapaudelle ja yhteiselle toiminnalle annetuista erilaisista painotuksista ja merkityksistä monenkeskisen yhteistyön vahvistumiselle on kaikki edellytykset. Suomi on EU:n jäsenenä mukana vuoropuhelussa, joka on syntynyt unionin ja Yhdysvaltain välille multilateralismin merkityksestä ja ehdoista globaalin turvallisuuden edistämisessä.

On etsittävä vastausta kysymykseen, miten monenkeskisen yhteistyön pohjalta ja viime kädessä YK:n peruskirjan ja kansainvälisen oikeuden mukaisesti voidaan selvittää ja ehkäistä väkivaltaisia konflikteja tai ratkaista voimankäytön ja väkivallan uhkaan, yhteiskuntien vakauteen ja valtioiden koskemattomuuteen liittyviä turvallisuusongelmia.

Näissä tilanteissa liikutaan pehmeiden ja kovien globaalien ongelmien liitoskohdassa. Alueelliset, sisäiset tai etniset konfliktit, joukkotuhoaseiden leviämi-nen ongelmavaltioiden käsiin tai niiden käytön uhka alueellisissa konflikteissa sekä kan-sainvälisen terrorismin uhka ovat kaikki turvallisuusuhkia, joiden syitä voidaan hakea globaalista poliittisesta, taloudellisesta ja kulttuurisesta murroksesta.

Irakin kriisissä ovat mukana – todellisuudessa, perusteluissa tai yleisön mielikuvissa – kaikki nämä kansainvälisen turvallisuuden suurimmat uhkat. Käsitykset oikeista ja oikeutetuista ratkaisukeinosta ovat eronneet niin Atlantin yli kuin Euroopan sisällä.

Atlantin takaa on esitetty epäilyjä EU:n tai yleensä eurooppalaisten valtioiden tahdosta ja kyvystä toimia uudessa uhkaympäristössä riittävän päättäväisesti ja tehokkaasti.

Keskustelua on kärjistänyt Yhdysvaltain kansalliseen turvallisuusstrategiaan sisältyvä ennakoivan voimankäytön malli, joka näyttää laajentavan itsepuolustuksen piiriä uusien uhkien torjuntaan.

Multilateralismin ajoi uuteen kriisiin Yhdysvaltain voimankäyttö Irakia vastaan ilman YK:n turvallisuusneuvoston selkeää valtuutusta. Toisaalta Irakista – ja Bagdadin viimeviikkoisesta terrori-iskusta – voi muodostua myös käännekohta myönteiseen suuntaan ja ne voivat osaltaan vauhdittaa tarpeellisia uudistuksia YK:ssa.

EU:n vastaus haasteisiin

Yhdysvaltain sotilaalliseen ylivoimaan nojaava yksinapaisuus on haaste monenkeskisyyteen nojaavalle turvallisuusjärjestelmälle. Euroopan unioni on ottanut Yhdysvaltain ja siellä vaikuttavan uuskonservatismin haasteen vastaan ryhtyessään laatimaan turvallisuusstrategiaa, jonka ensimmäistä luonnosta käsiteltiin Thessalonikin huippukokouksessa kesäkuussa. Strategian laatiminen osaltaan selkiyttää ja vahvistaa jatkossakin tärkeää transatlanttista yhteistyötä.

EU on johtava globaali toimija rajat ylittävien ongelmien ratkaisemiseen tähtäävässä yhteistyössä. Se haluaa jatkossakin nojata laajaan turvallisuuskäsitteeseen ja tukea multilateralismia.

Euroopan unioni on perusluonteeltaan ja syntytaustaltaan rauhanprojekti. Euroopan historia takaa sen, että eurooppalaiset eivät unohda väkivallan, konfliktin tai sodan merkitystä ja inhimillisiä kustannuksia kansainvälisissä suhteissa. Turvallisuusjärjestyksen ja turvallisuuspolitiikan on annettava vastaus niiden muodostamaan uhkaan.

Ensinnäkin, miten voidaan ylipäätään välttää voimankäytön tarve eli miten luoda sellainen kansainvälinen järjestys, joka parhaiten estää väkivaltaisten konfliktien syntymisen? Tällöin puututaan konfliktien syihin jo varhaisessa vaiheessa ja pyritään estämään niiden leimahtaminen täyteen liekkiin.

Toiseksi, miten konflikteja ja kriisejä voidaan hoitaa ja selvittää rauhanomaisin keinoin? Tällöin käytetään poliittista ja taloudellista painostusta ja kannustusta, kansainvälisen oikeuden välineitä ja luovuutta yhteyksien ja neuvottelujen rakentamisessa, sotilaallista ja siviilikriisinhallintaa.

Unionin strategialuonnoksessa ajankohtaisimmiksi turvallisuusuhkiksi on määritelty kansainvälisen terrorismin, joukkotuhoaseiden leviämisen sekä heikkojen ja sortuvien valtioiden kytkennät näihin molempiin vaaroihin sekä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Tavoitteeksi on asetettu näiden uusien turvallisuusuhkien ennaltaehkäiseminen.

Suomi kannattaa vahvasti sitä, että unionin on osoitettava poliittista tahtoa ja valmiutta, kyettävä hankkimaan ja käyttämään tietoja sekä tekemään nopeita ja oikea-aikaisia päätöksiä. Unionin on siis parannettava sekä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan että Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan laatua uusien turvallisuusuhkien edessä. Tuleva uusi perustuslaillinen sopimus on tässäkin suhteessa tärkeä historiallinen edistysaskel.

Keskeisenä toimintamallina on se, että unioni sitoutuu mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, ristiriitojen ja konfliktien syntyä ennakoiden, toimintaan niiden estämiseksi ja käyttää mahdollisimman tehokkaasti koko välineistöään: poliittisia, taloudellisia, humanitaarisia ja oikeudellisia keinoja sekä muita tukitoimia ja vaikuttamiskeinoja.

EU:n heikkoudeksi mielletään usein sotilaallisten voimavarojen rajallisuus Yhdysvaltojen rinnalla. Kuitenkin EU on ainutlaatuinen kansainvälinen yhteenliittymä siinä suhteessa, ettei millään muulla toimijalla ole käytettävissään yhtä laajaa keinovalikoimaa konfliktitilanteissa ja niiden ennakoinnissa. EU:lla on myös pitkä kokemus etupäässä ei-sotilaallisten keinojen käytöstä. Voin yhtyä EU:n ulkosuhdekomissaari Chris Pattenin toteamukseen, kun hän sanoo: ”The EU is rather good at providing this kind of soft security.”

Kehittäessään sotilaallisen kriisinhallinnan tarvitsemia voimavaroja unioni ei saa laiminlyödä näiden muiden merkitykseltään kasvavien välineiden ja valmiuksien kehittämistä

Yksi multilateralismin ajankohtainen erityiskysymys on voimankäytön ehtojen määrittely kansainvälisen oikeuden pohjalta. Multilateralismiin kuuluu kyky tehdä yhteisiä päätöksiä voimatoimista, pakotteista tai muista väliintuloista tilanteissa, joissa vakauspolitiikka tai konfliktinesto ei ole riittänyt eivätkä kriisinhallinnan keinot myöskään riitä ainakaan yksinään.

Sotilaallinen voimankäyttö on viimeinen keino. Tällöin on aina kysyttävä, millä ehdoin kansainvälinen yhteisö tai mikään valtio tai valtioiden yhteenliittymä voi käyttää voimaa toista valtiota vastaan.

YK:n peruskirja sallii voimankäytön kahdessa tapauksessa. Ensimmäinen on itsepuolustus aseellista hyökkäystä vastaan, toinen turvallisuusneuvoston valtuutus kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden joutuessa uhatuksi. Käytäntö ja keskustelu ovat koetelleet ja ylittäneetkin näitä raja-aitoja.

Humanitaarinen väliintulo Kosovon kriisissä ilman turvallisuusneuvoston valtuutusta hyväksyttiin laajalti oikeutettuna myös Suomessa. Samalla se todettiin vallitsevan kansainvälisen oikeuden vastaiseksi, siis yhä poikkeustapaukseksi.

Humanitaarisesta näkökulmasta on pyritty kehittämään yhteisen toiminnan oikeuttavaksi periaatteeksi valtioiden velvollisuutta suojella kansalaisiaan ihmisoikeuksien loukkauksilta. Suomi tukee Kanadan aloitteesta käynnistynyttä hanketta, joka voisi tuoda selkeyttä tilanteeseen ja kirkastaa oikeuksien ja velvoitteiden perustana olevia inhimillisiä arvoja.

Yhdysvaltain hyökkäys Afganistaniin perustui turvallisuusneuvoston nimenomaiseen tulkintaan, jonka mukaan itsepuolustus on oikeutettua myös muun kuin valtion – tässä tapauksessa terrorijärjestön – muodostamaa hyökkäystä vastaan.

Irakin kriisissä on tullut kokeeseen vaatimus, että kansainvälisen terrorismin tai joukkotuhoaseiden leviämisen muodostama uhkan edessä saattaa tulla välttämättömäksi ennakoiva voimankäyttö itsepuolustuksena.

Sotatoimet pyrittiin perustelemaan YK:n periaatteilla, turvallisuusneuvoston aikaisemmilla päätöslauselmilla ja sen arvovallan säilyttämisellä. Voimankäyttö ilman turvallisuusneuvoston valtuutusta ei kuitenkaan ollut hyväksyttävää. Jälkeenpäinkään ei ole löytynyt todisteita kielletyistä joukkotuhoaseista tai Irakin yhteyksistä Al Qaidan terroristiverkostoon. Saddamin hirmuhallinnosta on päästy, mutta rauhan ja demokratian vakauttaminen Irakiin edellyttää nyt aidosti monenkeskistä, YK-johtoista kansainvälistä yhteistyötä.

Kansainvälisessä keskustelussa tarjotaan nyt malleja, jotka edellyttävät YK:n peruskirjan ja kansainvälisen oikeuden voimankäyttöä koskevien periaatteiden tai säännöstön muokkaamista tai ainakin niiden uutta tulkintaa. Uudet mallit edellyttävät kuitenkin tarkkaa arviointia siitä, miten kansainvälistä turvallisuusjärjestystä voidaan joka suhteessa kestävimmin kehittää.

Lopuksi

Lopuksi haluan korostaa, että Suomen linja omaan osallistumiseen sotilaallisiin operaatioihin on selvä niin politiikan kuin lainsäädännön tasolla. Suomi voi osallistua sotilaalliseen kriisinhallintaan vain YK:n turvallisuusneuvoston tai Etyjin valtuutuksen nojalla. Me emme lähetä joukkojamme YK:n peruskirjan tarkoittamiin sotilaallisiin pakotetoimiin. EU:n on luonnollisesti hankittava turvallisuusneuvoston valtuutus, jos se jossain tilanteessa ryhtyy sellaisiin kriisinhallintaoperaatioihin, jotka peruskirjan mukaan sitä edellyttävät.

Euroopan unionin tulee vahvistua ainutlaatuisena ja uudenlaisena globaalina toimijana, joka vastaa kansainvälisen murrosvaiheen vaatimuksiin. Pahimmillaan epärealistisesti tulkittuna se voi tarkoittaa myös vaarallista pyrkimystä kehittää unionista sotilaallista supervaltaa. Emme tarvitse uusia supervaltoja, vaan maailman ja kansainvälisen yhteistyön kehittämistä sellaiseksi, jossa perinteiselle supervaltakäyttäytymiselle ei ole sijaa eikä tarvetta.

Tähän työhön Suomi antaa voimakkaan panoksensa. Tähtäämme siihen, että Euroopan unioni tukee merkittävillä voimavaroillaan, johdonmukaisella toiminnalla ja tehokkaalla päätöksenteolla monenkeskisen turvallisuuspolitiikan uskottavuutta.

Suuri haaste on myös YK-järjestelmän kehittäminen ja vahvistaminen. YK:n rakenteet tarvitsevat turvallisuusneuvostoa myöten uudistuksia ja järjestö vahvempaa resurssointia. Maailmanlaajuinen ja yhteinen arvoyhteisö ja perusta tulee rakentaa YK:n peruskirjan, ihmisoikeuksien julistuksen ja vuosituhatjulistuksen yhteisten arvoihin ja periaatteisiin nojaten.

Euroopan unionin ulkosuhdetoiminta on ajan myötä laajentunut useille politiikka-alueille. Yhteistyö on samalla tiivistynyt ja EU on vahvistanut kansainvälistä rooliaan. Silti Euroopan unionia luonnehditaan usein taloudelliseksi jättiläiseksi, jolla ei ole vastaavaa vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa, eikä myöskään välineitä vaikuttamiseen.

Käsitys on jo nyt väärä ja vanhentunut. EU on maailman suurin kauppamahti. Sen osuus maailmankaupasta – ilman mittavaa EU:n sisäistä kauppaa – on liki viidennes. Unioni ja sen jäsenmaat rahoittavat yli puolet maailman kehitysyhteistyöstä ja 37 prosenttia YK:n yleisestä budjetista. Unionin painoarvo onkin erityisen vahva kauppa- ja kehityspolitiikassa.

Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) alueella tuloksia pidetään vaatimattomampina. Esillä ovat olleet pikemminkin tapaukset, joissa unionin jäsenvaltiot eivät ole kyenneet yhtenäiseen toimintaan. Kuitenkin EU on harjoittanut yhteistä ulkopolitiikkaa ja käyttänyt vaikutusvaltaansa menestyksellisesti ja vastuullisesti. Ilman EU:ta ei olisi vakautta Balkanilla, ilman EU:ta ei olisi saatu aikaan Dohassa yhteisymmärrystä uuden WTO-kauppakierroksen alkamisesta, ilman EU:ta ei olisi Lähi-idän tiekartaksi kutsuttua rauhansuunnitelmaa, Kioton sopimusta eikä Kansainvälistä rikostuomioistuinta. Nämä saavutukset kertovat EU:n ulkopolitiikan rakentavasta ja monenkeskisyyteen perustuvasta luonteesta.

Myös Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (ETPP) on osa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. EU totesi toukokuussa olevansa toimintakykyinen kaikissa Petersbergin tehtävissä, tosin tietyin rajoituksin. Sen ensimmäiset operaatiot ovat käynnissä Makedoniassa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa. Myös siviilikriisinhallinnassa välineitä kehitetään aktiivisesti ja ne ovat käytössä Bosnia-Hertsegovinassa.

Joissakin tärkeissä ratkaisuissa – erityisesti Irakin kysymyksessä kevään aikana – EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puutteet ovat olleet hyvin näkyvissä. Siksi saavutuksista huolimatta yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa on vahvistettava. Sitä odottavat eurooppalaiset, myös suomalaiset. Eurobarometrin mukaan 76 prosenttia suomalaisista katsoo, että kansainvälisen kriisin ilmetessä EU-maiden tulisi sopia yhteisestä kannasta.

Vaikka unionimaiden intressit ja lähestymistavat kansainvälisissä kysymyksissä ajoittain eroavat toisistaan, vallitsee niiden kesken yksimielisyys siitä, että yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tulee edelleen vahvistaa. Tämä kävi ilmi selkeästi myös konventin työskentelyn aikana. EU:n yhä tiivistyvän yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeinen lähtökohta on sitoutuminen laajaan monenkeskiseen kansainväliseen yhteistyöhön, jota tarvitaan globalisaation hallinnassa sekä uusien laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvien uhkien torjunnassa.

Esitys perustuslailliseksi sopimukseksi vastaa moniin näihin haasteisiin, mutta vaatii myös tarkennuksia.

* * *

Unionin tehokas ulkosuhdetoiminta edellyttää yhteisesti määriteltyjä selkeitä tavoitteita. Lisäksi on turvattava eri osa-alueilla tapahtuvan toiminnan koherenssi. Perustuslaillinen sopimus merkitsee kummankin osalta huomattavaa edistysaskelta. Ulkosuhteita koskevat tavoitteet on koottu yhteen ja niitä on ajantasaistettu. Samalla on kirjattu ne arvot ja periaatteet, jotka määrittävät unionin toimintaa maailmassa. Unionin instituutiot on puolestaan velvoitettu varmistamaan paitsi ulkoisen toiminnan eri osa-alueiden myös ulkoisen ja sisäisen toiminnan välinen johdonmukaisuus.

Unionin yhteisen toiminnan onnistumisen kannalta ydinkysymys on jäsenmaiden yhteisen tahdon lisäksi toimivat päätöksentekojärjestelmä ja välineet. Perustuslaillinen sopimus ei sinällään muuta unionin ulkosuhdetoiminnan kaksijakoisuutta. Kauppapolitiikkaa ja kehitysyhteistyötä koskevat menettelyt pysyvät ennallaan. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka puolestaan säilyttää nykyisen kaltaisen hallitustenvälisen luonteen.

Unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta tulisi pyrkiä laajentamaan määräenemmistöpäätöksenteon käyttöalaa konventin esittämästä. Näin voitaisiin estää se, että unionin jäsenmäärän kasvaessa päätöksenteko vaikeutuisi. Perustuslaillisen sopimuksen sisältämät ns. hätäjarrua, rakentavaa pidättymistä sekä yksimielisyyttä puolustuksen alalla koskevat määräykset turvaavat jäsenvaltioiden elintärkeät edut. Ne vastaavat nykysopimusten määräyksiä.

Perustuslaillinen sopimus sisältää kuitenkin eräitä uudistuksia, jotka tehostavat unionin ulkosuhdetoimintaa. YUTP:n välineitä on yksinkertaistettu siten, että myös tällä alalla voidaan tehdä eurooppapäätöksiä nykyisten yhteisten toimien ja kantojen sijaan. Eurooppapäätökset voivat koskea myös unionin strategisia etuja ja tavoitteiden määrittelyä, jolloin ne tekee Eurooppa-neuvosto.

EU:n ulkoista kuvaa on omiaan selkeyttämään se, että perustuslaillisessa sopimuksessa myönnetään unionille yksi yksinomainen oikeushenkilöllisyys.

* * *

Unionin edustaminen suhteessa kolmansiin tahoihin on ulkosuhdetoiminnan keskeinen ulottuvuus. Tällä hetkellä tehtävää hoitavat neuvoston kiertävä puheenjohtaja, ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja sekä komission puheenjohtaja ja ulkosuhteista vastaavat jäsenet. Järjestelmä on hajanainen, sekava ja osin tehoton.

Ulkoisen edustautumisen selkeyttämiseksi ja unionin näkyvyyden parantamiseksi perustuslaillisella sopimuksella ehdotetaan perustettavaksi unionin ulkoministerin tehtävä. Ulkoministeri hoitaisi sekä korkean edustajan että ulkosuhteista vastaavan komission varapuheenjohtajan tehtäviä. Hänen vastuullaan olisi myös unionin ulkosuhdetoiminnan yhteensovittaminen.

Hallitus tukee konventin esitystä ulkoministeristä. Hallitusten välisessä konferenssissa on kuitenkin turvattava se, ettei ratkaisu muuta toimielinten tehtäviä ja sitä kautta vaikuta niiden väliseen tasapainoon. Näin ollen komission tulee jatkossakin edustaa unionia muissa kuin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Mikäli päätetään perustaa Eurooppa-neuvoston pysyvän puheenjohtajan tehtävä, tulee pysyvän puheenjohtajan ja ulkoministerin tehtävänjako ulkosuhteissa selkeästi määritellä.

Konventti ehdotti myös, että ulkoministeri toimisi ulkoasiainneuvoston puheenjohtajana. Hallitus katsoo kuitenkin, että neuvoston puheenjohtajuuden hoitamisen tulee jatkossakin kuulua jäsenvaltioille.

* * *

Perustuslaillisen sopimuksen unionin voimavarayhteistyötä ja yhteistä puolustusta koskevat määräykset eivät vastaa Suomen tavoitteita.

EU:n puolustuspoliittinen ulottuvuus on kehittynyt nopeasti Maastrichtin sopimuksen vuoden 1993 voimaantulon jälkeen. Tämän kehityksen on mahdollistanut etenkin se, että toiminnalla on ollut selkeästi kaikkien jäsenvaltioiden tuki ja se on perustunut niiden kaikkien osallistumiseen. Viimeisimpiä konkreettisia edistysaskelia tällä saralla ovat äskettäin tehtyjen ns. Berlin+ -päätösten perusteella toteutettavat EU:n kriisinhallintaoperaatiot Bosnia-Hertsegovinassa, Makedoniassa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa.

Suomi haluaa vahvistaa unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa siten, että se vahvistaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kokonaisuutena. Olemme valmiita osallistumaan aktiivisesti unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseen kaikilla yhteisesti sovituilla aloilla. Perustuslakia valmisteltaessa on tehty monia sitä vahvistavia esityksiä ja ne ovat Suomen tuella mukana konventin esityksissä.

Kriisinhallinta vaatii laajapohjaisen tuen. Kun kriisinhallintaan ryhdytään, se määrittää aina näkyvästi ja keskeisesti koko unionin ulkopolitiikan. Sen vuoksi on tärkeää välttää ratkaisuja, jotka jo lähtökohtaisesti jakaisivat unionin jäsenmaat eri ryhmiin ja antaisivat pienemmälle joukolle jäsenvaltioita mahdollisuuden yhteiseen toimintaan unionin nimissä.

Voimavarojen kehittämisen tulee jatkossakin perustua unionin jäsenvaltioiden yhteiseen etenemiseen. Konventin kriisinhallintavoimavaroja koskeva ehdotus (artikla I-40.6) ei täytä näitä ehtoja. Esityksen mukaan jäsenvaltiot, jotka täyttävät korkeammat sotilaallisia voimavaroja koskevat vaatimukset ja haluavat tehdä tällä alalla pidemmälle meneviä sitoumuksia vaativimpien sotilaallisten tehtävien suorittamiseksi, aloittavat keskenään rakenneyhteistyön. Yhteistyö perustuisi hallitustenvälisen konferenssin yhteydessä laadittavaan pöytäkirjaan.

Perustuslaillinen sopimus on tältä osin monessa suhteessa epäselvä, eikä sen perusteella ole mahdollista arvioida, mihin ehdotettu yhteistyö toteutuessaan lopulta johtaisi. Suomi ei pidä tällaisen toiminnan käynnistämistä ehdotetussa muodossa tarpeellisena ja unionin kokonaisetua palvelevana.

Mikäli kuitenkin syntyy tilanne, jossa muuhun kuin kaikkien jäsenvaltioiden yhteistyöhön perustuva eteneminen katsotaan unionia kokonaisuutena vahvistavaksi, tulee menetelmään joka tapauksessa soveltaa tiiviimmän yhteistyön yleisiä määräyksiä. Suppeamman maaryhmän etenemiseen voitaisiin turvautua tuolloin vasta viimeisenä keinona siinä tapauksessa, että kaikkien jäsenvaltioiden osallistuminen ei ole mahdollista. Samalla turvattaisiin yhteistyön ulkopuolelle jäävien jäsenvaltioiden oikeudet.

Yhteistyön käynnistäminen edellyttäisi myös, että siihen osallistuu vähintään kolmasosa jäsenvaltioista. Konventin ehdottamaan pöytäkirjamalliin verrattuna erona olisi myös se, että mahdollisesta yhteistyöstä päättäminen tapahtuisi vasta uuden perustuslaillisen sopimuksen astuttua voimaan eli aikaisintaan vuonna 2006. Pöytäkirjamallissa jäsenvaltioiden olisi tehtävä päätös osallistumisesta tai ulkopuolelle jäämisestä jo alkavan HVK:n aikana.

Maastrichtin sopimuksen mukaan yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka saattaa johtaa joskus tulevaisuudessa yhteiseen puolustukseen, jos Eurooppa-neuvosto niin päättää. Perustuslaillisessa sopimuksessa vastaavaa muotoilua on jonkin verran vahvennettu, mutta yhteisen puolustuksen voimaansaattaminen vaatisi joka tapauksessa edelleen Eurooppa-neuvoston yksimielisen päätöksen. Yhteisen puolustuksen voimaanastumisen ehtona on edelleen kunkin jäsenvaltion kansallisten perustuslaillisten edellytysten täyttyminen.

Nykysopimukseen verrattuna on perustuslaillisen sopimukseen on otettu uusi määräys (artikla I-40.7), joka mahdollistaa pienemmän maajoukon etenemisen yhteiseen puolustusvelvoitteeseen. Tämä yhteistyö olisi avointa kaikille ja perustuisi HVK:n yhteydessä laadittavaan julistukseen.

Hallitus ei pidä toivottavana, että pienemmän maajoukon yhteisen puolustusvelvoitteen mahdollistava määräys otetaan perustuslailliseen sopimukseen. Sen merkittävä haittapuoli on unionin turvallisuusidentiteetin pirstoutuminen. Samoin perustein kuin sotilaallisiin voimavaroihin liittyvän rakenneyhteistyön osalta, tulee joka tapauksessa edellyttää, että myös tässä menettelyssä sovelletaan tiiviimmän yhteistyön yleisiä määräyksiä.

* * *

Muilta osin perustuslaillisen sopimuksen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat määräykset ovat Suomen tavoitteiden mukaisia. Keskeinen uudistus nykysopimukseen verrattuna on muun muassa unionin kriisinhallintatehtävien täydentäminen ajankohtaisilla ja unionille sopivilla tehtävillä kuten toimet aseidenriisunnan alalla, konfliktin esto ja konfliktin jälkeinen vakauttaminen.

Siviilikriisinhallinnan merkitys korostuu sen saadessa näyttävämmän sijan perustuslaillisessa sopimuksessa. Konventin esityksen mukaan ryhmä jäsenvaltioita voidaan valtuuttaa toteuttamaan kriisinhallintatehtäviä unionin nimissä. Tämä vastaa pitkälle nykyistä asiantilaa, koska tällä hetkelläkään kaikki unionimaat eivät osallistu kaikkiin operaatioihin.

Perustuslaillisella sopimuksella tuodaan myös aiemmin eri maaryhmittymien harjoittama puolustusmateriaaliyhteistyö unionin piiriin, jolloin kaikki jäsenvaltiot voivat osallistua siihen. Yleisesti ottaen puolustusmateriaali-, tutkimus- ja voimavaravirastoa koskevat esitykset ovat hallituksen hyväksyttävissä. Perustuslaillisen sopimuksen luonteeseen ei kuitenkaan sovi, että siinä asetetaan tavoitteeksi sotilaallisten voimavarojen lisääminen.

Ulkosuhteisiin liittyen perustuslaillinen sopimus sisältää uuden yhteisvastuulausekkeen. Se velvoittaa unionin ja sen jäsenvaltiot toimimaan yhteistyössä ja yhteisvastuun hengessä, jos jäsenvaltioissa tapahtuu terrorihyökkäys, luonnonkatastrofi tai ihmisen aiheuttama suuronnettomuus. Käytännössä toiminta ulottuisi erityisesti pelastus- ja poliisitoimien aloille. Yhteisvastuulausekkeen toimeenpanossa kyseeseen voisi tulla myös sotilaallisten voimavarojen käyttö.

* * *

Kauppapolitiikkaa koskevia sopimusmääräyksiä uudistettiin jo Nizzan sopimuksella. Tavoitteena oli muuttaa niitä vastaamaan paremmin kansainvälisessä kaupassa viime vuosikymmeninä tapahtuneita muutoksia. Perustuslaillinen sopimus jatkaa tätä uudistusta. Sopimusluonnoksessa ulotetaan unionin kauppapoliittinen toimivalta kaikkiin palveluihin sekä suoriin ulkomaisiin investointeihin. Tämä yksinkertaistaa erityisesti kauppapoliittisten sopimusten tekemistä ja mahdollistaa siten yhteisen kauppapolitiikan tehokkaamman harjoittamisen Suomenkin etujen mukaisesti.

Unionin kauppapoliittisen toimivallan laajetessa on tärkeää, että yhteisen kauppapolitiikan kautta ei voida vaikuttaa unionin ja jäsenvaltioiden väliseen sisäiseen toimivallan jakoon. Sen kautta ei tule myöskään voida yhdenmukaistaa kansallista säännöstä aloilla, joilla jäsenvaltioiden lakien ja asetusten yhdenmukaistaminen ei perustuslaillisen sopimuksen mukaan ole mahdollista. Kauppapoliittisten sopimusten tulee myös olla unionin poliitikkojen ja sisäisten sääntöjen mukaisia. Sopimusluonnos vastaa näitä vaatimuksia.

Hallitus pitää välttämättömänä, että sopimusmääräykset turvaavat julkisia peruspalveluja, kuten koulutus-, kulttuuri- sekä sosiaali- ja terveyspalveluja, koskevan päätöksenteon säilymisen kansallisella tasolla. Unionin kauppapoliittisen toimivallan laajentuessa on olennaista turvata kansalliset vaikutusmahdollisuudet ministerineuvoston päätöksenteossa. Niissä kysymyksissä, joissa EU:n sisäisten säädösten antaminen edellyttää yksimielisyyttä, on vaadittava yksimielisyyttä myös kauppapolitiikassa. On arvioitava, miten tämä tavoite parhaiten turvataan ja tältä osin sopimusluonnoksen tekstiä on vielä selvennettävä.

* * *

Suomen keskeinen ja pitkälti toteutunut konventtitavoite kehitysyhteistyötä koskevien artiklojen osalta oli unionin eri politiikkalohkojen välisen koherenssin varmistaminen. Merkittäviä uudistuksia ovat humanitaariselle avulle ja kolmansille maille annettavalle budjettituelle luodut oikeusperustat. Uusien oikeusperustojen myötä päätöksenteko näillä aloilla tehostuu. Myönteistä on myös Euroopan kehitysrahaston sisällyttäminen EU:n budjettiin. Näin lisätään unionirahoituksen läpinäkyvyyttä ja tehostetaan varojenkäytön uudelleen kohdentamista.

* * *

Konventin kansainvälisten sopimusten tekemisessä sovellettavia menettelyjä koskevat ehdotukset ovat periaatteessa hyväksyttävissämme. Niiden tarkoituksena on nykyisen oikeuskäytännön kirjaaminen, ei unionin yksinomaisen toimivallan laajentaminen. Tältä osin perustuslaillista sopimusta tuleekin vielä tarkistaa hallitustenvälisessä konferenssissa.

* * *

Ulkosuhteissa unioni ei tavoittele poliittista ja sotilaallista suurvalta-asemaa perinteisellä tavalla ymmärrettynä. Unioni on kuitenkin jo taloudellisessa mielessä merkittävä tekijä globaalisessa järjestelmässä. Poliittiselta kannalta sillä on ajettavina eurooppalaisiin arvoihin liittyviä tavoitteita ja periaatteita. Unionin tulee perustaa toimintansa jatkossakin ensisijaisesti konfliktien ennaltaehkäisyyn niiden sotilaallisen ratkaisun sijaan. Sen tulee pureutua konfliktien syihin edistämällä demokratiaa, ihmisoikeuksia, vähemmistöjen suojelua ja köyhyyden vastaista taistelua sekä toimia multilateraalisen järjestelmän kaikenpuoliseksi vahvistamiseksi.

Perustuslaillinen sopimus mahdollistaa unionin ulkosuhteiden edelleen kehittämisen eurooppalaisiin arvoihin tukeutuen. Tältäkin osin sitä voidaan pitää hyvänä pohjana hallitustenvälisessä konferenssissa käytäville neuvotteluille.

* * *

Keskustelut HVK:sta aloitetaan perjantaina 5.9. Garda-järvellä EU:n epävirallisessa ulkoministerikokouksessa, johon osallistun. Virallisesti HVK käynnistetään vasta 4.10. Roomassa pidettävässä valtioiden- ja hallitustenpäämiestasolla.

Garda-järvellä puheenjohtajamaa Italia esittelee tarkemmin HVK:n menettelytapoja koskevia suunnitelmiaan. Italian toiveena on saada HVK päätökseen jo joulukuussa. Italian ajatuksena on, että suurimpia erimielisyyksiä sisältävät kysymykset – joihin kuuluvat mm. kristillisten arvojen mainitseminen perustuslain johdannossa, määräenemmistöpäätösten soveltamisala ja määräenemmistön määrittely sekä Euroopan parlamentin paikkajaon muuttaminen – käsiteltäisiin suoraan valtion- ja hallitusten päämiesten tasolla.

Ns. selvennystä vaativat kysymykset – kuten neuvoston puheenjohtajuusrotaatio, EU:n ulkoministerin asema sekä yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan liittyvät kysymykset, erityisesti rakenneyhteistyö ja yhteinen puolustus – käsiteltäisiin ministeritasolta alkaen. Komission jäsenten tehtäviin liittyviä kysymyksiä ei tarkasteltaisi lainkaan, vaan ne jätettäisiin komission puheenjohtajan harkintaan. HVK:n sihteeristö ja komissio tutkisivat lisäksi eräitä puhtaasti sopimusteknisiä asioita, jonka jälkeen niitä tarkasteltaisiin myös yhdessä jäsenmaiden ja hakijamaiden juridisten asiantuntijoiden kanssa.

En odota Garda-järven kokouksesta vielä keskustelua sisältökysymyksistä. Mikäli ne kuitenkin alustavasti nousisivat esille, tukeudun tähän selontekoon. Menettelytapojen osalta painotamme konferenssin luonnetta aitona neuvotteluprosessina. Pidämme tärkeänä, että työskentelyssä voidaan hyödyntää kaikkia jo aiemmissa HVK:ssa hyödyllisiksi osoittautuneita valmistelutasoja. Konferenssin päättymisajankohtaa ei voi määritellä etukäteen, sillä perustuslaillisen sopimuksen sisältö ja teknisten yksityiskohtien laatu eivät saa kärsiä liian tiukaksi asetetusta aikataulusta. Riittää että konferenssi saadaan päätökseen keväällä 2004 eli hyvissä ajoin ennen kesäkuussa pidettäviä Euroopan parlamentin vaaleja.

Lopuksi joudun valittaen toteamaan, etten voi osallistua eduskunnan huomiseen istuntoon, jossa HVK-selonteon käsittely jatkuu. Suomi toimii täydelliseen ydinkoekieltosopimukseen voimaantuloa edistävän konferenssin puheenjohtajana ja johdan puhetta huomenna Wienissä alkavassa ministerikonferenssissa.

Hyvät ystävät, Ladies and Gentlemen, Excellencies

I have the honour to open this photo exhibition by John Rodstod, organised by the Finnish Campaign to Ban Landmines.

The purpose of this exhibition is to invoke discussion and to remind that the landmines cause still today suffering among civilian populations. We have photographs of landmine victims from various regions in the world, from Bosnia to Afganistan.

These photogaphs show the tragedy caused by anti-personnel landmines in conflicts; inflicting injury and death on civilians in a totally indiscriminate manner. Landmines are also major impediments to reconstruction and development after conflict have come to an end.

According the International Committee of the Red Cross (ICRC) in 1996 70 people were being injured or killed by APLs per day, 2000 per month, 24 000 per year. It is believed that more than 110 million landmines are buried in 70 countries around the world. Today, the numbers are reduced but still too high. The only possible figure should be zero option.

In the early 1990s, the international community became alarmed by the indiscriminate use of landmines. The civil society, NGOs around the world were mobilized and pushed governments to action.

The Convention on banning anti-personnal landmines was signed in Ottawa in 1997.

The work is not finished, we need to increase efforts and assistance for mine clearance and victim assistance.

Finland is doing its share in providing humanitarian aid and assistance

However, Finland has not yet joined the Convention. Our objective is to adhere to the Ottawa Convention in 2006. The decision should be taken next year. The experts are trying to identify possible alternative systems that would be necessary for maintaining Finland’s defence capability.

Finland like many other countries in the world is not affected or directly touched by landmines, we do not have any minefields, nor do we produce or export landmines.

Finland is not part of the problem, but we are part of the solution. As a country which is firmly committed to multilateral cooperation Finland should give its support to reinforcing the universal norm banning landmines. We cannot stay outside when the world community is trying to solve the humanitarian problem caused by these weapons by getting totally rid of them. Finland needs to do its duty even if it will imply some modifications in our defence systems. There are so many other countries – countries like Finland – which have already done this.

I would like once again thank the Finnish Campaign and also the Embassy of Canada for this exhibition. It is very timely to remind that APLs continue to injury and kill civilians – children – every day in many regions. The reality is far more tragic than these photographs.

Arvoisat läsnäolijat, Ladies and Gentlemen, Excellencies

Henkilömiinojen uhriksi joutuu maailmanlaajuisesti 15 000 – 20 000 henkilöä vuosittain. Uhrit ovat suurimmaksi osaksi siviilejä, usein lapsia, jotka – jos säästyvät kuolemalta, vammautuvat loppuiäkseen.

Vielä joitakin vuosia sitten uhrien lukumäärä oli huomattavasti korkeampi. Vuonna 1996 Kansainvälinen Punainen Risti arvioi henkilömiinojen aiheuttavan 70 henkilön loukkaantumisen tai kuoleman päivittäin, vuositasolla tämä merkitsee 24 000 henkilöä.

Miinauhrien vähenemisellä on selvä yhteys Ottawan sopimuksen voimaantuloon. Ottawan sopimus allekirjoitettiin vuonna 1997 ja se astui voimaan 1999.

Sen myötä miinatuotanto ja miinoilla käytävä kauppa on vähentynyt ja miinanraivaus lisääntynyt.

Ongelma on kuitenkin edelleenkin valtava. YK:n arvion mukaan yli 110 miljoonaa miinaa on maastossa ympäri maailmaa. Mikäli miinanraivauksessa päästäisiin 110 000 miinan vuosivauhtiin, kestäisi 1100 vuotta ennen kuin kaikki nyt maastossa olevat miinat olisi raivattu. Ongelmaa kasvattaa se, että miinat säilyvät maastossa toimintakuntoisina 50-100 vuotta.

Kansalaisjärjestöjen rooli Ottawan sopimuksen syntymisessä ja sen toimeenpanon seurannassa on ollut keskeinen. Ilman kansalaisjärjestöjen määrätietoista toimintaa emme olisi tänään tässä vaiheessa kuin nyt olemme.

Suomi ei ole Ottawan sopimuksen osapuoli. Voimme toki torjua käsityksen, että olemme osa ongelmaa sillä, ettei Suomi valmista tai käy kauppaa henkilömiinoilla eikä niitä ole lainkaan maastossamme. Tästä huolimatta poissaolomme sopimuksen allekirjoittajamaiden joukosta on heikentämässä sen universaalisuutta. Myös Suomen on oltava osa ongelman ratkaisua.

Suomi on asettanut tavoitteekseen liittyä Ottawan sopimukseen vuoteen 2006 mennessä.

Vaikka emme olekaan Ottawan sopimuksen osapuoli, kannatamme täysin sopimuksen yleisiä tavoitteita. Lisäksi Suomi osallistuu konkreettisesti sopimuksen toimeenpanoon humanitaarisessa miinatoiminnassa.

Miinanraivaus on ollut osa Suomen kehitysyhteistyötä jo usean vuoden ajan ja tulee sitä olemaan jatkossakin. Panostamme vuosittain noin 5 miljoonaa euroa miinanraivaukseen. Apu pyritään keskittämään maihin, joissa miinauhrien määrä ja humanitaarisen avun tarve on suurin. Tällaisia maita ovat muun muassa Afganistan, Angola ja Kamputsea. Aikaisemmin olemme tukeneet toimintaa myös Bosnia-Hertsegovinassa, Etelä-Afrikassa, Kosovossa, Kroatiassa, Laosissa, Mosambikissa ja Pohjois-Kaukasiassa. Lisäksi olemme tukeneet ja tuemme edelleen YK-järjestöjen miinatoimintaohjelmia.

Myös kansalaisjärjestöt osallistuvat konkreettisesti sopimuksen toimeenpanoon humanitaarisessa miinatoiminnassa. Niiden toiminta on keskeistä erityisesti tietoisuuden lisäämisessä miinojen vaaroista. Suomi pyrkii lisäämään tukeaan kansalaisjärjestöjen kautta kanavoitavaan humanitaariseen miinatoimintaan.

Moni kysyy tänään itseltään ja muilta, missä olit ja mitä teit 11. syyskuuta 2001. Kysymys on paikallaan. Terrori-iskut New Yorkissa ja Washingtonissa ovat jättäneet lähtemättömän jälkensä ihmisten mieliin ja maailmanpolitiikkaan. Nykyaikaisen terrorismin ja sen syiden poiskitkeminen on maailmanyhteisön keskeinen tehtävä.

Mutta minun poliittiselle sukupolvelleni on yhtä luontevaa kysyä, missä olit ja mitä teit 11. syyskuuta 1973.

Demokraattisesti valitun ja toimineen presidentti Salvador Allenden hallinnon väkivaltainen kaataminen oli meidän polvellemme samankaltainen järkytys kuin Tsekkoslovakian uudistuspyrkimysten raaka tukahduttaminen viisi vuotta aikaisemmin. Sekä Dubcekin Tsekkoslovakia että Allenden Chile edustivat omissa maissaan ja oloissaan samankaltaista päämäärää: radikaalin yhteiskunnallisen muutoksen toteuttaminen laillisin, rauhanomaisin ja kansanvaltaisin keinoin. Tsekkoslovakian tapauksessa tavoitteena oli autoritaarisen kommunistivallan, Chilen tapauksessa taas harvainvaltaisen kapitalismin asteittainen muuttaminen demokraattisen sosialismin suuntaan.

Tällaisille kokeiluille ei kylmän sodan kuumimpina vuosina ollut sijaa. Demokratiasta oli tehty tarkoituksenmukaisuuskysymys. Silloisessa Itä-Euroopassa demokratian käsite vääristeltiin vastenmielisellä tavalla palvelemaan ja puolustelemaan kommunistijohtoisia yksipuoluejärjestelmiä. Vastaavasti Chilen tapahtumat osoittivat, kuinka myös Yhdysvallat oli valmis hyväksymään demokratian tukahduttamisen, kun demokraattinen järjestelmä tuotti sille epämieluisia ja vaarallisiksi koettuja tuloksia.

Jälkeenpäin katsottuna ei varmasti ole kovin yllättävää, että kenties aidoin ja vilpittömin osa eurooppalaisesta solidaarisuusliikkeestä maan alle ja ulkopuolelle ajetun chileläisopposition kanssa syntyi juuri pohjoismaissa. Allenden kansanrintaman yhteiskunnallisten tavoitteiden ja pohjoismaiden hyvinvointiyhteiskuntien välillä oli vahvat aatteelliset yhdyssiteet. Solidaarisuus lähti syvimmistä tunteistamme, ja jätti lähtemättömät jälkensä jokaiseen meistä. Samalla Chilen kansan kohtaama onnettomuus toi mukanaan uuden ja pysyvän yhteisön suomalaiseen yhteiskuntaan, josta tämäkin ilta on osaltaan elävä todiste.

* * *

Syyskuun 1973 tapahtumien jälkeinen pitkä sotilasdiktatuurin kausi murtui vähitellen, ja Chilen paluu poliittiseen demokratiaan on tosiasia. Chilellä on jälleen, tosin monta muutosvaihetta läpikäynyttä sosialistista liikettä edustava presidentti. Mistään ympyrän sulkeutumisesta ei kuitenkaan voida puhua. Maailma, ja Chile sen mukana, on perin juurin erilainen paikka kuin kolmekymmentä vuotta sitten.

Allenden hallituksen aikanaan lanseeraama ja suuria intohimoja herättänyt talouden uudistusohjelma tähtäsi eräänlaisen modernin sekatalouden luomiseen, jossa olisi sekä valtion omistamaa, yksityistä että sekaomistukseen perustuvaa tuotantoa. Keskeisenä tavoitteena oli mm. pankkilaitoksen saaminen selkeään yhteiskunnalliseen hallintaan. Muutoin tarkoituksena oli toteuttaa keynesiläistyyppistä talouspolitiikkaa, maareformi ja sosialidemokraattista hyvinvointipolitiikkaa.

Allenden ensimmäinen vuosi vallassa sujui suhteellisen hyvin, tulokset niin talouden kuin muunkin politiikan alalla olivat rohkaisevia. Sitten alkoivat vaikeudet, jotka ulkopuolisten taloudellisten ja poliittisten interventioiden myötä eskaloituivat vuoden 1973 kuluessa. Jälkeenpäin voidaan esittää se pessimistinen ja inhorealistinen arvio, että Chilen sosialistinen kokeilu olisi todennäköisesti epäonnistunut myös ilman sotilaallista vallankaappausta. Tuohon aikaan tämäkin yritys oli liikaa toteutettavaksi ”yhdessä maassa”, kotimaiset ja ulkomaiset vastavoimat olivat yksinkertaisesti liian vahvat.

Pinochetin johtama ja sitkeäksi osoittautunut sotilasdiktatuuri piti pitkään Chilen kielteisen julkisuuden valokeilassa ja poliittisesti eristyksissä. 1980-luvun alusta alkoi kuitenkin sotilasdiktatuurin maineen puhdistus myös kansainvälisesti. Tämän kampanjan kärkihahmoksi asettui talousnobelisti Milton Friedman, jonka koulutuksessa olleet nuoret chileläisekonomistit, ns. Chicagon pojat, Pinochet oli nostanut talouspolitiikan avainasemiin 1970-luvulla. Vuonna 1982 Friedman julisti Chilen suureksi menestystarinaksi ja talousihmeeksi. Tästä kehkeytyi vähitellen sitkeä legenda. Pinochetin harvainvallasta huolimatta, tai joidenkin mielestä juuri sen ansiosta, Chilen talous oli saatu kasvu-uralle vailla vertaa muussa Latinalaisessa Amerikassa. Ja Pinochetin Chile toimi kiistatta jonkinlaisena esimerkkinä tai innoittajana sille uusliberalistiselle talousajattelulle, jonka airueiksi Reagan ja Thatcher 1980-luvulla ryhtyivät.

Kuten yleensä, ei savua ilman tulta. Chilen talous osoitti melkoisia kasvulukuja 1980-luvun alussa ja kansantalouden makroluvut olivat monelta osin myönteisiä. Mutta kolikolla oli myös kääntöpuolensa. Kenraalien ottaessa vallan Chilessä oli työttömiä noin 4 prosenttia. Kymmenen vuotta myöhemmin työttömyys oli noussut yli 20 prosentin. Palkat olivat laskeneet rajusti ja köyhyys lisääntynyt. Pian Chilen talousihmeen julistamisen jälkeen talous olikin syvässä kriisissä. Ja verraten vähälle huomiolle ovat jääneet Pinochetin hallituksen 1980-luvun puolivälissä käyttämät kriisilääkkeet. Markkinavoimat työnnettiin syrjään, ja talous yritettiin saada jaloilleen voimakkailla valtiollisilla interventioilla, joiden keinovalikoimaan kuului myös pankkien ja yritysten kansallistaminen.

Chilen demokratisoitumisen ja talouden globalisoitumisen myötä Chilen kehitys on vakiintunut. Voidaan kai sanoa, että globalisaatio on kohdelluut maata aika lailla maailman valtavirran mukaisella tavalla: Chile on kiistatta hyötynyt talouden ja kaupan avautumisesta, mutta hintana on ollut eräiden sosiaalisten ongelmien, alueellisten ja tulo-erojen lisääntyminen.

Chilen menneet kolmekymmentä vuotta ovat olleet suurten paradoksien aikaa. Pinochet joutui välillä turvautumaan Allendeakin voimakkaampiin valtiointerventioihin talouteen pitääkseen talousihmeensä hengissä. Ja Allenden toteuttama maareformi, jota Pinochet ei kokonaan kyennyt purkamaan, loi pohjan sen agribusinessin kehitykselle, joka tällä hetkellä kuparin ohella toimii Chilen menestyksekkään viennin veturina.

Kaiken tämän perusteella mm. amerikkalainen tutkiva journalisti Greg Palast on lohkaissut: onko sittenkin niin ettei suinkaan Milton Friedman, vaan Marx ja Keynes, ovat pelastaneet Chilen. Hätkähdyttävä kärjistys, mutta ilman sitäkin myytti uusliberalistisesta talousihmeestä voidaan siirtää syrjään ainoan totuuuden jalustaltaan.

* * *

Allenden kansanrintaman kaudesta ja ohjelmasta kenties kestävintä oli visio demokraattisen hyvinvointivaltion luomisesta. Selken ero nykyaikaan on kuitenkin se, että toimivan hyvinvointiyhteiskunnan turvaaminen ja kehittäminen on vielä vähemmän kuin silloin kansallisella tasolla ratkaistava tehtävä. Kaikilla mantereilla, myös Latinalaisessa Amerikassa tarvitaan monenkeskistä yhteistyötä ja ylikansallisia ohjauskeinoja globalisaation avaamien mahdollisuuksien hyödyntämiseksi ja sen haittojen torjumiseksi.

Etelä-Amerikassa on viime aikoina nähty mielenkiintoinen demokraattisten vallanvaihdosten sarja – Chilessä, Brasiliassa, Argentiinassa – jossa yhteisenä nimittäjänä näyttäisi olevan kasvava huoli köyhyyden nujertamisesta ja demokratian syventämisestä. Euroopan Unionin on syytä tarttua tämän kehityksen tarjoamiin yhteistyön tiivistämismahdollisuuksiin. Kun vaalimme transatlanttisia suhteita, on syytä pitää mielessä myös Atlantin valtameren eteläinen manner.

Monenkeskinen yhteistyö köyhyyden nujertamiseksi sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon lisäämiseksi on tänä päivänä paras tapa vaalia Salvador Allenden kansanrintaman henkistä perintöä.

Ethical leadership in the age of global information technology – perspectives on peace and crisis management

The development of global information technology is perhaps the most significant feature in the ongoing process of globalization. Its impact on international politics has been in many ways beneficial. Global information technology has facilitated international co-operation and contributed to making governments and the international community better equipped to deal with crisis situations, from prevention to the actual crisis management operations.

A part of the new information environment is the widespread presence of media in conflict areas and a comprehensive media coverage of many of the contemporary crises – if not all of them. While international response to crises can not be determined by media coverage only, there is no denying that the media has a huge impact on focusing the public attention to acute human rights problems and situations where atrocities are unfolding.

At the same time – and not without an interconnection – one can say that many of the problems of international politics as they present themselves today to governments and diplomatic actors, are formulated in ethical terms. This is especially so when it comes to humanitarian crises that seem to require intervention by the international community, whether militarily or by means of civilian crisis management. Difficult ethical questions have also been raised in the context of the so-called war against terrorism.

Promotion of peace and human rights, democracy and the rule of law lie at the core of an ethical approach to international politics. These values are now widely shared all over the world. Genuine ethical dilemmas, therefore, arise when these fundamental principles get in conflict with each other, as for instance when the choice is between intervening in situations of massive abuse of human rights, and preserving international peace and security. This is the problem with unauthorized humanitarian interventions, to which I will revert in a while.

Another aspect of this basic dilemma is, should we define the aim of humanitarian intervention as minimizing human suffering or maximizing human happiness. To this my answer is firmly in favour of the former. However attractive the elusive goal of human happiness is, it is also almost impossible to operationalize, and may be used as a pretext for accepting sufferings of the few as a condition for the happiness of the many, or even acceptance of sufferings now as the price of a better future.

Different kinds of problems arise when governments use ethical rhetoric to advance other interests, or as a pretext to a policy that cannot otherwise be justified. Likewise, debates of right and wrong in international politics can be misleading and dangerous if complex situations are reduced to simple questions of good and evil. Instead of a clear distinction between black and white, concrete problems – and especially their solutions – most often appear in different shades of gray. Demonizing the adversary is rarely helpful, either, even when dealing with ruthless dictators, warlords or terrorists.

While abuse of moral grounds can not be prevented, and examples of such abuse are plenty, there is no reason to underestimate the deep change in the international agenda since the end of the Cold War. Questions are increasingly formulated in terms of the responsibility of the international community – or in terms of obligations owed by states to the international community. Genocide, slavery, torture and other serious crimes are recognized to be of concern to the international community as a whole.

The need for States to take into account community interests is particularly important at a time when the international community is facing new threats and challenges: failed states, corruption, internal conflicts, threat of international terrorist networks, degradation of environment and increasing economic inequality.

Just how much values are part of the international agenda today is shown, for example, by the intensive normative and institutional development that has taken place over the past ten years in the area of human rights and humanitarian law, including the work of the international criminal tribunals for the former Yugoslavia and Rwanda, and the early establishment of the International Criminal Court. The extension by the UN Security Council of the concept of threat to international peace and security to large-scale violations of human rights and international humanitarian law has also been of great practical significance. The International Court of Justice has confirmed that the fundamental principles of humanitarian law are ”intransgressible”, and thereby belong to the common values of mankind.

The protection of human rights has not only been increasingly reflected in international law, humanitarian issues have also featured significantly in the conduct of international politics. In my view, this is is a permanent change, not a passing mode. At least three factors have contributed to it: recognition of the universality and indivisibility of human rights, which has created a legal justification for measures to promote and protect human rights in other countries, the increased role of domestic audiences in foreign policy making, which has created pressure on states and international organizations to ”do something” to prevent humanitarian catastrophes, and the changed nature of violent conflicts.

Both the present ethical discourse and the institutional development reflect the new reality of violent conflicts since the end of the Cold War. Most armed conflicts have emerged from instability and violence within States rather than from inter-state friction. Widespread and systematic violations of human rights and international humanitarian law have been prevalent. As a matter of fact, new conflicts have posed even greater humanitarian problems than had been the case in the previous decades. The remarkable advances in international criminal law referred to above therefore have to be seen as responses to the deteriorating humanitarian situation in many parts of the world.

Armed intervention for human protection purposes

The issue of humanitarian intervention has been prominently on the international agenda since the early 1990´s. The end of the bipolar international state system brought about a new type of internal and complex crisis that the international community had to cope with. The concept of failed states tries to capture the reality of chaotic situations where public control of the use of force, or of the resources of state is severely lacking, or there has been a complete breakdown of law and order, and a collapse of the structures of the state. In such situations there is a clear need for an outside authority capable to create order and to restore the state structures, or at least to respond to the humanitarian emergencies.

Another type of situation where external action has seemed to be required is when the state itself is involved in the perpetration of the crimes against its own citizens thus abusing the sovereignty. The problem, in the early 1990´s was most often posed as the existence of a duty to intervene. As a matter of fact, even the setting up of the International Criminal Tribunal for the Former Yugoslavia, in 1993, was initially conceived of as a substitute for an armed intervention. Later on, a number of practical as well as legal and ethical problems have complicated the picture.

The ethical questions related to humanitarian intervention most often referred to include the conflict between the the humanitarian purpose and the eventual collateral damage the operation may entail. The very concept of armed humanitarian intervention has been seen as contradictory.

Likewise, there is a conflict between state sovereignty and the rights of the people – and , in case of unauthorized humanitarian interventions, a conflict between peace and security, on the one hand, and human rights, on the other hand. Some would like to see this as a conflict between law and morality. The legal problems relate to the role of the UNSC which is the sole authority, according to the Charter, to decide on such interventions. – The practical problems are a myriad and I will not deal with them here.

This debate reached its culmination with the war in Kosovo in 1999 which, in the words of the Independent Commission on Kosovo, was ”illegal but legitimate”. Ramesh Thakur has in that context formulated the ethical problem of humanitarian interventions quite poignantly in saying, on the one hand, that ” to respect sovereignty all the time is to risk being complicit in humanitarian tragedies sometimes.” On the other hand, ”to use force without UN authorization is to violate international law and undermine world order based on the centrality of the UN as the custodian of world conscience and the Security Council as guardian of world peace”.

While the views of the legitimacy of the Kosovo war differed, and still remain wide apart, it gave rise to some serious consideration of the ethical and legal criteria for intervention, in particular in the context of the Canadian-launched International Commission on Intervention and State Sovereignty. The Commission´s report has shifted the terms of the debate. It has changed the focus from a right to intervene to a responsibility to protect. The core principle of the report is that state sovereignty implies responsibility, and the primary responsibility for the protection of its people lies with the state itself. But where the state fails, there is a residual responsibility for the international community to protect populations at risk.

The great challenge posed by the report is in that it seeks to redefine state sovereignty as a function of the state´s ability to protect its citizens: if the state fails to do so, the international community has the right to intervene. The Commission also indicates a number of principles that should be used as guidance in any resort to military intervention for humanitarian purposes. According to the report, any military intervention should fulfil six threshold criteria: just cause, right intention, last resort, proportional means, reasonable prospects and right authority.

Of these criteria, all except the last one have their counterparts in the theory of just war. These criteria do not, however, justify the use of force in the absence of appropriate authorisation – and it may be added that any such substantive (ethical) criteria would easily be subject to abuse without a procedural constraint. It is emphasised in the report that no intervention should be taken without a decision of the Security Council.

However, there are fundamental problems as both states, repeatedly, have been incapable or unwilling to fulfil their obligations to protect the civilian population and the UN Security Council has been incapable to assume responsibility for taking the necessary measures to that end. The report even asks whether interventions without the approval of the Security Council, in some cases, would not amount to a lesser damage to its prestige than inaction in the case of a humanitarian disaster.

While the Commission comes to the conclusion that it would be impossible to find consensus for the legality of any intervention not authorised by the Security Council, the report recognizes a further possibility, collective intervention pursued by a regional or sub-regional organisation acting within its defining boundaries. The UN Charter requires action by regional organisations always to be subject to prior authorisation from the Security Council, but there have been cases, such as Liberia and Sierra Leone, where approval has been sought ex post facto after the event.

The Commission also gives proposals for enhancing the capacity of the Security Council to act in extreme situations of human insecurity. The Security Council should deal promptly with any request for authority to intervene where there are allegations of large-scale loss of human life or ethnic cleansing, and it should in this context seek adequate verification of facts or conditions on the ground that might support a military intervention.

The report supports the view that the permanent members of the Security Council should agree on a ”code of conduct” for the use of veto with respect to actions that are needed to stop or avert a significant humanitarian crisis. A permanent member, in matters where its vital national interests were not claimed to be involved, should not use its veto to obstruct the passage of what would otherwise be a majority resolution.

Prevention and rebuilding

The aftermath of the Kosovo war, together with the experiences of the past 10 to 15 years in the area of post-conflict peace-building, has also revealed the complexity of the tasks before the international community. It is one of the merits of the ICISS report that it redirects attention to the importance of prevention and to the challenges of reconciliation and rebuilding after any external intervention. There is a recognition that armed intervention may sometimes be required to halt an attack against the civilian population or stop. But even in such cases intervention is not enough.

External intervention may be able to stop massacres, but much more is needed to address the underlying causes of the political disorder in failed states or internal conflicts. An immediate emergency response can only address the symptoms of a crisis. A long term strategy is needed to address the more intractable and complex problems that have contributed to the crisis.

The challenges in such a situation range from establishing mechanisms to reconstitute law and order, accountability and social peace to to training a police force to prevent acts of terrorism – or preventing criminal or terrorist organizations from establishing themselves in the country. The situation is often precarious. Democratization does not happen overnight.

Early warning mechanisms and capabilities should be developed to analyse these threats and the propensity to conflict and react to them as early as possible in order to avoid catastrophes and prevent imminent human disaster and loss of life.

Before resorting to the military option the international community has at its disposal several other means that could serve as pre-emptive measures to prevent the situation from escalating to the extent that military intervention must be considered.

There may, however, be a contradiction in practice – and in the public opinion – between the need to address the acute problems and the work for the alleviation of the underlying problems. Too much attention has often been focussed on the last resort – the military intervention.

International terrorism

What has been said above with regard to conflicts and failed states is largely applicable to the wider perspective on combating terrorism.

Internal and regional conflicts underlie much of today’s terrorism. Afghanistan – as well as the Israeli – Palestine conflict are telling examples of this. Many present-day terrorist groups and networks have their background in extremist and fundamentalist ideologies of secular or religious nature. The common atmosphere of lawlessness prevalent in failed states can provide hiding or operating ground for terrorist groups. The lack of security in failed states may contribute to the growth of fundamentalism or even extreme fundamentalist mobilization.

To address such situations, a comprehensive approach is needed. Long-term measures are necessary to reduce the factors that create or sustain extremist attitudes and favour recourse to violent measures to promote certain political ideas. A deeper insight is needed into the factors which motivate fundamentalism and its radicalization, and into the processes which create and sustain ”terrorist constituencies”.

The fight against terrorism should not lead to a clash between civilizations. An important reminder of this is the European dimension of international terrorism. Fundamentalism does also appear in Europe and may facilitate recruitment for violent, sometimes terrorist action. Many Al Qaida fighters have in fact been recruited from the West.

Another risk for the governments addressing the threat of terrorism is to demonize the adversary. This may lead to a jesuitical approach to the means of combat, whereby the objective justifies the means. While terrorism is seen as utterly immoral, this does not affect the human rights of the persons who commit terrorist acts.

Nor can collective punishments or measures that target indiscriminately persons suspected of terrorist acts and their surroundings be justified morally or legally.

Terrorism as a method is publicity-driven. Terrorist acts are conceived specifically to attract attention. This creates demands for both governments and the media. There are situations where the need for real time news is turned against governments which are pressured to take quick decisions on the basis of all too summary information.

The role of the media

The development of information and communication technology has increased the possibilities for real-time and world-wide news broadcasting and reporting. As pointed out earlier, the media can be an indispensable watchdog in alerting governments to humanitarian dramas that are unfolding and to atrocities that could otherwise remain unnoticed. Too many conflicts still are ”neglected conflicts” when it comes to international attention and assistance. Even the conflict in Congo had devastated the country and caused the death of millions of people until it gained international attention.

Partly because of the need for ever-faster reporting, it has become more difficult to spread meaningful information. Shocking images of human suffering can become an end in itself. It is also worth asking what kind of an effect the open presentation of atrocities, and the accusations concerning the cruelties of the other party, can have on the aggravation of the war and on the commission of war crimes.

A fundamental question is whether the media should try to report on conflicts in an objective and restrained manner, or whether it is justified to require that media professionals clearly provide support to certain points of view which are considered correct and worth fostering. How can the basic values of pluralism and freedom of speech be ensured in conflict situations? There is a danger that free news broadcasting will in any case work at the terms of the stronger party.

If, on the other hand, it is required that the media be on ”our side” and support ”our values”, it is necessary to see to it that the news do not change into propaganda. The risk is real – heavily biased information can make the crisis worse and the warfare more cruel. It can further be asked whether propaganda used during the warfare contributes to the acts of revenge afterwards.

The role as a watchdog should therefore be coupled with a sustained effort at responsible reporting – transmitting information with a meaning, trying to offer a sober analysis, showing respect for the dignity of the victims. An enhanced dialogue between media professionals and humanitarian organizations could contribute to this goal.

The challenges for an ethical leadership and the rule of law in international relations

The concept of ethical leadership seems, first and foremost, to refer to private morality and personal qualities such as honesty and high integrity. This is not something to be overlooked in the conduct of international affairs, as has been proved by the fact that the attention in the aftermath of the Iraq war has to such an extent been focused on whether certain political leaders knew of certain circumstances and whether they told the truth to the public. However as my presentation has primarily dealt with the role of ethical questions in the international agenda, I will conclude with a brief remark in the same category.

A central problem in the debate on humanitarian intervention has been the conflict between moral requirements and the existing law, often presented as the ”moral case” against ”excessive legalism”, or as a question of ”substantive justice” against ”procedural justice”. I am not quite comfortable with such a juxtaposition.

There is a tendency on the part of those who defend the independent right to humanitarian intervention to overlook instititutional and procedural questions in favour of direct application of moral principles. However, the reality of international politics cannot be grasped in purely moral terms. To bring about and to sustain international cooperation, rules and institutions are indispensable.

Promotion of peace and human rights is in practice only possible through multilateral processes. A rule-based approach is important against arbitrariness, and so are agreed procedures. Even formal sovereignty does have important functions in the system of states and international law: to be effective, international law must apply equally to all States. Exceptions to commonly agreed norms may serve short-term interests of States in some situations but they risk to create uncertainty and undermine the legal standards on which multilateral cooperation relies.