Seitsemän vuotta sitten SDP sai sodanjälkeisen historiansa suurimman vaalivoiton ja palasi hallitusvastuuseen kansainvälisesti katsoen hyvin ainutlaatuisen laajapohjaisen koalition johdossa. Tehtävä oli todella haastava. Lottokansan ikuinen haave työntekoon perustumattomasta rikastumisesta oli kasinotalouden lihavina vuosina saanut uusia ulottuvuuksia, joiden kestämättömyys paljastui raa’alla tavalla Suomen syöksyessä historiansa syvimpään lamaan.

Työttömyys lähenteli kahtakymmentä prosenttia. Konkurssit olivat jokapäiväisiä uutisia ja pankkijärjestelmä selviytyi vain antautumalla veronmaksajien elätiksi. Hyvinvointivaltion turvaverkot joutuivat kovalle rasitukselle. Menot kasvoivat samalla kun verotulot romahtivat ja koko valtiontalous velkaantui hälyttävää vauhtia.

Pahimmillaan koko Suomen taloutta uhkasi syöksyminen mustaan aukkoon, jossa luottohanat olisivat sulkeutuneet niin valtiolta kuin suomalaisyrityksiltäkin. Silloin olisimme joutuneet valuuttarahaston vähemmän hellään holhoukseen.

Lipposen hallitus kuitenkin onnistui lähes mahdottoman tuntuisessa tehtävässään. Musta aukko vältettiin ja velkaantumiskierre katkaistiin. Uusia työpaikkoja on luotu suhteessa enemmän kuin missään muualla maailmassa samassa ajassa, ja luottamus Suomen talouden vakauteen ja kilpailukykyyn on palautettu.

Julkisen talouden tervehdyttäminen ja kilpailukyvyn vahvistaminen ovat vaatineet myös vaikeita ratkaisuja. Säästötoimet ovat aina vaikeita, ja niihin on sisältynyt myös sosiaalipoliittisten tulonsiirtojen leikkauksia. Tulokset on kuitenkin saavutettu ilman, että Suomen hyvinvointivaltion perusteisiin on jouduttu puuttumaan. Tämä toteamus vaatii perusteluja, sillä myös voimakkaasti päinvastaisia näkemyksiä esitetään.

Sekä kritiikkiin että itsekritiikkiin hyvinvointipalvelujen suhteen on varmaan aihetta ilman tehdyn työn mitätöintiä tai vähättelyä. Myös vertaileva kansainvälinen tutkimus on tullut siihen tulokseen, että Suomessa tämä työ on tehty vähintään yhtä hyvin kuin muissa pohjoismaissa. Se, mitä me Suomessa olemme tehneet, ei ole merkinnyt suomalaisen hyvinvointivaltion alasajamista, vaan olemme tahtoneet tehdä sen, mikä on ollut välttämätöntä suomalaisen hyvinvointivaltion pelastamiseksi.

Tutkimuksilla ja menneillä saavutuksillamme emme kuitenkaan vakuuta epäileviä kansalaisia, jotka tuntevat perusteltua huolta hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. Sosialidemokratia menestyy vain sillä, että meillä on oikeat, toimivat ja uskottavat ratkaisut niihin haasteisiin ja ongelmiin, jotka suomalaisia eniten nyt askarruttavat.

Kun arvioidaan viime vuosien työtä, on muistettava, miten vielä 90-luvun puolivälissä oli yleisessä keskustelussa laajalti antauduttu sosiaalipolitiikkaa arvostelevien ja hyvinvointivaltion alasajamista vaatineiden uusliberalististen voimien myötäilyyn. Sosiaaliturvaa pidettiin aivan liian kalliina, verotusta liian ankarana, julkisia palveluja tehottomina, tuloeroja liian pieninä ja hyvinvointivaltion perusajatusta saamattomuutta ja laiskuutta ruokkivana harhaoppina.

Monessa suhteessa kyse oli paluusta ennen maailmansotia ja hyvinvointipolitiikan läpimurtoa vallinneeseen porvarilliseen ajattelutapaan. Kritiikki sosiaalipolitiikan ja hyvinvointi-valtion kalleudesta, henkilökohtaista vastuunottoa heikentävästä, talouskasvua hidastavasta tai työttömyyttä lisäävästä vaikutuksesta oli vain hyvin vanhojen ja tuttujen asenteiden ja väitteiden uudelleenelvyttämistä.

Pahimmillaan retoriikka oli tosin väkevää, mutta se jäi onneksi suurimmalta osin hampaattomaksi. Tänään ilmapiiri on jälleen muuttunut lähes päinvastaiseksi niin, että monet sosiaalipolitiikan kustannuksia valitelleet ovat nyt jo moittimassa sosiaali- turvan liiallisesta alasajosta.

Veronalennukset eivät ole enää kansalaisten odotusten kärkilistalla. Ihmiset ovat päin vastoin valmiita hyväksymään veronkorotuksetkin, jos voivat olla varmoja siitä, että niillä paikataan lamavuosina hyvinvointipalvelujen tarjontaan syntyneitä pahimpia repeämiä. Hyvinvointivaltio on suositumpi kuin koskaan. Sen saattoi päätellä myös puolueiden viime kunnallisvaalien alla esittämistä tunnuksista, joskin todellisuus vaaliohjelmien takana voi silti olla ihan muuta.

Sosialidemokraateille suhtautuminen hyvinvointivaltioon ja sen perusteina olevien universaalisten, koko väestöön ulottuvien tulonsiirtojen ja palvelujen kautta toteutuvan laaja-alaisen sosiaaliturvan käsitteeseen ei voi olla sen enempää taloudellinen kuin poliittinenkaan suhdannekysymys.

Suomeen uudenaikaisen sosiaalipolitiikan käsitteet rantautuivat paljolti Pekka Kuusen välittäminä myöhemmin kuin muihin pohjoismaihin, ja Suomi oli vielä 60-luvun alussa monessa suhteessa Euroopan takapajula. 50-luvun Suomessa kyse ei ollut vain aineellisen elintason jälkeenjääneisyydestä, vaan myös rakenteiden, asenteiden ja sosiaalipolitiikan vanhakantaisuudesta.

Sosialidemokraattien vaalivoitto vuonna 1966 aloitti suomalaisen hyvinvointivaltion merkittävimmän rakennuskauden. Kyse ei ollut vain sosiaalipolitiikasta, vaan samanaikaisesta elinkeinoelämän voimakkaasta rakennemuutoksesta, jolloin agraarivaltaisesta Suomesta tehtiin nykyaikainen teollisuusvaltio.

Sosiaalipolitiikalla oli tässä merkittävä tehtävä. Kuusen vaikutuksesta alettiin ymmärtää, ettei sosiaalipolitiikka ollut suinkaan talouden rasite, vaan oikein suunniteltuna ja mitoitettuna tärkeä talouskasvun tekijä, jonka avulla kaikki kansakunnan inhimilliset voimavarat saatiin täysimittaisesti käyttöön. Koko väestöön ulottuva sosiaaliturva vahvisti kansakuntaa ja sen yhteenkuuluvuutta ja tasasi tehokkaasti tulo- ja varallisuuseroja.

Sosiaalipolitiikka on myös keskeinen osa niitä talouden automaattisia vakauttajia, joilla tasataan suhdanteita. Kasvun hidastuessa verotulot vähenevät ja sosiaalimenot kasvavat, nopean kasvun kautena käy päin vastoin. Nousukauden ylijäämiä ei tule suruttomasti panna menemään, vaan on oltava malttia huonompien aikojen varalle. Tätä malttia on nyt käytetty oikein. Sitä olisi tarvittu myös toisenlaisessa tilanteessa, silloin, kun Ahon porvarihallitus laman alkaessa toteutti paniikkileikkauksia.

Sosiaalipolitiikka on joka maassa muotoutunut kansallisten ominaispiirteiden vaikutuksesta, eikä sosiaalipolitiikan harmonisointi kuulu – eikä sen tulekaan kuulua – esimerkiksi Euroopan unionin toimivaltaan. Meillä on niin sanottu pohjois-mainen koko väestöön ulottuvan laaja-alaisen sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen malli, joka yhdistää riittävän vähimmäistason ja ansiosidonnaisuuden. Tämä malli on osoittanut kestävyytensä.

Toisin kuin uusliberalistinen kritiikki äänekkäimmillään väitti, ei pohjoismainen malli ole liittynyt vain siirtymään agraariyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan. Se ei myöskään ole tuomittu häviämään, kun teollisuusyhteiskunnista siirrytään postmodernei-hin palvelu- tai tietoyhteiskuntiin.

Tänään voimme rohkeasti todeta, että pohjoismainen malli ei ole suinkaan ollut rasitteeksi tässä siirtymässä, vaan päin vastoin suosinut sitä. Hyvinvointivaltiota ei enää koeta Suomen talouden painolastina, vaan yhtenä sen keskeisenä menestystekijänä. Manuel Castellsin ja Pekka Himasen tuoreessa tutkimuksessa Suomen tietoyhteiskunta Suomi nähdään maana, joka maailmanlaajuisestikin erottautuu voimakkaalla pyrkimyksellään yhdistää teknologis-taloudellinen menestys sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja teknologian sosiaalisesti arvokkaisiin käyttöihin.

Castells ja Himanen näkevät kuitenkin myös hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseen liittyvät haasteet ja korostavat Euroopan yhdentymisen samanaikaista uhkaa ja mahdollisuutta suomalaiselle hyvinvointimallille:

”Suomi voisi selvästikin ottaa aktiivisen roolin aloittamalla poliittisen väittelyn siitä, millainen tietoyhteiskunta Euroopasta halutaan sosiaalisessa mielessä rakentaa. Vain puolustamalla tietoyhteiskunnan ja hyvinvointiyhteiskunnan yhdistelmää Euroopan unionissa ja käymällä käsiksi epätasa-arvon syihin suomalainen hyvinvointiyhteiskunta voi jatkaa aidosti koko väestön kattavana mallina myös tulevaisuudessa”.

Miten yhdistää kilpailukyky ja hyvinvointivaltio?

Olen usein määritellyt Suomen kansainvälisissä vertailuissa maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi nostaneen menestyksen avaintekijät kolmella käsitteellä: osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö.

Osaamisen merkitys ymmärretään kenties välittömimmin maassa, joka on noussut maailman kärkeen tietoyhteiskuntaan ja sen teknologiaan liittyvässä osaamisessa. Suomi panostaa kansantulostaan tutkimus- ja tuote- kehittelyyn toiseksi eniten maailmassa.

On kuitenkin virhe liittää osaaminen vain huipputeknologiaan ja korkeimpaan koulutusasteeseen. Suomella ei olisi tämän alan saavutuksia, jos meillä ei olisi kattavaa ja hyvin toimivaa, kaikkien ihmisten oman lahjakkuuden käyttöönottavaa perusopetusjärjestelmää. Kansainväliset vertailut osoittavat peruskoululaistemme kuuluvan edelleen monipuolisesti maailman kärkeen koulussa opetettavan tiedon ja taidon omaksumisessa. Peruskoulua onkin vaalittava ja kehitettävä erityisen huolella.

Yrittämisen osalta meillä on vielä parantamisen varaa, vaikka viimeisimmät vertailut pohjoismaiden osalta kertovat tilanteen kohentuneen. Tätä on syytä painottaa monestakin syystä. Vaikka toivomme suomalaisten suuryritysten menestyvän myös jatkossa, tiedämme silti, että ne eivät tule juurikaan enää työpaikkatarjontaa Suomessa lisäämään. Tarvitsemamme uudet tulevaisuuden työpaikat syntyvät pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, usein sellaisissa, joista emme ole vielä kuulleetkaan sen vuoksi, että ne vasta odottavat perustamistaan.

Yhteistyön osalta emme aina osaa arvostaa oikein sitä ainutlaatuista voimavaraa, jota vahvoihin järjestäytyneisiin työmarkkinaosapuoliin perustuva sopimusyhteiskunta ja kolmikantayhteistyö merkitsevät. Se voimavara on kattavissa tulosopimuksissa, työelämän uudistamisessa ja viimeksi eläkeratkaisuissa osoittanut voimansa.

Yhteistyö on tietenkin työmarkkina- ja poliittista yhteistyötä laajempi kysymys. Kysymys on siitä, missä määrin me luotamme markkinavoimiin ja missä määrin yhteisöllisyyteen. Ei ole syytä vähätellä markkinatalouden mahdollisuuksia ja dynamiikkaa, jota varmastikaan ei ole vielä täysimääräisesti käytetty hyväksi. Samanaikaisesti on kuitenkin tehtävä selvä ero markkinatalouden ja markkinayhteiskunnan välillä.

Emme halua sellaista markkinayhteiskuntaa, jossa periaatteesa kaikki on kaupan ja ihmisarvokin määräytyisi vain markkinoilla.

Tunnustamme markkinatalouden menestyksen kasvun ja hyvinvoinnin lähteenä, mutta emme halua oman elämämme määräytyvän turvattomuutta ja epävakautta tuottavien markkinavoimien heittopusseina.

Emme halua luovuttaa kansallisvarallisuuttamme ulkomaisten sijoittajien järjestelykohteiksi, vaikka hyväksymmekin yksityistämisen mahdollisuuden osana valtion aktiivista omistajapolitiikkaa.

Uusliberalismin voimavuosilta ja thatcherismista ja reaganismista sen tunnetuimpina esimerkkeinä meillä on jo tarpeeksi näyttöä kehityksestä, jolle ihmiset haluavat selvästi sanoa ei.

Sokea luottamus markkinavapauksien ja rajoittamattoman itsekkyyden autuaaksitekevyyteen on ehtymässä. Ihmiset etsivät vastauksia aikamme ongelmiin yhteisöllisyyden vahvistamisesta, eivät sen enemmästä heikentämisestä.

Yhteisöllisyys toteutuu suuressa määrin, mutta ei yksinomaan julkisen vallan toimien kautta. Yhteisöllisyys on myös sitä, että kannamme vastuuta lähimmäisistä eri tavoin perheissä, asuinyhteisöissä, vapaaehtoistyössä ja kansalaisyhteiskunnan monimuotoisten järjestäytymistapojen puitteissa.

Sosialidemokratia ei siten ole tarjoamassa paluuta 60-luvun sosiaalipolitiikkaan, vaan sellaista yhteisöllistä ja kansainvälistä vastuunkantoa, joka soveltuu uuden vuosituhannen globalisaation ja uuden teknologian leimaamiin olosuhteisiin.

Sosialidemokraatteina meidän ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen eikä harhailla kolmansille teille. Riittää, että meillä on oikea annos itseluottamusta todeta, että 90-luvun vaikeista ajoista on parhaiten selviydytty vahvan sosialidemokratian pohjoismaisissa ja että haluamme jatkaa koko yhteiskunnan ja sen sosiaalipolitiikan kehittämistä tähänastisen työn pohjalta.

Osaamiseen, yrittämiseen ja yhteistyöhön panostaen voimme pitää jatkossakin huolta kilpailukykymme säilymisestä. Nämä tekijät ovat avainasemassa myös pyrkiessämme takaisin täystyöllisyyteen. On kyse siitä, että vahva ja kilpailukykyinen talous on hyvinvointivaltion perusta ja että oikein suunnattu sosiaalipolitiikka tukee talouden kehitystä. Työllistäminen on myös hyvää sosiaalipolitiikkaa ja hyvä sosiaalipolitiikkaa tukee työllistämistä.

90-luvun laman ja julkisen talouden välttämättömien tasapainoittamistoimien jäljiltä ei ole vaikeata tänään laatia kohtuullisen näyttäviä listoja puutteista ja tarpeista, jotka tulisi korjata ja täyttää niin hyvin terveys-, sosiaali- ja opetustoimessa kuin perhepolitiikassa, sosiaaliturvassa, asuntopolitiikassa ja perusrakenneinvestoinneissakin. Hyvällä taloudenpidolla niiden hoitaminen on myös mahdollista, mutta parhaassakin tapauksessa tarpeet on osattava laittaa oikeaan kiireisyys- ja tärkeys-järjestykseen.

Tämä on sosialidemokratian tehtävä. Otan nyt esille vain kolme periaattellisempaa kysymystä. Ensimmäinen on sen toteaminen, ettei sellainen hyvinvointivaltio, jota pidämme Suomessa oikeana ja sopivana mallina, voi olla kovin alhaisen veroasteen yhteiskunta. Sivistynyt yhteiskunta tulee aina olemaan verrattain korkean veroasteen yhteiskunta. Veroja voidaan ja tulee kuitenkin kerätä tavalla, joka nykyistä paremmin tukee työllisyyttä ja vähentää ympäristön kuormitusta. Verotuksen tärkeänä tehtävänä säilyy edelleen myös tuloerojen tasaaminen.

Selvää on, ettei meidän tule perustaa hyvinvointipolitiikkaamme uusiin veronkorotuksiin. Yhtä selvää pitää myös olla, ettei meidän tule tavoittella EU- tai OECD-keskiarvoa verotuksessa tavalla, joka voisi uhata hyvinvointipolitiikkamme rahoituspohjaa tai verotuksen tulonjaollista oikeudenmukaisuutta. Optiomiljonäärien veronarinasta ei kuitenkaan kannata provosoitua.

Toinen periaatteellinen kysymys on se, että hyvinvointipolitiikassa palvelujen ja tulonsiirtojen tulee olla oikeassa tasapainossa. Lamavuosina ja julkista taloutta saneeratessamme on ollut oikein korostaa palvelujen ensisijaisuutta. Nyt on kuitenkin aika korostaa myös perustoimeentulon riittävän tason turvaamista, oli sitten kyse kansaneläkkeistä, sairauspäivärahasta, opintorahasta tai työmarkkinatuesta. Perustoimeentulon täytyy olla sellaisella tasolla, että sen riittämättömyys ei yksin aja ihmisiä toimeentulotuen asiakkaiksi.

Kolmas kysymys on se, että peruspalveluista vastaavien kuntien taloudenhoito on saatava nykyistä vakaammalle ja kestävämmälle pohjalle. Valtion on voitava, vanhaan yksityiskohtaiseen ohjaukseen palaamatta, valvoa lainsäädännön ja sosiaalisten perusoikeuksien toteutumista valtakunnan kaikissa osissa ja kunnissa. Kuntien on voitava perustaa taloussuunnittelunsa pitkäjänteiseen ja pitävään valtion ja kuntien kustannusjakoon sekä yhteisöveroa vähemmän suhdannealttiiseen rahoitukseen.

Tällaisten kysymysten ratkominen ja laajemmin tavoitteiden ja tärkeysjärjestyksen määrittäminen on politiikan, ei virkamiesten tai niin sanottujen asiantuntijoiden tehtävä. Tämän itsestäänselvyyden toteaminen on paikallaan siksi, että meillekin on välillä päässyt pesiytymään demokratiaa kalvava kielteinen suhtautuminen politiikkaan yleensä ja puolueisiin ja poliitikkoihin erityisesti.

Toisaalta on kuitenkin yhä enemmän näyttöä siitä, miten politiikalle on jälleen kysyntää – sille, että valitut edustajat voisivat tehdä jotain estääkseen enemmistön toiveita vastaamattoman kehityksen. Enemmistö meistä ei halua tuloerojen kasvua, markkinahumusta ja kaupallisuudesta vapaiden elämänalueiden kaventamista tai globalisaation nimissä vaadittua alistumista ihmisiä musertaville markkinalogiikan lainalaisuuksille.

Tunnemme Suomessakin hyvin sen, mitä jo toista sataa vuotta sitten alkanut talouden kansainvälistyminen merkitsee. Olemme siihen hyvin sopeutuneet ja siinä pärjänneet. Globalisaatio on osin jatkoa tälle tutulle kehitykselle, mutta yhdistettynä jälkiteollisen tietoyhteiskunnan läpimurtoon se tuo uusia mittavia haasteita.

Näihin haasteisiin ei enää ole mahdollista vastata vain kansallisen tason politiikalla. Tarvitaan myös vahvaa ylikansallista yhteistyötä EU:ssa ja maailmanlaajuisesti paremman globalisaationhallinnan merkeissä.

Ihmiset kokevat, että asiat ovat karanneet, eivät vain tavallisten ihmisten, vaan myös heidän parlamentteihin valitsemiensa edustajien ja koko demokraattisen päätöksenteon ulottumattomiin. Ne ovat liukuneet anonyymeille markkinavoimille, joiden edustajat kuitenkin aika ajoin tiedotusvälineissä opettavat päättäjiä sen suhteen, mikä on sallittua politiikkaa ja mikä ei.

Jos poliitikot näiden tahtoon mukautuen tyytyvät vain toistamaan, ettei ole olemassa vaihtoehtoa vallitsevan viisauden kulloinkin ainoaksi mahdolliseksi julistamalle politiikalle, saamme varautua jo alle 50:n jääviin äänestysprosentteihin.

Enää eivät ihmiset halua tällaiseen voimattomuuteen ja vaihtoehdottomuuteen alistua. He edellyttävät yhteiskunnallisen muutoksen palauttamista demokraattisen päätöksenteon alaisuuteen.

Miten politiikka vastaa tähän kysyntään? Siitä, että politiikan tarpeen yhä useammin täyttävät erilaiset kansalaisjärjestöt ja yhden asian liikkeet, ei sinänsä tule huolestua. Laajat kansanliikkeet ja vahvat kansalaisjärjestöt ovat erityisesti pohjoismaisen demokratian keskeinen osa. Kansalaisjärjestöjä ei tule suinkaan asettaa poliittisen demokratian haastajaksi, vaan ne tulee päin vastoin nähdä sen terveeksi ja välttämättömäksi osaksi.

Niin tärkeätä kuin monimuotoinen kansalaistoiminta yhden tai useamman asian liikkeissä, etujärjestöissä ja muissa onkin, eivät ne yhdessä tai erikseen korvaa puolueita toimivassa demokratiassa. Maailmassa ei ole vielä esimerkkiä aidosta demokratiasta, jossa ei olisi useampia vapaasti muodostettuja ja vaaleissa keskenään kilpailevia poliittisia puolueita.

Kaikki valta ei kuulu puolueille eivätkä ne sitä Suomessa havittelekaan, mutta kansanvaltaa ei myöskään ilman niitä ole. Siksi puolueiden terveydestä ja toimintakyvystä on demokratiassa kannettava huolta, mihin sosialidemokraattienkin tulee pyrkiä oman järjestötyönsä ja -rakenteensa uudistamisella.

Vielä parikymmentä vuotta sitten SDP hallitsi yhteiskuntapoliittista keskustelua vahvan työryhmätyöskentelyn tuottamalla ohjelmatarjonnalla. Tänään tästä ei ole juuri mitään jäljellä. Laajan järjestökäsittelyn läpikäyviä ohjelmia ei enää harrasteta ja puoluekokouksiin tehdään lähinnä keskusteluasiakirjoja ja julkilausumia.

Ohjelmallinen työskentely ei silti ole yhteiskunnasta suinkaan kadonnut, se on vain siirtynyt politiikasta muualla. Politiikalle on taas kysyntää, mutta siihen ei vastata käyttämällä virkatyönä valmisteltuja asiakirjoja puolueohjelmien korvikkeena. Nyt on aktiivisemman sosialidemokratian aika tullut.

Puolueorganisaation vahvistamiselle ja puolueen kannanottojen valmistelulle on annettava suurempi merkitys kuin viime vuosina on tapahtunut. Puolueen kannanmuodostuksella ja puoluekeskustelulla on oltava myös käytännön politiikkaan ulottuvaa merkitystä. Sosialidemokratia kiinnostaa taas nuoria, mutta heidän aktiivisuudelleen ei ole tilaa ja käyttöä puolueessa, ellei koko puolue-organisaatiolla ole aitoa roolia politiikassa.

Nyt, kun sosialidemokraattiselle politiikalle on kysyntää ja sillä mahdollisuuksia, haluan osaltani olla varmistamassa sitä, että tuohon kysyntään myös vastataan ja mahdollisuudet saadaan käytetyksi. Siksi olen päättänyt vastata myönteisesti niille, jotka ovat kysyneet, olenko kesäkuun puoluekokouksessa käytettävissä SDP:n puheenjohtajaksi.

Emme vielä tiedä, tuleeko muita ehdokkaita ja keitä he ovat. Pidän kuitenkin luonnollisena että heitä on ja toivon osaltani avointa, reilua ja asiakysymyksiin keskittyvää keskustelua ja vaalia. Uskon, että avoin keskustelu tekee puolueesta mielenkiintoisen ja että lopputuloksena on vahvistunut sosialidemokratia.

Haluan toimia sen puolesta, että SDP:tä johdettaisiin avoimesti, liikkeen yhteisöllisyyttä ja puoluejäsenyyden arvoa ja merkitystä korostaen.

On jo aika palauttaa politiikan kunnia yleensä ja palauttaa sosialidemokratian johtava rooli yhteiskunnallisen kehityksen määrittelyssä. Sosialidemokraattiselle politiikalle ja sen työhön, tasa-arvon ja turvallisuuteen perustuvalle sanomalle on jälleen kysyntää. Nyt ratkaisevaa on, miten SDP tähän kysyntään kykenee vastaamaan.