”Kaikki fanaattisuus on pahasta”, kolumni, Uutispäivä Demari, 5.9.2002

Erkki Tuomioja

KAIKKI FANAATTISUUS ON PAHASTA

Uutispäivä Demari 5.9.2002

Syyskuun 11. päivän jälkeen useimmat meistä ovat voineet lukea ja kuulla enemmän islamilaisuudesta kuin mitä sitä ennen yhteensä. Erityisen tutuiksi ovat tulleet islamilaisuuden nimiin vannovat ja terrorismin hyväksyvät ääriliikkeet.

Islaminuskon nimissä hyväksytään myös tapoja ja käytäntöjä, usein naisiin kohdistuvia, jotka meidän kaikkien tulee uskonnostamme ja etnisestä taustastamme riippumatta tuomita, koska ne ovat ihmistä alistavia ja ihmisoikeuksia loukkaavia. Se, että äärikäytäntöjä suosiva fundamentalismi näyttää olevan voimistumassa kaikkialla islamilaisuuden piirissä, on lisännyt yleistä epäluuloa kaikkia islaminuskoisia kohtaan.

Ainekset uskontopohjaiseen kulttuurien yhteentörmäykseen ovat siten olemassa ja sellainen on päättävästi torjuttava. Vain pieni osa islaminuskoisista hyväksyy terrorismin, ja uskonnon
piirissä on myös vahvoja nykyaikaistavia virtauksia. Käsitys fundamentalismin etenemisestä on vähintäänkin liian yleistävä. Sielläkin missä näin tapahtuu, selittyy se paljolti reaktiona vallankäyttäjien ahneutta ja korruptiota vastaan. Köyhät hakevat tukea fundamentalisteilta, jotka voivat usein olla ainoita minkäänlaisen sosiaaliturvan tarjoajia, kuten Israelin piirittämillä palestiinalaisalueilla.

x x x

On myös tiedostettava, että useimmilla uskonnoilla on paljon enemmän yhdistäviä piirteitä kuin yleensä tunnustetaan – myös pahassa. Kristittyjen kirkkojen historiassa on paljon synkkiä lukuja inkvisitioineen, ristiretkineen, noitavainoineen ja pärttylinöineen.

Ikävä kyllä uskonnollinen suvaitsemattomuus ei ole lännessäkään vain historiaa. Belfastissa koululapsia on uhattu ja surmattu viime vuosinakin siksi, että he ovat kuuluneet väärään
kristilliseen kirkkoon. Taantumuspapit taistelevat yhä myös Suomessa naisten oikeuksien kieltämiseksi. Katseen kääntäminen Atlantin toiselle puolelle tuo eteemme vielä huolestuttavimpia visioita.

Kun terroristit edellisen kerran tappoivat USA:ssa, 168 viatonta sivullista huhtikuussa 1995, oli kohteena liittovaltion virastotalo Oklahomassa ja tekijänä fanaattinen
oikeistomilitantti Timothy McVeigh. Jos McVeigh olikin yksinäinen fanaatikko, hän kuitenkin pyöri paljon vahvemman ja sen vuoksi pelottavamman kristillisen fundamentalismin liepeillä. Sadat amerikkalaiset radio- ja tv-asemat syytävät jatkuvasti eetteriin käsityksiä, joiden mukaan mustissa helikoptereissa liikkuvat YK:n agentit ovat uhkaamassa maan elämäntapaa ja maailmanvaltaa. Kirjasarja, joka kuvaa YK:hon ja muihin Amerikan vihollisiin tukeutuvan Antikristuksen tulemista, on miljoonapainoksineen bestsellerlistojen kärjessä.

Kun myös republikaaninen puolue alkaa olla yhä riippuvaisempi tällaisten liikkeiden tuesta vaaleissa, ei kyse ole vain harmittomasta lieveilmiöstä. Maailmanlaajuisessa yhteistyössä
terrorismia vastaan pyrimme estämään sen, että terroristiryhmät pääsisivät käsiksi joukkotuhoaseisiin. Mutta kaikkien maailman valtioiden joukkotuhoaseet ovat uhka, sitä suurempi, mitä lähemmäksi minkäänväriset fundamentalistit niiden käytöstä päättäviä pääsevät.

”Reformera valutafonden”, kolumni, Hufvudstadsbladet, 5.8.2002

Erkki Tuomioja

REFORMERA VALUTAFONDEN

– kolumn för Hbl 5.8.2002

Joseph Stiglitz, fjolårets nobelpristagare i nationalekonomi, Världsbankens f.d. chefekonom och ekonomiska rådgivaren för president Clinton, har kommit ut med en anmärkningsvärd bok om
globaliseringen. Kritiken han för fram är välargumenterad men knappast ny. Att det har väckt ganska stor uppmärksamhet beror på, att man har inte varit van vid för sådant kritik från någon som skulle ha varit så centralt med i de sk. Bretton Woods institutionerna.

Världsbanken och dess tvilling internationella valutafonden IMF har dock utvecklats i olika riktningar. Demonstranter och kakakastare, som fortfarande vill demonisera Världbanken, har inte tillräckligt uppskattat den förändring som har under flera år pågått i bankens politik. Det står i stark kontrast till valutafonden, som med dogmatisk iver fortsätter att predika makroekonomisk stabilitet, privatisering och de öppna marknadernas seliggörande makt i den nyliberala sk Washington-konsensus’ anda.

Stiglitz påminner hur Bretton Woods-institutionerna ursprungligen skapades i keynesiansk anda med Keynes själv som en central aktör i förhandlingarna. Meningen var att fonden skulle på en global nivå se till att det fanns tillräckligt internationell finansiering för samtliga regeringar för att upprätthålla tillräcklig efterfråga för full sysselsättning. Med andra ord var IMFs uppgift att korrigera marknadsbristerna.

I verkligheten har IMF länge dominerats av marknadsfundamentalism enligt vilken marknaderna kan aldrig ha fel, bara regeringar. Vestigia terrent, säger Stiglitz, och grundar sin argument med konkreta exempel av fondens politik och dess misslyckande i olika kriser i såväl u-länder som f.d. kommunistländer.

Också här i Finland har vi regelbundet fått ta del av IMFs nyliberala råd, men med ekonomin stabiliserat har vi kunnat låta bli att följa de mest misslyckade rekommendationer.

Stiglitz instämmer med stabiliseringens viktighet, och han är inte heller princiell motståndare till privatisering och marknadernas avreglering. Men dogmatiska krav om dessa utan hänsyn till det att förutsättningarna för deras framgångsrika genomförande fanns har förorsakat stor skada.

Grundskälet för IMFs misslyckanden ligger enligt Stiglitz i det, att fonden som grundades för att främja den globala världsekonomins intressen i helhet har omfattat de globala finansmarknadernas intressen som sin ledstjärna. Detta finns naturligtvist inte i officiella dokument, men det kan spåras i hur fondet i praktiken fungerar. Om de fattiga är alltid de som får bära den tyngsta bördan av IMFs politik har de internationella bankerna för det mesta räddats genom fondets interventioner från de jätteförluster deras egen ansvarslös utlåning annars skulle ha lett till.

Att så sker är knappast förvånadsvärt när man tittar varifrån fondets direktörer rekrytetas och vart de hellst söker sig från IMF. Som ett exempel nämner Stiglitz hur Stanley Fischer övergick från fondets andra man till samma ställning i finanskonglomeratet Citigroup. Stiglitz skriver: ”Man kan endast fråga sig blev Fischer så rikligt lönad för det att han hade troget genomfört allt vad som väntades av honom?”

Med detta anser fondets försvarare att Stiglitz har överskridet gränserna för det rimliga. Också fondets chefekonom har fördömt Stiglitz. Detta är något nytt för fonden som aldrig tidigare har tagit mödan att svara på något som hellst kritik. Det bör tilläggas att Stiglitz har inte klagat Fischer eller andra direktörer i fondet för missbruk eller ens illvilja mot de fattiga. Enligt Stiglitz räcker det att IMFs ledning är så bergsäker i sin tro i oreglerade kapitalmarknaderna att den inte kan notera några fakta som står i konflikt med dess tro.

x x x

Stiglitz har säkert rätt när han skriver att reformen av valutafonden gäller mera att förändra dess tankesätt än organisationen som sådan. Det gäller att låta andra intressenterna än endast finanskapital och finansministerierna få tillträde och röst i
fondets beslutfattande organ.

Ett sätt att införa nya och friskare vindar i valutafonden kunde vara att flytta över ansvaret för fonden från finansministerierna till t.ex. utrikes- eller ekonomiministerierna, där sådana finns. Också i Finland.

Kissinger oikeuteen?, kirjavinkki Christopher Hitchensin kirjasta ”The Trial of Henry Kissinger, Amnesty 4/02

Viikon kirjavinkki

VIIKON KIRJAVINKKI

Christopher Hitchens, The Trial of Henry Kissinger, Verso, 159
s., New York 2001

KISSINGER OIKEUTEEN?

Henry Kissinger alkoi ulkoministerikautensa päätyttyä
kohennella omaa talouttaan vierailevana luennoitsijana. Siinä
ominaisuudessa suuri joukko suomalaisjohtajiakin käytti firmansa
edustustiliä päästäkseen kuuntelemaan suurta gurua edesmenneen
Uuden Suomen järjestämässä seminaarissa.

Kommentoin vierailua tuoreeltaan Ytimessä 2/1982. Kysyin
kirjoituksessani mm. ”Lumoutuvatko todella kaikki ihmiset
tohtorin kovasti mainostetusta hykerryttävästä huumorintajusta
ja kuuluisasta charmista niin, että tyystin sivuuttavat
Kissingerin ratkaisevan roolin Inkokiinan ja indokiinalaisten
ihmisten tuhoamisessa?” Viittasin myös siihen, että jos joskus
Indokiinan tragediaan syylliset saatetaan vastuuseen Nürnbergin
kaltaisessa oikeudenkäynnissä, kuuluisi paikka syytettyjen
aitiossa myös Kissingerille.

Nyt tämä menneisyys on taas palannut kummittelemaan
Kissingerille. Washingtonissa pitkään työskennellyt
englantilainen journalisti Christopher Hitchens on laatinut
eräänlaisen tiiviin syytekirjelmän Kissingerin toimista.
Listalla ovat Vietnamin ohella Chile, Bangladesh, Kypros ja Itä-Timor.

Pääkohdat Hitchensin kirjelmässä ovat, että Kissinger olisi
– myötävaikuttanut Indokiinassa siiviiliväestön tahalliseen
joukkomurhaamiseen,
– ollut tahallisesti osallinen joukkomurhiin ja myöhemmin
salamurhaan Bangladeshissä,
– henkilökohtaisesti osallistunut korkean virkamiehen murhan
suunnitteluun demokraattisessa Chilessä,
– ollut osallinen valtionpäämiehen murhan suunnitteluun
Kyproksella,
– yllyttänyt ja mahdollistuttanut kansanmurhan Itä-Timorilla,
– ollut henkilökohtaisesti osallinen suunnitelmaan
Washingtonissa asuneen journalistin kidnappaamiseksi ja
murhaamiseksi.

Vähäisempänä asiana ja Kissingerin kisällintyönä Hitchens
kertoo, miten Kissinger vuoden 1968 presidentinvaalien alla ja
jälkeen olisi osallistunut senaikaisissa Vietnamin
rauhanneuvotteluissa tarjolla olleen ratkaisun sabotointiin
yllyttämällä Etelä-Vietnamin hallitusta hylkäämään sopimuksen
lupaamalla Nixonin neuvottelevan paremmat ehdot. Lopputulos oli,
että rauha tehtiin muutamaa vuotta myöhemmin samoilla ehdoilla,
sen jälkeen kun sadat tuhannet ihmiset olivat tuloksettomassa
sodankäynnissä menettäneet henkensä.

Syytökset ovat raskaita ja rajuja. Hitchens on kuitenkin
dokumentoinut huolellisesti ja vakuuttavan tuntuisesti kaikki
väitteensä. Yhtään ns. savuavaan aseeseen verrattavaa todistetta
hänelle ei ole – eihän näissä tapauksissa ole kyse siitä että
Kissingerin kädet olisivat kirjaimellisesti veriset – mutta sen
verran vakuuttavaa aineisto on, että se riittää ainakin
moraaliseen tuomioon. En ole ainakaan kuullut että Kissinger
olisi oikeusteitse hakenut maineensa puhdistamista.

Amerikkalaiset kustantajat eivät mielellään julkaise sen
enempää asia- kuin kaunokirjallisiakaan teoksia alle 600-
sivuisina. Verso onkin onneksi englantilainen kustantaja, joten
kirjan lukee kätevästi yhdellä Brysseliin suuntautuvalla
lentomatkalla. Huonomminkin voisi ajan käyttää.

Syyskuu 2001

Aikaisemmat kirjavinkit

Yhdessä hydran kimppuun, ulkoministerien Tuomioja ja Lindh artikkeli, International Herald Tribune, 3.7.2002

Erkki Tuomioja

Ulkoministerien Tuomioja ja Lindh artikkeli joukkotuhoaseiden uhasta ja
sen torjunnasta

– artikkeli International Herald Tribunessa 3.7.2002

Yhdessä hydran kimppuun

Kylmän sodan kauhukuvat ovat kadonneet, mutta ydinaseiden, kemiallisten ja
biologisten aseiden uhka ei ole. Kreikkalaisen mytologian hydra-hirviön
tavoin nykyajan joukkotuhoaseet tunkevat esiin uusia päitä nopeammin kuin
kukaan ehtii niitä katkoa.

Kylmän sodan aikana kudotusta aseidenriisunta- ja joukkotuhoaseiden
leviämistä ehkäisevien sopimusten verkostosta on paljastunut ammottavia
aukkoja, joiden läpi matkalaukkupommit ja jopa matkustajakoneet voivat
livahtaa.

Vain monenvälisen lähestymistavan avulla kyetään torjumaan uudet uhkat.
Kansainvälisen yhteisön tulee käydä niihin käsiksi yleismaailmallisella
pohjalla vahvistamalla olemassa olevia sopimuksia.

Joukkotuhoaseet ovat sellaisenaan vaarallisia, ei vain vastuuttomissa vaan
kenen hyvänsä käsissä. Painostaessaan vastuuttomia valtioita vastuussa
olevien maiden pitää lunastaa sitoumuksensa toimia monenvälisesti ja
vähentää omaa turvautumistaan ydinaseisiin.

Presidentti George W. Bushin ja presidentti Vladimir Putinin sopimukset
strategisen aseistuksen vähentämisestä ovat merkittävä askel oikeaan
suuntaan. Heidän tulisi jatkaa työtä tuhoamalla ylimääräiset ydinkärjet ja
vähentämällä edelleen operatiivisia joukkojaan.

Myönteisen kehityksen rinnalla on myös huolta aiheuttavaa kehitystä. Eräät
Yhdysvaltain ydinasepolitiikan tarkistukseen sisältyvät ehdotukset
olisivat ristiriidassa maan ydinsulkusopimuksen (NPT) mukaisten
velvoitteiden kanssa. Vahvan ydinaseiden leviämistä ehkäisevän
järjestelmän ylläpitämiseen on yhteinen, maailmanlaajuinen intressi, eikä
sitä pitäisi heikentää.

Uudet ydinaseet, kuten syvälle maahan tunkeutuvat ohjukset saattaisivat
alentaa kynnystä ”rajoitettuun ydiniskuun”, mikä olisi äärimmäisen
vaarallinen ajattelutapa.

Yhdysvaltojen tulisi harkita uudestaan päätöstään olla ratifioimatta
kattavaa ydinkoekieltosopimusta ja jatkaa ydinkokeista pidättymistä.

Strateginen ohjuspuolustus saattaa antaa harhakuvan turvallisuuden
lisääntymisestä, mutta tosiasiassa se lisää ydinaseisiin turvautumista ja
haittaa pyrkimyksiä joukkotuhoaseiden leviämisen ehkäisemiseen ja
aseidenriisuntaan.

Samalla kun syyskuun 11. päivän tapahtumat ja Kashmirin kriisi ovat
lisänneet joukkotuhoaseiden uhkan yleistä tiedostamista, ovat monenväliset
aseidenriisuntaponnistelut menettäneet liikevoimaansa. Kansainvälinen
yhteisö etsii uusia välineitä. Sen pitäisi käyttää niitä, jotka jo ovat
sen työkalupakissa – olemassa olevia asevalvontasopimuksia – ja teroittaa
ne vastaamaan uusiin haasteisiin.

Sopimuksilla ei luoda täydellistä maailmaa, mutta monenvälinen
lähestymistapa on silti paras tapa vastata maailmanlaajuisiin
turvallisuushuoliin.Liian moni valtio pysyttelee keskeisten
aseidenriisuntasopimusten ulkopuolella tai ei täysin noudata sitoumuksiaan
ja siten heikentää niiden uskottavuutta.

Monenvälisiä ratkaisuja tarvitaan neljällä alueella:

Ydinsulkusopimuksen osapuolten vuonna 2000 hyväksymä toimintaohjelma
pitäisi panna täytäntöön. Suomi ja Ruotsi ovat kiinnittäneet huomiota
erityisesti ydinasevaltojen sitoumukseen vähentää edelleen ei-strategisia
ydinaseitaan.Venäjän, jolla on vielä tuhansia tällaisia aseita, tulisi
ryhtyä vähentämään niitä läpinäkyvästi ja peruuttamattomasti. Neuvottelut
muodollisesta, oikeudellisesti sitovasta ja todennettavasta sopimuksesta
tulisi käynnistää mahdollisimman pian.

Vuoden 1972 biologisten aseiden kieltosopimuksella kiellettiin ensi kertaa
kokonainen joukkotuhoasekategoria, mutta sen noudattamisen
valvontasäännökset puuttuvat valitettavasti edelleen. Yhdysvaltain viime
kesänä omaksuman kielteisen kannan jälkeen sopimusosapuolet eivät kyenneet
sopimaan oikeudellisesti sitovasta asiakirjasta. Sopimusta tulisi
vahvistaa, kun sopimuksen tarkastelukonferenssi jatkaa työtään tänä
syksynä.

Tarvitaan pitäviä kansainvälisiä normeja, jotka kattaisivat ballististen
ohjusten tuotannon, varastoinnin, hankkimisen ja kaupan. Ballististen
ohjusten leviämistä ehkäisevä kansainvälinen käytännesääntöluonnos on
toistaiseksi konkreettisin askel tähän suuntaan. Ruotsi ja Suomi
työskentelevät lujasti sen hyväksi, että säännöstö saataisiin
viimeistellyksi tämän vuoden loppuun mennessä. Maiden, jotka ovat
kehittäneet ja vieneet ballistisia ohjuksia ja ohjusteknologiaa,
erityisesti Pohjois-Korean samoin kuin Iranin ja Irakin on liityttävä
ohjusten leviämistä ehkäiseviin pyrkimyksiin, ja maiden kuten Kiina,
Intia, Pakistan ja Israel tulisi myötävaikuttaa näihin pyrkimyksiin.

Valtavat joukkotuhoasevarastot ovat uhka maailmalle. Ne saattaisivat
joutua muiden valtioiden tai terroristien käsiin. Tähän uhkaan on
vastattava kiireellisesti auttamalla aseiden tuhoamisessa tai ainakin
turvallisessa varastoinnissa.

Edes Herakles ei pystynyt tappamaan monipäistä hirviötä yksin. Vain
yhteisellä toiminnalla voimme varmistaa kaikkien turvallisuuden.

Anna Lindh

Erkki Tuomioja

”Högerpopulismen utmanar socialdemokratin”, kolumn, Hufvudstadsbladet,4.6.2002

Erkki Tuomioja

?Högerpopulismen utmanar socialdemokratin

– kolumn för Hbl 4.6.2002

Efter de franska president- och holländska parlamentvalen har
många börjat frukta reaktionens spöke i Europa med oroväckande
lukt från 30-talet. Att Le Pen med sin öppen rasistisk inställning gentemot araber, judar och andra sk ”främmande” element i
Frankrike klarar sig till presidentvalets andra omgång är oroande, men samtidigt var det också uppmuntrande hur han inte kunde
öka sitt understöd efter det att fransmännens överväldande majoritet slöt sig upp för att värna demokratiska värden och människorättet.

I Österrike och Danmark har en lite mildare form av högerpopulism dock röjat sin väg direkt eller odirekt till regeringskretsar, säsom den mördade Pim Fortuyns parti antagligen också kommer
att göra i Holland. I Italien sitter Berlusconi som statsminister
med högerpopulisternas och postfasisterna stöd. Bildar de här ett
mönster som kommer att visa vägen för hela Europa? Och hur faller
den i hop med min tes att socialdemokratins tid har åter kommit?

Valresultaten ger ingalunda en klar och entydig bild av utvecklingen. Vänstern har också haft framgångar, och där den har
förlorat har det inte automatiskt betydd vinster för nya högerelement. Dessa är ett blandat lott, där det utöver semifasister
och rasister ingår också mer traditionella nationalister, olika
slag av populister och libertanianer.

I den mån högerpopulismen leker med främlingshat och rasism bör
allt samarbete med den entydigt avvisas och inga kompromissar
göras med dess program. Samtidigt bör vi mera ingående analysera
de andra motiv och orsaker som ofta mer en direkt omfattande av
rasistiska krav förklarar dess framgång.

En fjärdedel av Le Pens väljare är arbetslösa och huvuddelen av
hans röster kommer från grupper och orter som 20 år tidigare var
starka fästningar för kommunister. Det är den sociala mar
ginaliseringen och dess hot som för det mesta förklarar högerpopulisternas framgång.

Detta är framför allt en utmaning för vänstern. Socialdemokratin
satt som bäst samtidigt i 13 av 15 regeringar i EU-länderna, utan
att det lämnade några mera märkbara spår i union-politikens
praktik, eller åtminstone EU-medborgarnas medvetenhet.

Jag tror fortfarande i riktigheten av min analys av en stor
paradigmskift från nyliberala värderingar till socialdemokratin.
Efter 30 år har tron på marknadskrafternas och den oinstränkta
egoismen välgörande makt sinat och människor vill igen lita på
mer sociala ansvar och gemenskap. Det betyder att det finns nu en
stark efterfråga för socialdemokratisk välfärdspolitik.

x x x

Som vi har kunnat se är det dock inte självklart att skiftet i
opinionsklimater och förväntningat kommer att gagna socialdemokraterna i valen. Arvtagaren kan i stor grad bli just den typ av
högerpopulism som har överaskat i många val. Socialdemokratin har
fått betala en hög pris för den allmänna misstron mot den etablerade politiken och makthavarna. Alltför många av dem, som inte
har fått ta del av den ökade välfärden globaliseringen skapar
anser, att vänstern har övergett och svikit de fattigaste och
mesta marginaliserade grupper i samhället.

SDP i Finland har alla möjligheter att undvika detta. Men det
sker inte om vi enbart litar på objektiva föreläsningar och
hänvisningar till utlänska betyg om god hushålling utan att
bemöta de kycket blandade subjektiva känslor, förväntningar och
farhågor kring framtidsutsikterna som en allt större del av
finländarna hyser.