Erkki Tuomioja

ERKKI TUOMIOJA

Suomen Kuvalehti nro 48, 29.11.2002

Missiotutkimus kukoistaa

Historiankirjoituksella on aina ollut yhteys aatteisiin ja politiikkaan. Riittää, kun suomalaisista mainitsee nimet Y.S. Yrjö-Koskinen, Danielson-Kalmari, Gunnar Suolahti, L.A. Puntila ja Keijo Korhonen. Meidän aikanamme historiantutkijan ja poliitikon roolin yhdistäminen on uramielessä käynyt vaikeammaksi. Se ei välttämättä vähennä historiantutkimuksen ja -tutkijain poliittisuutta. Yhtä lailla kuin politiikassakin
oleva voi kirjoittaa tieteelliset vaatimukset täyttävää historiantutkimusta, ei aktiivipolitiikan ulkopuolella oleminen ole este yksisilmäiseen julistuksellisuuteen turvautumiseen.

Ei ole harvinaista, että tutkijalla on jokin missio, joka voi, Lasse Lehtisen väitöskirjan nimeä lainaten, yhtä hyvin edustaa aatosta jaloa kuin alhaista mieltäkin: suuren aatteen julistus, historiallisen vääryyden oikaiseminen, kunnian tekeminen tai kunnian tuhoaminen.

Poimin ilman systematiikkaa muutaman esimerkin viime vuosien suomalaisesta historiakirjallisuudesta. Viimeisin on Lasse Lehtisen tuore väitöskirja, mutta samaan sarjaan kuuluu myös Jukka Seppisen tuotanto, jonka uusin näyte on Johannes Virolaisen eräänlainen elämäkerta. Seppisen missio on Suomelta ryövätyn Karjalan palauttaminen. Siksi hänen konnagalleriassaan Paasikivi nousee Kekkostakin pahemmaksi. Kekkonen sentään yritti
saada neuvostojohtajilta takaisin Karjalaa, jonka Paasikivi oman poliittisen uransa varmistamiseksi sodanjälkeisessä Suomessa oli surutta valmis luovuttamaan Neuvostoliitolle.

Vanhemmasta kekkoskirjallisuudesta ääripäinä erottautuvat Hannu Rautkallion ja Juhani Suomen tuotanto. Yksi selittää missionsa mukaisesti Kekkosen tekemiset yleensä ja neuvostoliittolaisten kanssa muhinoinnin erityisesti pahan ja rappion ruumillistumana,
toinen valtiomiestaidon korkeimpana viisautena. Tutkijoina he ovat silti aivan eri kategorioissa, mikä heijastuu siinäkin, että Lasse Lehtinen viittaa tekstissään Suomeen kymmenen kertaa useammin kuin Rautkallioon.

Itse asiassa iso osa Lehtisen työstä on avointa polemiikkia Juhani Suomen kanssa. Vaikka Suomi yleisesti ottaen käyttää lähteitään kunniallisesti ja jättää, tahallaan tai tahattomasti, lukijalle mahdollisuuden olla eri mieltä niiden tulkinnasta, on
Lehtinen saanut pariin otteeseen Suomen kiinni tarkoitushakuisesta tai ainakin huolimattomasta valikoivuudesta lähteiden käytössä. Lehtisen pyrkimys haastaa Juhani Suomi vain alleviivaa sitä, että Suomen monumentaalinen kekkossarja on missiotutkimusluonteestaan huolimatta perusteos, jota yksikään historioitsija ei voi sivuuttaa.

Lasse Lehtisen missio on riistää Kekkoselta hänelle sovitettu sankarirooli ja palauttaa Väinö Tannerin sekä asevelisosialistien kunnia, kenties sivumissiona erikseen vielä
Juhani Suomen kekkoskuvan pirstaleiksi lyönti. Lehtinen haluaa, omien sanojensa mukaan ”tarkoituksellisesti”, haastaa sen kuvan, jonka hänen ”viralliseksi” luonnehtimansa historiankirjoitus on luonut sosialidemokraateista, jotka neuvosto- ja kekkossuhteissaan on saatu ”näyttämään vuoronperään ulkopoliittisesti naiiveilta tunareilta tai puolifasistisilta
oikeistohäiriköiltä” (s.25).

Lehtisen missiota heijastaa hyvin hänen päälukujensa otsikointi: Aktiivisen vastarinnan aika (1944-1950), Passiivisen vastarinnan aika (1950-1956), Sortokausi ja routavuodet (1956-
1963), Myöntyvyyden aika (1963-1974) ja Autonomian aika (1975- 1980). Nokkela rakennelma, mutta olisi kyllä väitöskirjassa edellyttänyt perustelua tekstissäkin.

Lehtinen kirjoittaa kiistatta sujuvasti, niin kuin veijariromaanien kirjoittajalta sopii odottaa. Se on tietenkin tutkijalle ansio. Siihen vetoaminen ei kuitenkaan mitätöi
mahdollisia muita tutkimuksellisia puutteita. Lehtinen ei myöskään malta jättää mitään hyvää juttua kertomatta, oli kyse sitten todistamattomasta tai vääräksi osoitetusta legendasta. Ei
Juhani Suomen eikä Rautkallionkaan kielenkäytössä vikaa ole, vaikka he eivät Lehtisen sujuvuuteen ylläkään. Sen sijaan Jukka Seppinen tarvitsisi ankaraa kielentarkastajaa ja editoijaa, sillä hänen kielenkäyttönsä sortuu usein käsittämättömien lapsusten tai jopa tahattoman komiikan viljelyyn.

Alhaisen mielen kronikka

Lasse Lehtiseltä ei puutu itseluottamusta eikä uskallusta kun hän vedoten omaan rooliinsa politiikan niin kutsuttuna osallistujahavainnoitsijana uskoo ymmärtävänsä erilaisia
motiiveja keskimääräistä tutkijaa paremmin.

Lehtisen kirjan suositusta vanhasta iskelmästä poimittu nimi on hyvin oivallettu, mutta ei sittenkään kirjan kanssa ihan yhteensopiva. Jaloa aatosta löytyy lopulta aika vähän siihen
nähden, miten raadollisiksi ja vallankipeiksi kaikki poliitikot kuvataan. Jokaisen poliitikon tavoitteena on päästä ministeriksi, jokaisen ministerin pääministeriksi ja jokainen pääministerinä ollut uneksii presidentiksi pääsystä, jos Lehtistä on uskominen.

Pyrkimys valtaan ja erimuotoinen oman edun tavoittelu on itsestäänselvä osa politiikkaa, ja sen sivuuttaminen olisi vakava puute poliittisen historian tutkimuksessa. Pahasti hakoteille ajaudutaan kuitenkin, jos tästä tehdään lähestulkoon kaikenkattava selitys, jossa laiminlyödään kokonaan yhteiskunnallisten suhteiden ja rakenteiden sekä niiden muutosten vaikutus poliittisiin toimijoihin ja poliittiseen toimintaan.

Silmiinpistävää Lehtisen historiankirjoituksessa onkin se, ettei hän edes yritä arvioida Kekkosen, SDP:n ja muiden toimijoiden politiikkaa suhteessa yhteiskuntaan, sen muutoksiin
ja uskaltaisiko sanoa luokkasuhteisiin. Lehtisen luokka-analyysi löytyy kutakuinkin tyhjentävästi tiivistyneenä toteamuksessa: ”Sivistyneistön tärkein osa suomettui, mutta ei keskiluokka, kansakunnan selkäranka” (s.667). Yritystäkään määritellä sitä, mitä tällä tai muilla ohimennen heitetyillä ryhmäkäsitteillä tarkoitetaan, ei kirjasta löydä.

Vain omiin vahvoihin ennakkoluuloihin nojautuen on mahdollista päätyä sellaiseenkin tekijän valistuneena arvauksenaan esittämään väitteeseen, että ”jos Saksa olisi voittanut toisen
maailmansodan, ”Suomi-Suur-Saksa-ystävyysseurassa” olisivat jäseninä olleet kutakuinkin samat henkilöt kuin sodanjälkeisessä Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa” (s.24). Tämä perustunee
käsitykseen, että seuran jäsenistö olisi koostunut vain sivistyneistöstä ja selkärankasta katkaisseesta keskiluokasta.

Tutkimuksen kattava otsikko SDP:n ja UKK:n suhteista on sikäli harhaanjohtava, että tarkastelun kohteeksi nousevat täysin hallitsevasti yhtäältä taistelu ylimmästä valtiollisesta vallasta ja toisaalta ulkopolitiikka ja suhteet Neuvostoliittoon. Koko talous- ja muun sisäpolitiikan kenttä jää vain hyvin ohuelle maininnalle.

Pölyallergia pahaksi tutkimukselle

Lasse Lehtinen selittää väitöskirjansa johdannossa, miten tutkimuksen poikkeuksellisen pitkä aikajänne on pakottanut tavallista enemmän nojaamaan tutkimuskirjallisuuteen, ”muutoin
tutkija olisi kadonnut alkuperäislähteiden viidakkoon loppuiäksi”. Hän on heti saanut tukijakseen toimittaja Aarne Laitisen (IL 26.10), jonka mielestä Lehtisen ”vahva
lähdeaineisto” ja entisen kansanedustajan ”osallistujan ja havainnoitsijan näköalapaikat” korvaavat mahdolliset alkuperäislähteiden laiminlyönnit. Laitisen mukaan ”tämä ei
näytä riittävän kaunaiselle ja kateelliselle tiedeyhteisölle, pölyisten paperien kanssa arkistoihin elävinä haudatuille päivystäville dosenteille, joiden mielestä silmin nähdyt ja
kuullut tosiasiat saavat väistyä, jos yhteisö on keskenään sopinut siitä, mikä on totuus”.

Ja miksi ei Laitinen Lehtistä kehuisi, kehuuhan Lehtinenkin yli viiden sivun verran Laitisen toimittaman Tamminiemen Pesänjakajat -anonyymiopuksen tärkeää merkitystä ”politiikan
ilmanraikastajana”.

Todettakoon heti, että hyvää ja pätevää historiankirjoitusta voidaan toki tehdä ilman alkuperäislähteitäkin. Vähemmän uskottavaa se on silloin, kun aihe on niinkin rajattu kuin
Lehtisen väitöskirjassa, jota tieteellisenä työnä on arvioitava tiukkaan myös metodologian ja lähteiden käytön perusteella. Laitisen edustama journalistinen pölyallergia voi tutkijassa usein olla oikotietä etsivää velttoutta ja laiskuutta. Sen yksi edustaja on legenda-kirjailija Pekka Lounela, joka suurpiirteisesti jätti ”valtionarkiston kokoelmien
yksityiskohtaisen penkomisen” todellisille tutkijoille. Yksi seuraus tästä on, että Lounelaan nojaava Lehtinen toistaa Hella Wuolijoen kuolemantuomiota koskevan väärän tiedon, sitä omalla tulkinnallaan vielä edelleen vinouttaen. Arkistotutkimuksen vähättely on epäasiallista siksikin, että joku on aina ensin kaivanut esiin ne saatavissa olevat pölyiset KGB-paperit, joiden perusteella muutkin kuin tutkijat tuomioita nyt jakelevat.

Lehtisen lähdeluettelo on pitkä, mutta suurpiirteinen. Suojelupoliisin arkistosta on käyty läpi asiamapit ja henkilömapit. Kun muutakaan ei yksilöidä, niin tämä pitäisi
tulkita niin, että tutkija on todella käynyt läpi kaikki nämä mapit. Kirjallisuuteen nojaaminen tuo myös riskejä. Lehtinen on kyllä kiitettävästi käyttänyt omia kirjojani lähteinään, ehkä myös sellaisissa kohdissa, joissa lähdekritiikkikin olisi voinut
olla paikallaan. Ainakin tulee voida edellyttää, että vähänkin kiistanalaisissa väitteissä identifioidaan lähde myös itse tekstissä, puhumattakaan siitä, että lähdettä on käytettävä
oikein. Nyt Lehtinen esimerkiksi kertoo Sakari Tuomioja – kirjaani lähteenä käyttäen, miten tämän välit sosialidemokraatteihin olivat 50-luvun alussa kireät, kun kirjassani kosketeltiin Tuomiojan ja oikeiston välistä suhdetta.

Tämäntasoisten huomatutusten esittäminen on tietenkin hyttysten kuurnimista. Lähteiden käyttöön liittyvien huolimattomuuksien runsaus kertoo kuitenkin siitä, että väitöskirjatyön
esitarkastajien olisi tullut olla tarkempia. Ristiriitaa on itse tekstissäkin, jossa Lehtinen yhtäällä kertoo (s.129) miten vuonna 1948 ”Suomi eristäytyi täysin vapaasta
länsieurooppalaisesta taloudellispoliittisesta vuorovaikutuksesta viidenkymmenen vuoden ajaksi”, mutta kuitenkin jo EFTA-sopimuksella asettautui ”uralle, joka piti sen
läpi vuosikymmenten taloudellisesti osana Länsi-Eurooppaa” (s.369). Sotku syntyy, kun tekijällä ei ole yritystäkään tehdä vakavaa analyysia Kekkosen (tai SDP:n) pitkän aikavälin
integraatiolinjauksista ja siitä, miten Suomen asema tässä suhteessa todella kehittyi.

Missiotutkimus synnyttää luonnollisesti missiokritiikkiä. Niinpä professori J.P. Roos katsoo Ilta-Sanomissa (1.11.), ettei ”kukaan itseään kunnioittava” professori olisi aiemmin
hyväksynyt Lehtisen väitöskirjan ideaa. Mutta mitä sitten on arvioitava sellaisen professorin itsekunnioituksesta, joka on valmis osallistumaan toisen tutkijan teilaukseen vain hänen työnsä osittaisen ja valikoidun lukemisen ja kahden siitä julkaistun lehtikirjoituksen perusteella, kuten Roos lehtihaastattelussa kertoi tehneensä?

Se, että Lehtisen väitöskirjasta voi osoittaa monia tutkimuksellisia heikkouksia, ei vielä todista sitä, että hän olisi väärässä Kekkosta koskevien johtopäätöstensä suhteen. Oman
käsitykseni esitin tiivistettynä arvioidessani Pekka Hyvärisen kirjan Suomen mies (HS 31.9 2000): ”Pidän kiistattomana, että Kekkonen menetteli vallankäytössään ja neuvostosuhteissaan
tavalla, jota ei voi pitää demokraattisesti legitiiminä ja moraalisesti hyväksyttävänä. Näiden menettelytapojen hiljainen hyväksyntä ja omaksuminen neuvostosuhteiden hoidossa maan
tavaksi – arkinen itsesuomettuminen, josta Hyvärinen toimittajana kirjaa myös omakohtaisia näyttöjä – vaikutti myös laajemmin yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja vallankäyttöön
demoralisoivasti.”

Lasse Lehtinen, Aatosta jaloa ja alhaista mieltä. Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944-1981, WSOY, 720 s., Juva 2002

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on poliittisen historian ei-päivystävä dosentti Helsingin yliopistossa.

Erkki Tuomioja

VIERASKYNÄ – ERKKI TUOMIOJA / KRISTINA OJULAND

Helsingin Sanomat 9.10.2002

Suomi ja Viro ovat muutosten kynnyksellä

Itämeren alueen kehitys on viime vuosikymmenen aikana ylittänyt optimistisimmatkin odotukset, mutta alueella on silti hyvin suuret käyttämättömät voimavarat. Siksi tämän päivän yhteiset pyrkimykset ja syvenevä yhteistyö rakentuvat suuressa määrin tulevaisuuden odotuksille.

Itämeren alueen kehitysnäkymiin vaikuttavat lähitulevaisuudessa ennen muuta Euroopan unionin ja Naton laajenemisprosessit. Olemme vakuuttuneita siitää, ettää ne edistävät koko alueen vakautta ja luovat rajat ylittävälle kanssakäymiselle ja yhteistyölle entistäkin lujemman perustan.

Myös Viron ja Suomen yhteistyö on kehittynyt nopeasti vapauden ja demokratian voitettua Itämeren alueella, ja molemmat valtiot haluavat aktiivisesti käyttää hyväksi avautuvia mahdollisuuksia sekä kahdenvälisissä että monenkeskisissä suhteissa.

Viron jäsenyys EU:ssa avaa uuden luvun Suomen ja Viron suhteiden kehityksessä. Hallitusten pitää kannustaa tarjoutuvien mahdollisuuksien järkevää ja oikeudenmukaista hyödyntämistä. Kummankin maan viranomaisten saumaton yhteistyö on tärkeää sekää valtiollisella ettää alueellisella pohjalla, mutta yhtä merkityksellisiä ovat myös liike-elämän yhteydet sekää kansalaisjärjestöjen tiivis kanssakäyminen ja kansalaisten henkilökohtaiset suhteet.

Viron ja Suomen yhteistyö on maailmassa ainutlaatuista juuri siksi, että sen perustana eivät ole poliitikkojen juhlapuheet vaan tavallisten ihmisten keskinäiset ystävyyssiteet. Jonkinlaisena esimerkkinä suomalais-virolaiselle suhdekehitykselle voimme pitää pohjoismaiden yhteistyötä. Yleisemmät puitteet tälle kehitykselle antaa kuitenkin jäsenyys Euroopan unionissa.

Naton ja EU:n laajentumisratkaisujenkaan jälkeen ei voi sanoa, ettää työ olisi tehty ja maailma valmis. Myös turvallisuuden alalla riittää haasteita ja tiivistä yhteistyötä edellyttävää toimintaa.

Uudet laaja-alaiseen turvallisuuteen liittyvät haasteet eivät enää ole ensi sijassa sotilaallisia tai liity perinteisiin valtioiden välisiin konflikteihin. Niin sanotun pehmeän turvallisuuden, kansalaistason turvallisuuden, kysymykset ovat nousseet Itämeren alueella päällimmäisiksi.

Ympäristön saastuminen, nimenomaan Itämeren tila, on kansalaisten ja valtioiden yhteinen
huolenaihe. Alueen valtioissa on edelleen yhteiskunnallisia epäkohtia, jotka ruokkivat rikollisuuden kasvua, huumeiden käyttöä ja tarttuvien tautien, erityisesti aidsin, leviämistä.

Rajojen vapaa ylittäminen ja kanssakäynnin vilkastuminen on epäilemättä myönteistä, mutta se on samalla helpottanut järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa. Rikollisuus on moniulotteinen ilmiö, joka ei rajoille pysähdy eikä jätä mitään maata sivustakatsojaksi. Tässä Viro, Suomi ja Venäjä ovat tehostaneet kolmikantayhteistyötään. Suomen, Viron sekää Pietarin kaupungin ja Leningradin alueen poliisi- ja miliisiviranomaisten välillä allekirjoitettiin äskettäin sopimus, joka tähtää huumausainerikollisuuden ja sen lieveilmiöiden torjuntaan.

Viron, Venäjän ja Suomen välistä kolmikantayhteistyötä on edistetty myös luomalla ympäristön
kannalta hyvin tärkeä Suomenlahden liikenteen yhteinen ohjausjärjestelmä (VTMIS). Uusi
ohjausjärjestelmä alkaa toimia kesällä 2004.

Monenkeskiselle yhteistyölle on näissä asioissa olemassa vakiintuneet kanavat kuten Itämeren
valtioiden neuvosto ja EU:n pohjoisen ulottuvuuden ohjelma. Itämeren valtioiden neuvosto luotiin heti kylmän sodan päätyttyä, ja sen kautta on tehokkaasti kanavoitu alueen maiden yhteisiä pyrkimyksiä. Sen työhön me tulemme vastedeskin panostamaan aktiivisesti.

Jo nyt, mutta Viron EU-jäsenyyden toteuduttua vielää selkeämmin, Suomi ja Viro voivat suunnitella alueellisia toimiaan, erikseen ja yhdessä, EU:n pohjoisen ulottuvuuden ohjelman puitteissa. Pohjoinen ulottuvuus on keskeinen kanava yhteistyön kehittämisessä Venäjän kanssa, ja toiminta sen puitteissa riippuu jäsenvaltioiden ja yhteistyökumppanien halusta ja tarpeista. Suomella ja Virolla on Venäjän rajanaapureina yhteistyön edistämisessä olennainen rooli. Valtiomme eivät jätä yhtään kiveä kääntämättä saavuttaakseen yhteiset päämäärät tämän ohjelman puitteissa.

Euroopan unionin laajentuminen antaa vahvan kasvusysäyksen koko Itämeren alueelle. Laajentuminen kannustaa parantamaan alueen keskinäistä rajat ylittävää infrastruktuuria niin maa- ja meriliikenteen, tietoliikenteen kuin energiaverkkojenkin osalta. Euroopan unionin pohjoinen ulottuvuus toteutuu tämän rakennustyön kautta. Sen ympäristöohjelma taas on keskeinen uusi elementti alueen ympäristöyhteistyössä. Tärkeä esimerkki tästä on pohjoisen ulottuvuuden jättiläishankkeena toteutettava Pietarin lounainen puhdistamo, joka tulee merkittävästi vähentämään päästöjä Itämereen.

Kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen odotukset kohdistuvatkin perustellusti Itämeren maiden
hallituksiin, jotta ne yhteistyötään tiivistämällä pystyisivät edistämään myös pehmeää turvallisuutta. Niiden on sekä EU:n tasolla että alueellisesti Itämeren maiden neuvoston puitteissa vastattava näihin odotuksiin.

Me suhtaudumme luottavaisesti niihin mahdollisuuksiin, jotka EU:n jäsenyys Virolle pian avaa. Kahdenkeskiset poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset suhteet ovat vaikuttaneet tähän asti ja vaikuttavat varmasti tulevaisuudessakin suotuisasti molempien valtioiden kehitykseen.

Samalla uskomme, että Suomessa ollaan pääsemässä niistä aiheettomista peloista, joita vielä
hiljakkoin esitettiin Viron veropolitiikan ja virolaisen työvoiman maahanmuuton aiheuttamasta kilpailutilanteen terävöitymisestä Suomen työmarkkinoilla. Uskomme myös, ettei Virollakaan toisaalta ole syytä epäillä Suomen vahvaa työmarkkinayhteistyötä ja sosiaaliturvaa Viron dynaamisen kehityksen jarruttamisesta.

Tiiviissä yhteistyössä ja keskinäisessä yhteisymmärryksessä voimme löytää parhaat ratkaisut
takaamaan sekä kahdenvälisten suhteiden kehityksen että Itämeren alueen ja EU:n
kokonaiskehityksen.

Kristina Ojuland

Erkki Tuomioja

Ulkoministeri Erkki Tuomioja

VOIMAPOLITIIKKA EI RIITÄ PITKÄLLE

Kaleva 8.9.2002

Kuinka paljon maailma on muuttunut viime syyskuun 11. päivän terrori-iskujen seurauksena ja onko suunta parempaan? Edes jälkimmäistä ei valitettavasti voi varmuudella sanoa.

Vastauksen antamiseen ei riitä vain sen arvioiminen, miten hyvin Al Qaidan ja muiden terroristiverkostojen uhkaa on onnistuttu purkamaan. Vaikka Afganistan ei enää ole terrorismin tukikohta ja vaikka paljon muutakin on saatu aikaan, ei välitön iskujen uhka ole suinkaan väistynyt niin, että vuosi sitten kaikkialla tiukennettuja turvatoimia voitaisiin löysentää.

Terrorismin uhkaa ei kuitenkaan voida kitkeä vain sotilaallisella voimankäytöllä ja poliisitoimilla. Silloinkin kun sotilaallinen voimankäyttö on oikeutettua ja välttämätöntä, kuten se on Talebania ja Al Qaidaa vastaan ollut, se ei koskaan ole riittävä keino. Afganistan on esimerkki maasta, jossa tarvitaan nyt pitkäaikaista sitoutumista niin
rauhan turvamiseen, siviilikriisinhallintaan, demokratian ja ihmisoikeuksien
juurruttamiseen kuin unikonviljelystä vapaan ja vakaan talouden
kehittämiseenkin.

Kaikkialla on myös puututtava niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa jotkut voivat nähdä terrorisminkin oikeutettuna. Tätä ei ikävä kyllä ole kaikkialla riittävän hyvin ymmärretty 11.9. jälkeisessä maailmassa. Jotkut paheksuvat asiasta mainitsemistakin. Syiden eritteleminen ei kuitenkaan sisällä pienintäkään hyväksyntää millekään viattomia uhreja
aiheuttavalle terrorismille. Terrorismi on rikos, johon syyllistyneet on saatettava oikeudelliseen vastuuseen heidän motiiveihinsa katsomatta.

Oikeudellisen näkökohdan korostaminen on erittäin tärkeää. Terrorismi on hyökkäys kansalaisten perusoikeuksia, ihmisyyttä ja oikeutta vastaan eikä sitä vastaan tule taistella keinoin, jotka olisivat ristiriidassa näiden perusarvojen kanssa, joita terrorismi juuri uhkaa. On huolestuttavaa, että satoja ihmisiä istuu vangittuina pelkkien terroristiyhteysepäilyjen vuoksi ilman, että heitä vastaan olisi edes esitetty syytettä. Myöskään Taleban-vankien kohtelu ei ole ollut kaikilta osin asianmukaista. Heidänkin asiansa tulee käsitellä lakien ja kansainvälisten sopimusten säätämällä tavalla.

Vastikään perustettu, pian työnsä aloittava Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC on ollut vireillä jo vuosia. Se ei varsinaisesti kata terrorismia, mutta sen merkitys kansainvälistä oikeusjärjestystä vahvistavana hankkeena on syyskuun 11. päivän jälkeen vain kasvanut.

Terrorismi on päällimmäisin, mutta ei välttämättä edes haastavin niistä uudenlaisista laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvista uhista, jotka eivät enää liity valtioiden välisen sodan mahdollisuuteen. Sotilaallinen voima voi vain hyvin rajallisesti jos lainkaan auttaa torjumaan kulkutautien, kansainvälisen rikollisuuden, hajoavien valtioiden, ihmisoikeusrikkomusten, ympäristön heikkenemisen ja luonnonkatastrofien kaltaisia uhkia.

Tällaisia uhkia ei niiden luonteen vuoksi voida torjua linnottautumalla omien rajojen taakse. Niiden menestyksekäs torjuminen edellyttää päin vastoin mahdollisimman laajaa sitoutumista monenkeskeiseen yhteistyöhön, mikä viime syyskuun järkytyksen jälkimainingeissa näytti saavan jalansijaa kansainvälisessä yhteisössä.

Vuosi sitten oli myös toiveita siitä, että terrori-iskujen maailmanlaajuinen tuomitseminen antaisi mahdollisuuksia saada paikallisten ja alueellisten konfliktien osapuolia luopumaan väkivallasta ja sitoutumaan rauhanprosesseihin. Pohjois-Irlannissa ja Makedoniassa tästä
saattoi olla ainakin tilapäisiä merkkejä havaittavissa.

Tänään maailman tilanne ei näytä kovin rohkaisevalta minkään näiden asioiden ymmärtämisen osalta. Samaan aikaan kun Monterreyn kehitysrahoituskonferenssissa saatiin vaivoin puserrettua lupauksia lisämiljardeista kehitysyhteistyöhön, ollaan Yhdysvalloissa ja muuallakin valmiita heittämään satoja miljardeja lisävarustautumiseen ja uusien
asejärjestelmien kehittämiseen. Tutkija Pekka Visuri näkeekin tuoreessa EVA:n julkaisussa voimapolitiikan tehneen vahvan paluun maailmannäyttämölle.

Paremmalta ei tilanne tunnu moninkeskiseen yhteistyöhön sitoutumisenkaan kannalta. Joukkotuhoaseiden leviäminen nähdään perustellusti uhkana, mutta moninkeskisiä sopimuksia ja yhteistyötä ei siinäkään asiassa tunnusteta tarpeelliseksi kuin rajoitetusti. Liittolaisia etsitään ja käytetään lähinnä tilapäisiin ja rajoitettuihin tehtäviin eikä alueellisten
konfliktien ratkaisussa ole juurikaan edistytty.

Konflikteista vaikein ja vaarallisin, Israelin ja palestiinalaisten välinen, on vain pahentunut. Israel tulkitsee saaneensa oikeutuksen ja hyväksynnän käyttää niin paljon voimatoimia palestiinalaisia vastaan kuin katsoo itse tarpeelliseksi. Palestiinalaishallinnolta edellytetään oikeutetusti, että se uudistaa korruptoituneen hallinnon ja sitoutuu sataprosenttisesti terrori-iskujen estämiseen. Sille ei kuitenkaan
tarjota selkeää sitoutumista ja aikataulua elinkelpoisen palestiinalaisvaltion luomiseksi eikä riittäviä voimavaroja ja mahdollisuuksia siltä edellytetyn kelpoisuuden saavuttamiseksi.

Tässä tilanteessa valmistelut uuden sodan aloittamiseksi Lähi-idässä avaavat pelottavia näkymiä. Näyttöä Irakin osallisuudesta terrorismin tukemiseen ei ole esitetty eikä pelkkä hallitusten epämiellyttävyys ole hyväksyttävä syy sotimiseen. Irakin mahdollisen joukkotuhoasekapasiteetin eliminointi on ja sen täytyy pysyä YK:n vastuulla.

Myönteistä on kuitenkin ollut Euroopan unionin sisäisen yhteisymmärryksen ja ulkoisen toimintavalmiuden lisääntyminen. EU on kiitettävästi tehnyt eri lohkoilla työtä terrorismin estämiseksi ja terroristiverkostojen repimiseksi. Samalla se on ymmärtänyt monimuotoisen, muunkin kuin sotilaallisen kriisinhallinnan sekä konfliktien syiden hävittämisen
tärkeyden. Juuri nyt rauhan ja moninkeskisen yhteistyön tulevaisuus ja tuloksellisuus on pitkälti sen varassa, miten hyvin unionin yhtenäisyys ja sitoutuminen kestävät ja miten transatlanttisissa suhteissa onnistutaan välttämään kuilun syventyminen.

Erkki Tuomioja

KAIKKI FANAATTISUUS ON PAHASTA

Uutispäivä Demari 5.9.2002

Syyskuun 11. päivän jälkeen useimmat meistä ovat voineet lukea ja kuulla enemmän islamilaisuudesta kuin mitä sitä ennen yhteensä. Erityisen tutuiksi ovat tulleet islamilaisuuden nimiin vannovat ja terrorismin hyväksyvät ääriliikkeet.

Islaminuskon nimissä hyväksytään myös tapoja ja käytäntöjä, usein naisiin kohdistuvia, jotka meidän kaikkien tulee uskonnostamme ja etnisestä taustastamme riippumatta tuomita, koska ne ovat ihmistä alistavia ja ihmisoikeuksia loukkaavia. Se, että äärikäytäntöjä suosiva fundamentalismi näyttää olevan voimistumassa kaikkialla islamilaisuuden piirissä, on lisännyt yleistä epäluuloa kaikkia islaminuskoisia kohtaan.

Ainekset uskontopohjaiseen kulttuurien yhteentörmäykseen ovat siten olemassa ja sellainen on päättävästi torjuttava. Vain pieni osa islaminuskoisista hyväksyy terrorismin, ja uskonnon
piirissä on myös vahvoja nykyaikaistavia virtauksia. Käsitys fundamentalismin etenemisestä on vähintäänkin liian yleistävä. Sielläkin missä näin tapahtuu, selittyy se paljolti reaktiona vallankäyttäjien ahneutta ja korruptiota vastaan. Köyhät hakevat tukea fundamentalisteilta, jotka voivat usein olla ainoita minkäänlaisen sosiaaliturvan tarjoajia, kuten Israelin piirittämillä palestiinalaisalueilla.

x x x

On myös tiedostettava, että useimmilla uskonnoilla on paljon enemmän yhdistäviä piirteitä kuin yleensä tunnustetaan – myös pahassa. Kristittyjen kirkkojen historiassa on paljon synkkiä lukuja inkvisitioineen, ristiretkineen, noitavainoineen ja pärttylinöineen.

Ikävä kyllä uskonnollinen suvaitsemattomuus ei ole lännessäkään vain historiaa. Belfastissa koululapsia on uhattu ja surmattu viime vuosinakin siksi, että he ovat kuuluneet väärään
kristilliseen kirkkoon. Taantumuspapit taistelevat yhä myös Suomessa naisten oikeuksien kieltämiseksi. Katseen kääntäminen Atlantin toiselle puolelle tuo eteemme vielä huolestuttavimpia visioita.

Kun terroristit edellisen kerran tappoivat USA:ssa, 168 viatonta sivullista huhtikuussa 1995, oli kohteena liittovaltion virastotalo Oklahomassa ja tekijänä fanaattinen
oikeistomilitantti Timothy McVeigh. Jos McVeigh olikin yksinäinen fanaatikko, hän kuitenkin pyöri paljon vahvemman ja sen vuoksi pelottavamman kristillisen fundamentalismin liepeillä. Sadat amerikkalaiset radio- ja tv-asemat syytävät jatkuvasti eetteriin käsityksiä, joiden mukaan mustissa helikoptereissa liikkuvat YK:n agentit ovat uhkaamassa maan elämäntapaa ja maailmanvaltaa. Kirjasarja, joka kuvaa YK:hon ja muihin Amerikan vihollisiin tukeutuvan Antikristuksen tulemista, on miljoonapainoksineen bestsellerlistojen kärjessä.

Kun myös republikaaninen puolue alkaa olla yhä riippuvaisempi tällaisten liikkeiden tuesta vaaleissa, ei kyse ole vain harmittomasta lieveilmiöstä. Maailmanlaajuisessa yhteistyössä
terrorismia vastaan pyrimme estämään sen, että terroristiryhmät pääsisivät käsiksi joukkotuhoaseisiin. Mutta kaikkien maailman valtioiden joukkotuhoaseet ovat uhka, sitä suurempi, mitä lähemmäksi minkäänväriset fundamentalistit niiden käytöstä päättäviä pääsevät.