Gidlunds förlag, 516 s., Södertälje 2001

Erlander avomielisenä

70-luvun alkupuolella ilmestyneiltä Ruotsin pitkäaikaisimman pääministerin Tage Erlanderin kuusiosaisilta muistelmilta odotettiin paljon. Ne osoittautuivat kuitenkin kaikkia paljastuksia tai ristiriitoja vältelleessä mitäänsanomattomuudessaan melkoiseksi pettymykseksi. Siten myös nyt julkaistuihin Erlanderin päiväkirjoihin tarttuu vähän varauksellisesti. Päiväkirjat, joita hän alkoi säännöllisesti pitää vuodesta 1945 eli vuotta ennen pääministeriksi tuloaan, osoittavat, että hänellä oli hallussaan kaikki mahdollisuudet aivan toisenlaisiin muistelmiin. Erlanderin päiväkirjat ovat todella mielenkiintoisia, sekä inhimillisessä juorukatsannossa että historiantutkimuksen lähteinä.

Erlanderin valintaa sosialidemokraattien johtajaksi ja samalla pääministeriksi P.O. Hanssonin yllättävän kuoleman jälkeen syksyllä 1946 edelsi lyhyt mutta tiukka kilpailu Hanssonin itseoikeuttuna seuraajana itseään pitäneen Gustaf Möllerin kanssa. Puolueväen enemmistö haluisi kuitenkin sukupolvenvaihdosta ja nosti paikalle opetusministerin ja vain vajaa kolme vuotta hallituskokemusta keränneen Erlanderin.

Pääministerikautensa alkuvuosina Erlander ei suinkaan ollut se yleisesti arvostettu maanisä, jollaisena häntä juhlittiin, kun hän vuonna 1969 jätti paikkansa Olof Palmelle. Häntä pidettiin lähinnä värittömänä mitättömyytenä, mitä käsitystä levittävä porvarilehtien kirjoittelu näyttää Erlanderia päiväkirjamerkintöjen perusteella suuresti harmittaneen. Toisaalta Erlander oli itsekin alussa aika epävarma ja kirjasi ylös omiakin duubioitaan mahdollisuuksistaan.

Hallitustovereitaan Erlander arvioi hyvin suorasukaisesti, sekä hyvinä että huonoina pitämiensä ominaisuuksien suhteen, ja sillä tavoin objektiivisen tuntuisesti, että on tarpeen mukaan myös valmis korjaamaan aiempia käsityksiään. Poliittisista vastustajista Erlanderin bete noir oli kansanpuolueen johtaja Bertil Ohlin. Hänenkin lahjakkuutensa Erlander tunnistaa, mutta pitää häntä raivostuttavana, häikäilemättömänä ja usein tosiasioista piittaamattomana esiintyjänä. Oireellista on, että Erlanderin arviot muista oppositiojohtajista, ei vain bondeförbundetin Brahmstorpista ja Hedlundista, vaan myös oikeiston Domöstä ja jopa kommununistien Hagbergista ovat henkilötasolla myönteisempiä.

Asiakysymyksissä yhteenotot Ohlinin kanssa koskivat usein ulkopolitiikkaa. Ohlin arvosteli hallituksen puolueettomuuspolitiikkaa, tukenaan Herbert Tingstenin toimittama Dagens Nyheter, joka avoimesti ajoi Ruotsia NATOon. Mielenkiintoista onkin, että ongelmat länsisuhteissa hallitsevat päiväkirjamerkintöjä. Huonot suhteet Yhdysvaltoihin eivät olleet vasta Palmen ongelma. Myös 40-luvulla amerikkalaiset suhtautuivat Ruotsiin hyvin nihkeästi, pitäen sen sodanaikaista puolueettomuutta Saksaa suosineena ja sodanjälkeistä liittoutumattomuutta moraalittomana.

Erityisen paljon huomiota saavat osakseen NATOn perustamista edeltäneet yritykset rakentaa blokkien ulkopuolella pysyttäytyvää pohjoismaista sotilasliittoa Tanskan ja Norjan kanssa. Päiväkirja tuskin muuttaa historiantutkijoiden käsitystä tapahtumien kulusta, mutta tuo kuvaukseen kyllä vahvasti mukaan voimakkaita värejä ajatellen Erlanderin suorasukaisia arvioita tanskalaisista ja ennen muuta norjalaisista samaan sosialidemokraattiseen perheeseen lukeutuneista kollegoistaan.

Pohjoismainen yhteistyö ei ollut helppoa 40-luvulla, vaikkei suomalaisia silloin vielä ollut mukana. Ei ollut islantilaisiakaan, joista Erlander oli valmis vierailtuaan saarella vuonna 1949 toteamaan, että heitä tuskin voi pidemmän päälle laskea pohjoismaihin kuuluviksi. Ratkaisu Islannin taloudelle ”täytyy olla, että Amerikka ottaa heidät suojelukseensa ja tekee heistä luonnonreservaatin”.

Suomi on mahtunut vain aika perifeerisesti mukaan Erlanderin päiväkirjaan. Erlanderin läheisin kontakti Suomeen on ollut K-A Fagerholm. Ensitapaaminen pohjoismaisessa demarikokouksessa vuonna 1947 ei kuitenkaan jättänyt kovin edullista vaikutelmaa: ”Men Fagerholm var ju något förskräckligt. Han gav alldeles fan i konferenssen men kom till tåget, full som en kanon, satt sedan och grisade ned min kupé med sina cigaretter och gjorde resan ytterligt pinsam för mej.”

Tammikuu 2002

Phoenix Press, 645 s., St. Ives. plc. 2001 (1. painos 1966)

Ristiretkien maailma

Presidentti George W. Bush sai aikaan melkoisen hämmennyksen tullessaan käyttäneeksi Amerikan terrorisminvastaisesta sodasta ilmausta ristiretki. Tekevälle sattuu lapsuksia, varsinkin kun poiketaan puheenkirjoittajien myllyn läpikäyneestä tekstistä. Bushille tulikin kiire korjata lausuntoaan, joka johti ajatukset juuri siihen, mitä kaikin keinoin on terrorismin vastaista rintamaa koottaessa haluttu välttää ja johon terroristit nimenomaisesti pyrkivät, eli sivilisaatioiden ja uskontojen väliseen pyhään yhteenottoon.

Ristiretki-sanan luomat mielleyhtymät ovat kuitenkin paljon pelkistetympiä ja uskonnollisempia kuin mitä keskiajan ristiretket todellisuudessa edustivat. Tämä käy selväksi, kun lukee venäläissyntyisen Zoé Oldenbourgin alun perin jo vuonna 1966 ilmestyneen ristiretkistä kertovan teoksen. Uutena pehmeäkantisenakaan laitoksena ei kuusi ja puolisataa sivuinen ja viisi senttiä paksu tiheällä tekstillä präntätty teos ihan taskukirjasta käy, ja sen lukeminen vaatii enemmän kuin yhden pitkän lentomatkan.

Kun uskonnollisilla tunteilla ja niihin vetoamisella on jopa kasvavaakin ajankohtaista merkitystä, ei ristiretkien historian kertaaminen silti ihan pelkästä ajanvietteestä käy. Vaikka Oldenbourg laajasti kuvaa ja analysoi tuhannen vuoden takaista eurooppalaista elämää ja ajattelutapaa, ei niissä olosuhteissa ristiretkiin johtanutta joukkohysteriaa ole yhtään helpompi ymmärtää ja selittää kuin tämän päivän fundamentalismiin liittyvää valmiutta hyväksyä terrorismi uskonnon tai aatteen pyhittämänä toimintatapana.

Uskonnolliset tunteet ristiretkille lähteneiden motiiveina olivat varmasti aitoja, mutta eivät kuitenkaan ainoita ristiretkien käynnistymiseen ja niiden toimeenpanemiseen vaikuttaneista tekijöistä. Ahneus, vallanhimo ja voitontavoittelu kaikissa muodoissaan olivat myös vahvasti mukana.

On aivan liian yksinkertaista kuitata ristiretket länsimaisen kristinuskon ja itämaisen islamilaisuuden taisteluna. Ristiretkien aikana erilaiset kristityt ja erilaiset islamilaiset ottivat jatkuvasti myös keskenään yhteen ja eri ryhmittymät ja hallitsijat liittoutuivat toistensa kanssa yli uskonnollisten rajojen. Latinalaisen Länsi-Rooman ja kreikkalaisen Itä-Rooman eli Bysantin välillä oli kilpailusuhde, ja ehkä pysyvin tulos ristiretkistä oli se, että ne olivat osaltaan vaikuttamassa Bysantin häviöön.

Ristiretkien tuloksena perustettiin frankkien hallitsema Jerusalemin kuningaskunta, joka kituliaasti pysyi pystyssä noin 90 vuotta. On hyvä muistaa, että Jerusalemin valloitus merkitsi yhtä maailmanhistorian kammottavinta verilöylyä, kun kristityt valloittajat lahtasivat kaupungin kaikki kiinni saamansa ei-kristityt asukkaat niin, että esimerkiksi aikalaiskuvausten mukaan veri Al-Aksan moskeijassa lainehti nilkkoja myöten.

Ajan sotatavat olivat raakoja, eikä keskiajan ritarillisuus tarkoittanut erityisempää kunnioituksen osoittamista vastustajille. Tästä huolimatta myös ristiretkien aikaisessa Lähi-idässä uskonnolliset ja etniset ryhmät elivät pitkiäkin aikoja rauhanomaisessa rinnakkainelossa, mutta kokonaisuudessaan aikakausi ei kuulu ihmiskunnan ylevimpiin lukuihin.

Oldenbourgin kirja on ilmestynyt jo 35 vuotta sitten ja kun en muutenkaan ole erityisemmin perehtynyt keskiajan historiaan, en voi sanoa, kuinka hyvin kirja vastaa nykyisen tutkimuksen tasoa, mutta minulle se riitti hyväksi rautaisannokseksi ristiretkien aikaan.

Tammikuu 2002

Pocket Essentials, 96 s., Harpenden 2001

Konspiraatiosta ja paranoiasta

Olen vuosikausia hellinyt ajatusta, että joskus vielä kirjoittaisin valtio-opin ja historiantutkimuksen yhdistävän ns. magnum opukseni paranoian ja konspiraation suhteesta politiikassa ja historiantutkimuksessa. Hypoteesini on, että salaliittojen olemassaoloa koskevat enemmän tai vähemmän vainoharhaiset uskomukset selittävät enemmän ihmisten käyttäytymistä politiikassa ja historiallisia tapahtumia, kuin itse salaliitot.

Aineistoa tällaista työtä varten on valtaisa määrä ja internetin aikakaudella se tuntuu vielä lisääntyvän eksponentiaalista vauhtia. Parhaimmillaan nettiavaruus on arvokas tiedon määrää ja sen saatavuutta lisäävä väline, mutta se on myös paikka, jossa kaikenlainen huuhaa ja humpuuki voi vapaasti kukoistaa ja joka on avannut kaikille maailman hörhöille mahdollisuuden levittää mitä mielikuvituksellisempia teorioitaan ja väitteitään. Netin tutkimuksellisen käytön ongelmana onkin sekä väärennösmahdollisuuksien lisääntyminen että tarjotun tiedon verifioinnin vaikeutuminen.

Konspiraatiot, todelliset ja kuvitellut samoin kuin niiden käyttö politiikassa on ikivanha asia. Toisinajattelijoiden, vääräuskoisten tai erilaisten vähemmistöjen vainoa ovat vuosisatoja siivittäneet heihin liitetyt huhut ja uskomukset joilla sortotoimia aina kansanmurhiin saakka on perusteltu. Juutalaiset jos ketkä ovat saaneet tuntea tämän nahoissaan. Konspiraatioteorioiden klassikko on tsaarin Ohranan 1800-luvun lopussa kokoon keittämä teos ”Siionin vanhempien pöytäkirjat”, jossa paljastettiin juutalaisten suunnitelmat maailman hallitsemiseksi. Holocaustin jälkeen tämänkaltainen paranoidinen antisemitismi menetti salonkikelpoisuutensa, mutta kukoistaa edelleenkin konspiraatioteorioiden alamaailmassa.

Tänään Siionin vanhempien paikan maailman salaisia valtiaita koskevassa konspiraatioteorioiden levityksessä ovat saaneet Bilderberg-ryhmä, Trilateraalikomissio, Business Round Table ja Davosin World Economic Forum. Monet katsovat näiden, milloin yhdessä tai erikseen, olevan ne foorumit joissa maailman taloudellinen ja poliittinen eliitti kokoontuu määräämään maailman kohtalosta ja manipuloimaan kehitystä mieleisekseen. Siionin vanhemmista nämä eroavat siinä, että ne ovat todella olemassa olevia järjestöjä tai konferensseja, joissa lihaa ja verta olevat, usein todella vaikutusvaltaiset ihmiset kokoontuvat keskustelemaan maailman tilasta. Niiden suljettu luonne kiihottaa kaikkien salaliittoteorioita rakastavien ihmisten mielikuvitusta joskus aika kiihkeisiin maailmanselityksiin.

Myös kaikki vähääkään tulkinnanvaraiset tai epäselvät sattumukset, erityisesti kuuluisien ihmisten kuolema, ruokkii konspiraatioteorioiden aluskasvillisuutta. Presidentti Kennedyn murha ja prinsessa Dianan menehtyminen auto-onnettomuudessa ovat tästä tunnetuimmat esimerkit. Kiehtovaa on, ettei todellisia salaliittoja voi ihan kokonaan sulkea pois joidenkin kuolemien selittäjinä.

Oma lukunsa on UFOjen ja paranormaalien ilmiöiden viime vuosikymmeninä selvästi lisääntynyt käyttö konspiraatioteorioiden kehittelyssä. Alan markkinointimahdollisuuksista kertoo sekin, että iso osa TV-sarja Salaisten kansioiden -katselijoista ainakin USAssa uskoo, että kyse on faktaohjelmasta, ei fiktiosta.

Kaikkia näitä ilmiöitä käsitellään tiiviissä muodossa Robin Ramsayn todellisessa (alle satasivuisessa) taskukirjassa. Suppeudestaan huolimatta se onnistuu olemaan sekä informatiivinen että hauska ja, olematta mikään tieteellinen tutkimus, antaa myös runsaasti lähdeviitteitä niille, jotka haluavat lähemmin syventyä aihepiiriin. Ramsay pysyy myös koko ajan terveesti paranoian tällä puolen, joskin hivenen hätkähdän sitä, että hän ei kokonaisuudessaan tyrmää kaikkia CIAn ja muiden suurvaltainstituutioiden salaisten mielenmanipulaatiokokeiden uhreiksi itsensä kokemien ihmisten kertomuksia säteilymanipulaatiosta yms.

Tammikuu 2002

Gidlunds förlag, 527 s., Södertälje 2001

Pääministerin päiväkirja

Erlanderin päiväkirjojen toinen osa käy läpi kahden vuoden ajalta tapahtumia hämmästyttävässä laajuudessa ja ällistyttävllä tarkkuudella. Useimmat arvioijat ihmettelevätkin, hur orkade han, miten tällainen päivittäinen ja ykistyiskohtainen kirjaaminen oli mahdollista kiireiseltä pääministeriltä. Todennäköisesti Erlanderin päiväkirjat antavat Ruotsin ulko- ja ehkä vielä enemmän sisäpolitiikan tutkijoille vielä aihetta monenlaisiin analyyseihin ja arviointeihin.

Kuten edellisessä osassa niin tässäkin erityisen mielenkiintoisia ovat Erlanderin avoimet ja oivaltavat arviot monista työtovereistaan. Tämä tietenkin sanottuna sillä ymmärryksellä, että kirjaukset koskevat suomalaisille lukijoille enimmäkseen hyvin perifeerisiä ja tuntemattomia asioita.

Tällaisessa pikaisessa esittelyarviossa en yritäkään paneutua mihinkään erityisteemaan, vaan tyydyn välittämään joitain mieleenjääneitä havaintoja. Vaikka Ruotsi vain vähän liioitellusti pitää itseään edellekävijänä miesten ja naisten tasa-arvon edistämisessä, on todettava, että maan pitkäaikaisin pääministeri edusti vielä hyvin perinteistä suhtautumista naisiin politiikassa. Ylipäätään naiset esiintyvät Erlanderin muistiinpanoissa vaimoina ja siinä ominaisuudessa myös poliittisina vaikuttajina – kuten Gustaf Möllerin puoliso Else Kleen – mutta itsenäisinä poliitikkoina Erlander ei tunnu löytävän kenestäkään erityisen hyvää sanottavaa, enemmänkin päin vastoin.

Perheenisänä Erlander oli varmasti hyvä, huolehtiva ja hellä mies, kuten jatkuva huolenpito Aina-vaimon ja Alma-äidin terveydestä ja hyvinvoinnista kertoo. Liikuttavaa on, miten pääministeri on Ainan useita kuukausia v. 1951 kestäneen pitkän ja lopulta selittämättömäksi jääneen sairauden ajalta päivittäin kirjannut ylös Ainan kuumeen aamu- ja päivälukemat ja muut sairaustiedot.

Vuosien 1946-1950 päiväkirjojen arvioinnissa lainasin Erlanderin vähemmän edullista ensivaikutelmaa Fagerholmista. Se korjaantui jo pian ja näiltä vuosilta Fagerholmia käsitellään lähes yksinomaan myönteisesti. Itse asiassa päiväkirjat päättyvät Erlanderin merkintöihin ylistävästä onnittelupuheesta Fagerholmille tämän 50-vuotispäivillä uudenvuoden aattona 1951. Mutta on todettava, että muistiinpanoissa esiintyvät viittaukset Urho Kekkoseen ovat myös samalla tavoin arvostavia.

Kokonaisuudessaan Suomi ei esiinny kovin paljoa Erlanderin päiväkirjoissa eivätkä ne välitä sitä kuvaa, että Suomen uhanalainen asema olisi ollut alati ruotsalaisten mielissä. Suhteet muihin pohjoismaihin saavat enemmän tilaa, ja niitä leimaa näinäkin vuosina tietty molemminpuolinen epäluulo Norjan ja Ruotsin välillä.

Ruotsin hallituksen työskentelyä paikoin hyvin detaljoidusti kuvaavaa Erlanderia lukiessa hämmästyy siitä, miten kollektiivista sen päätöksenteko on ollut. Pääministeri tuntuu koko ajan konsultoineen kollegoitaan yhdessä ja erikseen kaikenlaisissa asioissa, pienissä ja suurissa, tavoitteenaan mahdollisimman laaja ja kestävä yhteisymmärrys. Näin ei varmaan Ruotsissakaan enää tapahdu, monestakaan syystä.

Helmikuu 2002

Otava, 608 s., Keuruu 2001

Lehtikuninkaan säädyllinen elämä

Vaatimattomista talonpoikaisoloista Orimattilasta lähtöisin ollut Eero Erkko oli niitä viime vuosisadan nuoria suomalaisia jotka lahjakkuudellaan raivasivat tiensä sekä politiikassa että talouselämässä kansakunnan kaapin päälle. Jo säätyvaltiopäivillä vuodesta 1894 vaikuttanut Erkko valittiin myös ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan. Hän toimi nuorsuomalaisen puolueen puheenjohtajana pariinkin otteeseen ja istui vielä kolmessa itsenäisen Suomen hallituksessa eri ministeripaikoilla.

Lehtimiehenä hän aloitti uransa Jyväskylässä ilmestyneen Keski- Suomen päätoimittajana ja jatkoi sitä vuodesta 1890 Päivälehden, myöhemmin Helsingin Sanomien päätoimittajana eräin pakollisin katkoksin aina kuolemaansa saakka vuonna 1927. Poliitikko- lehtimies yhdistelmä oli tavanomainen vuosisadan vaihteen Suomessa, jolloin selkeitä yhteiskunnallisia tavoitteita varten perustetut lehdet valtaosaltaan tunnustivat jotain väriä ja olivat aatteen palveluksessa.

Pakolliset katkokset aiheutuivat sortokauden painokanteista ja kagaaliin kuuluneen Erkon karkotuksesta ulkomaille sekä kansalaissodasta. Maanpakolaisena USAssa Erkko perusti New Yorkiin Amerikan Kaiku-nimisen menestyvän sanomalehden. Liikemieskykynsä hän osoitti perustamalla Suomeen palattuaan hyvin menestyneen autoja maahantuoneen ja moottoriveneitä valmistaneen yrityksen ”Erkko & Markoff”.

Lehtimiehenä Erkon uran alku ei ollut helppo. Keski-Suomen päätoimittajaksi hän livahti kun tehtävään aiottu nuorempi veli Ruuto siitä ensin kieltäytyi, ja kun Päivälehden ensimmäinen näytenumero marraskuussa 1890 oli se ”heiveröinen, itse asiassa surkea”, kuten Zetterberg aikalaisarvioihin yhtyen toteaa. Nuorsuomalaiselle pääkaupunkilehdelle oli kuitenkin niin vahva sosiaalinen tilaus, että lehti jäi henkiin.

Alkuvuosien Päivälehti ja sitä seurannut Helsingin Sanomat eli Uuden Suomettaren varjossa eikä häikäissyt ylivoimallaan. Sen merkittävä levikin nousu alkoi vasta ensimmäisen maailmansodan aikoihin, vaikkei lehti vielä 20-luvullakaan ollut läheskään samanlainen valtakunnallinen instituutio kuin tänään. Noina vuosina lehti alkoi kuitenkin olla myös tuottoisa liikeyritys eikä liene sattuma, että aiemmin vain muodollisella panoksella lehteen sijoittanut Erkko maan itsenäistymisen aikoihin parissa vuodessa hankki haltuunsa neljänneksen ja enemmänkin Sanoma oy:n osakkeista. Niinpä Erkon vanhin poika Eljas saattoi isän kuoltua asettua liki perintöruhtinaan oikeudella ensin lehtiyhtiön ja kohta myös lehden johtoon syrjäyttäen toimituksellisessa johdossa siihen saakka istuneet edistyspuolueen aatteenvartijat. Nuorsuomalainen puolue oli koko olemassaolonsa ajan jakaantunut kahteen osaan, pääskysiin ja varpusiin, joita nykyterminologian mukaan voisi luonnehtia uusliberaaliksi ja sosiaaliberaaliksi siiviksi. Kun puoluekenttä syksyllä 1918 ryhmittyi uudelleen lensivät lähes kaikki monarkiaa kannattaneet pääskyset kokoomuksen pesään, tasavaltalaisten varpusten perustaessa edistyspuolueen. Erkko lukeutui ståhlbergilaisiin varpusiin, mutta hänkin horjui kesällä 1918 monarkistien suuntaan.

Zetterbergin sujuva elämäkerta kattaa hyvinkin tarkoin Erkon elämän kaikki vaiheet, kuten liki kuusisataasivuiselta opukselta sopiikin odottaa. Pääpaino on Erkon poliittisessa toiminnassa ja Zetterberg on välttänyt houkutukselta kirjoittaa samalla Sanoma Oy:n historiaa. Kuitenkin kuvaus Eero Erkosta jää jotenkin ulkokohtaiseksi ja vaillinaiseksi, ikäänkuin Zetterberg olisi aristellut esittää mitään kovin henkilö- tai perhekohtaista tai perusteellisemmin analysoida kohdettaan. Lukija jää aavistamaan, että myös Erkon puolisosta Maissista olisi saanut paljon enemmän väriä irti.

Helmikuu 2002