WSOY, 720 s., Juva 2002

Kirjoitus julkaistu Suomen Kuvalehdessä nro 48 / 2002

Missiotutkimus kukoistaa

Historiankirjoituksella on aina ollut yhteys aatteisiin ja politiikkaan. Riittää, kun suomalaisista mainitsee nimet Y.S. Yrjö-Koskinen, Danielson-Kalmari, Gunnar Suolahti, L.A. Puntila ja Keijo Korhonen. Meidän aikanamme historiantutkijan ja poliitikon roolin yhdistäminen on uramielessä käynyt vaikeammaksi. Se ei välttämättä vähennä historiantutkimuksen ja -tutkijain poliittisuutta. Yhtä lailla kuin politiikassakin oleva voi kirjoittaa tieteelliset vaatimukset täyttävää historiantutkimusta, ei aktiivipolitiikan ulkopuolella oleminen ole este yksisilmäiseen julistuksellisuuteen turvautumiseen.

Ei ole harvinaista, että tutkijalla on jokin missio, joka voi, Lasse Lehtisen väitöskirjan nimeä lainaten, yhtä hyvin edustaa aatosta jaloa kuin alhaista mieltäkin: suuren aatteen julistus, historiallisen vääryyden oikaiseminen, kunnian tekeminen tai kunnian tuhoaminen.

Poimin ilman systematiikkaa muutaman esimerkin viime vuosien suomalaisesta historiakirjallisuudesta. Viimeisin on Lasse Lehtisen tuore väitöskirja, mutta samaan sarjaan kuuluu myös Jukka Seppisen tuotanto, jonka uusin näyte on Johannes Virolaisen eräänlainen elämäkerta. Seppisen missio on Suomelta ryövätyn Karjalan palauttaminen. Siksi hänen konnagalleriassaan Paasikivi nousee Kekkostakin pahemmaksi. Kekkonen sentään yritti saada neuvostojohtajilta takaisin Karjalaa, jonka Paasikivi oman poliittisen uransa varmistamiseksi sodanjälkeisessä Suomessa oli surutta valmis luovuttamaan Neuvostoliitolle.

Vanhemmasta kekkoskirjallisuudesta ääripäinä erottautuvat Hannu Rautkallion ja Juhani Suomen tuotanto. Yksi selittää missionsa mukaisesti Kekkosen tekemiset yleensä ja neuvostoliittolaisten kanssa muhinoinnin erityisesti pahan ja rappion ruumillistumana, toinen valtiomiestaidon korkeimpana viisautena. Tutkijoina he ovat silti aivan eri kategorioissa, mikä heijastuu siinäkin, että Lasse Lehtinen viittaa tekstissään Suomeen kymmenen kertaa useammin kuin Rautkallioon.

Itse asiassa iso osa Lehtisen työstä on avointa polemiikkia Juhani Suomen kanssa. Vaikka Suomi yleisesti ottaen käyttää lähteitään kunniallisesti ja jättää, tahallaan tai tahattomasti, lukijalle mahdollisuuden olla eri mieltä niiden tulkinnasta, on Lehtinen saanut pariin otteeseen Suomen kiinni tarkoitushakuisesta tai ainakin huolimattomasta valikoivuudesta lähteiden käytössä. Lehtisen pyrkimys haastaa Juhani Suomi vain alleviivaa sitä, että Suomen monumentaalinen kekkossarja on missiotutkimusluonteestaan huolimatta perusteos, jota yksikään historioitsija ei voi sivuuttaa.

Lasse Lehtisen missio on riistää Kekkoselta hänelle sovitettu sankarirooli ja palauttaa Väinö Tannerin sekä asevelisosialistien kunnia, kenties sivumissiona erikseen vielä Juhani Suomen kekkoskuvan pirstaleiksi lyönti. Lehtinen haluaa, omien sanojensa mukaan ”tarkoituksellisesti”, haastaa sen kuvan, jonka hänen ”viralliseksi” luonnehtimansa historiankirjoitus on luonut sosialidemokraateista, jotka neuvosto- ja kekkossuhteissaan on saatu ”näyttämään vuoronperään ulkopoliittisesti naiiveilta tunareilta tai puolifasistisilta oikeistohäiriköiltä” (s.25).

Lehtisen missiota heijastaa hyvin hänen päälukujensa otsikointi: Aktiivisen vastarinnan aika (1944-1950), Passiivisen vastarinnan aika (1950-1956), Sortokausi ja routavuodet (1956- 1963), Myöntyvyyden aika (1963-1974) ja Autonomian aika (1975-1980). Nokkela rakennelma, mutta olisi kyllä väitöskirjassa edellyttänyt perustelua tekstissäkin.

Lehtinen kirjoittaa kiistatta sujuvasti, niin kuin veijariromaanien kirjoittajalta sopii odottaa. Se on tietenkin tutkijalle ansio. Siihen vetoaminen ei kuitenkaan mitätöi mahdollisia muita tutkimuksellisia puutteita. Lehtinen ei myöskään malta jättää mitään hyvää juttua kertomatta, oli kyse sitten todistamattomasta tai vääräksi osoitetusta legendasta. Ei Juhani Suomen eikä Rautkallionkaan kielenkäytössä vikaa ole, vaikka he eivät Lehtisen sujuvuuteen ylläkään. Sen sijaan Jukka Seppinen tarvitsisi ankaraa kielentarkastajaa ja editoijaa, sillä hänen kielenkäyttönsä sortuu usein käsittämättömien lapsusten tai jopa tahattoman komiikan viljelyyn.

Alhaisen mielen kronikka

Lasse Lehtiseltä ei puutu itseluottamusta eikä uskallusta kun hän vedoten omaan rooliinsa politiikan niin kutsuttuna osallistujahavainnoitsijana uskoo ymmärtävänsä erilaisia motiiveja keskimääräistä tutkijaa paremmin.

Lehtisen kirjan suositusta vanhasta iskelmästä poimittu nimi on hyvin oivallettu, mutta ei sittenkään kirjan kanssa ihan yhteensopiva. Jaloa aatosta löytyy lopulta aika vähän siihen nähden, miten raadollisiksi ja vallankipeiksi kaikki poliitikot kuvataan. Jokaisen poliitikon tavoitteena on päästä ministeriksi, jokaisen ministerin pääministeriksi ja jokainen pääministerinä ollut uneksii presidentiksi pääsystä, jos Lehtistä on uskominen.

Pyrkimys valtaan ja erimuotoinen oman edun tavoittelu on itsestäänselvä osa politiikkaa, ja sen sivuuttaminen olisi vakava puute poliittisen historian tutkimuksessa. Pahasti hakoteille ajaudutaan kuitenkin, jos tästä tehdään lähestulkoon kaikenkattava selitys, jossa laiminlyödään kokonaan yhteiskunnallisten suhteiden ja rakenteiden sekä niiden muutosten vaikutus poliittisiin toimijoihin ja poliittiseen toimintaan.

Silmiinpistävää Lehtisen historiankirjoituksessa onkin se, ettei hän edes yritä arvioida Kekkosen, SDP:n ja muiden toimijoiden politiikkaa suhteessa yhteiskuntaan, sen muutoksiin ja uskaltaisiko sanoa luokkasuhteisiin. Lehtisen luokka-analyysi löytyy kutakuinkin tyhjentävästi tiivistyneenä toteamuksessa: ”Sivistyneistön tärkein osa suomettui, mutta ei keskiluokka, kansakunnan selkäranka” (s.667). Yritystäkään määritellä sitä, mitä tällä tai muilla ohimennen heitetyillä ryhmäkäsitteillä tarkoitetaan, ei kirjasta löydä.

Vain omiin vahvoihin ennakkoluuloihin nojautuen on mahdollista päätyä sellaiseenkin tekijän valistuneena arvauksenaan esittämään väitteeseen, että ”jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan, ”Suomi-Suur-Saksa-ystävyysseurassa” olisivat jäseninä olleet kutakuinkin samat henkilöt kuin sodanjälkeisessä Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa” (s.24). Tämä perustunee käsitykseen, että seuran jäsenistö olisi koostunut vain sivistyneistöstä ja selkärankansa katkaisseesta keskiluokasta.

Tutkimuksen kattava otsikko SDP:n ja UKK:n suhteista on sikäli harhaanjohtava, että tarkastelun kohteeksi nousevat täysin hallitsevasti yhtäältä taistelu ylimmästä valtiollisesta vallasta ja toisaalta ulkopolitiikka ja suhteet Neuvostoliittoon. Koko talous- ja muun sisäpolitiikan kenttä jää vain hyvin ohuelle maininnalle.

Pölyallergia pahaksi tutkimukselle

Lasse Lehtinen selittää väitöskirjansa johdannossa, miten tutkimuksen poikkeuksellisen pitkä aikajänne on pakottanut tavallista enemmän nojaamaan tutkimuskirjallisuuteen, ”muutoin tutkija olisi kadonnut alkuperäislähteiden viidakkoon loppuiäksi”. Hän on heti saanut tukijakseen toimittaja Aarne Laitisen (IL 26.10), jonka mielestä Lehtisen ”vahva lähdeaineisto” ja entisen kansanedustajan ”osallistujan ja havainnoitsijan näköalapaikat” korvaavat mahdolliset alkuperäislähteiden laiminlyönnit. Laitisen mukaan ”tämä ei näytä riittävän kaunaiselle ja kateelliselle tiedeyhteisölle, pölyisten paperien kanssa arkistoihin elävinä haudatuille päivystäville dosenteille, joiden mielestä silmin nähdyt ja kuullut tosiasiat saavat väistyä, jos yhteisö on keskenään sopinut siitä, mikä on totuus”.

Ja miksi ei Laitinen Lehtistä kehuisi, kehuuhan Lehtinenkin yli viiden sivun verran Laitisen toimittaman Tamminiemen Pesänjakajat -anonyymiopuksen tärkeää merkitystä ”politiikan ilmanraikastajana”.

Todettakoon heti, että hyvää ja pätevää historiankirjoitusta voidaan toki tehdä ilman alkuperäislähteitäkin. Vähemmän uskottavaa se on silloin, kun aihe on niinkin rajattu kuin Lehtisen väitöskirjassa, jota tieteellisenä työnä on arvioitava tiukkaan myös metodologian ja lähteiden käytön perusteella. Laitisen edustama journalistinen pölyallergia voi tutkijassa usein olla oikotietä etsivää velttoutta ja laiskuutta. Sen yksi edustaja on legenda-kirjailija Pekka Lounela, joka suurpiirteisesti jätti ”valtionarkiston kokoelmien yksityiskohtaisen penkomisen” todellisille tutkijoille. Yksi seuraus tästä on, että Lounelaan nojaava Lehtinen toistaa Hella Wuolijoen kuolemantuomiota koskevan väärän tiedon, sitä omalla tulkinnallaan vielä edelleen vinouttaen. Arkistotutkimuksen vähättely on epäasiallista siksikin, että joku on aina ensin kaivanut esiin ne saatavissa olevat pölyiset KGB-paperit, joiden perusteella muutkin kuin tutkijat tuomioita nyt jakelevat.

Lehtisen lähdeluettelo on pitkä, mutta suurpiirteinen. Suojelupoliisin arkistosta on käyty läpi asiamapit ja henkilömapit. Kun muutakaan ei yksilöidä, niin tämä pitäisi tulkita niin, että tutkija on todella käynyt läpi kaikki nämä mapit. Kirjallisuuteen nojaaminen tuo myös riskejä. Lehtinen on kyllä kiitettävästi käyttänyt omia kirjojani lähteinään, ehkä myös sellaisissa kohdissa, joissa lähdekritiikkikin olisi voinut olla paikallaan. Ainakin tulee voida edellyttää, että vähänkin kiistanalaisissa väitteissä identifioidaan lähde myös itse tekstissä, puhumattakaan siitä, että lähdettä on käytettävä oikein. Nyt Lehtinen esimerkiksi kertoo Sakari Tuomioja – kirjaani lähteenä käyttäen, miten tämän välit sosialidemokraatteihin olivat 50-luvun alussa kireät, kun kirjassani kosketeltiin Tuomiojan ja oikeiston välistä suhdetta.

Tämäntasoisten huomatutusten esittäminen on tietenkin hyttysten kuurnimista. Lähteiden käyttöön liittyvien huolimattomuuksien runsaus kertoo kuitenkin siitä, että väitöskirjatyön esitarkastajien olisi tullut olla tarkempia. Ristiriitaa on itse tekstissäkin, jossa Lehtinen yhtäällä kertoo (s.129) miten vuonna 1948 ”Suomi eristäytyi täysin vapaasta länsieurooppalaisesta taloudellispoliittisesta vuorovaikutuksesta viidenkymmenen vuoden ajaksi”, mutta kuitenkin jo EFTA-sopimuksella asettautui ”uralle, joka piti sen läpi vuosikymmenten taloudellisesti osana Länsi-Eurooppaa” (s.369). Sotku syntyy, kun tekijällä ei ole yritystäkään tehdä vakavaa analyysia Kekkosen (tai SDP:n) pitkän aikavälin integraatiolinjauksista ja siitä, miten Suomen asema tässä suhteessa todella kehittyi.

Missiotutkimus synnyttää luonnollisesti missiokritiikkiä. Niinpä professori J.P. Roos katsoo Ilta-Sanomissa (1.11.), ettei ”kukaan itseään kunnioittava” professori olisi aiemmin hyväksynyt Lehtisen väitöskirjan ideaa. Mutta mitä sitten on arvioitava sellaisen professorin itsekunnioituksesta, joka on valmis osallistumaan toisen tutkijan teilaukseen vain hänen työnsä osittaisen ja valikoidun lukemisen ja kahden siitä julkaistun lehtikirjoituksen perusteella, kuten Roos lehtihaastattelussa kertoi tehneensä?

Se, että Lehtisen väitöskirjasta voi osoittaa monia tutkimuksellisia heikkouksia, ei vielä todista sitä, että hän olisi väärässä Kekkosta koskevien johtopäätöstensä suhteen. Oman käsitykseni esitin tiivistettynä arvioidessani Pekka Hyvärisen kirjan Suomen mies (HS 31.9 2000): ”Pidän kiistattomana, että Kekkonen menetteli vallankäytössään ja neuvostosuhteissaan tavalla, jota ei voi pitää demokraattisesti legitiiminä ja moraalisesti hyväksyttävänä. Näiden menettelytapojen hiljainen hyväksyntä ja omaksuminen neuvostosuhteiden hoidossa maan tavaksi – arkinen itsesuomettuminen, josta Hyvärinen toimittajana kirjaa myös omakohtaisia näyttöjä – vaikutti myös laajemmin yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja vallankäyttöön demoralisoivasti.”

Fayard, 680 s., La Flèche 2002

Oliko kansanrintamamies myös neuvostoagentti?

Napoleon III:n keisarikunnan ja Pariisin kommuunin raunioille perustetun ja romahdukseen kesällä 1940 päättyneen Ranskan kolmannen tasavallan johtava puolue oli radikaali-sosialistinen puolue. Se ei yleensä ollut enemmistönä,mutta hallituksia oli lähes mahdotonta muodostaa ilman sitä. Puolueesta oli tapana todeta, ettei se ollut sen enempää radikaali kuin sosialistinenkaan ja että se kattoi lähes koko poliittisen kentän äärioikealta äärivasemmalle. Oikeistolaiset päätyivät Vichyn fasistoidisen hallituksen tukijoukkoihin vuonna 1940, vasemmistolaiset kommunistien liittolaisiksi.

Ylipäätään Ranskassa poliittisen linjan muutokset ja/tai puolueen vaihtaminen ovat paljon yleisempiä kuin muualla Euroopassa. Siksi ranskalaisen poliitikon puoluenimike ei välttämättä kerro paljon mitään hänen kulloisestakin poliittisesta ajattelustaan.

Pierre Cot on suomalaisille varsin tuntematon nimi, mutta aikanaan hän oli yksi Ranskan tunnetuimpia poliitikkoja. Keskiluokkaiseen perheeseen syntynyt Cot oli nuorempana poliittisesti aktiivi keskusta-oikeistolainen katolinen. Hän yritti ensin maltillisesta oikeistosta kansalliskokoukseen, mutta tuli valituksi sinne vasta liityttyään radikaalisosialisteihin 20-luvun lopulla. Hallitukseen Cot nousi ensimmäisen kerran vuonna 1933 ilmailuministerinä; hän vastasi sekä siviili- että sotilasilmailusta ja lentokonetuotannosta. Uudemman kerran hän nousi samalle paikalle vuonna 1936 Leon Blumin kansanrintamahallitukseen toimittuaan radikaalipuolueessa aktiivisena kansanrintaman puolestapuhujana. Hallituksessa hän yritti toimia sisällissotaan joutuneen Espanjan laillisen hallituksen puolesta. Ranskan viralliseksi linjaksi tuli lopulta puuttumattomuuspolitiikka, jota Cot kiersi toimittamalla salaa tasavaltalaisille lentokoneita.

Ministerinura päättyi jo vuonna 1938 ja poliittisen ilmapiirin oikeistolaistuminen nosti Cotin oikeiston silmätikuksi, jota syytettiin pahoista epäonnistumisista. Kun Ranskan vastarinta kesällä 1940 romahti, Cot pakeni Englantiin ja tarjoutui de Gaullen tukijoukkoihin. Kiistanalaiselle ex-ministerille ei kuitenkaan löytynyt mitään mielekästä tehtävää, ja hän jatkoi matkaansa Yhdysvaltoihin.

USA:ssa Cot solmi kiinteät yhteydet sekä Neuvostoliiton edustajiin että Ranskan kommunisteihin. Kun hän Algerian kautta palasi vapautettuun Ranskaan, oli hän heittäytynyt kommunistien uskolliseksi myötäjuoksijaksi. Radikaalipuolueesta hänet erotettiin vuonna 1946. Hän jatkoi kommunisteihin kiinteässä SKDL-suhteessa (käsitteen stalinistisessa tarkoituksessa) toimivan Union Progressisten kansanedustajana, saaden pitää edustajapaikkansa kommunistien äänillä aina 60-luvun lopulle saakka.

Cot oli Neuvostoliiton ja kommunistien uskollinen, muun muassa Stalin-palkinnolla palkittu äänitorvi, joka toimi aktiivisesti maailman rauhanneuvoston, demokraattisten lakimiesten ja lukuisten ystävyysseurojen johtotehtävissä. Hänen uskollisuutensa ei horjunut edes Unkarin kansannousun aikana. Pieni ja ohimenevä kriittinen sävy ilmaantui hänen puheisiinsa vasta Tshekkoslovakian miehityksen aikana vuonna 1968.

Sabine Jansenin elämäkerta käy lähes uuvuttavalla tarkkuudella läpi Pierre Cotin julkisen toiminnan. Jansen nostaa esiin myös kysymyksen siitä, miten tietoinen Neuvostoliiton tiedusteluelinten agentti Cot oli, kuten myöhemmin julkitulleisiin niin sanottuihin Venona-asiakirjoihin nojaten on väitetty. Vastaus tähän monen suomalaisenkin osalta esitettyyn kysymykseen jää avoimeksi, mutta suhteen tarkka laatu on sittenkin epäolennainen asia. Cotin palvelu- ja alistussuhde neuvostokommunismille oli joka tapauksessa riittävän selvä ja kiistaton. Toisin kuitenkin kuin joidenkin suomalaisten osalta, kyse ei enää 40-luvun jälkeen ollut siitä, että sillä olisi ollut suoraa vaikutusta maan poliittisiin ratkaisuihin.

joulukuu 2002

Söderströms, 231s., Porvoo 2002

Liberaali aatelismies ottaa paikkansa yhteiskunnassa

Professori Göran von Bonsdorffin muistelmat ovat edenneet kolmanteen osaansa, jossa rintamaluutnantti palaa sodasta rauhantöihin ja ryhtyy rauhanmieheksi. Opinnot ja opintomatkat, väitöskirjat, tutkimukset ja toiminta ruotsalaisessa kansanpuolueessa ja Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa tulevat tarkoin selvitetyiksi. Enemmän yleistä mielenkiintoa herättävät vaiheet tekijän poliittisessa toiminnassa ajottuvat kuitenkin vasta v. 1956 jälkeiselle kaudelle, jolloin von Bonsdorff toimi mm SNSn puheenjohtajana.

Göran von Bonsdorff kirjoittaa tapansa mukaan sopivalla itseironian ja itsetietoisuuden yhdistelmällä – samalla jolla hän bravuurinumeronsa mukaisesti aina torjui porvari-nimittelyn muistuttamalla ettei hän ole porvari vaan aatelismies – ja sellaisella pikkuhauskuudella, joka on tehnyt hänestä suositun onnittelu- ja maljapuhujan.

Tämä ei tarkoita sitä etteikö von Bondsdorffilla olisi asiaakin. Valtio-opin, erityisesti kansainvälisen politiikan emeritusprofessorina, jonka 36 vuotta jatkunut yliopistoura alkoi juuri tänä sodanjälkeisenä muistelmakautena, von Bonsdorffilla on toki tietoa, näkemystä ja myös liberaalin rauhanpoliitikon sitoutumista tärkeisiin asioihin. Ne eivät kuitenkaan ole pääosassa tässä kirjassa, joka jää sittenkin aika ohueksi ja kaiken kaikkiaan sellaiseksi että sen on vaikea kuvitella aikaansaavan erityisempää aaltoliikettä edes suomenruotsalaisten kuuluisassa ankkalammikossa.

Tätä ohuutta eivät muutamat sinänsä mielenkiintoiset kuvaukset professorin mukaantulosta rauhanliikkeeseen ja ystävyysseuratoimintaan oikein riitä täyttämään. Kun näinä aikoina syytetään kaikkia ystävyystoiminnassa mukana olleita herkästi opportunistisuudesta tai sinisilmäisyydestä ei kumpikaan sellaisenaan sovellu von Bonsdorffiin. Voi olla että hänelläkin oli liian ruusuinen käsitys neuvostotodellisuudesta, mutta ei hän ollut järjestelmää meille eikä muuallekaan tarjoamassa. SNSssä hän täytti hyvin Paasikiven toivomuksen siitä, ettei Suomelle elintärkeitä naapuruussuhteita saa jättää yksinomaan kommunistien hoidettavaksi.

joulukuu 2002

WSOY, 252 s., Juva 2002

Vihreässä ministerikyydissä

Kun Lipposen toinen hallitus kohta neljä vuotta sitten muodostettiin ratkaistiin rkp:n ja vihreiden kina ministerisalkuista ainutlaatuisella tavalla siten, että molemmat saivat puolitoista salkkua. Tarkoitus oli, että vaalikauden kaksi ensimmäistä vuotta toisena sosiaali- ja terveysministerinä toimisi ruotsalaisten Eva Biaudet ja hänen jälkeensä vihreiden Osmo Soininvaara. Biaudet’n raskaus ja äitiysloma sotki suunnitelman siten, että Biaudet jäi jo yhden vuoden jälkeen sivuun. Hänen salkkuaan hoiti sitten Soininvaara kaksi seuraavaa vuotta, jonka jälkeen Biaudet palasi hallitukseen.

Yllätysmuutos katkaisi Soininvaaran kahden vuoden valmistelukoulutuksen ministeritehtäviin, toisaalta se mahdollisti sen että Soininvaara sai istuttua täydet kaksi vuotta ministerikyydissä ennen kuin ydinvoimaratkaisu karkoitti vihreät hallituksesta.

Nyt Soininvaara on kiirehtinyt kirjoittamaan tuoreista kokemuksistaan kirjan. Soininvaara tunnetusti ajattelee ja kirjoittaa paljon ja hyvin, mutta tätä työtä leimaa vähän liika kiire, ikäänkuin vaaliaikataulu olisi painanut päälle. Kun jotkut luvut on alunperin kirjoitettu johonkin toiseen tarkoitukseen on tekstiin jäänyt myös päällekkäisyyksiä.

Teksti koostuu yhtäältä ministerimuistelmapätkistä ja toisaalta peruspalveluministerin ja vähän muidenkin toimialaan kuuluvien asiakysymysten käsittelystä. Asioiden osalta, oli sitten kyse hyvinvointivaltion rahoituksesta, työllistämisestä, kuntoutuksesta, terveydenhoidosta tai lääkkeiden hinnoittelusta, on minulla vähän jos lainkaan syytä olla eri mieltä Soininvaaran kanssa. Tosin kovin perusteellista tai uutta analyysia ei Soininvaara aikaisempiin kirjoituksiin esitä, mitä tässä tilanteessa olisi ollut kohtuutonta odottaa.

Parissa asiassa Soininvaara ansaitsee erityisen kiitoksen suorapuheisuudestaan, koskien niin nykytalouden normaalityömarkkinoilta ulossuljettujen ihmisten problematiikkaa kuin huumepolitiikkaakin. Jälkimmäisen osalta Soininvaara on ollut harvinaisen rohkea järjen ääni erityisen tunnepitoisella politiikkalohkolla. Kyllä hän siitä on saanutkin aika lailla lunta tupaan.

Ministerimuistelmat jäävät sen sijaan aika pinnallisiksi – ja Soininvaara myös liioittelee ruokien ja viinien laatua EU- kokouksissa – mutta hän tekee myös muutamia osuvia havaintoja hallituksen työskentelystä. Ministerin määrätietoisuus ei kuitenkaan jää vakan alle. Rankan työjakson päätyttyä Soininvaara oli helpottunut: ”Nautin vapaudestani. Olin tosin vielä sekä kansanedustaja, että puolueen puheenjohtaja, mutta elämä muuttui aivan toisenlaiseksi.”

Toisaalta vapaudestaan nauttiva Soininvaara joutuu myös harmittelemaan seurauksia:

”Moni aloittamani hanke on sen jälkeen tyssännyt paikalleen. Lapsipoliittisessa selonteossa pääpaino oli syrjäytyvien lasten ja nuorten palvelujen kehittämisessä. Asia vesittyi täysin. Sille neuvottelemani määräraha pudotettiin kolmannekseen. Terveyttä edistävästä liikunnasta ei ole kuulunut mitään, päihdeäitikysymys näyttää vajonneen unohduksiin.”

Tämä antaa aiheen uskoa, että Soininvaara saattaisi sittenkin vielä vaalien jälkeen olla houkutettavissa luopumaan uudelleen vapaudestaan.

joulukuu 2002

Granta Books, 221 s. Lontoo 2002

Pohjalla USA:ssa

Jotkut ovat Suomessakin liian pitkään ja liian korkealle tasolle jämähtäneitä työttömyyslukuja tuskaillessaan alkaneet vilkuilla rapakon taakse Yhdysvaltoihin. Kun siellä työttömyys on 80-luvulta alkaen ollut selvästi alhaisemmalla tasolla kuin melkein kaikissa Euroopan maissa, niin löytyisikö sieltä se viisasten kivi, jolla työttömyys meilläkin saataisiin painettua alas?

Tätä pähkäileville voi suositella Barbara Ehrenreichin pari vuotta sitten ilmestynyttä reportaasikirjaa Nickel and Dimed, joka ansaitsisi myös tulla suomennetuksi.

Ehrenreich on hyvin toimeentuleva journalisti, joka samassa hengessä kuin Günther Wallraff aikoinaan Saksassa Ganz unten – reportaasillaan, halusi kokea ja kertoa muillekin millaista on yrittää tulla toimeen amerikkalaisella minimipalkalla. Tämä oli muutama vuosi sen jälkeen kun Clintonin presidenttikaudella tehtiin radikaali sosiaaliturvauudistus eli leikkaus, jonka tavoitteena oli ”kannustaa” köyhät ja työttömät takaisin työelämään, jossa töitä oli sikäläisellä minimipalkalla tarjolla.

Siivoojana, tarjoilijana ja kauppa-apulaisena työtä tehnyt Ehrenreich joutui toteamaan, ettei yksinäinen ihminen (yksinhuoltajasta puhumattakaan) kerta kaikkiaan yhden työn palkalla voinut elää ja asua säädyllisesti. Moni tekeekin kahta työtä niin kauan kuin voimat kestävät, moni kokopäivätyössä käyvä on asunnoton. Työtä kyllä on saatavilla, mutta työnhaku ja työnteko on jokapäiväistä alistamista ja nöyryyttämistä. Kuitenkaan Ehrenreich ei valkoihoisena joutunut kokemaan vähemmistöihin kohdistuvaa tosiasiallista syrjintää.

Jokainen työpaikka jota Ehrenreich haki edellytti huumetestin ja psykologisen soveltuvuustestin läpäisemistä. Huumetesti on lähinnä yksi nöyryytyksen väline. Kovien huumeiden, kuten heroiinin ja kokaiinin käyttäjät selviävät niistä muutaman päivän pidättyvyydellä, kannabiksen käyttäjät sen sijaan jäävät paljon herkemmin kiinni. Työhön soveltuvuutta mittaavat kyselyt käyvät lähinnä huonosta vitsistä. Tarkoitus on karsia liian itsenäiseen ajatteluun taipuvaiset ja työnantajan intresseihin riittämättömästi samastuvat työnhakijat, mutta kenellekään vähänkään itsenäisesti ajattelevalle ei myöskään ole vaikeata vastata lapsellisiin kysymyksiin tavalla, joka varmistaa kelpoisuuden.

Työ on useimmiten yksitoikkoista, raskasta ja sellaista, joka monissa palveluammateissa on samalla myös asiakkaan häikäilemätöntä hyväksikäyttöä, vaikka yläluokan loistoasuntojen pintasilaukseen keskittyvä näennäissiivous naurattaisikin. Valitusmahdollisuuksia ei työntekijällä ole ja yritys järjestäytyä ammatillisesti johtaa heti työsuhteen päättymiseen, sanoi laki mitä tahansa.

On harhaluulo, että McDonaldsin ja vastaavien yritysten työntekijät olisivat lähinnä nuoria opiskelijoita, jotka pian siirtyvät parempiin töihin. Useimmat ovat pitkään ja pysyvästi kiinni pakkotahtisen työn köyhyysloukussa, eikä se ainakaan johdu verotuksesta. Työn ulkopuolella amerikkalaisen köyhän elämä on jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Joku saattaa ihmetellä, että Yhdysvalloissa köyhätkin ovat niin usein ylipainoisia. Roskaruuan luvatussa maassa köyhillä ei usein ole edes mahdollisuutta terveelliseen ruokailuun. Maassa, jossa julkista terveydenhoitoa ei ole, voivat monet työssäkäyvätkin köyhät jäädä työnantajan järjestämän sairausvakuutuksen ulkopuolelle säästääkseen työntekijälle kuuluvan maksuosuuden. Myös köyhän asuminen on usein tarpeettoman kallista elämistä kauhistuttavissa motelleiksi nimetyissä loukoissa, jotka tuovat mieleen Dickensin romaanien kuvaukset oloista viktoriaanisessa Englannissa.

Tasaisen tulonjaon Suomessa ei ole läheskään yhtä paljon köyhiä kuin USA:ssa. Meillä köyhistä myös kirjoitetaan ja kannetaan ainakin politiikan retoriikassa enemmän huolta kuin USA:ssa. Meillekin tekisi hyvää syventää kuvaa köyhyydestä ja viime vuosien työelämän muutoksista siitä, mitä tilastonumerot kertovat. Paitsi että Ehrenreichin kirja olisi hyvä saada suomeksi, olisi myös hyvä saada joku Ehrenreich kirjoittamaan Suomesta.

joulukuu 2002