374 s., Oxford University Press, Guildford 2001

Sosialidemokratia ja uusliberalismin haaste

Miten sosialidemokratia on talvehtinut uusliberalismin aikakaudella? Tähän kysymykseen haetaan vastausta Andrew Glynin toimittamassa artikkelikokoelmassa. Kirjan tekijöiden asettamus, joka on tuttu myös tämän arviontekijän monista puheista ja kirjoituksista, on että 80-luku oli kaikkialla maailmassa aikaa jolloin uusliberalistiset ajatukset ja pyrkimykset olivat ottaneet johtavan ideologian aseman sitä aiemmin vallinneelta hyvinvointisosialidemokratialta.

Kirja koostuu sekä yleisartikkeleista että maakohtaisista katsauksista. Erityisen tarkastelun kohteina ovat Ruotsi, Itävalta, Australia, Uusi Seelanti, Ranska, Kreikka, Espanja, Englanti ja Puola. Suomi ei ole mukana ja erillinen skandinaavista sosialidemokratiaa käsittävä artikkelikin keskittyy vain Tanskaan ja Ruotsiin.

Kysymykseen ei ole yhtä yleispätevää vastausta ennen muuta siksi, että hyvinvointivaltion luonne on hyvin erilainen eri maissa, tunnetun sosialidemokraattiset/universaalit, liberalistiset/tarveharkintaiset ja kristillisdemokraattiset/korporatistiset jaottelun mukaisesti. Tähän Evelyn Huber ja John D.Stephens lisäävät vielä australialais-uusseelantilaisen palkansaajavaltion mallin.

Yksi kirjan havainnoista on, että maissa joissa universaalimallin mukainen hyvinvointivaltio on ollut vahvin, on sitä myös haluttu ja onnistuttu puolustamaan parhaiten, kuten juuri pohjoismaissa. Vastaavasti Englannissa, jossa työväenpuolue menneinä vuosikymmeninä usein harrasti kovaakin luokkataisteluretoriikkaa mutta jossa sosiaalipolitiikka on ollut, työväenpuolueen sodanjälkeisen hallituskauden suurta saavutusta National Health Serviceä lukuunottamatta, tarveharkintaista ja residuaalista, ei New Labourin velka thatcherismille ole sittenkään niin kovin yllättävää.

Ansiokasta kirjan tarkasteluissa on se, että työmarkkinapolitiikkaa ja hyvinvointivaltion kehitystä tarkastellaan koko ajan rinnakkain. Tämä havainnollistaa miten hyvinvointivaltion ongelmat eivät johdu vain talouskasvun ehtymisestä ja lamasta – jolla pohjoismaissa oli erityisen suuri merkitys – vaan myös työmarkkinoiden kehityksestä maissa joissa tulopolitiikalla on ollut erityisen vahva asema. Tätä korostavat Ruotsista artikkelin kirjoittaneen Juhana Vartiaisen ohella monet muistakin kirjoittajista.

Vartiaisen artikkeli onkin kirjan analyyttisemmasta päästä, kun useilla muilla kirjoittajilla on mukana vähän enemmän myös pyhää henkeä. Sehän ei suinkaan haittaa, varsinkin jos paatos käy yksiin lukijan omien näkemysten kanssa.

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että sosialidemokratia on vastannut uusliberalismin haasteeseen hyvin eri tavoin, vaihdellen sitkeästä vastarinnasta sen oma-aloitteeseen omaksumiseen, josta Uusi Seelanti on tunnetuin ja traagisin esimerkki.

syyskuu 2002

286 s., Gummerus, Jyväskylä 2002

Eräs inkeriläiskertomus

Kohtalo heittelee suurissa yhteiskunnallisissa murroksissa ihmisiä oudolla ja sattumanvaraisella tavalla, kuten tämä kirja kertoo. Arkinen sattuma oli myös alku sille, että kirja syntyi. Näin ei olisi tapahtunut, jollei suomalainen pappi ja Pyhäselän Sanomien päätoimittaja Armas Kumpulainen olisi Neuvostoliiton-matkallaan Leningradissa sattunut inkeriläisen taksikuskin Pekka Kopran kyytiin. Yhteisen kielen löydyttyä kuljettaja vei kyydittävänsä tapaamaan myös isäänsä Mikko Kopraa. Tästä alkoi Kumpulaisen ja Kopran ystävyys ja yhteydenpito.

Mikko Kopran henkilöhistoria osoittautui värikkääksi ja mielenkiintoiseksi. Sen ohella, että hän oli hyvä kertoja, oli hänellä tallella laaja, vuosikymmenten kuluessa kertynyt päiväkirja-aineisto, jonka pohjalta Kumpulainen on kirjan toimittanut. Sitä tarjottiin jo 80-luvun lopulla ensimmäisen kerran kustantajalle, joka kuitenkin piti sitä liian arkaluontoisena julkaistavaksi, olihan Neuvostoliiton romahtamiseen vielä kolme vuotta aikaa.

Inkeriläiskylässä syntynyt Mikko Kopra oli lahjakas nuori, joka onnistui pääsemään haaveilemalleen lentäjänuralle. Menestystä uralla edesauttoi hänen ja hänen inkeriläisen vaimonsa jäsenyys NKP:ssä kyse ei Kopran mukaan koskaan ollut aatteesta, vaan uraa tukevasta suojanokituksesta sekä inkeriläistaustan piilottaminen Koprakov-nimen käyttöönoton taakse. Omien vanhempien, sukulaisten ja kollektivisointia vastustaneiden muiden inkeriläistuttavien katoaminen vankileirien saaristoon olivat tapahtumia, joita Kopra joutui vaieten seuraamaan sivusta.

Kopra eteni urallaan puna-armeijan lentäjänä koelentäjäksi ja lennonopettajaksi, sodan päättyessä jo majurin arvoon kohotettuna. Hän oli monessa suhteessa etuoikeutettu, myös siinä, ettei joutunut taistelulentäjäksi. Hän sai tärkeitä luottotehtäviä, kuten USA:n apuna saatujen ensimmäisten DC-3-koneiden hakemisen Intiasta Venäjälle ja kuljetuslaivueen johtamisen Leningradin piirityksen aikana. Talvisodan alla hän oli partiolennolla todistamassa ilmasta Mainilan laukausten ampumista. Kun hän tukikohtaan palattuaan ryhtyi antamaan totuudenmukaista raporttia näkemästään, hän sai esimieheltään käskyn unohtaa koko tapauksen.

Erikoisimman komennuksensa Kopra sai talvisodan aikana, kun itse Zdanov määräsi hänet oman toimen ohessa toimimaan Leningradin lähelle pystytetyn suomalaisten vankileirin komendanttina. Erikoiseksi tämän teki se, että vangit oli koottu Kuusisen kansanarmeijaan komennetuista inkeriläisistä, jotka kohta sodan alettua siirrettiin leirille esittämään suomalaisia sotavankeja heitä aidan taakse töllistelemään tuleville leningradilaisille. Jonkinlaiseksi kotirintaman mielialan kohennukseksi tarkoitettu esitys lopetettiin talvella vähin äänin sen jälkeen, kun Suomen kanssa oli ryhdytty neuvottelemaan rauhasta. ”Sotavangit” lähetettiin kotiin ankaran vaitiolomääräyksen saattamana.

Sodan jälkeen Kopran nousujohteinen ura katkesi talvella 1946, kun hänen ohjaamansa DC-3 pyörsi ympäri kumin puhjettua koneen ollessa laskeutumassa ankarassa sivutuulessa. Kopra ei loukkaantunut, mutta neljä matkustajina olleista korkea-arvoisista upseereista kuoli. Normaalitapauksessa lentäjälle tuskin olisi koitunut pysyviä ikävyyksiä onnettomuudesta, jota ei voitu laskea hänen viakseen. Aika oli kuitenkin sellainen, että taas oli paljastettava luokkavihollisia ja sabotöörejä, jollaisena Kopra tuomittiin 20 vuodeksi pakkotyöhön ja vankilaan, ajan tapojen mukaan ankaran pahoinpitelyn ja kuulustelujen jälkeen.

Kopralla kävi kuitenkin tuuri. Kaivoksilla, joille hänet lähetettiin, tarvittiin teknistä asiantuntemusta ja Kopra otettiin heti leirinjohtajan luottovangiksi tehtävänään kohentaa kaivosten tuottavuutta. Kopra menestyi tehtävässään niin, että hän pian toimi ilman vartiointia eräänlaisena kaivoksen teknisenä johtajana. Yhtä uskomatonta oli, että Kopra pienessä kaivoskaupungissa löysi yllättäen myös sinne 30-luvulla karkotetun äitinsä.

Äiti ja muut pakkosiirretyt inkeriläiset saivat palata vuonna 1948. Muutama vuosi myöhemmin myös Kopra lähetettiin Petroskoihin Onegan-traktoritehtaalle suunnittelemaan uutta kaivoskalustoa. Vaikka muodollinen vapautus toteutui vasta Stalinin kuoleman jälkeen, ei Kopran enää tarvinnut palata Siperiaan. Pari vuotta myöhemmin Kopra sai täydellisen kunnianpalautuksen ja rahakorvauksen sekä puoluejäsenyytensä ja sotilasarvonsa nyt everstiluutnantiksi korotettuna takaisin. Kopran loppuvuodet olivatkin sitten tasaista ja neuvosto-oloissa hyvinvoipaa eloa perheen kanssa Neuvosto-Karjalassa.

Kaiken aikaa Kopra oli kertomansa mukaan kuitenkin säilyttänyt inkeriläis-suomalaisen identiteettinsä sekä luterilaisen uskonsa.

Kopran tarina on eleettömästi kerrottu ja muistuttaa jonkin verran takavuosien bestselleriä Taisto Huuskosen Laps Suomen, vaikkei kirjallisesti samalle tasolle nousekaan.

syyskuu 2002

Random House, 478 s., New York 2002

Clintonin Venäjän-politiikan arkkitehti kertoo

Strobe Talbotista tuli diplomaatti vasta varttuneella iällä. Hän oli ehtinyt toimia ensin 30 vuotta Venäjän ja Itä-Euroopan asioihin erikoistuneena journalistina muun muassa Time-lehden palveluksessa. Kun Bill Clinton valittiin presidentiksi, kutsui hän Talbottin ulkoministeriön (State Department) Venäjän-politiikasta vastaavaan korkeimpaan virkatehtävään, josta Talbott myöhemmin siirtyi koko ministeriön kakkosmieheksi. Monia kirjoja kirjoittaneen Talbottin kiistattoman pätevyyden ohella nimityksiin vaikutti se, että Clintonin kanssa Oxfordissa opiskellut Talbott perheineen kuului jo 60-luvulta alkaen uuden presidentin läheiseen ystäväpiiriin.

Talbottilla vastuualue apulaisulkoministerinä oli yleinen. Hän ei kuitenkaan ole tehnyt koko tehtäväkenttää käsitteleviä muistelmia, vaan käsittelee muuta maailmaa ja muita tapahtumia vain siltä osin kun ne liittyvät Venäjän ja USA:n suhteisiin.

Clintonin presidenttikausi osui aikaan jota sittemmin on, paremman puutteessa, kutsuttu kylmän sodan päättymisen jälkeiseksi kaudeksi. Nimitys kiusasi Clintonia, joka ei olisi halunnut jäädä historiaan jonkin epämääräisen välikauden presidenttinä. Yrityksistään huolimatta hän ei kuitenkaan onnistunut löytämään toista, ajanjakson merkitystä paremmin ja iskulauseenomaisemmin kuvaavaa käsitettä. Jälkikäteen tuo ajanjakso on jo helpommin jäsennettävissä kahden rakennelman sortumisen – Berliinin muurin ja World Trade Centerin kaksoistornien – väliseksi kahdentoista vuoden kaudeksi. Mutta eipä ole uudellekaan aikakaudelle vielä vakiintunut kiistatonta ja osuvaa nimitystä.

Maailman luotsaaminen kylmän sodan jälkeisellä kaudella ei ollut helppoa, ja monet kaipasivat kylmän sodan aikaista manikealaisuutta (uskoa absoluuttisen hyvän ja pahan olemassaoloon) selkeine ja ennustettavine käyttäytymissääntöineen. Monet olisivat myös, puolin ja toisin, halunneet jatkaa kylmän sodan aikaista kilpailua ja vastakkainasettelua suurvaltasuhteissa. Clintonin suureksi ansioksi on laskettava näiden pyrkimysten menestyksekäs torjunta, joka perustui hänen kärsivälliseen ja ymmärtävään politiikkaansa suhteessa kommunismin jälkeiseen Venäjään.

Helppoa se ei suinkaan aina ollut. Kuten Talbott kuvaa, ratkaisevaa oli se henkilökohtainen luottamussuhde, jonka presidentit Clinton ja Boris Jeltsin rakensivat ja joka hapuilun jälkeen jatkui myös Vladimir Putinin noustua Jeltsinin seuraajaksi.

Talbottin kirja on vankkaa asiaa vakavista kysymyksistä, esimerkiksi NATO:n laajentumisesta, ydinaseiden leviämisestä ja Kosovon sodasta. Tästä huolimatta kirjaa voi myös lukea lähestulkoon hulppeana veijariromaanina jossa erityisesti Jeltsinin, mutta muidenkin venäläisten puheista ja käyttäytymisestä on revitty burleskin ja slapstick-komedian aineksia. Hauskaahan sen lukeminen on, välillä nauroin ääneen, mutta kovin kestävästi en tähän tekstiin kuitenkaan ihastunut. Hauskuttelun takaa on luettavissa, miten piinkovasti amerikkalaiset käyttävät suhteellisesti vahvistunutta supervalta-asemaansa omien intressiensä ajamiseen tavalla, joka ei välttämättä aina kovin kestävästi ole toiminut rauhan, oikeudenmukaisuuden ja tasapainoisen globaalin kehityksen hyväksi.

Helsinki ja Ahtisaari ovat saaneet myös runsaasti huomiota ja kiitosta Talbottin kirjassa. Erityisesti korostuu Ahtisaaren osuus Kosovon sodan toisena lopettamisvälittäjänä Viktor Tsernomyrdinin kanssa. Tällaisissa tilanteissa Ahtisaari epäilemättä olikin parhaimmillaan. Jos Ahtisaari olisi presidenttiyden harjoittamisessaan enemmän pysyttäytynyt juuri tällä vahvuusalueellaan, voi olla, että hän edelleenkin istuisi Mäntyniemessä.

syyskuu 2002

467 s., Odense Universitetsforlag, Odense 2002

Tanska toisessa maailmansodassa

Ai, oliko Tanskassakin vastarintaliike sodan aikana, voi moni suomalaislukija hämmästellä. Yleinen kuvahan on, että Tanska antautui vastarintaa tekemättä huhtikuussa 1940, sopeutui tätä seuraanneeseen saksalaismiehitykseen joustavasti ja vapautui vasta Natsi-Saksan antauduttua liittoutuneille toukokuussa 1945.

Kyllä Tanskassakin vastarintaliike oli, ja sillä omat uhrinsa ja sankarinsa, vaikka Kirchoffin ja muun uudemman tutkimuksen vahvistamaksi tosiasiaksi jää, että sen sotilaallinen merkitys oli kutakuinkin olematon. Rautateitä räjäytettiin ja sotateollisuutta sabotoitiin, mutta ilman mainittavaa haittaa saksalaisten sotaponnisteluille. Sodan jälkeen vastarintaliikkeen vaatimuksesta yhteistoiminnasta syytettyjä tanskalaisia myös tuomittiin tuhatmäärin – suhteellisesti enemmän kuin monissa muissa miehitetyissä maissa. Vastarintaliikkeen vaikutus sen enempää politiikan sisältöön kuin poliitikkojen karriääriinkään ei sodanjälkeisessä Tanskassa kuitenkaan muutoin noussut marginaalista suuremmaksi.

Tanskassa ei ollut samaa määrää aktiivisia yhteistoimintaihmisiä kuin monissa muissa miehitetyissä maissa. Myös Tanskasta koottiin SS-legioona ja siellä vaikutti oma kansallissosialistisen puolue, mutta sen kannatus ei enimmilläänkään noussut muutamaa prosenttia suuremmaksi. Oikeistopuolueista ei löytynyt natsisympatisoijia, ja nuorkonservatiivit ja Dansk Samling-puolue, jotka 30-luvulla kannattivat antiparlamentaarisia ja autoritaarisia ajatuksia, olivat aitoina nationalisteina usein vastarintaliikkeen eturivissä.

Tanska oli miehitetyistä maista ainoa, joka säilytti entisen demokraattisen hallituksensa. Vuonna 1942 siellä jopa toimeenpantiin vaalit, joihin vain edellisenä vuonna kielletyltä kommunistiselta puolueelta evättiin osanotto. Vanhojen puolueiden koalitiohallitus, jota ensin johti sosialidemokraatti Torvald Stauning ja hänen jälkeensä radikale venstren ulkoministeristä pääministeriksi siirtynyt Eric Scavenius, jatkoi aina elokuuhun 1943 saakka. Poliitikot joutuivat lopulta väistymään saksalaisten tyytymättömyyden vuoksi menetettyään osin tilanteen hallinnan. Senkin jälkeen virkamieshallituksen takana sopeutumispolitiikkaa johti puolueiden yhteisvaliokunta.

Sodan loppuvaiheissa tätä politiikkaa toteuttaneet poliitikot ja vastarintaliike joutuivat sopimaan sodanjälkeisen politiikan linjoista. Edelliset selvisivät voittajina, vain joku Scavenius uhrattiin, mutta muutoin he palasivat valtaan, eikä vastarinnan symbolina Lontooseen paennut konservatiivijohtaja Christmas Möller toiminut kuin lyhyen aikaa ulkoministerinä sodan jälkeen.

Vastarintaliikkeen vahvin tuki oli kommunistipuolue DKP, tosin vasta Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon. Jo sodan aikana valtapuolueet pyrkivät eristämään puolueen ja pitivät Tanskan hajotetun armeijan salaista organisaatiota yllä vähintään yhtä paljon kommunistien pelossa kuin Saksaa vastaan. Toisin kuin kommunisteille monissa muissa maissa, ei kohtuullinen menestys vuoden 1945 vaaleissa avannut DKP:lle puolueelle tietä vallan kammareihin.

Kirchoffin mainio historia analysoi perusteellisesti, tasapainoisesti ja ymmärtävästi tanskalaisten sisäisiä jännitteitä ja keskeisten toimijoiden tekoja ja motiiveja miehitysaikana ja sen jälkiselvittelyissä. Hänen lähestymistapaansa kuuluu, ettei kirjassa esiinny juuri sen enempää ehdottomia roistoja kuin nuhteettomia sankareitakaan. Ja vaikka Tanska toisessa maailmansodassa ei kuulukaan perinteisen kunniakkaisiin lukuihin maailmanhistoriassa, on toiseen vaakakuppiin asetettava maan yhteiskunnan ja kansalaisten selviytyminen vähäisemmin vaurioin ja inhimillisin menetyksin kuin muut sotaan joutuneet maat. Maan juutalaiseväestökin ehdittiin valtaosin toimittaa Ruotsiin turvaan.

Minulla ei ole tarpeeksi tietoa Tanskan historiantutkimuksesta esittääkseni oman arvioni maan sodanaikaisesta historiasta aiemminkin tutkimuksia julkaiseen Kirchoffin asemasta tässä tutkimuskentässä. En kuitenkaan hämmästyisi, jos häntä pidettäisiin alan tunnustetuimpana auktoriteettina.

lokakuu 2002

318 s., Tammi, Jyväskylä 2002

Kari Nars

Kari Nars on valinnut muistelmiensa muodoksi kerrata yhteistyötään eri elämänvaiheissa kulloistenkin esimiestensä kanssa – yhtään naista ei kokoelmaan ole sattunut, mikä pankkialalla olisikin vielä harvinaisempaa kuin muilla. Tästä rakenteestaan huolimatta kirja kertoo odotetusti enemmän Kari Narsista, tarkoitetusti tai tarkoittamatta, kuin muista kuvatuista henkilöistä.

Nars kertoo kirjassaan Pohjanmaan ruotsalaisista sukulaisistaan ja heidän yrityksistään sekä omista työpaikoistaan ja esimiehistään Suomen Pankissa, EVA:ssa, kansainvälisessä valuuttarahastossa, Euroopan jälleenrakennuspankissa EBRD:ssä, valtiovarainministeriössä ja Helsingin Osakepankissa. Viimemainittu on näistä työpaikoista ainoa, jossa Nars oli tulosvastuussa, ja hänen työrupeamansa siellä päättyi pankin epäonnistuneen valuuttakeinottelun vauhdittamaan pakkosulautumiseen SYP:n kanssa. Tämä jakso Narsin työurassa saa kuitenkin suhteellisesti vähiten huomiota osakseen.

Eniten Nars kirjoittaa Suomen Pankista ja siellä toimineista johtajista. Kirjallaan Nars tulee vahvistaneeksi kaksi omaa epäilyäni keskuspankista. Ensinnäkin sen, ettää Suomen Pankki on yhden miehen eli pääjohtajan pankki, jossa johtokunnan muiden jäsenten, vaikka heidän joukkoonsa päteviä pankkimiehiä onkin joskus eksynyt, ei välttämättä tarvitse tietää eikä osata mitään pankin johtamiseen liittyvää korkean palkkansa ja muiden etujensa vastineeksi. Edes päätöksentekoon ei ole välttämätöntä osallistua. Nars kertoo esimerkkinä, miten Koivisto unohti kertoa johtokunnan muille jäsenille eräästä devalvaatioratkaisusta säästäen heiltä päätöksenteon tuskan. Tämä samalla vahvistaa toisen epäilyni eli sen, että Suomen Pankin tarkoin varjellun arkiston suurin salaisuus on se, ettei monista keskeisistä asioista löydy ääritapauksessa edes pöytäkirjattuja päätöksiä.

Vaikka Nars ei kirjoita kenestäkään ilkeästi eikä erityisen kielteisesti, hänen ideologiset sympatiansa ja antipatiansa ovat selviä ja heijastavat häänen keskimäärin vanhoillisia yhteiskunnallisia näkemyksiään. Niinpä jyrkimmän kollektiivisen tuomion saavat IMF:n kokouksia häirinneet mielenosoittajat, jotka kaikki leimataan mellakoitsijoiksi ja joiden kritiikkiä IMF:n toimintaa kohtaan ei tunnusteta vähäisimmässäkään määrin perustelluksi.

Pienen särön Narsin yleisesti ottaen vankkaan lojaalisuuteen kaikkia entisiä työnantajiaan kohtaa tuo vain se, että hän ei ihan jaksa ymmärtää Suomen Pankin byrokratian suuruutta, ainakaan henkilöstömäärällä mitattuna.

Mahtimiesten matkoissa on vähän kuivaa luettavaa. Vaikutelmaa ei juurikaan liennytä se, että Nars kierrättää kirjassaan mitä kuluneimmat vitsit ikään kuin ne henkilöt, joiden suusta hän itse on ne ensimmäisen kerran kuullut, olisivat ne itse keksineet.

lokakuu 2002