Hyvät toverit! Suomi mielletään sukupuolten välisen tasa-arvon mallimaaksi – käsitys perustuu naisten työssäkäyn nin yleisyyteen ja naisten näkyvyyteen politiikan johtopaikoilla. Meillä tasa-arvon edistämiseen täh täävässä politiikassa keskeisenä periaatteena on ollut taloudellisen riippumattomuuden takaaminen naisille. Naisten kokopäivätyö ja laajat hyvinvointipalvelut, etenkin kehittynyt päivähoito ovat tä män mahdollistaneet.

Kuva tasa-arvon mallimaasta himmenee, kun tarkastellaan naisten ja miesten välisiä palkkaeroja: Suomessa naisten ansiot ovat vajaat 80 % miesten ansioista, mikä on EU-maiden keskitasoa; muissa Pohjoismaissa sukupuolten väliset palkkaerot ovat pienemmät. Tavoitteena on edelleen samanarvoi nen palkka samanarvoisesta työstä. Palkkakuilun kaventamiseen on pyritty mm. keskitetyillä tulopo liittisilla ratkaisuilla, jotka ovat yleensä olleet naisten palkkatason kannalta parempia kuin liittokoh taiset sopimukset. Nais- ja matalapalkkaerät sekä markkapainotteiset korotukset prosenttikorotusten sijasta ovat hillinneet palkkaerojen kasvua mutta eivät poistaneet niitä. Siirtyminen eri ammattiryh mien keskinäistä palkkakilpailukierrettä ruokkivaan hajautettuun sopimuspolitiikkaan merkitsisi taka-iskua erityisesti julkisen ja yksityisen palvelusektorin pienipalkkaisille eli naisille.

Viime vuosina on laajasti siirrytty soveltamaan työn vaativuuden arviointia oikeudenmukaisen palk kauksen takaamiseksi. Vaativuusarvioinneilla voidaankin lisätä palkkauksen oikeudenmukaisuutta yksittäisen työpaikan sisällä mutta ei eri työpaikkojen tai ammattialojen välillä. Tulospalkkaus, joka on voimakkaasti tulossa myös julkiselle sektorille, saattaa kasvattaa palkkaeroja entisestään. Onkin syytä selvittää tarkkaan tulospalkkauksen vaikutukset palkkaukselliseen tasa-arvoon.

Sukupuolten välisten palkkaerojen taustalla on edelleen selkeä jako miesten ja naisten töihin, mikä on poikkeuksellisen voimakas meillä Suomessa. Naisten alat ja ammatit ovat usein aliarvostettuja ja alipalkattuja työn vaativuuteen nähden. Työmarkkinoiden kahtiajako näkyy palkkaerojen ohella myös työsuhteiden laadussa, työn itsenäisyydessä ja kuormittavuudessa sekä uralla etenemisessä. Tä tä jakoa on pyrittävä murtamaan. Erityisen tärkeää on lisätä tyttöjen kiinnostusta matemaattis-luon nontieteellisiin aineisiin ja sitä kautta teknisiin ammatteihin ja poikien saamista opetus- ja varhais kasvatustyöhön sekä palveluammatteihin.

Palkkakysymysten ohella tasa-arvon kannalta olennaista on, että työsuhde olisi pysyvä ja kokoaikai nen ja että se turvaisi työntekijän toimeentulon. Laman myötä Suomessa totuttiin määräaikaisiin työ suhteisiin, eikä julkinen sektori ole tässä minkäänlainen poikkeus. Pätkätyökulttuuri on erittäin va hingollinen naisten työmarkkina-asemalle. Naiset elävät jatkuvan työttömyysriskin alaisina eikä mää räaikaisille työntekijöille myöskään tarjota työpaikkakoulutusta, henkilökohtaisten palkanlisiä tai tu lospalkkiota. Epätyypilliset työsuhteet voivat joissain tapauksissa hyvinkin vastata työntekijän omia toiveita ja tarpeita, mutta vain jos ne perustuvat aitoon vapaaehtoiseen valintaan. Nyt pätkätyöhön pakotetaan ihmisiä, jotka eivät sitä itse halua. Epävarmojen työsuhteiden kasaantuminen naisille muodostaa todellisen uhan tasa-arvolle.

Perheen ja työn yhteensovittaminen on ollut tasa-arvopolitiikan kulmakiviä. Tavoitteena on jaettu vanhemmuus, joka tarkoittaa molempien vanhempien vastuuta perhevapaiden käytöstä, sairaan lap sen hoidosta, lasten kasvatuksesta ja kodin arjesta. Työpaikkojen ilmapiiri ja työjärjestelyiden jous tamattomuus eivät kuitenkaan kannusta miehiä käyttämään oikeuttaan perhevapaisiin. Perhevapai den käyttö onkin saatava joustavammaksi ja isiä on rohkaistava niiden käyttämiseen. Isyysloman li säksi isille tulisi luoda oma isäkuukautensa, mikä edistäisi lastenhoitovapaiden ja niistä aiheutuvien kulujen jakautumista tasaisemmin mies- ja naisvaltaisten alojen työnantajien kesken sekä kotitöiden jakautumista perheessä.

Viime vuosina joustavuuden ja tehokkuuden korostuminen ja jatkuvat muutokset työorganisaatioissa ovat lisänneet kiirettä, työpaineita ja palkattoman ylityön tekemistä. Käsite ”normaali työaika” on hävinnyt. Työajat määräytyvät työnantajan tarpeista käsin ja samalla työntekijöiden ja heidän per heidensä tarpeiden kustannuksella. Perheiden hyvinvoinnin kannalta on vahingollista, että ylitöitä kasaantuu erityisesti pienten lapsien isille ja että päivähoidon tarve iltaisin, öisin ja viikonloppuisin on yleistynyt. Työ- ja työaikajärjestelyitä on kehitettävä perhe-elämän kannalta suotuisampaan suun taan. On olemassa ilmiselvä tarve perhemyönteiselle, palkansaajien työaikatoiveita vastaavalle työn antajapolitiikalle. Jos haluamme jatkossakin pitää kiinni niin miesten kuin naisten mahdollisuudesta työskennellä ja kantaa vastuunsa perheestä, on yhteiskunnan tarjottava tätä tukevia ratkaisuja.

SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen on esittänyt, että seuraavaan työmarkkinaratkaisun sisältyisi työ- ja perhe-elämän parempaa yhteensovittamista tukeva puitesopimus. Sopimuksella rohkaistaisiin työpaikkoja kehittämään lapsiperheitä tukevia työaika- ja työnjakojärjestelyjä. Pienten lasten van hemmilla tulisi olla parempi mahdollisuus itse valita perhetarpeista lähtevä työaika. Tätä tukisi osit taisen hoitorahan ja osittaisen hoitovapaan kehittäminen yhdessä osapäivähoitopaikkojen lisäyksen kanssa. Pienten lasten arkea voitaisiin keventää tarjoamalla molemmille vanhemmille tarvittaessa samanaikainenkin oikeus osittaiseen hoitovapaaseen ja -rahaan, jolloin hoitopäivää voitaisiin lyhen tää sekä aamusta että iltapäivästä. Tämän saavuttamiseksi osittaisen hoitovapaaoikeuden edelly tyksiä tulisi lieventää ja osittaisen hoitorahan tasoa nostaa.

Työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen edellyttää myös puuttumista pienten koululaisten iltapäivä hoidon järjestämiseen. Tästä on tehtävä kuntien lakisääteinen velvollisuus. Myös vanhempien oi keutta osa-aikatyöhön tulisi laajentaa siihen saakka, kunnes lapsi täyttää kymmenen vuotta.

Tasa-arvonäkökulmasta on keskeistä, että hyvinvointipalvelut ovat jatkossakin kaikkien saatavilla, koska niiden avulla edistetään tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Riittävät ja laadukkaat palvelut ovat olennainen edellytys perheiden hyvinvoinnille ja naisten mahdollisuudelle osallistua palkkatyö hön. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on osoittautunut myös sukupuolten välisen tasa-arvon kannal ta kestäväksi ratkaisuksi, ja sen alasajo olisi vakava taka-isku myös tasa-arvolle.

Hyvinvointivaltio ei ole ilmainen. Palveluja tarjoava ja tuottava sekä tuloja uudelleenjakava julkinen talous ja sivistynyt pohjoismaisen mallin mukainen hyvinvointivaltio edellyttää suhteellisen korkeaa veroastetta. Tämän suomalaiset ymmärtävät ja hyväksyvät. Veroalennukset eivät ole ihmisten toi veissa suinkaan ensisijaisia. Kansalaiset ovat päinvastoin valmiita hyväksymään veronkorotuksetkin, jos voisivat olla varmoja siitä, että se johtaa hyvinvointipalvelujen aukkojen paikkaamiseen ja tule van murentumisen estämiseen.

En ole suinkaan esittämässä veronkorotuksia, eivätkä ne ole tarpeen hyvinvointivaltion turvaamisek si, mutta yhtä selvää on, etteivät uudet veronalennukset ole myöskään mahdollisia vaarantamatta hy vinvointiyhteiskunnan rahoituspohjaa. Julkisen sektorin naisvaltaisille matalapalkka-aloille on myös kertynyt sellaisia tarkistustarpeita, joihin on vastattava ja jotka on rahoitettava, jos haluamme turvata terveys- ja muiden peruspalveluiden tarjonnan ja niiden kilpailukyvyn osaavasta työvoimasta.

Vaikka emme pyrkisikään mihinkään OECD- tai eurooppalaisiin keskiarvoihin veroasteessa, on ve rorakenteessa kuitenkin jatkettava uudistuksia, jotka keventävät työn verotusta ja suosivat työllisyys asteen nostamista ja siirtävät verojen painopistettä varallisuuden ja ympäristöhaittojen verottamiseen.

Hyvät toverit Tasa-arvotyö on toistaiseksi jäänyt naisten harteille, mutta tasa-arvo ei etene ilman miesten aktiivista myötävaikutusta. YK:n pääsihteeri Kofi Annan muistutti puheessaan Kansainvälisenä naistenpäivänä, että naisten oikeuksien saavuttaminen ei ole yksinomaan naisten tehtävä – se on meidän kaikkien yhteinen vastuu. Pääsihteeri Annan kehotti tehostamaan ponnisteluita sellaisen ympäristön luomiseksi, jossa kehitys kohti sukupuolten välistä tasa-arvoa ei ole päivittäistä taistelua vaan kaiken toiminnan luonnollinen osa. Sukupuolten välinen tasa-arvo ja naisten aseman vahvistaminen tunnustetaan tehokkaaksi keinoksi köyhyyden vastaisessa taistelussa ja edellytykseksi todella kestävän kehityksen saavuttamiselle. Tästä huolimatta täydellistä tasa-arvoa ei ole saavutettu vielä missään maailman maassa. Vaikka tasa-arvo ei meillä Suomessakaan ole täydellisesti toteutunut, olemme silti kansainvälisesti katsottuna edelläkävijä. Tämä on naisliikkeen ja erityisesti sosialidemokraattisten naisten pitkän toi minnan tulosta. Edelläkävijän maineemme velvoittaa. On tärkeää, että Suomi kansainvälisissä yh teyksissä pitää näkyvästi esillä naisten asemaa. Muun muassa tästä syystä naisten oikeudet on nostet tu yhdeksi Suomen ihmisoikeuspolitiikan painopistealueista. Vaikka naisten oikeudet on tunnustettu erottamattomaksi ja olennaiseksi osaksi yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, toteutuvat ihmisoikeudet naisten kohdalla edelleen heikommin kuin miesten. Vaikka lainsäädäntö takaisikin yhtäläiset oikeu det molemmille sukupuolille, joutuvat naiset käytännössä usein syrjityiksi. Ihmisoikeuksien tasa-ar voiseen toteutumisen puolesta on tehtävä edelleen töitä.

Naisiin sukupuolen perusteella kohdistuvista ihmisoikeusloukkauksista tuomittavin on väkivalta. Naisiin kohdistuva väkivalta, niin perheessä kuin perheen ulkopuolella, on aina ihmisoikeuskysymys. Se on myös laillisuuskysymys: yhteiskunnan on huolehdittava siitä, että väkivallantekijät vastaavat tekojensa seurauksista. Kaikkein räikein esimerkki naisten ja tyttöjen ihmisoikeuksien järjestelmälli sestä polkemisesta oli Afganistanin talebanien hallinto. Naisiin kohdistuva väkivalta tulee saada kit ketyksi pois nostamalla aihe esille kansainvälisillä foorumeilla ja tekemällä se myös maailmanlaajui sesti rangaistavaksi teoksi.

Monikulttuurisessa maailmassa on kulttuurien väliset erot tunnustettava, ja erilaisia arvoja ja tapoja on kunnioitettava. Erilaisista kulttuuritaustoista huolimatta meillä kaikilla on kuitenkin yhtäläinen oikeus universaaleihin ihmisoikeuksiin. En hyväksy väitteitä siitä, etteivät ihmisoikeudet soveltuisi kaikkiin maailman maihin ja kulttuureihin. Ihmisoikeudet ovat universaaleja. Ne kuuluvat jokaiselle riippumatta hänen kulttuuri- tai muusta taustastaan. Kulttuuriset tekijät voidaan ja tulee ottaa huomi oon ihmisoikeuksia toimeenpantaessa, mutta ne eivät koskaan voi oikeuttaa ihmisoikeusloukkauksia.

Valitettavaa on, että kulttuurisiin arvoihin vedotaan usein silloin, kun hyökätään naisten oikeuksia vastaan. Tällaista argumentointia ei pidä hyväksyä. Ihmisoikeudet kuuluvat naisille, ja naisten oikeu det ovat ihmisoikeuksia. Esimerkiksi naisten sukuelinten silpominen tai niin sanotut kunniamurhat – Ruotsissa tapahtunut Fahime Sahindalin murha on meidän kaikkien muistissamme – ovat yksinkertai sesti tuomittavia väkivallantekoja eivätkä kulttuurikysymyksiä.

Naisten asema ja heihin kohdistuneet ihmisoikeusloukkaukset konfliktitilanteissa ovat nousseet yhä voimakkaammin esille. Suurin osa konfliktien uhreista on naisia ja lapsia, he muodostavat myös val taosan konfliktien seurauksena syntyneistä pakolaisista. Naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta aseellisissa konflikteissa on vakava ja usein systemaattinen ihmisoikeuksien loukkaus. Ikäviä esi merkkejä löytyy vaikkapa entisestä Jugoslaviasta. Suomi toimikin aktiivisesti sen puolesta, että pysy vän kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntöön sisällytettiin seksuaalirikokset erillisenä kate goriana sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. On myös huolehdittava siitä että uhrit – yleensä naiset – saavat erityisen suojelun sekä oikeudenkäynneissä että sen jälkeen.

Naisten rooli konfliktien ehkäisyssä, ratkaisemisessa ja konfliktien jälkeisessä jälleenrakennustyössä on otettava nykyistä laajemmin huomioon. On pidettävä myös huolta siitä, että kansainvälisen yh teisön eri tahot omassa toiminnassaan ja käytöksellään kunnioittavat sekä ihmisoikeusoikeuksia yleensä ja myös naisten ja tyttöjen erityisen suojelun tarvetta. Olen juuri tutustunut Afganistanissa paenneiden naisten ja lasten asemaan pakolaisleirillä Pakistanissa. Me olemmekin päättäneet omassa avustustoiminnassamme Afganistanissa panostaa erityisesti naisten ja tyttöjen aseman parantami seen.

Olen useaan otteeseen todennut, että globalisaatio on voittopuolisesti sekä myönteinen että väistä mätön kehitys. Sen edut eivät kuitenkaan jakaannu tasapuolisesti, eivät maiden välillä eivätkä nii den sisällä. Naiset ja etenkin kehitysmaiden naiset ovat globalisaation suurimmat kärsijät. Naisten puutteellinen osallistuminen päätöksentekoon ja koulutuksen puute ovat tärkeitä osatekijöitä siihen, että naiset marginalisoituvat entisestään globalisaation edetessä kiihtyvällä vauhdilla.

Erityisesti kehitysmaissa laaja-alainen köyhyys on vakava, naisiin eri tavalla kuin miehiin vaikuttava ongelma. Huolimatta siitä, että esimerkiksi tyttöjen koulunkäynnissä on edistytty, aivan liian suuri joukko tyttöjä joutuu edelleenkin jättämään koulunsa kesken. Lapsuudesta siirrytään usein aivan liian nopeasti aikuisuuteen vaimoiksi ja äideiksi. Oikeus lapsuuteen ja nuoruuteen jäävät liian mo nilta väliin. Koulutuksen puute vaikeuttaa myös työn saantia sekä vaikuttaa perheen kokonaishyvin vointiin laajemminkin.

Globalisaatio on myös sekä lisännyt että kansainvälistänyt naisten oikeuksien rikkomista. Sen lie veilmiöt, kansainvälinen seksiturismi, prostituutio ja naiskauppa ovat ihmisoikeusloukkauksia. Usein prostituutio ja muu seksikauppa kasvavat nimenomaan konfliktialueille ja sotilaskohteiden liepeille. Vastaavasti seksiturismi suuntautuu maailman köyhille alueille sekä kaupunkeihin ja lomakohteisiin, joissa seksikauppa on joko virallisesti tai epävirallisesti hyväksyttyä. Kansainvälinen seksiteollisuus on vakava riski sekä yksilölle että yhteiskunnalle.

Hyvät toverit

Sosialidemokratia on aina ollut vähävaraisten ja heikommassa asemassa olevien ihmisten asiaa ajava liike. Se on myös tasa-arvoliike. Ja se on kansainvälinen liike. Meidän tulee edelleen pitää kiinni tästä. Jos me emme kanna huolta tuloerojen kasvusta, köyhyyden lisääntymisestä, naisten mar ginalisoitumisesta työelämässä tai lasten ja perheiden pahoinvoinnista niin Suomessa kuin koko maa ilmassa, ei sitä menestyksellä tee kukaan muukaan.

On totta, että olemme pitäneet huolta maan taloudesta menestyksellisesti, eikä tätä saavutusta tule väheksyä tai antaa siitä kunnia porvarillisille hallituskumppaneillemme. Tällä sanomalla ei kuiten kaan tule lähestyä ihmisiä liian itseriittoiseen ja omahyväiseen tapaan ilman, että olemme valmiita tunnustamaan tärkeiksi ja oikeutetuiksi myös heidän omaan toimeentulonsa, perheeseensä ja koko hyvinvointivaltion kestävyyteen kohdistuvat, hyvin arkisetkin huolensa. Jos emme tätä osaa, voi oma käyttäytymisemme jälleen pitää sisällään taas seuraavan vaalitappion siemenen. Meidän tulee katsoa sen perään, etteivät sen enempää vanhat kuin uudet, maailman epäoikeudenmukaisuudet syvästi ko kevat nuoret kannattajamme jää taas vaalipäivänä kotiin.

Onkin jo aika palauttaa politiikan kunnia yleensä ja palauttaa sosialidemokratian johtava rooli yhteis kunnallisen kehityksen määrittelyssä. Sosialidemokraattiselle politiikalle ja sen työhön, tasa-arvoon ja turvallisuuteen perustuvalle sanomalle on jälleen kysyntää. Nyt ratkaisevaa on, miten SDP tähän kysyntään kykenee vastaamaan.

Tämän näkemykseni mukaisesti olen valmis panemaan itseni likoon ja toivon, että puoluekokous on myös valmis tarjoukseen tarttumaan.

Kiitos!

Yksin toisen maailmansodan jälkeen, minun elinaikanani, on maailman väestö lisääntynyt 2,5 miljardista yli kuuteen miljardiin ihmiseen. Vaikka kasvukerroin on onneksi taittunut, voi maapallon väkiluku nousta vielä ainakin 10 miljardiin, ennen kuin tasaantuminen on mahdollista.

Tämä on valtaisa haaste sille, miten ihmiset voimavaroiltaan rajallisella maapallolla järjestävät sekä keskinäiset suhteensa että suhteensa luontoon kestävän kehityksen edellyttämällä tavalla. Globalisaation monet haasteet eivät siten suotta ole nousseet keskeiseen asemaan työssämme.

Ihmisten tiedot ja taidot ovat lisääntyneet väestökasvua vastaavasti. Se on merkinnyt vallankumouksellista parannusta ihmisen elämään, mutta ilmaiseksi sitä ei ole saatu. Olemme vasta hyvin myöhään tiedostaneet, että tapa, jolla olemme luonnonvaroja käyttäneet, ei ole ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä eikä huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilymisestä.

Elämme ratkaisevaa aikaa maailmanhistoriassa. Lähimpien vuosikymmenten aikana ratkaistaan inhimillisen elämän säilymisen edellytykset. Tämän ajan kuluessa on ihmisen tuotannolliset, taloudelliset ja sosiaaliset toiminnot sopeutettava ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävään kehitykseen.

Tässä kolmikannassa ekologisesti kestävä kehitys on perusta, jota ilman ei ole taloudellisesti eikä sosiaalisesti kestävää kehitystä. Mutta ekologiseen kestävyyteen emme pääse ilman taloudellista ja sosiaalista kestävyyttä. Äärivihreä pyrkimys ekologisesti kestävään kehitykseen niistä piittaamatta tuottaa vain kirjoituspöytäutopioita, joiden täytäntöönpanoyritykset voivat johtaa suuriin inhimillisiin kärsimyksiin.

Sosialidemokratia aatesuuntana ja poliittisena liikkeenä on kyennyt yhdistämään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa- arvon sekä kestävään taloudenhoitoon että siirtymiseen teollisuusvaltiosta tietoyhteiskuntaan, jota siirtymää leimaa uuden teknologian käyttöönotto.

Sosialidemokraattiset hyvinvointivaltiot eivät ole olleet suinkaan esteenä Ruotsin ja Suomen kilpailukyvylle ja menestykselle tietoyhteiskuntina ja uusimman teknologian edelläkävijöinä, vaan päin vastoin ne ovat olleet tämän menestyksen tärkeä osatekijä.

Vielä kymmenen vuotta sitten oli muodinmukaista väittää, että laaja-alainen, koko väestöön ulottuvista tulonsiirroista ja palveluista koostuva sekä riittävän perustoimeentulon ja ansiosidonnaisuuden yhdistävä sosiaaliturvan niin sanottu pohjoismainen malli olisi aikansa elänyt. Sen väitettiin olevan tuomittu häviämään, kun teollisuusyhteiskunnista siirrytään palvelu- tai tietoyhteiskuntiin. Pohjoismaat ovat osoittaneet väitteen vääräksi.

Tänään haasteenamme on liittää myös ekologisesti vastuullinen ympäristöpolitiikka tähän vahvan talouden, korkean työllisyyden ja kestävän hyvinvointivaltion yhtälöön. Sosialidemokratian on oltava liike, joka yhdistää kestävän kehityksen kaikki osat kokonaisuudessaan kestäväksi hyvinvointipolitiikaksi. Energiaratkaisut tulevat mittaamaan tässä kohdin kykyämme.

Nykyisenkaltainen, uusiutumattomiin uraanivaroihin perustuva ja pitkäaikaisia radioaktiivisia jätteitä perinnöksi jättävä ydinenergia ei täytä kestävän energiapolitiikan vaatimuksia. Avoin kysymys on, voisiko se kuitenkin ylimenokauden ratkaisuna olla vauhdittamassa siirtymistä kestävään energiatalouteen vauhdittamalla luopumista ilmastomuutosta aiheuttavista fossiilisista energialähteistä.

Näin ei ole, jos ydinvoima nähdään keinona jatkaa halvan energian jatkuvasti kasvavaan käyttöön perustuvaa kehitysmallia. Näin oli selvästi asia vuonna 1993, jolloin äänestin viidennelle ydinvoimalalle ei. Sen jälkeen on tehty Kioton sopimus, joka velvoittaa rajoittamaan kasvihuonekaasujen päästöjä. Ei kuitenkaan ole vielä selvää, että se tekisi lisäydinvoimasta nyt hyväksyttävän ratkaisun.

Yksi mittari tämän asian arvioimiseen on, miten vakavasti on tarkoitus ottaa hallituksen ydinvoimapäätöksen yhteydessä hyväksymä lausuma. Lausuman tavoitteena on toteuttaa kaikki ne päätökset sähkönkulutuksen kasvun ja kasvihuonekaasupäästöjen rajoittamisesta sekä uusiutuvien energiamuotojen käyttöönoton nopeuttamisesta, jotka alunperin liitettiin vaihtoehtoon, jossa Kioton sopimuksen vaatimukset täytettäisiin ilman lisäydinvoimaa.

Mutta kestääkö uskomme ydinvoimaan ylimenokauden ratkaisuna siirryttäessä kestävään energiatalouteen, jos kaikki muutkin maailman maat turvautuisivat samassa suhteessa ydinvoimaan kuin Suomi? Se nimittäin tarkoittaisi tuhansien uusien ydinvoimaloitten rakentamista myös maihin, joissa sen enempää maaperä kuin turvallisuuskulttuurikaan eivät ole yhtä vakaita ja luotettavia kuin Suomessa. Tätäkin globaalia ulottuvuutta tulee pohtia vakavasti, ennen kuin eduskunta kuukauden päästä tekee ratkaisunsa ydinvoimalahakemuksen suhteen.

Hyvät Toverit!

Kolme keskeistä asiaa ovat avainasemassa Suomen menestystekijöinä niin toimivan hyvinvointivaltion, kestävän energiatalouden kuin kipailukykyisen tietoyhteiskunnankin rakentamisessa. Ne ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö.

Osaamisen merkitys ymmärretään kenties välittömimmin maassa, joka on noussut maailman kärkeen tietoyhteiskuntaan ja sen teknologiaan liittyvässä osaamisessa.

Osaaminen ei kuitenkaan liity vain huipputeknologiaan ja korkeimpaan koulutusasteeseen. Suomella ei olisi tämän alan saavutuksia, jos meillä ei olisi kattavaa ja hyvin toimivaa, kaikkien ihmisten oman lahjakkuuden käyttöönottavaa perusopetusjärjestelmää. Kansainväliset vertailut osoittavat peruskoululaistemme kuuluvan edelleen monipuolisesti maailman kärkeen koulussa opetettavan tiedon ja taidon omaksumisessa. Peruskoulua onkin vaalittava ja kehitettävä erityisen huolella.

Yrittämisessä meillä on vielä parantamisen varaa, ja sen painottaminen on sosialidemokratialle luontevaa ja tärkeää monestakin syystä. Vaikka toivomme suomalaisten suuryritysten menestyvän myös jatkossa, tiedämme silti, että ne eivät tule juurikaan enää työpaikkatarjontaa Suomessa lisäämään. Tarvitsemamme uudet työpaikat syntyvät pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, usein sellaisissa, joista emme ole vielä kuulleetkaan sen vuoksi, että ne vasta odottavat perustamistaan.

Yhteistyön osalta emme aina arvosta riittävästi sitä ainutlaatuista voimavaraa, jota vahvoihin järjestäytyneisiin työmarkkinaosapuoliin perustuva sopimusyhteiskunta ja kolmikantayhteistyö merkitsevät. Se on kattavissa tulosopimuksissa, työelämän uudistamisessa ja eläkeratkaisuissa osoittanut voimansa.

Yhteistyö on tietenkin työmarkkina- ja poliittista yhteistyötä laajempi kysymys. Kyse on siitä, missä määrin luotamme markkinavoimiin ja missä määrin yhteisöllisyyteen. Ei ole syytä vähätellä markkinatalouden mahdollisuuksia ja dynamiikkaa, vaan niitä on käytettävä täysimääräisesti hyväksi. Samalla on tehtävä selvä ero markkinatalouden ja markkina-yhteiskunnan välillä.

Emme halua sellaista markkinayhteiskuntaa, jossa periaatteessa kaikki olisi kaupan ja ihmisarvokin määräytyisi vain markkinoilla.

Tunnustamme markkinatalouden menestyksen kasvun ja hyvinvoinnin lähteenä, mutta emme halua oman elämämme määräytyvän turvattomuutta ja epävakautta tuottavien markkinavoimien heittopusseina. Tarvitsemme laaja-alaista sosiaalipolitiikkaa vähentämään ihmisten ja perheiden markkinariippuvuutta ja takaamaan perusturvan erilaisissa sekä ennakoitavissa että ennakoimatto- missa elämäntilanteissa. Vahva perusturva kannustaa ihmisiä yrittämään siihen liittyviä riskejä liiaksi pelkäämättä.

Emme myöskään halua itsetarkoituksellisen yksityistämisen ja kilpailuttamisen vaarantavan peruspalvelujen saatavuutta ja luotettavuutta. Tämän vuoksi meidän ei tule EU:ssakaan sortua tukemaan sellaista markkinafundamentalismia, jonka uhriksi hyvin toimivat julkiset palvelut voisivat joutua.

Maat, jotka haluvat ehdoin tahdoin lyödä päätään seinään rautateiden yksityistämisellä ja kilpailuttamisella, tehkööt sen. Suomeen ei kuitenkaan tule tuoda tyhmyyksiä EU-direktiivien varjolla. Ne ovat joissain tapauksissa jo nyt tuoneet mukaan myös tarpeetonta vahinkoa.

EU:n niin sanotun Lissabonin prosessin tavoitteena on tehdä Euroopasta maailman kilpailukykyisin alue. Kun Suomi on jo rankattu maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi, täytyy meillä olla kanttia korostaa hyvinvointivaltion osuutta tässä saavutuksessa ja vahvan sosiaalisen ulottuvuuden merkitystä myös Euroopan uudistumiselle. Kaikki ei EU:n sisämarkkinoillakaan voi olla kaupan.

Me Suomessa emme halua luovuttaa kansallisvarallisuuttamme ulkomaisten sijoittajien järjestelykohteiksi, vaikka hyväksymmekin yksityistämisen mahdollisuuden osana valtion aktiivista omistajapolitiikkaa. Kun Postipankki hävitettiin, menetettiin tavallisten kansalaisten haluamia peruspankkipalveluja, joita moni niin sanotun kansanpankin muodossa nyt kaipaa. Vastaavia virheitä ei enää pidä toistaa.

Johannes Virolainen rauhoitteli vasemmistoenemmistöisen eduskunnan aikana silloiseen kansanrintamahallitukseen epäluuloisesti suhtautuneita porvareita tokaisemalla, että tämä hallitus ei sosialisoi mitään. Tänään on jo vastaavia perusteita todeta uusliberalismia pelkäävien suomalaisten rauhoittamiseksi, ettei tämän hallituksen aikana enää tarvitse yksityistää mitään.

On aika tunnustaa, ettei julkinen omistus elinkeinoelämässä ole suinkaan kilpailukykyämme haittaava asia. Päin vastoin: tarvitsemme myös omistajuudessa monimuotoista sekataloutta, jossa valtion, kuntien ja osuustoiminnallinen omistus tuovat omistajapolitiikkaan vakautta sekä kestävän menestyksen edellyttämää pitkäjänteisyyttä. Se tasapainottaa lyhytnäköistä ja nopeimman voiton perään tähtäävää pörssisijoittamista.

Uusliberalismin voimavuosilta ja thatcherismista ja reaganismista sen tunnetuimpina esimerkkeinä meillä on jo tarpeeksi näyttöä politiikasta, jolle ihmiset haluavat selvästi sanoa ei.

Sokea luottamus markkinavapauksien ja rajoittamattoman itsekkyyden autuaaksitekevyyteen on ehtymässä. Ihmiset etsivät vastauksia aikamme ongelmiin yhteisöllisyyden vahvistamisesta, eivät sen enemmästä heikentämisestä.

Yhteisöllisyys toteutuu suuressa määrin, mutta ei yksinomaan julkisen vallan toimien kautta. Yhteisöllisyys on myös sitä, että vastuuta lähimmäisistä kannetaan eri tavoin perheissä, asuinyhteisöissä, vapaaehtoistyössä ja kansalaisyhteiskunnan monimuotoisten järjestäytymistapojen puitteissa.

Sosialidemokratia ei ole tarjoamassa paluuta 60-luvun sosiaalipolitiikkaan, vaikkei siinä aikanaan mitään vikaa ollut. Nyt kuitenkin tarvitsemme sellaista yhteisöllistä ja kansainvälistä vastuunkantoa, joka soveltuu uuden vuosituhannen globalisaation ja uuden teknologian leimaamiin olosuhteisiin.

Osaamiseen, yrittämiseen ja yhteistyöhön panostamalla pidämme jatkossakin huolta kilpailukyvystämme. Nämä tekijät ovat avainasemassa myös pyrkiessämme takaisin täystyöllisyyteen. On nähtävä, että vahva ja kilpailukykyinen talous on hyvinvointivaltion perusta ja että oikein suunnattu sosiaalipolitiikka tukee talouden kehitystä. Työllistäminen on myös hyvää sosiaaliolitiikkaa, ja hyvä sosiaalipolitiikka tukee työllistämistä.

On aika ottaa poliittinen aloite sosialidemokratian harteille. On politiikan, ei virkamiesten tai niin sanottujen asiantuntijoiden tehtävä linjoittaa ja määrittää tärkeysjärjestys politiikan eri osalohkoilla, oli kyse sitten sosiaali- ja terveyspolitiikasta, energia- ja ympäristöpolitiikasta tai vero- ja työllisyyspolitiikasta. Tämän itsestäänselvyyden toteaminen on paikallaan siksi, että meillekin on välillä päässyt pesiytymään demokratiaa kalvava kielteinen suhtautuminen politiikkaan yleensä ja puolueisiin ja poliitikkoihin erityisesti.

Toisaalta on kuitenkin yhä enemmän näyttöä siitä, miten politiikalle on jälleen kysyntää – sille, että valitut edustajat voisivat tehdä jotakin estääkseen enemmistön toiveita vastaamat-

toman kehityksen. Enemmistö meistä ei halua kestävän kehityksen vaarantamista ja tuloerojen kasvua. Emme halua markkinahumusta ja kaupallisuudesta vapaiden elämänalueiden kaventamista. Emme halua globalisaation nimissä vaadittua alistumista ihmisiä musertaville markkinalogiikan lainalaisuuksille.

Tunnemme Suomessakin hyvin sen, mitä jo toista sataa vuotta sitten alkanut talouden kansainvälistyminen merkitsee. Olemme sopeutuneet siihen hyvin ja pärjänneet siinä. Globalisaatio on osin jatkoa tälle tutulle kehitykselle, mutta yhdistettynä väestönkasvuun sekä jälkiteollisen tietoyhteiskunnan läpimurtoon se tuo uusia mittavia haasteita.

Suurin näistä on, että vaikka globalisaatio kokonaisuudessaan edistäisi ja nopeuttaisi vaurastumista kaikkialla maailmassa, niin tämä vauraus jakaantuu aikaisempaa epätasaisemmin sekä maiden ja alueiden kesken että niiden sisällä.

Näihin haasteisiin ei voi enää vastata vain kansallisen tason politiikalla. Tarvitaan myös vahvaa ylikansallista yhteistyötä EU:ssa ja maailmanlaajuisesti paremman globalisaationhallinnan merkeissä.

Nyt ihmiset kokevat asioiden karanneen sekä itsensä että valitsemiensa parlamenttiedustajien ja koko demokraattisen päätöksenteon ulottumattomiin. Ne ovat liukuneet nimettömille markkinavoimille, joiden edustajat kuitenkin aika ajoin tiedotusvälineissä opettavat päättäjiä sen suhteen, mikä on sallittua politiikkaa ja mikä ei.

Enää eivät ihmiset halua tällaiseen voimattomuuteen ja vaihtoehdottomuuteen alistua. He edellyttävät yhteiskunnallisen muutoksen palauttamista demokraattisen päätöksenteon alaisuuteen.

Miten politiikka vastaa tähän kysyntään? Nyt siihen osaltaan vastaavat erilaiset kansalaisjärjestöt ja yhden asian liikkeet. Ne ovat demokratian terve ja välttämätön osa, mutta puolueita ne eivät kuitenkaan voi korvata. Maailmassa ei ole ainuttakaan esimerkkiä aidosta demokratiasta, jossa ei olisi useampia vapaasti muodostettuja ja vaaleissa keskenään kilpailevia poliittisia puolueita. Siksi puolueiden terveydestä ja toimintakyvystä on demokratiassa kannettava huolta.

Vielä parikymmentä vuotta sitten SDP hallitsi yhteiskuntapoliittista keskustelua vahvan työryhmätyöskentelyn tuottamalla ohjelmatarjonnalla. Tänään tästä ei ole juuri mitään jäljellä. Laajan järjestökäsittelyn läpikäyviä ohjelmia ei enää harrasteta, ja puoluekokouksiin tehdään lähinnä keskusteluasiakirjoja ja julkilausumia.

Puolueen kenttä on reagoinut tähän tekemällä ennätysmäärän aloitteita puoluekokoukselle. Ikävä kyllä tämä havaittiin vasta sen jälkeen, kun puoluehallitus oli juuri päättänyt lyhentää puoluekokousta yhdellä vuorokaudella. Oikea ratkaisu olisi päin vastoin varata kokoukselle enemmän aikaa.

Ohjelmallinen työskentely ei silti ole yhteiskunnasta suinkaan kadonnut, se on vain siirtynyt politiikasta muualle. Politiikalle on taas kysyntää, mutta siihen ei vastata käyttämällä virkatyönä valmisteltuja asiakirjoja puolueohjelmien korvikkeena.

Tämä koskee myös kansallista terveysprojektia. Sen esitykset ovat hyviä ja tarpeellisia julkisen terveydenhuollon laadun ja saatavuuden varmistamiseksi. Sen puitteissa ei kuitenkaan ollut valmiutta puuttua tärkeään kysymykseen julkisen ja yksityisen terveydenhoidon suhteesta. Julkisen terveydenhuollon ongelmat johtuvat osaltaan myös siitä, että sen tarvitsemat veroeurot valuvat liian suuressa määrin yksityisen terveydenhuollon tueksi.

Veroratkaisuissa tarvitsemme myös vahvaa sosialidemokraattista valmistelua vastapainoksi uusliberalistisia äänenpainoja myötäilevälle valtiovarainministeriön tai talousneuvoston valmistelulle. Nyt ei enää tarvita suuria veroalennuksia, jotka vaarantaisivat hyvinvointipalvelujen perusteita, vaan verorakenteen kehittämistä työllisyyttä ja tuloerojen tasaamista suosivaan suuntaan.

Asuntopolitiikka tarvitsee sekin selvää sosialidemokraattista otetta. On pantava sulku oikeiston tämänkin hallituksen aikana jatkuneille pyrkimyksille lopettaa koko sosiaalinen asuntotuotanto ja -politiikka. Kapiteeli-yhtiö on saatettava kantamaan myös oma vastuunsa sosiaalisen asuntotuotannon mahdollisuuksista.

Hyvät toverit!

Sosialidemokratian kysyntään voi menestyksellä vastata vain aktiivisemmin omilla ohjelmillaan ja tavoitteillaan esiintyvä sosialidemokratia.

Sosialidemokraatit ovat suhtautuneet aivan liian pitkämielisesti siihen, miten meiltä on kadonnut 300 000 ääntä vuodesta 1995 ja miten puolueorganisaatiomme on kuihtumassa.

Vaikka sosialidemokratia jälleen kiinnostaa myös nuoria, ei siitä vielä ole kovin näkyviä merkkejä puoluetyössä. Puolueen jäsenillä ja puolueorganisaatiolla on oltava vahvempi ja aito rooli puolueen politiikan muotoilussa, ennen kuin näin tapahtuu.

Sosialidemokratian vahvuus on ollut siinä, että se on tarjonnut sadoille tuhansille ihmisille vaikutuskanavan oman elinympäris- tönsä ja koko yhteiskunnan tulevaisuuden muovaamiseen. Tämä vaikutus ei ole syntynyt johtajien puheista ja heidän sanelustaan, vaan aidosta keskustelusta. Siinä ihmisten elämänkokemuksille, tarpeille ja osaamiselle on annettu arvoa ja sen pohjalta muokattu puolueen yhdessä ajamat tavoitteet.

Tänään sosialidemokratia näyttäytyy liiaksi vain virka- asemassaan esiintyvien puhuvina päinä mediassa. Avauksemmekin ovat enemmän yllätyksellisiä yksilösuorituksia kuin yhteisten linjausten esittämistä. Politiikka on kuitenkin yhteisöllistä työskentelyä, jossa täytyy varata tarpeeksi aikaa myös ihmisten kuuntelemiseen, aitoon keskusteluun ja seminaarityöskentelyynkin, niin perusjärjestöissä ja piireissä kuin myös puoluehallituksen ja valtioneuvoston tasolla.

Oikea johtajuus on yhteisistä arvoista ja yhteisöllisestä valmistelusta syntyvän sitoutumisen käyttöä uskottavien, toimivien ja innostavia visioiden toteuttamiseksi maailmassa, jonka paremmaksi tekemiseen tarvitaan sekä uskallusta, realismia että yhteistyökykyä.

Sosialidemokratia ei saa myöskään kadottaa perusolemustaan vähävaraisten ja heikommassa asemassa olevien ihmisten asiaa ajavana liikkeenä. Jos me emme kanna huolta tuloerojen kasvusta ja köyhyyden lisääntymisestä, ei sitä menestyksellä tee kukaan muukaan.

On totta, että olemme pitäneet huolta maan taloudesta menestyksellisesti, eikä tätä saavutusta tule väheksyä tai antaa siitä kunnia porvarillisille hallituskumppaneillemme. Tällä sanomalla ei kuitenkaan tule lähestyä ihmisiä liian itseriittoi- seen ja omahyväiseen tapaan. Meidän on oltava valmiita tunnus- tamaan tärkeiksi ja oikeutetuiksi myös heidän omaan toimeen- tulonsa ja koko hyvinvointivaltion kestävyyteen kohdistuvat, hyvin arkisetkin huolensa. Jos emme tätä osaa, voi oma käyttäytymisemme jälleen pitää sisällään taas seuraavan vaalitappion siemenen. Meidän tulee katsoa sen perään, etteivät sen enempää vanhat kuin uudet, maailman epäoikeudenmukaisuudet syvästi kokevat nuoret kannattajamme jää taas vaalipäivänä kotiin.

Onkin jo aika palauttaa politiikan kunnia yleensä ja palauttaa sosialidemokratian johtava rooli yhteiskunnallisen kehityksen määrittelyssä. Sosialidemokraattiselle politiikalle ja sen työhön, tasa-arvoon ja turvallisuuteen perustuvalle sanomalle on jälleen kysyntää. Nyt ratkaisevaa on, miten SDP tähän kysyntään kykenee vastaamaan.

Tämän mukaisesti olen myös valmis panemaan itseni likoon ja toivon, että puoluekokous on myös valmis tarjoukseen tarttumaan.

Hyvät kuulijat, hyvät vapaaehtoistyön uranuurtajat

Olemme kokoontuneet tänään juhlistamaan liittonne 40-vuotista taivalta. Liittonne syntyi maamme käydessä läpi suurta yhteiskunnallista murrosta. Suomi teollistui, siirryttiin maalta kaupunkeihin, ihmiset jättivät kotiseutunsa ja juurensa. Liittonne perustettiin sosiaalisia turvaverkkoja tarvitseville, auttamaan ja opastamaan perheitä uudessa tilanteessa, jossa hyvinvointivaltion perustoja vasta valettiin.

Nyt 2000-luvun alussa Suomi elää jälleen murrosvaihetta. Takana on 90-luvun syvä lama, mutta sen seuraukset, yhteiskunnallinen eriarvoistuminen, suurtyöttömyys ja hyvinvointipalveluiden karsiminen, tuntuvat edelleen. Ihmiset siirtyvät taas syrjäseuduilta kasvukeskuksiin, pohjoisesta etelään. Lähimmäistuen ja sosiaalisten turvaverkkojen tarve ei ole poistunut, päin vastoin. Niin perheiden ja lasten kuin vanhustenkin pahoinvointi on lisääntynyt. Tässä tilanteessa hyvinvointivaltion ylläpitäminen ja riittävien ja laadukkaiden palvelujen varmistaminen on äärimmäisen tärkeää, mutta yhtä lailla tarvitaan myös vapaaehtoistyötä ja järjestötoimintaa.

Rakennettaessa suomalaista hyvinvointivaltiota ei tule unohtaa vapaaehtoistyötä. Sen arvo ymmärretään taas tänään paremmin, kun uusliberalismin vetovoima ja sokea luottamus markkinavapauksien ja rajoittamattoman itsekkyyden autuaaksitekevyyteen on ehtymässä. Ihmiset etsivät vastauksia aikamme ongelmiin yhteisöllisyyden vahvistamisesta, eivät sen enemmästä heikentämisestä.

Yhteisöllisyys toteutuu suuressa määrin, mutta ei yksinomaan julkisen vallan toimien kautta. Yhteisöllisyys on myös sitä, että vastuuta lähimmäisestä kannetaan eri tavoin perheissä, asuinyhteisöissä, vapaaehtoistyössä ja kansalaisyhteiskunnan monimuotoisten järjestäytymistapojen puitteissa.

Vapaaehtoistyö niin kulttuurin, liikunnan kuin sosiaali- ja terveyspalveluidenkin alalla täydentää julkisen sektorin toimintaa. Liittonne jäsenten viime vuonna suorittamat lähes 300 000 vapaaehtoistuntia – koostuivat ne sitten vierailuista vanhainkodeissa, lehden lukemisesta vanhuksille, kuoroesiintymisistä tai avusta arkipäivässä selviytymiseen -, ovat korvaamattoman arvokkaita. Ne ovat sitä yhteisöllisyyttä, vastuunkantoa lähimmäisistä, jota tarvitaan taisteltaessa yhteiskunnan asenteiden kovenemista ja itsekkyyden kasvua vastaan, kuten toimintasuunnitelmassanne todetaan.

Liittonne tekee tärkeätä työtä myös järjestämällä sosiaalista lomatoimintaa ja näin antamalla perheille mahdollisuuden lepoon ja virkistäytymiseen. Toimintanne mahdollistaa juuri niiden ihmisten ja perheiden lomailun, joilla ei siihen olisi muuten taloudellisia mahdollisuuksia. Erityisen tervetullut on liittonne halu tukea sukujen keskeisten tukiverkostojen syntymistä myöntämällä lomatukea laajennetuille perhekokonaisuuksille ja saattamalla isovanhemmat ja lastenlapset yhteen.

Hyvät kuulijat

Kansalaisjärjestö- ja vapaaehtoistoiminnan laajuus mittaa kansalaisyhteiskunnan vahvuutta ja demokratian elinvoimaisuutta. Se tukee myös talouden suotuisaa kehitystä. Sieltä, missä löytyy sosiaalista pääomaa – kansalaisten omaehtoista toimintaa, keskinäistä luottamusta ja yhteistyötä –, löytyvät myös paremmat edellytykset taloudelliselle kasvulle kuin sieltä, missä sosiaalinen pääoma on heikko.

Suomessa julkinen valta tukee kansalaisjärjestö- ja vapaaehtoistoimintaa eli niin sanottua kolmatta sektoria myös taloudellisesti. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen toimintaa on yli kuudenkymmenen vuoden ajan rahoittanut valtion ja yleishyödyllisten yhdistysten yhdessä hallinnoima Raha-automaattiyhdistys. Tämä erikoinen suomalainen ratkaisu tuottaa sosiaali- ja terveysalan järjestöjen käyttöön tänäkin vuonna lähes 280 miljoonaa euroa. Uuden arpajaislain mukaan RAY:n tuoton käyttötarkoitus on terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistäminen nimenomaan avustamalla yleishyödyllisiä yhteisöjä.

RAY:n avustustoiminta suuntautuu ehkäisevään toimintaan ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevien tukeen. 90-luvun laman seurauksena RAY:sta on muodostunut erittäin merkittävä väliinputoajaryhmien sosiaalisten perusoikeuksien rahoittaja.

RAY:n yhteiskunnallista merkitystä voidaan kuvata useilla mittareilla. RAY-avustuksin toimivien järjestöjen toiminnan laajuus on noin 20-25 prosenttia kuntien vastaavan toiminnan laajuudesta. RAY:n rahoittamien järjestöjen henkilöstö vastaa noin 24 000 henkilötyövuotta ja järjestöissä toimivien 125 000 vapaaehtoisen työpanos noin 25 000 henkilötyövuotta. Jäseniä näissä järjestöissä on kaksi miljoonaa. RAY:n tukemien palvelujen piirissä on vuosittain yli 200 000 suomalaista. Jos kaikki se työ, minkä nyt tekevät RAY:n tukemat järjestöt, pitäisi tehdä budjettirahoitteisesti, jouduttaisiin tuloveroa korottamaan useilla prosenttiyksiköillä.

Yhteiskunnallisesta merkittävyydestään huolimatta RAY:n toiminta ei ole säästynyt kritiikiltä eikä hyökkäyksiltä. Pari vuotta sitten RAY:n yksinoikeutta raha-automaattitoimintaan jouduttiin puolustamaan EY-tuomioistuimessa, kun rahapeleistä haluttiin tehdä normaalia elinkeinotoimintaa ja samalla lopettaa kansalaisjärjestö- ja vaapehtoistyön taloudellinen tukeminen. Tuomioistuin kuitenkin vahvisti kansallisen oikeutemme päättää raha-automaattitoiminnan järjestämisestä, joten nykyinen järjestelmä voitiin säilyttää myös uudessa arpajaislaissa.

Julkinen monopoli ja julkinen rahoitus kohtaavat ymmärrettävääkin kritiikkiä yrittäjien taholta. Yhtä ymmärrettävää on hämärämiesten harmittelu siitä, ettei Suomessa sallita niitä pimeitä nurkkia ja saalistusmahdollisuuksia, joita liiketoimintana pyöritelty uhkapeli muualla on lieveilmiönä aina tuottanut. Sitäkin hämmentävämpää on, että myös valtionhallinnossa ilmenee pyrkimyksiä rajoittaa kansalaisjärjestö- ja vapaaehtoistoiminnan mahdollisuuksia. Vaikka RAY:n rooli julkisten sosiaali- ja terveyspalveluiden täydentäjänä ja nimenomaan heikompiosaisten perusoikeuksien turvaajana saa tunnustusta, halutaan sen rahoituksella toimivien järjestöjen toimintaedellytyksiä heikentää vääristyneeseen kilpailutilanteeseen vedoten.

Kilpailusäädösten pyhyydestä eivät saisi kuitenkaan kärsiä ne, joiden kilpailukyky markkinoilla on jo ennestään kaikkein heikoin. Kilpailuttamissäädökset eivät sellaisinaan sovi sosiaali- ja terveysalalle. Myös eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta on esittänyt, että kilpailuperiaatteen huomioon ottaminen ei saa sivuuttaa sosiaali- ja terveyspoliittisia näkökohtia.

Palvelutuotanto on vain pieni osa sosiaali- ja terveysalan järjestöjen työtä. Edunvalvonta ja kansalaisjärjestötoiminta, vapaaehtoistoiminnan organisointi sekä kokeilu- ja kehittämistoiminta edustavat järjestöjen toiminnassa huomattavasti suurempaa osuutta kuin sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottaminen. Lisäksi näistäkin palveluista vain pieni osa sellaisia, joiden kohdalla voidaan puhua kilpailusta. Sosiaali- ja terveyspalveluissa markkinat ovat aina epätäydellisiä, koska rahoitus on pääasiassa julkista ja palveluiden järjestämisvastuu on kunnilla.

Myös Raha-automaattiyhdistyksen alkuperäinen tarkoitus eli yleishyödyllisten yhteisöjen toiminnan rahoittaminen on kyseenalaistettu. Lama-aikana RAY:n tuotolla ryhdyttiin kattamaan valtion menoja – muun muassa sotainvalidien ja – veteraanien hoito- ja kuntoutusmenoja, jotka tänä vuonna vievät lähes 100 miljoonaa euroa -, ja tämä jatkuu edelleen. Valtiovarainministeriö pyrkii budjettiesityksissään toistuvasti minimoimaan järjestöille jaettavan rahan: järjestökohteisiin suunnattu osuus RAY:n voitosta on laskenut kymmenessä vuodessa 92 prosentista 70 prosenttiin. Tämän lisäksi RAY:n maksama arpajaisveroprosentti on yli kaksinkertaistettu ja sitä pyritään edelleen korottamaan.

Niin sosiaalipoliittisen vaikuttavuuden kuin kolmannen sektorin toimijoidenkin kannalta ja tietenkin järjestöjen tuottamia palveluita käyttävien ihmisten kannalta olisi kohtuullista, että sekä RAY että järjestöt voisivat suunnitella toimintaansa pitkäjänteisesti luottaen siihen, että näihin tarkoituksiin kerätyt varat saadaan niihin myös käyttää.

Viime vuonna vietettiin YK:n kansainvälistä vapaaehtoistoiminnan vuotta. Merkkivuoden tavoitteena oli kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksien parantaminen, kansalaisyhteiskunnan rakenteiden vahvistaminen sekä yhteistyön edistäminen. Pitäkäämme näistä tavoitteista edelleen kiinni!

Hyvät kuulijat

Haluan esittää teille vapaaehtoistyön uurastajille kiitokset siitä arvokkaasta työstä, jota olette viimeisen 40 vuoden aikana tehneet ja toivon, että työnne jatkuu yhtä tarmokkaasti myös tulevaisuudessa.

Viime syyskuun 11. päivä toi uudet turvallisuusuhat dramaattisesti tietoisuuteemme. Sotilaallisen voiman riittämättömyyden lisäksi keskeinen opetus noista terroriteoista on monenkeskisen kansainvälisen yhteistyön välttämättömyys. Yksikään maa ei voi eristäytyä uhista linnoittautumalla omien rajojensa taakse eikä torjua niitä vain omaan voimaansa luottaen, sitoutumatta monenkeskiseen yhteistyöhön ja kansainväliseen oikeuteen.

Me elämme nyt jälleen monessa suhteessa perustavanlaatuisen ajattelutavan muutoksen aikaa muutoinkin kuin vain turvallispolitiikan suhteen.

Myös toinen maailmansota mullisti ihmisten ajattelutapoja. 30-luvulla fasismi ja bolshevismi pakottivat demokratian puolustuskannalle. Totalitarismin menestys vei tuhoisaan maailmansotaan. Sen päätyttyä ihmiset eivät enää halunneet sen enempää 30-luvun pulan kuin sodan kokemustenkaan toistuvan. Sosialidemokratia nähtiin tämän tavoitteen varmimmaksi takeeksi.

Alkoi kolmisenkymmentä vuotta kestänyt hyvinvointisosialidemokratian aikakausi. Sinä aikana luotiin perusta hyvinvointivaltiolle, myös sellaisissa maissa, joissa sosialidemokratia ei välttämättä ollut johtoasemassa.

Voimasuhteet eivät olleet ratkaisevia vaan se, kenen näkemys yhteiskunnan kehittämisestä hallitsi poliittista keskustelua ja tulevaisuuden visiointia. Tämän hallitsevan ideologian paikan otti sosialidemokratia. Kantaa otettiin sen ohjelmaan ja pyrkimyksiin, kuka niitä tukien, kuka jarruttaen ja kuka vastustaen.

70-luvulla hyvinvointisosialidemokratian vetovoima alkoi ehtyä ja sen paikan hallitsevana ideologiana otti uusliberalismi. Se vaati säätelyn purkamista, markkinavoimien vapauttamista, julkisen talouden alasajoa, sosiaaliturvan leikkauksia, yksityistämistä, kilpailuttamista ja tuloerojen kasvattamista.

Suomessa uusliberalistinen retoriikka pääsi vauhtiin vasta 90- luvun laman myötä. Ilman sosialidemokraattien suurta vaalivoittoa vuonna 1995 se olisi myös voinut aikaansaada korvaamatonta vahinkoa. Laman ja uusliberalismin myrskytessä hyvinvointivaltio taipui vaan ei taittunut.

Uusliberalismi pakotti silti sosialidemokratian puolustuskannalle. Tuona aikana jouduimme usein sanomaan EI, oli sitten kyse kepun työreformin nimellä tarjoamasta sopimusyhteiskunnan ja kolmikannan romutusyrityksestä, Yleisradion alasajosta tai työttömyyskorvausten hävittämisestä.

Toisaalta olemme kompromissien merkeissä joutuneet sanomaan JAA joillekin asioille, joita kaikkia ei hyvällä omallatunnolla voi puolustaa. Hyvän ohella olemme voineet kokea myös tuloerojen ja syrjäytymisen kasvun sekä vääristymiä tuottanutta yksityis- tämistä ja kilpailuttamista. Meidän on rohjettava avoimesti tunnustaa se ja esittää omat näkemyksemme näiden ongelmien korjaamisesta.

Tärkeintä on silti kokonaisuus. Sosialidemokratian ottaessa hallituksen vetovastuun Suomen tulevaisuus vaikutti mahdollisimman synkältä. Olemme kuitenkin onnistuneet nostamaan Suomen talouden suorastaan maailman kilpailukykyisimmäksi samalla, kun meidät arvioidaan kärkeen myös sellaisten elämän laatua mittaavien kriteereiden kuten korruption vähäisyyden ja hyvän ympäristönhoidon suhteen.

Näitä saavutuksia ei tule väheksyä. Sosialidemokraateilla ei ole mitään syytä antaa kunnian vastuullisen taloudenpidon saavutuksista mennä porvarillisten hallitus-kumppaneiden piikkiin.

Hyvät Toverit!

Kun nyt hahmottelemme Suomen ja maailman tulevaisuutta, voimme tehdä sen tietoisina siitä, että tuo pitkään jatkunut uusliberalismin valtakausi on päättymässä.

Ihmiset eivät enää luota markkinavapauksien laajentamisen ja rajattoman itsekkyyden autuuteen. He eivät enää hae ratkaisuja aikamme haasteisiin uusliberalismin ajamasta yhteisöllisyyden heikentämisestä, vaan päin vastoin odottavat ja edellyttävät yhteisöllisyyden vahvistamista.

Yhteisöllisyys toteutuu suurelta osin, mutta ei suinkaan yksinomaan julkisen vallan toimien kautta. Yhteisöllisyys on myös sitä, että kannamme huolta lähimmäisistä perheissä, asuinyhteisöissä, vapaaehtoistyössä ja kansalaisyhteiskunnan monimuotoisten toimintatapojen puitteissa.

Vasta riittävän vahva yhteisöllisyys vapauttaa ihmisen yksilöllisyyden. Tätä uusliberalismi ei koskaan ymmärtänyt syyttäessään hyvinvointivaltiota ihmisen alistamisesta ja passivoimisesta. Markkinatalous on tehokas tapa järjestää tuotanto ja kaupankäynti, mutta sitä ei tule laajentaa sellaiseksi markkinayhteiskunnaksi, jossa kaikki on kaupan.

Pohjoismaisen mallin mukaiset julkiset palvelut ja laaja- alainen sosiaaliturva takaavat toimeentulon sekä ennakoiduissa elämänkaarimuutoksissa että ennakoimattomissa työttömyys-, sairaus- ja onnettomuustilanteissa. Kun perusturva on kunnossa, on ihmisillä myös mahdollisuus kantaa yrittämiseen liittyvät riskit.

Messiaanisen uusliberalismin aika on ohitse. Suomessa sitä edustaneet nuorsuomalaiset pyyhkäistiin vaaleissa kartalta. Kokemus teki kaikista porvareista jo kunnallisvaaleissa hyvinvointivaltion ja sen tarjoamien palveluiden kannattajia. Ilmapiiri on selvästi muuttunut. Veronalennuslupauksilla, jotka voisivat vaarantaa hyvinvointipalveluja, ei ole enää kysyntää.

Uusliberalistinen retoriikka saattoi myöntää pohjoismaisen mallin olleen käyttökelpoinen teollistumisen vielä jatkuessa, mutta väitti sen olevan tuomittu häviämään siirryttäessä jälkiteollisiin palvelu- ja tietoyhteiskuntiin.

Tämä väite on osoitettu vääräksi. Sosialidemokraattiset hyvinvointivaltiot eivät ole olleet suinkaan esteenä Ruotsin ja Suomen kilpailukyvylle ja menestykselle tietoyhteiskuntina ja uusimman teknologian edelläkävijöinä, vaan päin vastoin tämän menestyksen tärkeä osatekijä.

Uusliberalismin aikaan liittyi politiikan voimattomuus. Kun julkisen vallan tehtäväksi nähdään vain markkinavapauksien lisääminen, tarkoittaa se, ettei politiikan odoteta tekevän eikä anneta tehdä aitoja valintoja. Valinnat kuuluvat kuluttajille markkinoilla, eivät kansalaisille politiikassa. Kun samanaikaisesti myös globalisaatio on kovertanut kansallisen demokratian mahdollisuuksia, on syntynyt aikamme paradoksi: demokratia on vakiintunut useampiin maihin kuin koskaan historiassa, mutta sen kautta vaikuttamiseen uskotaan vähemmän kuin koskaan ennen.

Enää eivät ihmiset tällaiseen voimattomuuteen ja vaihtoehdottomuuteen halua alistua. He odottavat ja edellyttävät valitsemiltaan edustajilta kielteiseksi koettujen asioiden torjumista ja yhteisöllisyyden ja hyvinvointipolitiikan vahvistamista.

Jos politiikalle tällä tavoin on jälleen kysyntää, niin onko sitä myös ja nimenomaan sosialidemokratialle? Itse toivon, uskon ja myös toimin sen puolesta, että uuden vuosituhannen vaihteessa olisi alkanut aikakausi, josta tulee sosialidemokraattisen globalisaationhallinnan kausi.

Viimeaikaisten vaalien perusteella voi esittää muitakin tulkintoja. Sosialidemokraatit ovat jo useammassa EU-maassa kärsineet selviä tappiota.

On murheellista, jos sosialidemokratian kyvyttömyys vastata oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja yhteisöllisyyden kysyntään johtaa näitä arvoja kannattavien ihmisten passivoitumiseen vaaleissa tai kanavoituu aivan eri puolueiden hyväksi. Erityisen vaaralliseksi se muuttuu, jos edunsaajiksi nousevat Ranskan Le Penin, Itävallan Haiderin tai Hollannin Fortuynin kaltaiset oikeistopopulistiset demagogit.

Sekalaiset ääriryhmät saavat merkittävän osan kannatuksestaan sosialidemokraatteihin ja muuhun vasemmistoon pettyneiltä työttömiltä ja eri tavoin heikommassa asemassa olevilta ihmisiltä. Sosiaalinen syrjäytyminen ja sen uhka, ei synnynnäinen rasismi, ovat tärkeimmät selittäjät muukalaisvihalla ratsastavien oikeistopopulistien suosiolle.

Yhtä päättäväisesti kun torjumme kaiken vieraisiin kulttuureihin, maahanmuuttajiin ja vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän, on meidän sosialidemokraattien paneuduttava heikommassa asemassa olevien ryhmien tilan parantamiseen.

Tässäkin peruslinjamme on panostaminen osaamiseen, yrittämiseen ja yhteistyöhön. Niiden avulla voimme säilyttää kilpailukykymme ja vahvistaa sitä. Nämä tekijät ovat avainasemassa myös pyrkiessämme takaisin täystyöllisyyteen. Vahva ja kilpailukykyinen talous on hyvinvointivaltion perusta ja oikein suunnattu sosiaalipolitiikka tukee talouden kehitystä ja työllistämistä.

Todellisen kilpailukyvyn tekijöitä on arvioitava laaja-alaisemmin kuin mihin uusliberalismi kykenee. Näin tulee tehdä myös Euroopan unionissa, jolle viimeaikaiset vaalit antavat vakavan ajattelemisen aihetta.

Globalisaation haasteisiin ei voi enää vastata vain kansallisen tason politiikalla. Tarvitaan myös vahvaa ylikansallista yhteistyötä EU:ssa ja maailmanlaajuisesti paremman globalisaationhallinnan merkeissä. Tätä ei aikaansaada hyssyttelemällä nykyisen EU:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen heikkouksia.

On helppo todeta, etteivät kansalaiset tunne erityistä luottamusta ja läheisyyttä EU:n nykyisiä instituutioita kohtaan. Ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista kasvattamalla EU:n toimivaltaa väkinäisesti tavalla, joka helposti käsitetään väärin liittovaltiollistamiseksi. Ensin on konkreettisesti osoitettava, mihin tarkoitukseeen EU:ta on vahvistettava ja tiedettävä, miten sen valtaa halutaan käyttää. Vastaavasti selvästi EU-tason päätöksentekoa edellyttävissä asioissa on unionin päätöksentekokykyä vahvistettava ja selkeytettävä.

EU:n niin sanotun Lissabonin prosessin tavoitteena on tehdä Euroopasta maailman kilpailukykyisin alue. Kun Suomi on jo rankattu maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi, täytyy meillä olla kanttia korostaa hyvinvointivaltion osuutta tässä saavutuksessa ja vahvan sosiaalisen ulottuvuuden merkitystä myös Euroopan uudistumiselle. Kaikki ei EU:n sisämarkkinoillakaan voi olla kaupan.

Avoimempaa keskustelua tulee käydä myös Euroopan keskuspankin roolista ja työllisyysvastuusta sekä talouspoliittisesti kestämättömin perustein aikanaan tehdyn niin sanotun vakaussopimuksen soveltamisesta. Siitä ei saa tulla pakkopaitaa, joka tosiasiassa toimisi kasvua ja työllisyyttä heikentävästi.

Kun emme Suomessa halua itsetarkoituksellisen yksityistämisen ja kilpailuttamisen vaarantavan peruspalvelujen saatavuutta ja luotettavuutta, ei meidän tule EU:ssakaan sortua tukemaan sellaista markkinafundamentalismia, jonka uhriksi hyvin toimivat julkiset palvelut voisivat joutua.

Ne, jotka haluavat ehdoin tahdoin lyödä päätään seinään rautateiden yksityistämisellä ja kilpailuttamisella, tehkööt sen. Suomeen ei tule tuottaa typeryyksiä EU-direktiivien varjolla. Ne ovat voineet jo nyt tuoda mukanaan myös tarpeetonta vahinkoa.

On ymmärrettävä, ettei julkinen omistus elinkeinoelämässä ole suinkaan kilpailukykyämme haittaava asia. Päin vastoin: tarvitsemme myös omistajuudessa monimuotoista sekataloutta, jossa valtion, kuntien ja osuustoiminnallinen omistus tuovat omistajapolitiikkaan vakautta sekä kestävään menestykseen tähtäävää pitkäjänteisyyttä. Sitä tarvitaan tasapainottamaan lyhytnäköistä ja nopeimman voiton perään tähtäävää pörssisijoittamista.

Hyvät toverit!

Sosialidemokratia ei ole tarjoamassa paluuta 60-luvun sosiaalipolitiikkaan, vaikkei siinä aikanaan mitään vikaa ollut. Nyt tarvitsemme sellaista yhteisöllistä ja kansainvälistä vastuunkantoa, joka soveltuu uuden vuosituhannen globalisaation ja uuden teknologian leimaamiin olosuhteisiin.

Sosialidemokratian on otettava poliittinen aloite. On politiikan, ei virkamiesten tai niin sanottujen asiantuntijoiden tehtävä linjoittaa ja määrittää tärkeysjärjestykset politiikan eri osalohkoilla, oli kyse sitten sosiaali- ja terveys- politiikasta, energia- ja ympäristöpolitiikasta tai vero- ja työllisyyspolitiikasta.

Vielä parikymmentä vuotta sitten SDP hallitsi yhteiskuntapoliittista keskustelua vahvan työryhmätyöskentelyn tuottamilla linjanvedoilla. Tänään tästä ei ole juuri mitään jäljellä. Laajan järjestökäsittelyn läpikäyviä ohjelmia ei enää harrasteta, ja puoluekokouksiin tehdään lähinnä keskusteluasiakirjoja ja julkilausumia.

Puolueen kenttä on reagoinut tähän tekemällä ennätysmäärän aloitteita puoluekokoukselle. Ikävä kyllä tämä havaittiin sen jälkeen, kun puoluehallitus oli juuri päättänyt lyhentää puoluekokousta yhdellä vuorokaudella, kun oikea ratkaisu olisi päin vastoin varata kokoukselle enemmän aikaa.

Ohjelmallinen työskentely ei silti ole yhteiskunnasta suinkaan kadonnut, se on vain siirtynyt politiikasta muualle. Politiikalle on taas kysyntää, mutta siihen ei vastata käyttämällä virkatyönä valmisteltuja asiakirjoja puolueohjelmien korvikkeena.

Tämä koskee myös sinänsä myönteistä ja tarpeellista kansallista terveysprojektia, joka on esittänyt paljon hyviä parannuksia julkisen terveydenhuollon laadun ja saatavuuden varmistamiseksi. Sen puitteissa ei kuitenkaan ollut valmiutta puuttua kysymykseen julkisen ja yksityisen terveydenhoidon suhteesta. Julkisen terveydenhuollon ongelmat johtuvat osaltaan siitä, että myös yksityistä terveydenhuoltoa tuetaan avokätisesti verovaroin.

Veroratkaisuissa tarvitsemme niin ikään vahvaa sosialidemokraattista valmistelua vastapainoksi valtiovarainministeriön virkavalmistelulle.

Asuntopolitiikkakin tarvitsee selvää sosialidemokraattista otetta torjumaan oikeiston jatkuvat pyrkimykset koko sosiaalisen asuntotuotannon ja -politiikan lopettamiseksi. Myös Kapiteeliyhtiö on saatettava kantamaan oma vastuunsa sosiaalisen asuntotuotannon mahdollisuuksista.

Hyvät toverit!

Sosialidemokratian kysyntään voi menestyksellä vastata vain aktiivisemmin omilla linjauksillaan ja tavoitteillaan esiintyvä sosialidemokratia.

Sosialidemokraatit ovat suhtautuneet aivan liian pitkämielisesti siihen, miten meiltä on kadonnut 300 000 ääntä vuodesta 1995 ja miten puolueorganisaatiomme on kuihtumassa.

Sosialidemokratia kiinnostaa jälleen myös nuoria, vaikka se ei vielä riittävästi näy puoluetyössä. Puolueen jäsenillä ja puolueorganisaatiolla on oltava vahvempi ja aito rooli puolueen politiikan muotoilussa, ennen kuin näin tapahtuu.

Sosialidemokratian vahvuus on ollut siinä, että se on tarjonnut sadoille tuhansille ihmisille vaikutuskanavan oman elinympäristönsä ja koko yhteiskunnan tulevaisuuden muovaamiseen. Tämä vaikutus ei ole syntynyt johtajien puheista ja heidän sanelemistaan ratkaisuista, vaan aidosta keskustelusta, jossa ihmisten elämänkokemuksille, tarpeille ja osaamiselle on annettu arvoa ja niiden pohjalta muokattu puolueen yhdessä ajamat tavoitteet.

Tänään sosialidemokratia näyttäytyy liiaksi vain virkaasemassaan esiintyvinä puhuvina päinä mediassa. Politiikka on kuitenkin yhteisöllistä työskentelyä, jossa täytyy varata tarpeeksi aikaa myös ihmisten kuuntelemiseen, aitoon keskusteluun ja seminaarityöskentelyynkin, niin perusjärjestöissä ja piireissä kuin myös puoluehallituksen ja valtioneuvoston tasolla.

Oikea johtajuus on yhteisistä arvoista ja yhteisöllisestä valmistelusta syntyvän sitoutumisen käyttöä uskottavien, toimivien ja innostavien visioiden toteuttamiseksi maailmassa, jonka paremmaksi tekemiseen tarvitaan sekä uskallusta, realismia että yhteistyökykyä.

Sosialidemokratia ei saa kadottaa perusolemustaan vähävaraisten ja heikommassa asemassa olevien ihmisten asiaa ajavana liikkeenä. Jos me sosialidemokraatit emme puutu tuloerojen kasvuun ja köyhyyden lisääntymiseen, ei sitä tee kukaan muukaan.

Ihmisiä ei tule lähestyä liian itseriittoisesti ja omahyväisesti pelkästään kertaamalla menneen hallituskauden kiistattomia saavutuksia. On myös tunnustettava ihmisten omaan toimeentuloonsa ja koko hyvinvointivaltion kestävyyteen kohdistuvat, hyvin arkisetkin huolet. Jos emme tätä osaa, voivat hyvätkin gallupit kääntyä vaalipäivänä tappioksi. On katsottava sen perään, etteivät sen enempää vanhat kuin uudet, maailman epäoikeudenmukaisuudet syvästi kokevat nuoret kannattajamme jää taas vaalipäivänä kotiin.

Onkin jo aika palauttaa politiikan kunnia yleensä ja palauttaa sosialidemokratian johtava rooli yhteiskunnallisen kehityksen määrittelyssä. Sosialidemokraattiselle politiikalle ja sen työhön, tasa-arvoon ja turvallisuuteen perustuvalle sanomalle on jälleen kysyntää. Puoluekokous ratkaisee, miten SDP tähän kysyntään kykenee vastaamaan.

Hyvät Toverit

Demokratia on levinnyt maailmassa laajemmalle kuin koskaan historiassa. Samanaikaisesti epäluottamus demokratiaan on tuskin koskaan ollut vanhoissa demokratioissa niin laajalle levinnyttä kuin tänään.

Äänestysaktiivisuus laskee, rasismilla pelaava oikeistopopulismi vahvistuu, ulkoparlamentaarinen toiminta kasvaa.

Avain tähän paradoksiin on globalisaatio. Kansainvälistyminen ja keskinäisen riippuvuuden kasvu on vanha ilmiö, mutta uusi teknologia on merkinnyt siihen sekä määrällistä että laadullista muutosta.

Miten sosialidemokratia asemoi itsensä globalisaation suhteen? Kyse on ristiriitaisesta ilmiöstä. Myönteistä on miten kansainvälistyminen ja työnjaon syveneminen voi edistää vaurastumista ja hyvinvoinnin kasvua kaikkialla maailmassa. Suomi on kuulunut tässä kehityksessä kiistattomiin menestyjiin.

Den största utmaningen i globaliseringen är det, att det ökande välståndet distribueras mera ojämnt än tidigare, både inom länder och i världsomfattande skala.

Detta är en direkt utmaning för socialdemokratin. 30 år tidigare övertog nyliberalismen socialdemokratins ställning som den ledande ideologin, som bestämde agendan för den samhälleliga debatten. Nu har dess dragkraft ebbat ut. Människorna litar inte mera på marknadskrafternas och den oinskränkta egoismens saliggörande makt. De godkänner inte en vidare ökning av ojämnlikheten, utan förutsätter en förstärkning av samhörighet och jämställdhet.

Nyliberalismen ville begränsa människornas roll som beslutsfattare till konsumenter på marknaderna och förneka valmöjligheten inom politiken, där det endast fanns den gällande auktoriserad version av Det Enda Alternativets Politik.

Globalisaation suurin haaste on siinä, että lisääntyvä vauraus jakaantuu aikaisempaa epätasaisemmin, sekä maitten sisällä että maailmanlaajuisesti.

Tämä iskee suoraan sosialidemokratian suoneen. Kolmisenkymmentä vuotta sitten uusliberalismi vei sosialidemokratian hallitsevan aseman yhteiskuntapoliittista keskustelua määrittävänä aatteena. Nyt sen vetovoima on ehtynyt. Enää ihmiset eivät luota markkinavoimien ja rajattoman itsekkyyden autuaaksitekevään voimaan. He eivät hyväksy eriarvoisuuden kasvattamista, vaan edellyttävät yhteisöllisyyden ja tasa-arvon vahvistamista.

Uusliberalismi pyrki rajaamaan ihmisten roolin vaikuttajina tapahtuvaksi vain kuluttajina markkinoilla ja kieltämään kansalaisten valintamahdollisuuden politiikan osalta, jossa tarjolla oli vain kulloinkin auktorisoitu muoto Ainoan Vaihtoehdon Politiikasta.

Nyt vaihtoehdottomuuteen ei enää haluta alistua. Politiikalle yleensä ja sosialidemokratialle erityisesti on taas kysyntää. Monissa viime vaaleissa edunsaajaksi tästä kysynnästä on kuitenkin noussut erimuotoinen oikeistopopulismi. Sen avointa tai piilotettua rasismia sisältävät vaatimukset on torjuttava kompromisseja tekemättä, mutta on ymmärrettävä oikein se miksi nämä liikkeet menestyvät.

Sosiaalinen syrjäytyminen ja sen uhka, ei rasismin kannatus, on pääsyy. Ihmiset, jotka eivät valtaenemmistön tavoin ole päässeet osallisiksi maailmankaupan ja hyvän taloudenpidon hedelmistä, kokevat helposti, että sosialidemokratia on heidät hylännyt tai pettänyt.

Kuitenkin sosialidemokratian olemassaolon oikeutus on siinä, että me ajamme kaikista heikoimmassa asemassa olevien ihmisten asemaa ja arvioimme kaikkea yhteiskuntapolitiikkaa sen mukaan, miten se tukee heikoimmassa asemassa olevia.

Globalisaatio on samanaikaisesti sekä vahvistus että haaste demokratialle. Uusi viestintäteknologia edellyttää avoimuutta, vallan hajautusta ja demokratiaa mailta, jotka mielivät menestyä tietoyhteiskuntina. Myös ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyminen, niiden peittely ja niihin reagoimatta jättäminen on globalisoituvassa maailmassa vaikeutunut. Kehitys on siten vahvistanut demokratiaa ja ihmisoikeuksia.

Kaikki demokratia on kuitenkin tähän saakka toteutunut kansallisvaltioiden laajuisina projekteina, eikä se enää riitä vastaamaan globalisaation haasteisiin. Tarvitsemme ylikansallista demokratiaa, joka voi käyttää samoja keinoja, joilla aiemmin kansallisella tasolla menestyksekkäästi ohjattiin taloutta, jaettiin tuloja ja rakennettiin hyvinvointivaltioiden perusta.

Suomessa tämän haasteen ymmärtäminen oli keskeinen syy hakeutua Euroopan unionin jäseneksi. EU ei kuitenkaan yksin riitä vastaukseksi demokraattisen globalisaationhallinnan tarpeeseen.

Pahinta olisi, jos Eurooppa kokonaisuudessaan yrittäisi vastata globalisaation haasteisiin linnoittautumalla muuta maailmaa vastaan. Oikea ja EU:ssa myös ymmärretty linjaus on, että EU:ta tulee käyttää vahvana vaikuttajana maailmanlaajuisen globalisaationhallinnan kehittämisessä. Sekä Kioton ilmastosopimuksen että maailman kauppajärjestön WTO:n kehittämisen osalta EU on jo osoittanut oikeaansuuntaista johtajuutta.

Tuemme myös EU:n kehittämisratkaisuissa EU:n ulkoisen toimintakyvyn ja sisäisen päätöksentekokyvyn vahvistamista. EU:n kehittämisessä on kuitenkin edettävä sillä tavoin harkitusti, että otamme huomioon myös sen, että demokratian legitimiteetti edelleen on ja tulee vielä pitkään olemaan Suomen eduskunnan ja muiden kansallisten instituutioiden varassa.

EU:n kehittäminen ei saa tapahtua tavalla, joka edelleen syventäisi kansalaisten epäluottamusta vieraantuneeksi valtaeliitiksi hahmotettuihin päättäjiin. Sama koskee NATO-keskustelua, jossa jotkut näkevät ainoaksi ongelmaksi sen, miten joustavimmin mitätöidään kansalaisten väärät mielipiteet.

EU:n kehittämistä ei voi myöskään tarkastella irrallaan siitä, mitä EU on tehnyt ja mitä sen odotetaan tekevän. Meillä on myös korjattavaa siinä, mitä unionissa on parin edellisen vuosikymmenen aikana tehty. Nyt on tasapainotettava EU:ssakin heijastuvaa uusliberalismin perintöä riittävällä sosiaalisella ulottuvuudella, hautaamalla rautateihin saakka ulottunut dogmaattinen kaiken yksityistämis- ja kilpailuttamisvimma sekä oikaisemalla vakaussopimuksen yksipuolinen monetarismi aktiivisen työllisyys- ja suhdannepolitiikan mahdollistamiseksi.

Kansainvälisen kehityksen haasteet jakaantuvat useille aloille. Toisen maailmansodan jälkeen, yksin minun elinikäni aikana, on maailman väkiluku noussut 2,4 miljardista yli 6 miljardiin, ja kasvu tuskin tulee tasaantumaan ennen 10 miljardin rajan ylittymistä.

Tämä on perustavanlaatuinen haaste sille, miten ihmiset tällä voimavaroiltaan rajallisella maapallolla järjestävät suhteensa luontoon kestävän kehityksen vaatimukset täyttävällä tavalla.

Ihmisten tiedot ja taidot ovat lisääntyneet väestökasvua vastaavasti. Se on merkinnyt vallankumouksellista parannusta ihmisen elämään, mutta ilmaiseksi sitä ei ole saatu. Tapa, jolla olemme luonnonvaroja käyttäneet, ei ole ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä eikä huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilymisestä.

Elämme ratkaisevaa aikaa maailmanhistoriassa. Lähimpien vuosi- kymmenten aikana ratkaistaan inhimillisen elämän säilymisen edellytykset. Tämän ajan kuluessa on ihmisen tuotannolliset, taloudelliset ja sosiaaliset toiminnot sopeutettava ekologi- sesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävään kehitykseen.

Haasteista suurin on ilmastomuutoksen pysäyttäminen. Se edellyttää Yhdysvaltain nopeaa mukaansaamista moninkeskisiin sitoumuksiin sekä paljon nyt ratifioitua Kioton sopimusta tiukempia, lähivuosina neuvoteltavia uusia päästörajoituksia. Seuraava tärkeä testi maailmanyhteisön kyvystä suuntautua kestävään kehitykseen on Johannesburgin huippukokous.

Väkiluvultaan kasvavassa maailmassa ihmisten ja heidän muodostamiensa yhteisöjen – valtioiden – on opittava elämään toistensa kanssa tiiviissä yhteistyössä. Enää ei kenelläkään ole sellaisia kansallisia etuja, joita voitaisiin menestyksekkäästi ajaa toisten kustannuksella.

Sotilaallisen voiman käyttökelpoisuus, vaikka siihen edelleen investoidaan jopa kasvavia summia – yli 800 miljardia dollaria eli 15 kertaa enemmän kuin kehitysyhteistyöhön -, asettui uuteen valoon jo elokuussa 1945, kun Hiroshima aloitti ydinaseiden aikakauden. Atomi- ja muut joukkotuhoaseet eivät ole käyttökelpoisia tavoitteellisen sodankäynnin välineitä.

Myös tavanomaiset aseet ja niiden käyttö ovat muuttuneet. Yksi seuraus on se, että nykymaailman sodissa sotilaat ovat paljon suojatumpia kuin sivilit. Syyskuun 11. päivän uhrit olivat kaikki siviilejä.

Uudet turvallisuusuhat, kuten ympäristön pilaantuminen, suuronnettomuudet, kansainvälinen rajat ylittävä rikollisuus, huumeet, ihmiskauppa, hajoavat valtiorakenteet, pakolaisuus, ihmisoikeusloukkauksien seuraukset ja terrorismi, ovat haaste valtioidenvälisten sotien estämiseen kehitetyille kansallisille puolustusjärjestelmille ja kollektiivisille turvallisuusjärjestelyille.

Sotilaallinen voima on yhä harvemmin käyttökelpoinen torjumaan uusia turvallisuusuhkia. Niissäkin tapauksissa, joissa sitä tarvitaan, se ei ole yksin riittävä ratkaisu.

Afganistan opettaa, että kaikkiin konflikteihin on puututtava ajoissa. Maassa käytiin veristä, suurvaltojenkin tukemaa sisällissotaa vuosikymmeniä. Siihen puututtiin vasta, kun siitä oli tullut globaalin terrorismin tukikohta.

Afganistanissa tarvitaan nyt pitkää sitoutumista sekä sotilaalliseen että siviilikriisinhallintaan, jälleenrakennukseen ja unikonviljelystä riippumattoman talouskehityksen tukemiseen sekä demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioituksen juurruttamiseen.

Samaa tarvitaan monessa muussakin paikassa maailmassa. Se ei ole mahdollista ilman perinteiseen sodankäyntiin varautuneiden sotilasbudjettien supistamista ja uudelleensuuntaamista sekä vauraiden maiden sitoutumista kehitysyhteistyön nostamiseen 0,7 prosentin tasolle niiden BKT:sta.

Yhdysvaltain ja Venäjän sopimus ydinkärkien vähentämisestä on tervetullut paluu sopimuksenvaraiseen aseriisunta- ja asevalvontayhteistyöhön, mutta vasta perin vaatimaton askel. Pyrkimykset estää joukkotuhoaseiden leviäminen eivät ole riittävän uskottavia ilman ydinasevaltioiden tiukkaa sitoutumista prosessiin ja omien joukkotuhoaseidensa vähentämiseen.

Tärkeätä on, että suuria kärsimyksiä aiheuttaneet pienaseet ja henkilömiinat myös ovat aseistariisuntapyrkimysten kohteena. Suomikaan ei voi loputtomiin keplotella miinasopimuksen ulkopuolella.

Turvallisuus- ja kriisinhallintayhteistyössä ja siihen kuuluvassa toiminnassa terrorismia vastaan saadaan tuloksia vain vahvistamalla sitoutumista monenkeskeiseen yhteistyöhön. Eristäytyminen tai yritykset sanella muille maille vain omaan napaan tuijottavaa tapauskohtaista yhteistyötä eivät turvallisuutta tuo.

EU:n pyrkimykset sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan kehittämiseksi ovat osa tätä moninkeskeisen turvallisuuden vahvistamista. Sen tavoitteena ei ole YK-järjestelmän kanssa kilpailevan oman suurvaltatoimintakyvyn luominen.

Globalisaationhallinnan laajin ja vaikein toimintakenttä liittyy talouteen, kauppaan ja kehitykseen. 1,2 miljardia ihmistä maailmassa joutuu tulemaan toimeen vähemmällä kuin yhdellä eurolla päivässä.

Monenkeskinen vapaakauppa on edelleen oikea perusta kansainvälisen talousyhteistyön kehitykselle, mutta ilman talousyhteistyön pelisääntöjen tasapainottamista se ei riitä köyhyyden poistamiseen ja tuloerojen tasaamiseen.

WTO:n alkaneen kauppaneuvottelukierroksen tavoitteet kirjattiin Dohan kokouksessa siten, että ne nostavat kehitysmaiden aseman kohentamisen pääasiaksi. Kehitysmaiden terveydenhoidon kannalta elintärkeässä kysymyksessä lääkkeiden patenttisuojan keventämisestä päästiin Dohassa jo eteenpäin.

Kaikille niin etelässä kuin pohjoisessa on tärkeätä kehittää kaupan pelisääntöjä siten, että ne nykyistä paremmin vastaavat ihmisten huoliin ympäristön, työn perusoikeuksien, kuluttajansuojan sekä pienten kielten ja kulttuurien aseman turvaamisesta globalisaation myllerryksissä. Kehitysmaiden pelot, siitä että teollisuusmaat käyttävät näitä suojatakseen omia markkinoitaan tuonnilta köyhemmistä maista, on osoitettava vääriksi. Siihen tarvitaan myös valmiutta avata EU:n ja USA:n suojattuja ja subventoituja maatalousmarkkinoita kehitysmaatuonnille.

Kaikkia asioita ei tule ratkaista WTO:n puitteissa, vaan kehittämällä WTO:n ja muiden erityisjärjestöjen yhteistyötä ja yhteisymmärrystä kaupan sääntöjen tulkinnasta. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n ja WTO:n yhteistyö on tässä mallina. Suurin tarve on luoda WTO:n kumppaniksi riittävän vahva maailman ympäristöjärjestö.

Neuvottelut monenkeskisestä investointisopimuksesta sekä palvelumarkkinoiden avaamisesta ovat myös WTO:n listalla. On varmistettava, ettei monikansallisten suuryritysten ja valtioiden oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa muuteta jälkimmäisten tappioksi, kuten olisi tapahtunut, jos taloudellisen kehityksen järjestössä OECD:ssa valmisteltu MAI-sopimus olisi sellaisenaan hyväksytty.

Palvelukauppaa koskevan GATS-sopimuksen puitteissa on varmistettava valtioiden oikeus päättää julkisten palvelujen tuottamistavasta. Meillä on jo tarpeeksi iso haaste pitää huolta julkisen terveydenhuollon laadusta ja saatavuudesta ilman palvelukaupasta hiipiviä lisäpaineita yksityisten palvelujen lisäämiseen.

Kansainväliset rahoituslaitokset tarvitsevat sekä avoimuutta ja demokratiaa että toimia pitkään johtaneen uusliberalistisen ajatelutavan hautaamista. YK-järjestelmää kokonaisuudessaan on vahvistettava. Realismia kuitenkin on todeta, että se voi tuottaa tuloksia toistaiseksi vain hallitustenvälisen yhteistyön pohjalta.

Tämä koskee myös ajatusta valuutanvaihtoon kohdistetusta niin sanotusta Tobinin verosta. Saksan punavihreän hallituksen selvitys osoittaa, että valuutanvaihtoveron toteutus ei ole kiinni tekniikasta, vaan poliittisesta tahdosta. Sitä ei tule hylätä ainakaan ennen kuin on esitetty vielä parempia keinoja epävakautta ylläpitävien, keinotteluluonteisten rahaliikkeiden vähentämiseksi.

Kansainvälistymisen ja kilpailukyvyn paineet eivät edellytä meiltä hyvinvointipalveluja vaarantavia mittavia veronalennuksia. Suomen veroaste hyväksytään, kunhan pidämme huolen siitä, että suomalainen hyvinvointivaltio tarjoaa luotettavamman ja paremman vastineen verorahoille kuin mihin sosiaaliturvan ja palvelujen yksityistäminen koskaan kykenee. Samoin on myös kansainvälisellä yhteistyöllä estettävä vahingollinen verokilpailu ja veroparatiisien käyttö rikkaiden hyväksi.

Ostan luottavaisin mielin Nokialta kännykkäni, mutta en osta heidän johtajiensa veropoliittisia linjauksia.

Sosialidemokratian puhe globalisaation hallinnasta ei saa jäädä vain abstraktiseksi näpertelyksi institutionaalisten kysymysten parissa. On tehtävä selväksi väistämätön yhteys oman hyvinvointimme, työelämän paineiden ja globalisaationhallinnan välillä.

Sosialidemokratian ja Suomen on oltava aloitteellisia kaikilla hahmottelemieni globalisaationhallinnan alueilla, myös yhdessä rakentavaan yhteistyöhön halukkaiden kansalaisliikkeiden kanssa. Kansalaisliikkeistä tärkeimpiin kuuluu ay-liike. Kolmikannalla on Suomessa aikaansaatu kestäviä tuloksia. On pidettävä huoli siitä, että järjestäytyneet palkansaajat saavat myös eurooppalaisella ja maailmanlaajuisella tasolla merkittävän vaikuttaja-asemaan.

Silloinkin kun puhumme maailmanlaajuisista asioista, on se tehtävä ihmisten omiin odotuksiin ja arkeen liittyvällä tavalla. Liikkeemme ei saa lähestyä ihmisiä kaikkitietävänä ja kansainvälistä kiitosta saaneena valtionhoitajana, vaan riittävällä nöyryydellä kuunnellen, perustellen ja sitouttamalla ihmiset mukaan poliittiseen toimintaan ja poliittisiin ratkaisuihin.

Sosialidemokratialla on kaikki mahdollisuudet menestyä ja palauttaa asemansa yhteiskunnallisen kehityksen määrittävänä liikkeenä niin, että tulevat historioitsijat voivat aikanaan todeta, kuinka vuosituhannen vaihteessa alkanutta kautta kutsuttiin sosialidemokraattisen globalisaationhallinnan kaudeksi.

Siis lisää itseluottamusta, uskallusta ja paneutumista omien näkemystemme ja vaihtoehtojemme laatimiseen ja läpiviemiseen