317 s., Econ, München 1999

Saksan punavihreäyhteistyön nousu ja …??

Kun Saksan punavihreän hallituksen valtiovarainministeri ja päähallituspuolue SPDn puheenjohtaja Oskar Lafontaine maaliskuussa otti ja lähti Gerhard Shcröderin hallituksesta ja saman tien myös puoluejohtajuudesta ja liittopäiviltä ei hän ilmoittanut julkisuuteen mitään syytä. Kaikki kuitenkin tiesivät hänen ja Schröderin kädenväännöstä Saksan politiikan suunnasta, joka näin päättyi liittokanslerin selkävoittoon kilpailijan heitettyä pyyhkeen kehään.

Pian kerrottiin Lafontainen kirjoittavan syksyn kirjamarkkinoille muistelmiaan. Suurella mielenkiinnolla odotetusta kirjasta tuli välittömästi bestseller, mutta poliittinen eliitti – sekä vieraat että varsinkin omat – on suhtautunut siihen vaivautuneesti ja vastaa useimmiten kysyttäessä ettei ole kirjaa edes lukenut.

Lafontaine ei tällä kirjalla ole ainakaan ystäviä etsimässä. Hän ruotii hyvin avomielisesti ja kriittisesti Saksan johtavien poliitikkojen käyttäytymistä ja politiikkaa keskittyen ennen muuta uuden punavihreän yhteistyöhallituksen kokoamiseen ja alkutaipaleeseen. Erityisen ankaran kohtelun saa uuden hallituksen keskeinen johtokolmikko: Gerhard Schröder, Rudolf Scharping ja Joschka Fischer.

Kyse on epäilemättä myös valtataistelusta ennen muuta sosialidemokraattien kesken. Vuoden 1990 Saksan yhdistymisvaaleissa demareiden kansleriehdokkaana ollut Lafontaine syrjäytti Scharpingin SPDn puheenjohtajan paikalta vuoden 1995 puoluekokouksen yllätysäänestyksessä. Tämä jätti pahan särön miesten väleihin vaikka Lafontainen mielestä Scharping sai syyttää tappiostaan vain itseään. Vaihdokseen katkesi myös perinne, että SPDn uusi puheenjohtaja sai aina edeltäjältään huolehdittavakseen August Bebelin vanhan kultakellon. Jos tämä kertoo jotain Scharpingista niin myös se että Lafontaine on nähnyt asian kirjaamisen arvoiseksi kertoo jotain kirjoittajastakin.

Kilpailu oli epäilemättä vielä ankarampaa Lafontainen ja Schröderin välillä. Kyse ei ollut vain vallasta eikä huonosti yhteensopivasta henkilökemiasta vaan mitä selvimmin poliittisesta linjasta yhtäällä Lafontainen perinteisen, keynesiläisyydestä talouspoliittisen inspiraationsa hakevan ja hyvinvointivaltiota puolustavan sosialidemokratian ja toisaalla Schröderin ”modernisoivan”, Lafontainen mielestä uusliberalismia myötäilevän linjan välillä.

On helpompi sanoa mitä Lafontaine edustaa – myös siksi että hän tässäkin kirjassa esittelee sinänsä johdonmukaisia talous- ja globalisaatiopoliittisia näkemyksiään – kuin mitä Schröder. Kansleria kun on leimannut pikemminkin mediahakuisuus ja poliittinen opportunismi kuin selkä ideologinen vakaumus, kuten Lafontaine aika peittelemättömästi laukoo.

Schröderin viaksi Lafontaine laskee Tony Blairin kelkkaan heittäytymisen joka huipentui Blairin ja Schröderin yhteisen poliittisen linja-asiakirjan julkistamiseen. Tässä arvostelussaan Lafontainella on liikkeen tuki takanaan ja Schröder on saanut asiasta niin paljon lunta tupaan SPDssä että on julkisesti tunnustanut asiakirjan olleen häneltä virhe. Kokonaan ei Lafontainkaan käännä englantilaisille selkäänsä vaan lyö Schröderiä – ja epäsuorasti Blairia – lainaamalla new labourin ideologista gurua Anthony Giddensiä mm tarpeesta harjoittaa markkinoiden ohjausta.

Frankofiilinä tunnetun Lafontainen toinen kotimaa on kuitenkin Ranska eikä ole sattuma että hänen kolmevuotias pikkupoikansa on saanut etunimikseen Carl Maurice. Lionel Jospinista ja ranskan sosialisteista Lafontainella on vain hyvää sanottavaa ja muutoinkin hän korostaa Saksan-Ranskan yhteistyötä Euroopan politiikan perustana.

Lafontaine oli varhainen punavihreän yhteistyön kannattaja SPDssä mutta hän ei peittele pettymystään vihreisiin yleensä ja Joschka Fischeriin erityisesti. Fischeriä hän pitää Madeleine Albrightin talutusnuorassa kulkevana ja kavahtaa myös ulkoministerin pyrkimystä kääntää vihreät talous- ja sosiaalipolitiikassa uusliberalistisille linjoille vapaiden demokraattien FDPn paikan valtaamiseksi Saksan politiikassa.

Kosovon sotaa – joka alkoi kohta Lafontainen erottua – Lafontaine arvioi ja arvostelee hyvin koivistomaisin ajatuskuluin.

Lafontainen sisäpiirikuvaus viimeisten vuosien tapahtumista Saksassa ja SPDssä on todennäköisesti varsin todenmukainen – ainakaan kukaan ei ole vaivautunut sitä kiistämään – ja ehkä juuri siksi tekee nuhruisen ja vähän vastenmielisen vaikutelman. Vaikutelma heijastuu kirjoittajaankin. Vaikka suhtaudunkin hänen poliittisiin linjauksiinsa myötämielisesti ja hänen arvostelunsa kohteisiin varauksellisesti joudun toteamaan, että Lafontaine jää turhan pikkusieluisella kaunaisuudellaan itsekin kauas valtiomiessarjasta.

641 s., WSOY, Juva 1999

Paasikivi hirmuisina vuosinaan

Polvisen monumentaalinen Paasikivi-elämäkerta on edennyt sodanjälkeisiin ns. vaaran vuosiin. Perustellusti voi sanoa, että Paasikiven valtiomies kulminoitui näihin vuosiin, jolloin hän Suomen nollavuonna 74-vuotiaana nousi valtakunnan johtoon pääministerinä ja sitten presidenttinä.

Tuomo Polvisella on aika ja aihe hyvin hallussa. Sujuvasti, johdonmukaisesti ja kattavasti etenevää tekstiä on ilo lukea, vaikka asiat olisivat jo entuudestaan tuttuja. Vaikka Polvisella itsellään on ollut vähän jos lainkaan uutta lähdeaineistoa käytettävissään on tilanne kuitenkin kymmenen vuoden takaiseen nähden oleellisesti muuttunut ennen muuta neuvostoarkistojen osittaisen avautumisen seurauksena.

Tämä tarkoittaa mm sitä, että Suomen ja Neuvostoliiton sodanjälkeisiä neuvotteluja ja suhteita laajemminkin voi nyt tarkastella molempien puolien aineistosta käsin. Vaikka KGBn arkistot edelleen pääosin ovat suljettuja eikä Stalinin pään sisälle kukaan ole koskaan päässyt kurkistamaan on tähän enää vaikea odottaa oleellisesti uutta.

Esimerkiksi yya-sopimuksen tausta ja siitä käydyt neuvottelut tulevat nyt varsin täydellisesti katettua. Polvisen kuva riisuu jonkin verran sädekehää Paasikiven ja Kekkosen neuvottelutaktiikalta sikäli, että nykytiedon valossa näyttää siltä kuin Stalin olisi jo ennalta valmistunut suostumaan Paasikiven hahmottelemaan sopimusluonnokseen. Näin siksi, että neuvostojohdolla oli jo ennakkoon tiedossaan raja mihin Paasikivi ja hallitus olivat enintään valmiita suostumaan, kiitos Yrjö Leinon, Mauno Pekkalan ja Cay Sundströmin, jotka äärimmäistä epälojaalisuutta osoittaen välittömästi juoksuttivat kaikki hallituksen piirissä käydyt keskustelut ja tehdyt päätökset neuvostoliittolaisten tietoon.

Tämä ei välttämättä ole odottamaton tieto, mutta uusien arkistolähteiden valossa hämmästyttää kuitenkin se, miten pohjatonta epäitsenäisyyttä ja palvelualttiutta jokseenkin kaikki kansandemokraatit ja kommunistit – poikkeuksena ehkä Reinhold Svento – isoveljen edessä osoittivat. Esimerkiksi Cay Sundström sodanjälkeisenä Suomen lähettiläänä Moskovassa on ollut matelevaisuudessaan ja omaa hallitustaan kohtaan osoittamassaan epälojaalisuudessa todellinen pohjanoteeraus, johon Neuvostoliiton ulkoministeriössäkin näytetään tästä syystä suhtaudutun joltisenkin pidättyvästi.

Minua kiinnostaa erityisesti Paasikiven jälkeen pääministerinä toimineen ja SKDL:oon siirtyneen entisen sosialidemokraatin Mauno Pekkalan rooli siksikin, että hän on suurin piirtein ainut pääministereistämme, josta koskaan ei ole yritettykään kirjoittaa vakavampaa elämäkertaa. Olen tuntenut houkutusta aukon täyttämiseen ajatellen, että hänen täytyy olla jotenkin aliarvioitu poliitikko, mutta tämän Polvisen kirjan luettuani alan vakuuttua, että unohdus on hänen kohdallaan armeliain suhtautuminen. Päättämättömyys, luikurimaisuus ja alkoholismi näyttävät olleen hänen pääministeriytensä leimallisimmat ominaisuudet.

Kirjan päähenkilöstä Polvisen piirtämä kuva on jo hyvinkin tuttu ja arvostuksen ansaitseva. Jos jotain niin enintään olisin jäänyt kaipaamaan vähän enemmän yritystä arvioida sitä, kuinka paljon Paasikivi osasi näytellä ja käyttää myös kuuluisia raivonpurkauksiaan laskelmoiduksi hyväkseen, niin vaikeata kuin tämä onkin.

925 s., Papermac, Lontoo 1998

Orjakaupan historia

Hugh Thomas on englantilainen historioitsija jonka aikaisempiin töihin kuuluvat mm laajat ja ansiokkaat teokset Espanjan sisällissodasta, kylmän sodan synnystä ja Meksikon valloituksesta. Hänen uusin tiiliskivensä – taskukirjanakin yli 900-sivuinen – käsittelee yhtä viheliäisimmistä luvuista ihmiskunnan historiassa eli orjakauppaa.

1400-luvulta alkaen 1800-luvun jälkipuoliskolle saakke ulottuneen atlanttisen orjakaupan aikana Afrikasta vietiin kaikkiaan n. 13 miljoonaa miljoonaa mustaa töihin Etelä-Amerikan kaivoksille ja plantaaseille, Karibian saarten sokeriruokoviljelmille ja Yhdysvaltain etelän puuvillapelloille.

Thomas on asiallinen ja huolellinen historiankirjoittaja, jonka tyyliin ei kuulu mässäily orjakauppan kauheuksilla. Silti nekin tulevat aivan riittävän selkeästi dokumentoitua, vaikka Thomas keskittyykin enemmän orjakaupan kehittymiseen ja ennen muuta sen lopettamisen ympärillä käytyyn politikointiin ja diplomatiaan.

Orjakauppa ei ole mustavalkoinen kertomus. Tosiasia on, että orjuus instituutiona oli laajalle levinnyt Afrikassa sekä Saharan eteläpuolisten afrikkalaisvaltioiden sisällä että pohjoisen Afrikan arabien harjoittamana laajana kauppaliikkeenä jo paljon ennen eurooppalaisten löytöretkeilijöiden ja heitä kohta seuran neiden orjakauppiaiden – aina ei eroa näiden välillä ollut – saapumista Afrikan rannikoille. Orjakauppa oli etupäässä välitysliikettä, jossa afrikkalaishallitsijat myivät enemmän orjia kuin mitä eurooppalaiset suoraan ihmisryöstöinä hankkivat. Kaupan lopettamista vastustivat vielä 1800-luvulla eräät afrikkalaishallitsijat yhtä voimallisesti kuin Karibian saarten tai Yhdysvaltain etelän plantaasinomistajat.

Thomas kertoo sen miten kirkon alunperin siunaama tai vähintäänkin sietämä orjakauppa vähitellen maallisten valistusaatteiden myötä alkoi joutua epäsuosioon ja nostattaa järjestäytynyttä vastarintaa. Ranskan vallankumous ja Yhdysvaltain vapauussota eivät vielä orjakauppaa lopettaneet. Ensimmäisten ihmisoikeusjulistusten hyväksyjissä oli monia jotka eivät nähneet ristiriitaa yelvien julistusten ja mustan väestön jatkuvan orjuutuksen välillä. Orjakaupan vastaisen kansainvälisen taistelun kärkeen nousi lopulta Englanti, mutta vasta monta vuosikymmentä jatkuneen sitkeän kampanjoinnin jälkeen.

Orjakaupan historia ei kovin montaa sankaria sisällä – tähän rooliin istuu parhaiten William Wilberforce joka johti orjaukapan vastaista kampanjaa Englannissa. Roistogalleria on sitäkin laajempi. Varsinaisten orjanomistajien ja orjakauppiaiden lisäksi Thomas muistaa myös niitä monia poliitikkoja, kirkonmiehiä ja muita vaikuttajia eri tavoin ja eri aikoina ovat olleet orjakaupan ymmärtäjiä, puolustajia tai kauppakomppanioiden osakkaina sen välillisiä osallisia Isaac Newtonista, Jonathan Swiftistä ja John Lockesta alkaen.

Pohjoismaiselle omahyväisyydelle Thomas antaa kolauksen, sillä yllätävän monessa kohtaa tanskalaiset ja jotkut ruotsalaisetkin esiintyvät kirjassa aktiivisina orjakaupan osallisina. Olihan Ruotsilla vuoteen 1878 ja Tanskalla vuoteen 1917 omat pienet orjuutta harjoittaneet siirtomaasaarensa Karibian merellä.

Thomas on kirjoittanut orjakaupan, ei orjuuden historian. Jälkimmäinen ei päättynyt edellisen lopettamiseen, vaan jatkuu jossain muodossa edelleen maailmassa.

Siihen mikä oli orjakaupan merkitys Euroopan vaurastumiselle ja teolliselle vallankumoukselle ei ole kiistatonta vastausta. Thomas ei pidä sitä kovin merkittävänä. Sosiaalihistoriallisesti orjakaupalla oli kuitenkin se merkitys, että se osaltaan vauhditti eurooppalaisten ruoka- ja kulutustottumusten muutosta aiemman ylellisyystuotteen sokerin ilmaantuessa sokeriruokoviljelmien orjatyön avittamana laajojen kansankerrosten ruokavalioon.

helmikuu 2000

Like, Helinki 1999

Onko Tobinin vero mahdollinen?

Ranskalaisessa Le Monde Diplomatique-lehdessä julkaistiin elokuussa 1999 artikkeli Tobin-verosta. Siinä mm kerrottiin Suomen uuden hallituksen ohjelmaan sisältyneestä kansainvälisten finanssimarkkinoiden epävakauden vähentämiseksi tarpeellisen Tobin-veron kaltaisen järjestelyn selvittämisestä. Artikkelissa myös mainittiin nimeni tätä asiaa ajaneena suomalaispoliitikkona. Seurauksena oli pitkään jatkunut etupäässä ranskankielisten sähköpostiviestien ja kirjeiden tulva, jossa kiitettiin minua ja hallitusta asian johdosta ja kannustettiin jatkamaan asian edistämistä.

Niin mukavaa kun kiitoksen ja kannustuksen saaminen onkin olen ollut siitä jossain määrin vaivautunut. Kiitokselle pitäisi saada katettakin, eikä asialle hallituksessa ole toistaiseksi tapahtunut mitään muuta, kuin että viimeisen hankesalkkukäsittelyn yhteydessä todettiin että hallitusohjelman tämän kohdan eteenpäinvieminen kuuluu valtiovarainministeriölle.

Joku voisi ministeriössä vaikka alkajaisiksi lukea Heikki Patomäen yhdessä huomattavan neuvonantajaryhmän kanssa kirjoittaman tuoreen Tobinin veron toteutus-kirjan. Patomäki on tehnyt uraauurtavaa työtä pyrkiessään konkretisoimaan mitä Tobinin veron toteuttamiseksi voisi ja pitäisi tehdä. Työ on ansaitsee kiitoksen vaikka se mielestäni antaakin enemmän vastauksia siihen mikä ei ole realistista eikä toimivaa asian edistämiseksi kuin mikä sitten olisi. Tästä tosin Patomäellä ja minulla saataa olla erilainen käsitys.

Nobelin palkinnon saanut taloustieteilijä James Tobin teki jo vuonna 1972 esityksen kaikkiin valuutanvaihtotapahtumiin kohdistettavasta transaktioverosta. Prosentin murto-osan suuruisena se riittäisi suurelta osin eliminoimaan puhtaasti keinotteluluonteisen valuuttakaupan olematta kuitenkaan minkäänlainen este kansainväliselle kaupalle ja pitkäaikaisille pääomaliikkeille. Tällaisen maailmanlaajuisen veron tuotto olisi riittävä esim. ratkaisemaan YKn ja kansainvälisen kehitysyhteistyön rahoitusongelmat.

Kolmessakymmenessä vuodessa ovat valuuttavaihdot ja niiden epävakauttava potentiaali edelleen vain kasvaneet. Samanaikaisesti ovat myös valuuttamarkkinat kehittyneet niin, että mm veronkierron estämiseen liittyvät Tobin-veron käytännön toteutusongelmat ovat nekin vain kasvaneet. Myös veromallin kykyä todella massiivisen keinottelun estämiseen on epäilty. Patomäki on näihin hakenut vastauksia, jotka kuitenkaan eivät ole alan ammatti-ihmisiä vakuuttaneet. Useimmat näistä suhtautuvat toki lähtökohtaisen torjuvasti koko Tobin-veroon mutta myös minussa on vakuuttamista, vaikka esitykseen myönteisesti suhtaudunkin.

Isoin haaste on kysymys verojärjestelmän kattavuudesta. Tobin lähti siitä että tehokkaan veron olisi oltava universaalinen ja tärkeimpien talousmahtien hyväksymä ja soveltama toimiakseen toivotulla tavalla. Kun näköpiirissä ei ole mitään mikä saisi Yhdysvallat hyväksymään Tobin-veron on kattava toteutus jo siitä syystä mahdoton.

Patomäki kiertää ongelman lähtemällä siitä, että toteutus voisi alkaa rajoitetummalla joukolla, esim. EUn tai sitten edistyksellisten ja kriiseistä eniten kärsineiden maiden ympärille ryhmittyneiden maiden toimesta. Tämä rajoitetumpi toteutusmalli kohtaa kuitenkin vielä suurempia toteutus- ja tehokkuusongelmia kuin universaalimalli, eikä mikään viittaa siihen että se olisi poliittisesti yhtään realistisempi.

Ns. edistyksellisten maiden joukko voisi Patomäen mielestä koostua mm EMUn ulkopuolisista pohjoismaista Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta, ikäänkuin euron odotushuoneessa olevalla kahdella viimemainitulla olisi sen enempää juridista kuin poliittista mahdollisuutta irtaantua näin keskeisessä sisämarkkina-asiasta EUn linjasta.

Samoin Patomäen kaavailut uudesta Tobin Tax Organisationista kansainvälisen valuuttarahaston kanssa kilpailevana veronkerääjänä ja YK-rahoittajana ovat kyllä kauniita, mutta eivät tästä maailmasta.

Tobin-verosta on muodostunut vahvan symbolisen merkityksen omaava vaatimus kaikille niille, joiden mielestä kansainvälisen yhteisön on saatava käyttöönsä uusia tehokkaita keinoja globalisaation kielteisten seuraamusten hallintaan saattamiseksi. Minäkin luen itseni näiden ihmisten joukkoon ja kannatan Tobin-veroa, mutta näen myös että siitä ei tule tehdä mantraa, joka mittaa itsekunkin edistyksellisyyttä. Jos Tobin-vero toistaiseksi esitetyissä muodoissaan ei ole käytännössä ja/tai poliittisesti toteuttamiskelpoinen on etsittävä ja esitettävä muita keinoja joilla samaan päämäärään, globalisoitumisen hallintaan ja finanssimarkkinoiden epävakauden vähentämiseen päästään käsiksi.

Itse asiassa myös Patomäki käsittelee näitä sillä monet hänen esimerkeistään kuten Malesian ja Chilen yksipuoliset pääomaliikkeisiin kohdistuneet ja yleisen käsityksen mukaan onnistuneet rajoitukset ovat juuri tällaisia Tobin-veron korvikkeita. Ja jos Bretton Woods-järjestöjä (valuuttarahastoa ja maailmanpankkia) ei ole mahdollista ohittaa on vaadittava niiden ja niiden pelisääntöjen uusimista sekä eri puitteissa toteutettavaa finanssimarkkinoiden tehostettua kansainvälistä valvontaa ja säätelyä.

maaliskuu 2000

369 s., Tammi, Hämeenlinna 2000

Mikä mies on musta Rudolf?

Inkeriläissyntyperäinen Rudolf Sykiäinen on, kuten hän kirjassaan kertoo, monien tunnettujen suomalaisten tuttu. Kolmen kirjaimen miehiä, kuten myös suomeksi muistelleet Albert Akulov, Jevgenij Sinitsyn ja Viktor Vladimirov; ei välttämättä KGBn mutta NKPn kuitenkin. Siinä missä monet suomalaiset edelleen tunnustautuvat viimemainittujen ystäväksi ei Sykiäiselle avoimia ystävyyksiä Suomeen ole juurikaan jäänyt. Hän itsekin kertoo muutaman suhteen karilleajosta, varsinkin siinä vaiheessa kun Sykiäinen julkaisi Kalevassa kuuluisan ”Suomi ilman isäntää”-kolumninsa Mauno Koiviston presidenttikauden alettua.

Mikä Sykiäisessä sitten tökkii niin, ettei hänelle ole suomalaissuhteita jäänyt, ei edes kommunistien eikä taistolaisten keskuudessa, kuten hän katkeranoloisesti itsekin kirjaa? Sykiäisen vain kerran ohimennen tavanneena en osaa tähän vastata. Vastaus ei liioin löydy hänen kirjastaan, ellei sitten osaa oikealla tavalla lukea myös rivien välistä.

Neuvostokansalainen, joka selvisi suuresta isänmaallisesta sodasta vain muutaman kuukauden sotapalveluksella ja myöhemmin hankki Brezhnevin Venäjällä elantonsa free lance-toimittajana, tulkkina ja kääntäjänä ei ole ihan tavallinen ilmiö. Sykiäisen isä olikin Stalinin puhdistuksista selvinneitä Karjalan neuvostotasavallan johtohenkilöitä eikä Sykiäinen joutunut oman kertomansa mukaan sen suurempiin vaikeuksiin kuin muutamaan puhutteluun puolue-elinten kanssa.

Sykiäisellä, joka jo 40-luvulla toimi Stalinin ja Molotovin tulkkina mm yya-sopimusneuvotteluissa, olettaisi olevan runsaasti mielenkiintoista ja historiallisesti arvokasta kerrottavaa. Valitettavasti kirjaan on riittänyt lähinnä pinnallisia anekdootteja ja tilannekuvauksia.

Yksi näistä koskee Sakari Tuomiojan Stalinilta saamia neuvostovalmisteisia sikareita. Tunnen asiaa jonkin verran, koska isäni oli v. 1950 saanut Stalinilta ison laatikon näitä sikareita lahjaksi kehuttuaan niitä kohteliaasti valtuuskuntien illallisilla. Kukaan Suomessa ei tällaisia tietenkään suostunut suuhunsa panemaan ja niin ne säilyivät perikunnalla aina 70-luvun alkuun saakka kunnes joutuivat onnettoman huvilavoron saaliiksi.

Tulkkina paikalla ollut Sykiäinen kertoo sikareiden tarinan suurinpiirtein samanlaisena kun minäkin olen sen perimätiedon pohjalta paperille pannut, mutta mainitsee että Tuomioja olisi myöhemmin Suomen lehdissä haukkunut sikareita ”paskaisiksi”. Tämä saattoi hyvinkin vastata hänen todellista mielipidettään, mutta hänen tyyliinsä ei kuulunut tällainen kielenkäyttö eikä poliittiseen realismiin tällaisen julkilausuminen. Tämä panee epäilemään Sykiäisen muunkin kerronnan tarkkuutta, vaikkei se paljoa tätä anekdoottia oleellisempia asioita koskettelekaan.

maaliskuu 2000