176 s. W.W.Norton Co., New York 1999

Lamataloustieteen paluu

Paul Krugman kirjoittaa viisaasti ja luettavasti. Hän osaa olla myös hauska, eikä häneltä puutu kohtuullista itsetuntoakaan kirjoittaessaan, miten ”hyvässä maineessa olevana ekonomistina olen täysin kykenevä kirjoittamaan tekstiä jota kukaan ei ymmärtäisi”. Uusimmassa kirjassaan Krugman haluaa kirjoittaa tavallistakin selkeämmin, koska hänellä on tärkeää sanottavaa siitä miten ja miksi monet taloudet ovat viime vuosina joutuneet vakavaan kriisitilaan tavalla joka voi uhata koko maailmantalouden tasapainoa.

Jo kirjan nimi kertoo mistä on kysymys. Sotien jälkeen ekonomistien ja talouspolitiikasta vastaavien poliitikkojen ei ole ollut tarvis pohtia riittämättömän kysynnän aiheuttamia ongelmia. John Maynard Keynesin opetukset muuttuivat vähitellen talouspolitiikkaa ohjaavasta paradigmasta taloushistorian osaksi siinä missä 30-luvun suuri lamakin. Suhdannepolitiikaksi riitti rahapolitiikan hienosäätö, jossa Yhdysvaltain Federal Reserve on oppinut hyvin taitavaksi, samanaikaisesti kuin kaikki finanssipolitiikalla harjoitettu makropolitiikka joutui enemmän tai vähemmän huonoon huutoon.

Keynesiläinen makropolitiikka sai väistyä tarjontaoppien tieltä. Krugman ei epäröi nimittää tarjontatalouden oppeja puoskaroinniksi ”joka ei ole saanut juurikaan merkitystä ellei se olisi vedonnut päätoimittajien ja äveriäiden miesten ennakkoluuloihin”.

Uuden maailmajärjestyksen euforia haihtunut

Ennen 90-luvun jälkipuolen talouskriisejä – ja vieläkin laajalti kahdeksatta vuotta jatkuvaa nousua elävässä Yhdysvalloissa – oli levinnyt käsitys, jonka mukaan maailma oli neuvosto-kommunismin romahduksen ja kylmän sodan päättymisen jälkeen siirtynyt uuteen kultaiseen kauteen. Ideologiat olivat ehtyneet, historia päättynyt. Maailmanrauhan takasi uusi maailmanjärjestys, uusi informaatioteknologia ja globalisoituminen levittivät hyvinvointia kaikkialla maailmassa.

Kaikki eivät tätä ruusunhohtoista kuvaa koskaan uskoneet. Sittemmin Bosnia opetti ettei rauha vallinnut Euroopassakaan, jatkuvasta sotimisesta kärsineestä Afrikasta puhumattakaan. Globalisaatio ei tuottanut vain voittajia ja menestyjiä vaan myös menetyksiä ja luusereita. Maailmantalouden vakaus joutui jälleen Aasian ja latinalaisen Amerikan kriisien vuoksi vaakalaudalle.

Eri maita ja alueita viime vuosina kohdanneille valuutta- ja talouskriiseille ei ole yhtä yhteistä nimittäjää, kuten ei ole niitä edeltäneelle menestyksellekään. Krugman ei usko yleistykseen jostakin erityistä aasialaisesta kehitysmallista vaan katsoo niiden talouden menestyksen johtuneen ennen muuta korkeasta säästämis- ja sijoitusasteesta. Kriisien osalta on myös eri tekijöitä vaikuttamassa. Japanin osalta on Krugmanin mukaan kyse klassisesta kysyntälamasta joka vaatii rohkeata julkisen kysynnän (ja budjettialijäämän) kasvattamista sekä tarkoituksellisen inflatorista rahaekspansiota jonka tuleekin johtaa jenin arvonalentumiseen. Vähempikin saa viimevuosina vallinneeseen ajatteluun jämähtäneen pankkiirin ja valtiovarainbyrokraatin haukkomaan henkeä.

Samankaltaisia ongelmia on muillakin talouskriiseihin joutuneilla mailla. Ikävintä on, ettei näitä tilanteita varten ylläpidetty kansainvälisen taloudellisen yhteistyön järjestelmä sellaisena kuin se erityisesti ja nimenomaan Kansainvälisen valuuttarahaston IMFn kautta toimii ole näihin kriiseihin tuonut ratkaisua. Valuuttarahaston neuvot ja vaatimukset ovat päinvastoin voineet syventää kriisejä ja pitkittää niistä selviytymistä.

Tästä on yhtenä esimerkkinä vuosi sitten realinsa devalvoitumisen vuoksi vaikeuksiin joutunut Brasilia joka pakotettiin syventämään jo alkanutta talouden taantumaa leikkaamalla budjettialijäämää, jota ei voinut maan velkaantumiseen ja suhdannetilanteeseen nähden pitää millään tavoin hälyttävän suurena. Näin ei välttämättä tehty siksi, etteivät Washingtonissa valtaa pitävät tahot olisi ymmärtäneet mitä esittivät – samaa lääkettä ei olisi vaadittu käyttöön USAssa tai Australiassa – vaan siksi, että toimet vastasivat markkinoiden konsensusta siitä mitä Brasiliassa piti niiden luottamuksen palauttamiseksi tehdä.

Mikä on oikea valuuttakurssiregimii?

Maailmassa jossa ei ole yhtä yhteistä valuuttaa kaikkialla käytössä joutuvat valtiot ottamaan kantaa siihen, mitä asioita pitävät omalta kannaltaan arvokkaimpina: mahdollisuutta itsenäiseen rahapolitiikkaan, valuuttakurssin vakautta vai rahaliikkeiden täyttä vapautta. Kaikkea kolmea ei samanaikaisesti voi toteuttaa.

Vakaan valuutan saa luopumalla omasta rahapolitiikasta: naulaamalla yksipuolisesti oman valuutan arvon yhden tai useamman muun valuutan arvoon tai sopimalla muiden kanssa yhteisen rahan käyttöönottamisesta, kuten EMUssa on tehty – ratkaisu jonka viisautta Krugman edelleen epäilee. Alueelliset rahaliitot eivät kuitenkaan vielä maailmanlaajuista vakautta toteuta, ainakaan olosuhteissa joissa rahaliikkeiden vapaudesta halutaan pitää kiinni ja valuutan säännöstely torjua.

Jäljelle jäävät vapaasti vaihtelevat valuuttakurssit. Myös ekonomistien valtaosa pitää niitä suositeltavina. Ongelmana kuitenkin on yhtäällä se, että kurssit pyrkivät vaihtelemaan paljon rajummin kuin mitä millään eroilla ja muutoksilla eri maiden reaalitaloudessa voidaan perustella ja toisaalla se, että poliitikot ja keskuspankkiirit eivät enemmän tai vähemmän irrationaalisista, esim. kansalliseen kunniaan liittyvistä syistä malta olla vaikuttamatta liian epäsuotuisaksi näkemäänsä kurssikehitykseen.

Keinottelu voi heiluttaa isojakin valuuttoja, kuten Krugmanin kertaamat esimerkit George Sorosin operaatioista osoittavat. Keinottelijat usein iskevät tilanteessa, jossa talouden fundamentit antavat perustellun syyn odottaa kurssimuutosta ja aiheuttavat sitä enemmän tuhoa mitä sitkeämmin hallitukset pyrkivät jotain kansallisesti tai ulkoa määriteltyä tavoitekurssia puolustamaan. Aina keinottelijat eivät onnistu, kuten hyökätessään Hong Kongin dollaria vastaan, ja ne voivat myös saada pahasti takkiinsa, kuten vain vähän aikaa sitten suuresti ihaillun amerikkalaisen Long Term Capital Management-yhtiön ajautuminen tosiasialliseen suoritustilaan osoittaa.

Keinottelu sekä muidenkin sijoittajien usein irrationaaliset, ts. reaalitaloudellista vahinkoa aikaansaavat odotukset, ovat johtaneet siihen että esitykset paluusta jonkinasteiseen rahaliikkeiden säännöstelyyn ovat nostaneet päätään. Ne ovat toki edelleen salonkikelvottomia valtaapitävissä piireissä, joille vapaat pääomaliikkeet ovat pyhä asia, kuten varovaista ymmärrystä säätelytoimille osoittanut Krugman on saanut kokea. Toisaalta niin johdonmukaisesti puhdasoppisuudesta ei kuitenkaan pidetä kiinni että löytyisi ketään joka vakavasti pahoittelisi sitä ettei myös Kiina ole ehtinyt vapauttaa valuuttaansa…

Krugman ei ole sen enempää politiikan kuin taloustieteen vallankumouksellinen vaikka esittääkin valtavirta-ajattelusta poikkeavia näkemyksiä. Hän on markkinatalouden vankka kannattaja ja pitää globalisaatiota voittopuolisesti myönteisenä asiana. Poikkeavuuteen näyttää tänään riittävän se, ettei ole dogmaatikko eikä etsi talouspolitiikan haasteisiin vastauksia ehdottomista säännöistä vaan siitä, mikä kulloisessakin tilanteessa voisi toimia. Häntä voi pitää siinä suhteessa hyvin Keynesin kaltainen, ettei ole minkään talouspoliittisen opin vanki – ei ”keynesiläisyydenkään”. Krugman lainaa Keynesin lausuntoa vuodelta 1930 jolloin tämä kuvasi silloista tilannetta ”ongelmaksi starttimoottorissa”, ts. fundamentit ovat kunnossa eikä (silloin fasismin ja kommunistien vaatimaa) järjestelmämuutosta tarvita. Eri asia sitten on, että Keynesin konkreettiset suositukset, kuten niitä tämän päivän maailmantilanteessa soveltuvin osin puoltavan Krugmaninkin, voivat valtavirta-ajatteluun sidonnaisissa piireissä näyttäytyä pelottavan kumouksellisilta.

Lamatalouden elvytys on viime vuosikymmeninä ruostumaan päässyt taito, jota olisi tarvittu aika ajoin tarvittu eri puolilla maailmaa. Nyt kysytään milloin sitä seuraavan kerran tarvitaan jo koko maailmantalouden puitteissa. Sitä varten Krugmanin kirja on erinomaisen hyödyllistä luettavaa kaikille, jotka ovat antautuneet uusliberalistisen ortodoksian edessä. Terveellistä luettavaa se on Suomessakin, jossa EMUn hyviin puoliin kuuluu se, että sen myötä on vihdoin päästy paljon turhia menetyksiä aiheuttaneesta vahvan markan palvonnasta.

Hyvää ei lupaa se pienoinen paniikki, joka joihinkin näyttää iskeneen euron arvon lähestyessä dollaria. Ajankohtainen esimerkki joka ei ole ehtinyt Krugmanin kirjaan mutta liittyy hyvin hänen teemaansa on Italian tilanne. EMUun luovan kirjanpidon avittamana mukaan päässeen Italian talous on ajautumassa lamaan, mistä syystä sillä on vaikeuksia saavuttaa sille asetettua vakaustavoitetta budjettialijäämänsä supistamiseen kahteen prosenttiin. Vakaussopimuksen hengessä Italialta vaaditaan nyt lisää leikkauksia, jotka voivat vain edelleen heikentää maan kasvua ja työllisyyttä.

Otava 1999

Kaunainen Korhonen

Keijo Korhosen muistelmakirja on sillä tavoin hyvin manikealainen, että epäselväksi ei jää kenestä Korhonen ei pidä ja kenet hän hyväksyy.

Edellinen ryhmä on kirjan perusteella huomattavan paljon laajempi. Siihen kuuluvat mm Paavo Väyrynen, Max Jakobsson, Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Esko Aho, Jaakko Blomberg, Alpo Rusi, Paavo Lipponen, Anita Hallama, Juhani Perttunen, Hannu Rautkallio ja Eino Uusitalo. Joidenkin kohdalla on heidän virheensä ja henkilönsä käyty hyvinkin tarkkaan ja armotta lävitse, toisten kohdalla riittää että he ovat olleet myymässä Suomen saksalaisille ja Brysselin-herroille Suomen EU-jäsenyyden hyväksyessään.

Jotkut Korhosen ilkeyksistä ovat varmaan hyvinkin osuvia ja oikeutettuja, mutta niidenkin nautiskelua rajoittaa se pahansuopa kaunaisuus joilla arviot lähes kauttaaltaan esitetään. Alatyylikin on jo lähellä kun Korhonen käy ruotimaan itselleen vastenmielisten ihmisten fyysistäkin olemusta. Kun tämä kohdistuu esim. Vladimir Stepanoviin ja moniin muihin venäläisiin alkaa Korhosen kielenkäyttö paikon muistuttaa jo 30-luvun ryssänvihakirjallisuutta. Jonkinlaista tasapuolisuutta kai edustaa sitten se, että kirjoittajalta irtoaa vastaavantasoisia kommentteja saksalaisistakin.

Korhosen hyväksi näkemiä ihmisiä on kirjassa vähemmän. Heihin kuuluvat mm Juhani Suomi, Paul Gustafsson, Joel Toivola, Risto Hyvärinen ja Harri Holkerikin, vaikka sittemmin olikin viemässä maata unioniin. Vähän yllättävämpiä kehuttuja ovat kommunisti Taisto Johteinen ja salonkisellainen Hannu Taanila. Inhimillisen käsittelyn saa myös Ahti Karjalainen.

Oman kategoriansa muodostaa Kekkonen. Hänen suhteensa kirjan alaotsikko, Korhonen Kekkosen komennossa, on osuva. Kekkonen on Korhosen suuri sankari, mikä ei kuitenkaan estä Korhosta kuvaamasta hyvin tarkkaan ja todennäköisesti myös totuudenmukaisesti vanhaan presidenttiin liittyviä tilanteita ja asioita tavalla, joka vahvistaa useimpien Kekkos-kriitikoiden arviot entisestä valtion päämiehestä. Korhonen on sentään pätevä historiantutkija kuten Kekkosta ihailevan elämänkertasarjan tekijä Juhani Suomikin. Molemmat kertovat Kekkosen toiminnasta asioita niin avoimesti, että lukija voi niiden perusteella päätyä aivan päinvastaisiin näkemyksiin kuin kirjoittaja itse.

Yksi sankari nousee kirjassa Kekkosenkin ylitse, nimittäin Keijo Korhonen. Saatuaan potkut Kainuun Sanomista marttyyrimme kirjoittaa: ”Tiesin, että olin kaikkialla ollut pidetty ja reiluksi arvioitu päällikkö”.

Keskeisenä UMn virkamiehenä, YK-suurlähettiläänä ja lyhyen aikaa ulkoministerinäkin toimineella Korhosella olisi paljonkin relevanttia kerrottavaa juuri 70-luvun tapahtumista Suomen ulkopolitiikassa. Nyt se jää tympeän henkilöruodinnan ja diplomatian joutavanpäiväisyyksien jalkoihin.

631 s. Abacus 1998

Hitlerin halukkaat mestaajat

Daniel Jonah Goldhagenin kirja aikaansai jo vuonna 1996 ilmestyessään melkoisen myrskyn Saksassa ja vähän muuallakin. Se on yritys huolellisen dokumentaation kautta etsiä vastausta kysymykseen, olivatko tavalliset saksalaiset osallisia ja millä tavoin kolmannen valtakunnan toimeenpanemaan juutalaisten joukkomurhaan.

Vastaus on jo kirjan nimessä. Goldhagenin mukaan tavalliset saksalaiset toimivat Hitlerin auliina pyöveleinä. Väitteensä tueksi Goldhagen pyrkii ensinäkin osoittamaan, ettei juutalaiskysymyksen ratkaisemista vaatinut anti-semitismi Saksassa ollut mikään natsien keksintö vaan pitkä ja vahva perinne, josta esim. keisarinvallanaikaisessa politiikassa juuri muut kuin sosialidemokraattinen vasemmisto eivät nimenomaisesti pyrkineet erottautumaan. Myös kirkkojen rooli antisemitismin ylläpitäjänä ja siunaajana oli merkittävä.

Kun sitten Hitler nousi valtaan eivät natsien juutalaisvastaiset lait ja toimet nostaneet käytännöllisesti katsoen mitään avoimia vastalauseita vaan paremminkin saivat laajan hyväksynnän. Ja kun Hitler sodan alettua ryhtyi toimeenpanemaan lopullista ratkaisuaan juutalaiskysymykseen eivät toimeenpanijat suinkaan olleet vain vakaumuksillisia SS-miehiä ja aktiivisia kansallissosialisteja vaan esim. myös hyvin tavanomaisista saksalaisista koottujen poliisipataljoonien asevelvollisia.

Puolassa ja Venäjällä toimineiden poliisipataljoonien toimia kartoittanut Goldhagen kumoaa myös väitteet että juutalaisiin kohdistuneisiin julmuuksiin syyllistyneet olisivat olleet pakotettuja rangaistusten pelossa toimeenpanemaan ylhäältä annettuja käskyjä. Näin ei ollut, vaan usein käskyjen suuntaviivat olivat hyvin yleisiä ja jättivät alemmille yksiköille ja jopa yksittäisille toimijoille runsaasti vapauksia niiden täytäntöönpanossa eikä Goldhagenin tutkimusten perusteella ole osoitettavissa että yskikään sotilas olisi joutunut rangaistustoimien tai edes muulla tavoin hankaluuksiin sen vuoksi, että kieltäytyi lyömästä tai teloittamasta juutalaisia.

Tällaiset johtopäätökset olivat tietysti rankkoja nykysaksalaistenkaan nieltäviksi. Enimmältä osin torjumisreaktiot johtuivat siitä, että goldhagenin käsitettiin esittäneen saksalaisten kollektiivista syyllisyyttä ja/tai väittäneen julmuuksien olevan jokin erityisesti saksalainen luonteenominaisuus. Tämä ei kuitenkaan ole Goldhagenin näkemyksen mukaista vaan hän kirjan saksankielisen laitoksen esipuheessa nimenomaan irtisanoutuu tällaisesta tulkinnasta. Saksalainen antisemitismi juutalaiset epäinhimillistävässä muodossaan oli historiallinen ilmiö eikä sitä sodanjälkeisessä Saksassa enää esiinny kuin marginaali-ilmiönä.

Juutalaisten joukkutuhoaminen ei ole vain Saksan synkkää histo-riaa vaan ihmiskunnan yhteinen rasite. Yksikään yritys sen vaka-vaksi kuvaamiseksi ja analyysiksi ei ole liikaa eikä turha, ei ainakaan tämä Goldhagenin monta uutta seikkaa esiintuova teos.

Juutalaisten kohtalo Hitlerin uudessa Euroopassa oli systemaattisesti kauheampi kuin kaikkien muiden arjalaisten alapuolelle natsien rotuopeissa arvioitujen kansojen ja ryhmien. Silti Goldhagenin analyysiä olisi voinut laajentaa koskemaan myös muutakin erilaisuutta ja erirotuisuutta koskevaa vihaa. Epäilen, että 1800-luvun ja 1900-luvun alun rasistiset asenteet myös esim. afrikkalaisia rotuja kohtaan olivat yhtä vahvoja kuin juutalaisiakin kohtaan ja olisivat voineet johtaa aivan samanlaiseen tuhoamispolitiikkaan jos saksalaisten keskuudessa olisi elänyt samanvahvuinen musta vähemmistö kuin mitä juutalaiset edustivat. Nythän mustalaisten kohtalo oli hyvin samankaltainen.

381 s., SHS Historiallisia tutkimuksia 198, Helsinki 1998

Suomen tie vapaakauppavaltioksi

Yleisen käsityksen mukaan Suomi on muiden pohjoismaiden tavoin pienenä ulkomaankaupastaan riippuvaisena maana aina kannattanut mahdollisimaan esteetöntä kansainvälistä kauppaa ja torjunut erilaisia protektionistisia pyrkimyksiä. Se että Suomi ei ainakaan ennen aivan viimeisiä vuosia ole äänekkämmin esiintynyt markkinayhdentymisen puolestapuhujana on johtunut vain siitä, että kylmän sodan aikana Neuvostoliiton naapuruus pakotti varomaan ratkaisuja, jotka olisivat olleet ristiriidassa silloin hyvin rajoittavaksi tulkitun puolueettomuuspolitiikan kanssa.

Tapani Paavosen tutkimus antaa asiasta huomattavasti vivahteekkaamman kuvan. Kuten kirjan nimikin sanoo Suomen ulkomaankauppapolitiikka ei sodanjälkeisinä vuosina suinkaan ollut niin avointa ja vapaakauppamyönteistä kuin edelläkuvattu auktorisoitu käsitys antaa ymmärtää.

Ulkomaankauppapolitiikkaa on useimmissa suomalaisissa tutkimuksissa käsitelty ennen muuta ulkopolitiikan osana. Politiikka on korostunut etenkin viime vuosien uusimmassa EFTA-, EEC- ja EU-ratkaisuihin kohdistuneessa tutkimuksessa. Eivät mämä tutkimukset suinkaan huonoja ole, mutta nekin ovat pönkittäneet harhaanjohtavaa kuvaa Suomen vapaakauppamyönteisen ulkomaankauppapolitiikan johdonmukaisesta jatkuvuudesta. Käsitys että elinkeinoelämä ajoi integraatiota ja neuvostosuhteita vaalineet poliitikot sitä jarruttivat saattoi jo 70-luvulla pitää paikkansa, mutta 50-luvulla tilanne oli miltei päinvastainen.

Paavonen antaa tästä tasapaisen kuvan. Hän ei ole ottanut lähtökohdakseen vain politiikkaa ja poliittista retoriikkaa vaan perusteellisesti selvittänyt miten vapaata tai säännösteltyä Suomen sodanjälkeinen kauppapolitiikka oli ja miten ja missä tarkoituksessa keskeiset intressitahot siihen vaikuttivat. Kirja kertoo että Suomi edusti johdonmukaisesti pidättyvämpää ja protektionistisempaa linjaa sodanjälkeisissä ITO-, GATT- ja EFTA-neuvotteluihin liittyneissä kaupparatkaisuissa kuin muut pohjoismaat ja läntisen Euroopan maat yleensä.

Suomen sodanjälkeinen talouspolitiikka oli korporaatioiden hallitsemaa säännöstelytaloutta jossa ulkomaankaupan sääntelyllä kotimaisen elinkeinoelämän suojaamiseksi oli tärkeä rooli. Keskeinen toimija oli kotimarkkinateollisuutta edustanut Suomen Teollisuusliitto jonka protektionistisia toiveita tullipolitiikka ja kauppasopimukset suurelta osin toteuttivat.

Muutos tapahtui vasta 60-luvulle tultaessa jolloin myös Suomen elinkeinoelämässä alkoi voittaa integraatiomyönteisempi linja. Se miten ja miksi tämä käänne tapahtui rajautuu enimmäkseen Paavosen tutkimuksen ulkopuolelle. Tällaisenaankin Paavosen tutkimus antaa hyödyllistä uutta tietoa ja tulkintaa vähän tai vain puolinaisesti tutkitusta sodanjälkeisestä ulkomaankauppapolitiikasta.

Schildts 1999 (ilmestynyt myös suomeksi)

Parlamentarismin sitkeä vahtikoira

Georg C. Ehnroothin hetki koitti vuonna 1973 kun eduskunnassa taisteltiin Kekkosen presidenttikautta jatkaneesta poikkeuslaista. Poikkeuslain vastustajien rintamaa johti silloinen RKPn kansanedustaja Ehrnrooth. Enemmistö porvarillisten puolueiden ja iso joukko sosialidemokraattien kannattajista ei hyväksynyt poikkeuslakia vaikka Kekkosen normaalivaaleilla tapahtuneeseen uudelleenvalintaan olisivat voineet suostuakin. Tässä tilanteessa poikkeuslain vastustajilla oli mahdollisuus merkittävästi koko Suomen puoluekarttaan vaikuttaneeseen läpimurtoon. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan RKPstä ovet paukkuen lähteneen – ja lähtemään joutuneen – Ehrnroothin perustama perustuslaillinen kansanpuolue jäi vaatimattomaksi pikkupuolueeksi, jonka menestys rajoittui puheenjohtajansa läpivientiin kaksissa eduskuntavaaleissa.

Läpimurto olisi edellyttänyt sitä, että perustuslailliset olisivat saaneet mukaansa isomman osan kokoomuksen kannattajista. Tuure Junnila ja muut painavammat poikkeuslain vastustajat pysyivät uskollisina puolueelleen ja Ehrnrooth sai mukaansa etupäässä suomenkielisiä kylähulluja, joista oli hänelle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Ehrnroothin ruotsinkielisyys ei ole riittävä syy laajemman menestyksen puutteeseen, kuten Elisabeth Rehnin myöhempi menestys osaltaan kertoo. Sujuvasta kaksikielisyydestään huolimatta Ehrnrooth jäi kuitenkin suomenruotsalaisen ankkalammikon vangiksi, jonka vuoksi hänen paluunsa 90-luvulla vanhan emopuolueen helmaan ei, RKPn puoluejohdon pyydettyä anteeksi vanhoja virheitään, ollut lainkaan vaikeata.

Syyt perustuslaillisten vähäiseen menestykseen löytyvät tämän muistelmakirjankin valossa siitä, että Ehrnroothin hartiat olivat liian kapeat jotta niiden varaan olisi voitu rakentaa laajempaa ja pysyvämpää poliittista liikettä. Puoluejohtajan kylähulluuskin – aito tai laskelmoitu – olisi voinut siivittää menestykseen, kuten Veikko Vennamo osoitti, mutta sellaiseen pikkupopulismin muutoin hyvin osannut Ehrnrooth oli liiaksi herrasmies.

Muistelmateos jää turhan vaatimattomaksi ja muistuttaa suuresti niitä paikalliskustantajien julkaisemia kirjoja joita pitkäaikaiset kepulaisedustajat julkaisevat valtiopäiväuransa päätteeksi ja joissa luetellaan uskollisesti kaikki ulkomaanmatkat, maisemat ja tavatut merkkihenkilöt, kunnalliset luottamustoimet sekä tehdyt eduskunta-aloitteet. Toisin sanoen Ehrnrooth ei poliitikkona yltänyt sellaiseen raskaaseen sarjaan, jossa hänellä olisi ollut laajempaa näkemystä ja visiota uskottavaksi ja vaihtoehtoiseksi politiikaksi sille kekkosvallalle jota hän sinänsä kunnioitettavan johdonmukaisesti ja parlamentaarisesti vastusti.

Äärioikeistolaisen leima jonka Kekkonen itse ja hänen aisankannattajansa Ehrnroothiin iskivät istui lujassa, mutta kovin oikeutettu se ei ollut. Ironista kyllä Ehrnroothin pitkä linja koostuu sosialidemokraattisten presidenttiehdokkaiden äänestämisestä ja aktiivisesta tukemisesta Fagerholmista Ahti M. Salosen kautta Koivistoon, eikä hänen sosiaalipopulisminsa olisi lainkaan istunut nusujen edustaman uusliberalismin kanssa yhteen.

Suuria tai pienempiäkään uutisia eivät Ehrnroothin muistelmat tarjoa, ellei sellaisena pidä esim. sitä että Teuvo Aura ja Väinö Leskinen olivat vielä kesällä 1965 mukalla Erhnroothin vetämässä porukassa suunnittelemassa Kauko Kareen ja Simppa Junttusen K-linjan vastaisten pamflettien julkaisemista.

Parasta kirjassa ovat muutamat henkilökohtaiset muistelot ja henkilökuvat – esim. tapaamisesta ”farbror Gustafin” (Mannerheim) kanssa. Valitettavasti Georg C. jättää mielenkiintoisen sukunsa käsittelyn vain muutamaan ohimenevään mainintaan. Aiheesta olisi lukenut kernaasti enemmänkin.