404 s., ETLA Helsinki 1998

Suuri lama

”Elipä kerran Euroopan pohjoisreunalla Suomi-niminen kansa. Se vaurastui, oli arvossapidetty; 1980-luvulla se hylkäsi terveen taloudenpidon, ei hallinnut talouspolitiikkaansa muuttuneissa olosuhteissa; sen talous ylivelkaantui; sillä oli huonoa onnea viennissä; ja sen talous päätyi velkadeflaatioon ja lamaan. – Tässä koko tarina ja tähän voisimme sen jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia.”

Kianderin ja Vartian oma yhteenveto kirjastaan on oivallinen. Ei haittaa vaikka tässä kaksi ekonomistia harjoittaa samalla sekä itsekritiikkiä että jälkiviisautta. Viisauden puutteessa jälkiviisauskin on parempi kun kaikenlaisen viisauden puute. Tekijöiden hyödyntämistä SITRAn lamanaikaisten päätöksentekijöiden ja asiantuntijoiden haastatteluista näet ilmenee, että kaikki eivät yllä siihenkään.

Kirja on hyvä käsikirja ja katsaus viimeisen 15 vuoden talouspolitiikkaan Suomessa. Se painottuu kuitenkin enemmän 90-luvun lamaan kuin sitä edeltäneeseen nousukauteen. Lamanaikaisen politiikan osalta he löytävät myös enemmän keskustelua vaihtoehdoista sekä kritiikin sijaa; kuitenkin 80-luvun rahamarkkinoiden vapauttamispolitiikasta voisi löytyä muutakin vikaa kuin pieleen mennyt ajoitus.

Keskeisellä sijalla kirjassa on suhtautuminen ns. vakaan markan politiikkaan ja sen muuntumiseen vahvan markan politiikaksi. Kainder ja Vartia pitävät sitä virheenä ja valittavat, että senaikainen konsensus valitusta ja sittemmin epäonnistuneesta linjasta oli niin vahva, että todelliset erimielisyydet valitun talouspolitiittisen linjan suhteen eivät päässeet kunnolla esiin.

Kun kirja jaetaan eri toimijoita vakaan markan kannattajiin ja epäilijöihin niin sosialidemokraatit luetaan yksiselitteisesti edellisiin. Akateemisena toisinajattelijana mainitaan Antti Tanskanen, joka kesällä 1991 vertasi muuttumattomalla valuuttakurssilla tehtyä ecu-sidonnaisuutta valtiovarainministeri Churchillin tuhoisaan deflaatiopolitiikkaan 20-luvulla. Sattumoisin olin tehnyt samoin vähän aikaisemmin eduskunnassa asiasta käydyssä keskustelussa ja todennut mm ”että jokainen yliarvostuksen prosenttiyksikkö, jolla [Ecu-]liittäminen nyt tapahtuu merkitsee ehkä 20 000 työtöntä enemmän ensi talvena”, joten eivät demaritkaan säröttömästi hallituksen ja Suomen Pankin linjaa tukeneet.

Kirja on oiva lähihistorian kuvaus, mutta ei välttämättä kovin käyttökelpoinen opas tulevaisuuden suhteen. Se ei ole tekijöiden syy vaan johtuu siitä, että EMU-aikakaudella talouspolitiikan toimintaympäristö ja haasteet ovat oleellisesti muuttuneet. Hyvä puoli muutoksessa on se, että Suomen Pankki ei enää pääse toistamaan kaikkia 80- ja 90-luvulla tekemiään virheitä. Tästä ei kuitenkaan vielä seuraa että olisimme paremmassa turvassa rahapolitiikan siirtyessä Euroopan keskuspankin hoiviin. Viisainkaan EKPn politiikka ei näet voi olla Suomen muusta Euroopasta mahdollisesti poikkeavien erityisolosuhteiden ja suhdannetarpeiden mukaan viritettyä.

223. s., Kirjayhtymä 1998

Koivisto sodassa

Koiviston lapsuuden ja sodanajan kokemuksia käsittävä muistelmateos on huomattavasti mielenkiintoisempaa ja persoonallisempaa luettavaa kuin hänen vähän väkinäisesti kasatut ja etupäässä dokumentteihin nojaavat presidenttiaikaa käsittelevät kirjansa. Etenkin sodan kuvauksissa Koiviston eleetön, vähän Antti Tuuria muistuttava lakoninen tyyli pääsee oikeuksiinsa.

Koiviston uskonnollisuus ja Venäjänsuhteen tilitykset ovat saaneet kirjan esittelyissä eniten huomiota. Ne täydentävätkin mielenkiintoisella tavalla Koiviston kuvaa ja antavat taustaa hänen usein vaikeaselkoiselle tavalleen kommentoida tapahtumia myöhempinä vallan ja viran vuosina.

Pelkkänä omaelämäkertana kirja arvioitaisiin varmaan aika vaatimattomaksi ja sen kiinnostavuus vähäiseksi, jos lukijoilla ei olisi tietoa tekijän myöhemmän elämänuran kehityksestä. Se mikä minusta antaa kirjalle kuitenkin ainutlaatuista syvyyttä on se, miten Koivisto peilaa ajan tapahtumia ja omaa silloista rivikansalaisen näkökulmaansa myöhemmän arkistotutkimuksen ja historiankirjoituksen tuottamaan tietoon.

Erityisen kiinnostavaa on Koiviston perehtyneisyys venäläiseen aineistoon, johon hän myöhemmin hankitulla kielitaidollaan on voinut tutustua myös muille kielille kääntämättä jääneiltä osiltaan. Siitä syntyy monia yllättäviä Koiviston sodanaikaiset kokemukset ja myöhemmin samoista tapahtumista saadun tiedon yhdistäviä oivalluksia.

Toisaalta Koiviston historianharrastus ei perustu systemaattiseen aineiston ja tutkimuksen läpikäyntiin, jonka vuoksi jotkut johtopäätökset saattavat levätä kapealla pohjalla. Näin Koivisto esimerkiksi yliarvioi Aleksandra Kollontain liikkumatilan ja vaikutusvallan talvisodan rauhanvälittäjänä Stalinin ja hänen työkalunaan käyttämän NKVDn varjossa. Tämä ei kuitenkaan vähennä Koiviston sympaattisen arvion oikeutusta, kun hän kirjoittaa miten ”on ihana asia, että on ollut sellainen nainen kuin Aleksandra Kollontai.”

Suomentaneet Pekka Pakkala ja Asmo Koste, 246 s., Suomen rauhanpuolustajat ja Like 1998

Tervetullutta MAI-kritiikkiä suomeksi

OECDssa jo monta vuotta käydyt neuvottelut moninkeskisesti investointisopimuksesta – Multilateral Agreement on Investment eli MAI – ovat nyt vähintäänkin keskeytyneet ennaltamääräämättömäksi ajaksi. Välitön syy on ennen muuta ollut Ranskan sosialistihallituksen vetäytyminen neuvotteluista, mutta varsinaisen ansion asiasta voivat tililleen kirjata ne lukuisat keskenään verkostuneet kansalaisjärjestöt, joiden nostattama kritiikki on pakottanut panemaan neuvottelut jäihin.

Ansiosta on todellakin kysymys. Sinänsä ajatus investointisopimuksesta kuulostaa viattomalta ja hyvältäkin kun sitä markkinoidaan vain keinona koota yhteen sadat erilliset kahdenväliset investointisopimukset ja vahvistaa yleisperiaatteeksi ulkomaisten investointien syrjintäkiellon, mikä tarkoittaa sitä että lainsäädännön ja viranomaisten on kohdeltava ulkomaisia investointeja yhdenveroisesti kotimaisten yritysten tekemien investointien kanssa. Jos sopimukseen vielä liitetään velvoite noudattaa ILOn työsuojelu- ja työntekijäin oikeuksia koskevia sopimuksia ja kielto houkutella ulkomaisia investointeja antamalle niille helpotuksia verotuksessa tai ympäristömääräysten noudattamisesta niin mikä sitten MAIssa mättää?

Kanadalaisten kirjoittajien kokoomateoksen perusteella voi sanoa että melkein kaikki. Kirjan artikkeleissa käydään läpi MAI-neuvottelujen tausta ja kaavaillun sopimuksen vaikutukset mm työntekijäjärjestöjen, ihmisoikeuksien, ympäristönsuojelun, kansallisen kulttuurin, julkisten palvelujen ja kehitysmaiden kannalta. Useissa artikkeleissa keskeisenä referenssinä ovat kanadalaisten pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksesta NAFTAsta – jonka nimi on harhaanjohtava koska kyse on varsin laaja-alaisesta yhteismarkkina-aluejärjestelystä – jonka säännökset ovat monin tavoin sukua kaavaillun MAI-sopimusluonnoksen määräyksille.

Eikä kyse ole vain uhista, vaan myös jo konkreettisest toteutuneista ongelmista, joista tunnetuin ja huolestuttavin koskee amerikkalaiselle Ethyl-yhtiölle maksettavaksi tuomittua korvausta sen johdosta, että Kanada terveysperustein kielsi sen tuottamam bensiinin lisäaineen. Erityisen kuohuttavaksi asian tekee se, että kyse ei ollut todellisten ja maksettujen investointien vaan tulevien laskennallisten voittojen korvaamisesta.

Kanadalaiset kirjoittajat pyrkivät kaikin tavoin osoittamaan MAIn olevan jälleen uusi yritysten ja pääoman toimintavapautta ja vaikutusvaltaa vahvistava askel maailmantalouden globalisaatiokehityksessä, jonka maksumiehiksi joutuisivat lähinnä ympäristö, työntekijät ja kehitysmaat. He ovat tietenkin todistelussaan yksipuolisia, mutta se on ymmärrettävää ja perusteltua koska juuri heidän edustamansa kansalaisjärjestöjen kritiikki on ollut se välttämätön vastavoima jota on tarvittu MAI-junan pysäyttämiseksi.

Jatkossa MAI-kritiikin soisi kuitenkin muuttuvan vähän monivivahteisemmaksi. MAI ei ole mustavalkoinen kysymys. Osa kansalaisjärjestöjen kritiikistä on hyvin pohjoisamerikkalaista ja toistaa teesejä, joihin nojaten siellä kampanjoitiin Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimusta NAFTAa vastaan. Pohjoismaissa, joissa suuri osa kansalaisjärjestöistäkin on nähnyt EU yhdentymisessä yhtä paljon mahdollisuuksia kuin uhkia, ei MAI-kritiikki siltä osin kun se yhdistyy perinteiseen protektionismiin vaikuta kovin kantavalta.

Tästä riippumatta on MAI-sopimukseen tähänastiselta valmistelupohjalta kuitenkin suhtauduttava kielteisesti. Kokonaisuudessaan MAI siirtäisi oikeuksien ja valvollisuuksien tasapainoa valtioiden ja monikansallisten yritysten välillä niin merkittävästi jälkimmäisten eduksi, että toisin kuin ministeri Norrback on katsonut ei sopimuksen raukeamista tähänastiselta valmistelupohjalta kannata lainkaan pahoitella.

Onko tällainen investoisopimus ylipäätänsä tarpeellinen? Suomessa on pidetty tärkeänä turvata nopeasti kansainvälistyvien ja monasti ahkerammin ulkomaille kuin Suomeen investoivien suomalaisyritysten asema ja oikeudet. Tämä saattaa perustella sitä, että sopimuksessa pitäisi olla mukana jos se syntyy, mutta se ei vielä tee koko sopimuksesta lähtökohtaisesti toivottavaa.

Maailmantalouden globalisoituminen on edennyt ilman, että eri maiden kansalaiset ja poliittiset päättäjät ovat siihen nimenomaan pyrkineet tai sitä ylipäätänsä halunneet. Suunnan ovat määritelleet markkinavoimat.

Tästä on seurannut kiistattomia talouskasvua ja hyvinvointia kasvattaneita etuja. Yhtä kiistattomasti tästä on myös ollut seurauksena valtioidensisäisen eriarvoisuuden kasvua, yhteiskunnallisten voimasuhteiden vinoutumista etuoikeutettujen hyväksi ja monien sosiaalisten ja ekologisten epäkohtien kärjistymistä.

Vain harvat enää kiistävät markkinavoimien ansiot ja tarpeellisuuden, mutta yhä useampi on myös huolissaan siitä että hyvä renki osoittautunut huonoksi isännäksi. Kun hallitukset ovat osoittautuneet voimattomiksi palauttamaan itselleen isännän roolia, ovat odotukset kohdistuneet EU:iin ja muihin kansainvälisen yhteistyön muotoihin. Kun kansainvälisten järjestöjen ja yhteenliittymien pelisäännöt ovat tähän saakka luoneet etupäässä uusia vapauksia markkinavoimille on nyt tultu tilanteeseen, jossa niiden odotetaan asettavan niille myös vastuita ja velvollisuuksia, estävän ylilyönnit ja ottavan demokraattisten valtioiden haltuun niille kuuluvan aseman markkinatalouden puitteiden määrittäjinä.

MAI-sopimus ei ole tällaisen uuden yhteistyön alku vaan jo voimansa ja oikeutuksensa menettäneen markkinoiden uusliberalistisen yltiövapauden ilmaus ja yritys betonoida maailmaa sellaisiin raameihin, jotka ovat inhimillisemmän maailman esteenä. Siksi voin yhtyä kirjan kanadalaiskirjoittajien näkemykseen siitä, että MAI-hankkeen raukeaminen on hyvä asia.

656 s., Random House, Chatham 1998

Yesterday

Barry Miles’n yli 600-sivuinen tiiliskivielämäkerta Paul McCartneysta kertoo vain hyvin kursorisesti muutamalla sivulla päähenkilönsä vaiheista viimeisen kahden kymmenenvuoden aikana. Tämä ei johdu siitä, että McCartney olisi Beatlesien hajoamisen jälkeen ollut jotenkin toimeton. Kenen tahansa muun samana aikana osoittama laaja-alainen ja ainakin kaupallisesti menestyksekäs aktiivisuus rockin, musiikin ja muidenkin taiteiden alalla olisi hyvinkin yhden kirjan arvoinen työsarka. Tosiasia silti on että McCartneyn – kuten vielä korostetummin muiden ex-beatlesien George Harrisonin ja Ringo Starrin – koko muu elämätyö jää auttamattomasti vain jälkikirjoitukseksi sen rinnalla mitä hän oli Beatlesien vajaan kymmenen vuotta kestäneen kauden aikana mukana luomassa.

Paul McCartneyn omiin haastatteluihin perustuva Miles’n kirja on vähintään yhtä paljon omaelämäkerta kuin elämäkerta. Päähenkilö kuvataan sympaattisesti ja myötäeläen. Tällainen ote ei tee kirjasta epärehellistä – esim. huumeiden osuutta ja läsnäoloa kirjassa ei silotella eikä paisutella – vaikka se vähän epäanalyyttiseksi ja -kriittiseksi jäisikin. Tästä huolimatta ja vaikken ole rock-kirjallisuuden asiantuntija, epäilen että teos kuuluu kuitenkin tähtipalvonnan ja sensaatiokirjoittelun hallitseman lajin parhaimmistoon.

Kuulun ikäpolveen, jonka nuoruusajat sattuivat yhteen Beatles-musiikin nousun ja kukoistuksen kanssa ja jolle näiden 60-luvun kiihkeiden vuosien uudelleenkokeminen tällaisen kirjan kautta on myös jossain määrin henkilökohtainen elämys. Tässä tapauksessa sitä alleviivaa oma varhainen altistumiseni englantilaiseen miljööseen ja siellä 50-luvun puolivälissä tapahtuneeseen rockin läpimurtoon, joka tekee helpommaksi ymmärtää Beatles-tarun monia ei-englantilaisille vieraiksi jääviä erityispiirteitä.

Many Years from Now tuntuu siksi helppolukuiselta ja luotettavalta ajan kuvaukselta. Se on myös kohteensa näköinen epäpoliittisuudessaan ja tietyssä yhteiskunnallisella naiviudessaan. Tämä ei koske vain McCartneyä vaan koko Beatles-joukkoa, myös heistä yhteiskunnallisimpana pidettyä John Lennonia. Esimerkiksi Beatlesien lankeaminen popguru Maharishi Mahesh Yogiin ja transkendentalistiseen mietiskelyyn kerrotaan tarkoin, mutta syitä tai seurauksia laajemmin pohtimatta.

Teoksen ansioihin kuuluu ettei se sorru kaikenlaisen Beatles-trivian toistamiseen – tällaisena triviana en pidä McCartneyn kappaleiden syntyhistorian ja vaikutteiden aika perusteellista kuvausta – vaan paremminkin edesauttaa monien Beatles-myyttien riisumisessa.

Beatlesien ainutlaatuisuus ja voima oli siinä, että ryhmä parhaimmillaan oli paljon enemmän kuin huippulahjakkaiden jäsentensä summa. Ringo Starrin ja George Harrisonin osuutta väheksymättä yhtyeen teho ja luovuus perustui ennen muuta Lennonin ja McCartneyn vuorovaikutukseen. Siitä kertoo sekin, että Miles’n teos rakentuu suurimmaksi osaksi juuri näiden kahden yhteistyön ja välillä myrskyisänkin suhteen analyysiin.

268 s., Tammi 1998

Taistelu lapsista

En tiedä onko keskisuomalainen remonttiryhmän eduskuntavaaliehdokkaaksi ryhtynyt ja ahkerasti tiedotusvälineissä esiintynyt Kerstin Campoy oikeampi ja parempi huoltaja lapsilleen kuin hänen amerikkalainen ex-aviomiehensä. Vaikea sanoa voiko tällaista asiaa varmuudella tietää kukaan. Se ei kuitenkaan ole estänyt monia suomalaisia ottamasta äänekkäästi kantaa asiaan. Joidenkin kanta perustuu vakaumukseen, että riitatapauksissa äiti on aina isää parempi huoltaja lapsille, toisille riittää että he ovat lukeneet Kerstin Campoyn kokemuksistaan kirjoittaman ”Taistelu lapsista”-kirjan.

Jos kirjan kuvaus aviomiehestä ja avioliitosta pitää edes pieneltä osin paikkansa tuntuu lasten luovuttaminen isän huostaan aika kauhistuttavalta ajatukselta. Kirjan lukemisen perusteella ei äidinkään hoiva tunnu paljoa houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Oudolta tuntuu sekin, että vaikka kirjassa värikkäin ja tunnekylläisin sanakääntein selvitetään tekijän suhdetta esim. avio- ja muihin miehiin niin kirjan nimen perusteella päähenkilöinä pidettävät lapset hahmottuvat lähinnä vain pallottelun kohteina oleviksi paketeiksi.

Pidättyvyyteeni ottaa kantaa Kerstin Campoyn tapaukseen vaikuttaa lähtemätön opetus jonka kolmekymmentä vuotta sitten sain toimiessani yhden kauden Helsingin lastensuojelulautakunnan puheenjohtajana. Opin, ettei vain yhden osapuolen – eikä edes useampien – itse julkisuuteen saattamien tietojen perusteella ole oikein eikä viisasta ottaa kantaa holhousriitoihin. Opin myös sen, että julkisuusasetelmat olivat useimmiten yksipuoliset ja harhaanjohtavat myös siksi, että viranomaisilla ei ole – onneksi – mahdollisuutta eikä oikeutta saattaa julkisuuteen salassapitovelvollisuuden alaisia asiakastietoja, vaikka viranomaiset sen vuoksi joutuisivatkin yksipuolisten tietojen varassa yleisen mielipiteen lynkkaamiksi.

Kantaaottamattomuus ei tietenkään ole kannanotto toisen osapuolen hyväksi. En liioin kuulu niihin, jotka uskovat tuomioistuinten erehtymättömyyteen. Suomi on kuitenkin sen verran vahva oikeusvaltio, ettei tuomioistuinten ratkaisuja kannata lähtökohtaisesti epäillä ainakaan perehtymättä niiden pohjana olevaan aineistoon.

Kansainväliset sopimukset menettelytavoista ns. lapsikaappausten estämiseksi ja holhousriitojen ratkaisemiseksi ovat myös hyvä asia. Niiden luonteeseen kuuluu, että tätä säätelevä Haagin sopimus voi toimia vain vastavuoroisuuden pohjalta. Sopimusjärjestelyt mahdollistivat – pitkän ja vaikean prosessin jälkeen – pienen tytön palauttamisen Algeriasta Suomeen äitinsä hoiviin.

Samat suomalaiset, jotka iloitsivat tästä ovat voineet tuohtua siitä, että korkein oikeus on kansainvälistä sopimusta noudattaen tehnyt päätöksen kahden Yhdysvalloista vastoin paikallisten viranomaisten ratkaisuja Suomeen tuodun lapsen palauttamisesta Yhdysvaltoihin. Päätös ei ollut ratkaisu lasten huollon antamisesta isälle, vaan siitä että asia kuuluu Yhdysvaltalaisen tuomioistuimen ratkaisuvaltaan.

Tunnen monesta syystä paljon vähemmän luottamusta amerikkalaiseen kuin suomalaiseen oikeuslaitokseen. En kuitenkaan ole tältä istumalta vielä valmis sen vuoksi sanomaan irti Haagin sopimusta jota soveltaen korkein oikeus ratkaisunsa teki.

Lasten etu ratkaiskoon, ja toki sillä perusteella suomalaisellakin tuomioistuimella on sopimuksen soveltamisessa harkintavaltaa. Julkisuudessa olleen aineiston perusteella olisi uskallettua sanoa, että sitä olisi tullut tässä tapauksessa käyttää toisin. Epäilen myös, ettei esim. niillä kansanedustajakollegoillani jotka ovat näin todenneet, ole heilläkään ollut muilta salattua tietoa käytössään.

Kerstin Campoyn oma kirja ei ole salatun tiedon lähde, vaan värikäs asianosaiskertomus. Se on monella tavoin paljastava ja mielenkiintoinen, myös ja nimenomaan ohi sen mitä tekijä itse on ajatellut kertoa. Se ei ole vailla kirjallisiakaan ansioita ja esim. kertomus äidin ja lasten seikkailuista pakomatkalla Yhdysvalloissa tuo mieleen George Orwellin omaelämäkertaisen teoksen ”Down and out in London and Paris”.

USAssa Kerstin Campoy joutui hakemaan suojaa epämääräisistä turvakodeista ja hankkimaan toimeentulonsa maassa, jossa julkinen toimeentuloturva on vähäistä tai olematonta ja turvautuminen hyväntekeväisyyteen, muiden ihmisten laskelmoituun hyväksikäyttöön ja/tai rikollisuuteen ainoa mahdollisuus selviytyä. Hän kertoo myös kaikkia keinoja käyttäneensä. Suomessa sosiaaliturva kuitenkin kattoi oleelliset tarpeet ja kun rouva vielä oman kertomansa mukaan omaksui laskelmoidun välinpitämättömyyden laskujen maksamiseen ja velvollisuuksien täyttöön oli elämä hyvinkin siedettävää, lukuun ottamatta aikaa jolloin hän täälläkin lastensa kanssa pakoili viranomaisia.