Otava 1999

Kaunainen Korhonen

Keijo Korhosen muistelmakirja on sillä tavoin hyvin manikealainen, että epäselväksi ei jää kenestä Korhonen ei pidä ja kenet hän hyväksyy.

Edellinen ryhmä on kirjan perusteella huomattavan paljon laajempi. Siihen kuuluvat mm Paavo Väyrynen, Max Jakobsson, Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Esko Aho, Jaakko Blomberg, Alpo Rusi, Paavo Lipponen, Anita Hallama, Juhani Perttunen, Hannu Rautkallio ja Eino Uusitalo. Joidenkin kohdalla on heidän virheensä ja henkilönsä käyty hyvinkin tarkkaan ja armotta lävitse, toisten kohdalla riittää että he ovat olleet myymässä Suomen saksalaisille ja Brysselin-herroille Suomen EU-jäsenyyden hyväksyessään.

Jotkut Korhosen ilkeyksistä ovat varmaan hyvinkin osuvia ja oikeutettuja, mutta niidenkin nautiskelua rajoittaa se pahansuopa kaunaisuus joilla arviot lähes kauttaaltaan esitetään. Alatyylikin on jo lähellä kun Korhonen käy ruotimaan itselleen vastenmielisten ihmisten fyysistäkin olemusta. Kun tämä kohdistuu esim. Vladimir Stepanoviin ja moniin muihin venäläisiin alkaa Korhosen kielenkäyttö paikon muistuttaa jo 30-luvun ryssänvihakirjallisuutta. Jonkinlaista tasapuolisuutta kai edustaa sitten se, että kirjoittajalta irtoaa vastaavantasoisia kommentteja saksalaisistakin.

Korhosen hyväksi näkemiä ihmisiä on kirjassa vähemmän. Heihin kuuluvat mm Juhani Suomi, Paul Gustafsson, Joel Toivola, Risto Hyvärinen ja Harri Holkerikin, vaikka sittemmin olikin viemässä maata unioniin. Vähän yllättävämpiä kehuttuja ovat kommunisti Taisto Johteinen ja salonkisellainen Hannu Taanila. Inhimillisen käsittelyn saa myös Ahti Karjalainen.

Oman kategoriansa muodostaa Kekkonen. Hänen suhteensa kirjan alaotsikko, Korhonen Kekkosen komennossa, on osuva. Kekkonen on Korhosen suuri sankari, mikä ei kuitenkaan estä Korhosta kuvaamasta hyvin tarkkaan ja todennäköisesti myös totuudenmukaisesti vanhaan presidenttiin liittyviä tilanteita ja asioita tavalla, joka vahvistaa useimpien Kekkos-kriitikoiden arviot entisestä valtion päämiehestä. Korhonen on sentään pätevä historiantutkija kuten Kekkosta ihailevan elämänkertasarjan tekijä Juhani Suomikin. Molemmat kertovat Kekkosen toiminnasta asioita niin avoimesti, että lukija voi niiden perusteella päätyä aivan päinvastaisiin näkemyksiin kuin kirjoittaja itse.

Yksi sankari nousee kirjassa Kekkosenkin ylitse, nimittäin Keijo Korhonen. Saatuaan potkut Kainuun Sanomista marttyyrimme kirjoittaa: ”Tiesin, että olin kaikkialla ollut pidetty ja reiluksi arvioitu päällikkö”.

Keskeisenä UMn virkamiehenä, YK-suurlähettiläänä ja lyhyen aikaa ulkoministerinäkin toimineella Korhosella olisi paljonkin relevanttia kerrottavaa juuri 70-luvun tapahtumista Suomen ulkopolitiikassa. Nyt se jää tympeän henkilöruodinnan ja diplomatian joutavanpäiväisyyksien jalkoihin.

631 s. Abacus 1998

Hitlerin halukkaat mestaajat

Daniel Jonah Goldhagenin kirja aikaansai jo vuonna 1996 ilmestyessään melkoisen myrskyn Saksassa ja vähän muuallakin. Se on yritys huolellisen dokumentaation kautta etsiä vastausta kysymykseen, olivatko tavalliset saksalaiset osallisia ja millä tavoin kolmannen valtakunnan toimeenpanemaan juutalaisten joukkomurhaan.

Vastaus on jo kirjan nimessä. Goldhagenin mukaan tavalliset saksalaiset toimivat Hitlerin auliina pyöveleinä. Väitteensä tueksi Goldhagen pyrkii ensinäkin osoittamaan, ettei juutalaiskysymyksen ratkaisemista vaatinut anti-semitismi Saksassa ollut mikään natsien keksintö vaan pitkä ja vahva perinne, josta esim. keisarinvallanaikaisessa politiikassa juuri muut kuin sosialidemokraattinen vasemmisto eivät nimenomaisesti pyrkineet erottautumaan. Myös kirkkojen rooli antisemitismin ylläpitäjänä ja siunaajana oli merkittävä.

Kun sitten Hitler nousi valtaan eivät natsien juutalaisvastaiset lait ja toimet nostaneet käytännöllisesti katsoen mitään avoimia vastalauseita vaan paremminkin saivat laajan hyväksynnän. Ja kun Hitler sodan alettua ryhtyi toimeenpanemaan lopullista ratkaisuaan juutalaiskysymykseen eivät toimeenpanijat suinkaan olleet vain vakaumuksillisia SS-miehiä ja aktiivisia kansallissosialisteja vaan esim. myös hyvin tavanomaisista saksalaisista koottujen poliisipataljoonien asevelvollisia.

Puolassa ja Venäjällä toimineiden poliisipataljoonien toimia kartoittanut Goldhagen kumoaa myös väitteet että juutalaisiin kohdistuneisiin julmuuksiin syyllistyneet olisivat olleet pakotettuja rangaistusten pelossa toimeenpanemaan ylhäältä annettuja käskyjä. Näin ei ollut, vaan usein käskyjen suuntaviivat olivat hyvin yleisiä ja jättivät alemmille yksiköille ja jopa yksittäisille toimijoille runsaasti vapauksia niiden täytäntöönpanossa eikä Goldhagenin tutkimusten perusteella ole osoitettavissa että yskikään sotilas olisi joutunut rangaistustoimien tai edes muulla tavoin hankaluuksiin sen vuoksi, että kieltäytyi lyömästä tai teloittamasta juutalaisia.

Tällaiset johtopäätökset olivat tietysti rankkoja nykysaksalaistenkaan nieltäviksi. Enimmältä osin torjumisreaktiot johtuivat siitä, että goldhagenin käsitettiin esittäneen saksalaisten kollektiivista syyllisyyttä ja/tai väittäneen julmuuksien olevan jokin erityisesti saksalainen luonteenominaisuus. Tämä ei kuitenkaan ole Goldhagenin näkemyksen mukaista vaan hän kirjan saksankielisen laitoksen esipuheessa nimenomaan irtisanoutuu tällaisesta tulkinnasta. Saksalainen antisemitismi juutalaiset epäinhimillistävässä muodossaan oli historiallinen ilmiö eikä sitä sodanjälkeisessä Saksassa enää esiinny kuin marginaali-ilmiönä.

Juutalaisten joukkutuhoaminen ei ole vain Saksan synkkää histo-riaa vaan ihmiskunnan yhteinen rasite. Yksikään yritys sen vaka-vaksi kuvaamiseksi ja analyysiksi ei ole liikaa eikä turha, ei ainakaan tämä Goldhagenin monta uutta seikkaa esiintuova teos.

Juutalaisten kohtalo Hitlerin uudessa Euroopassa oli systemaattisesti kauheampi kuin kaikkien muiden arjalaisten alapuolelle natsien rotuopeissa arvioitujen kansojen ja ryhmien. Silti Goldhagenin analyysiä olisi voinut laajentaa koskemaan myös muutakin erilaisuutta ja erirotuisuutta koskevaa vihaa. Epäilen, että 1800-luvun ja 1900-luvun alun rasistiset asenteet myös esim. afrikkalaisia rotuja kohtaan olivat yhtä vahvoja kuin juutalaisiakin kohtaan ja olisivat voineet johtaa aivan samanlaiseen tuhoamispolitiikkaan jos saksalaisten keskuudessa olisi elänyt samanvahvuinen musta vähemmistö kuin mitä juutalaiset edustivat. Nythän mustalaisten kohtalo oli hyvin samankaltainen.

381 s., SHS Historiallisia tutkimuksia 198, Helsinki 1998

Suomen tie vapaakauppavaltioksi

Yleisen käsityksen mukaan Suomi on muiden pohjoismaiden tavoin pienenä ulkomaankaupastaan riippuvaisena maana aina kannattanut mahdollisimaan esteetöntä kansainvälistä kauppaa ja torjunut erilaisia protektionistisia pyrkimyksiä. Se että Suomi ei ainakaan ennen aivan viimeisiä vuosia ole äänekkämmin esiintynyt markkinayhdentymisen puolestapuhujana on johtunut vain siitä, että kylmän sodan aikana Neuvostoliiton naapuruus pakotti varomaan ratkaisuja, jotka olisivat olleet ristiriidassa silloin hyvin rajoittavaksi tulkitun puolueettomuuspolitiikan kanssa.

Tapani Paavosen tutkimus antaa asiasta huomattavasti vivahteekkaamman kuvan. Kuten kirjan nimikin sanoo Suomen ulkomaankauppapolitiikka ei sodanjälkeisinä vuosina suinkaan ollut niin avointa ja vapaakauppamyönteistä kuin edelläkuvattu auktorisoitu käsitys antaa ymmärtää.

Ulkomaankauppapolitiikkaa on useimmissa suomalaisissa tutkimuksissa käsitelty ennen muuta ulkopolitiikan osana. Politiikka on korostunut etenkin viime vuosien uusimmassa EFTA-, EEC- ja EU-ratkaisuihin kohdistuneessa tutkimuksessa. Eivät mämä tutkimukset suinkaan huonoja ole, mutta nekin ovat pönkittäneet harhaanjohtavaa kuvaa Suomen vapaakauppamyönteisen ulkomaankauppapolitiikan johdonmukaisesta jatkuvuudesta. Käsitys että elinkeinoelämä ajoi integraatiota ja neuvostosuhteita vaalineet poliitikot sitä jarruttivat saattoi jo 70-luvulla pitää paikkansa, mutta 50-luvulla tilanne oli miltei päinvastainen.

Paavonen antaa tästä tasapaisen kuvan. Hän ei ole ottanut lähtökohdakseen vain politiikkaa ja poliittista retoriikkaa vaan perusteellisesti selvittänyt miten vapaata tai säännösteltyä Suomen sodanjälkeinen kauppapolitiikka oli ja miten ja missä tarkoituksessa keskeiset intressitahot siihen vaikuttivat. Kirja kertoo että Suomi edusti johdonmukaisesti pidättyvämpää ja protektionistisempaa linjaa sodanjälkeisissä ITO-, GATT- ja EFTA-neuvotteluihin liittyneissä kaupparatkaisuissa kuin muut pohjoismaat ja läntisen Euroopan maat yleensä.

Suomen sodanjälkeinen talouspolitiikka oli korporaatioiden hallitsemaa säännöstelytaloutta jossa ulkomaankaupan sääntelyllä kotimaisen elinkeinoelämän suojaamiseksi oli tärkeä rooli. Keskeinen toimija oli kotimarkkinateollisuutta edustanut Suomen Teollisuusliitto jonka protektionistisia toiveita tullipolitiikka ja kauppasopimukset suurelta osin toteuttivat.

Muutos tapahtui vasta 60-luvulle tultaessa jolloin myös Suomen elinkeinoelämässä alkoi voittaa integraatiomyönteisempi linja. Se miten ja miksi tämä käänne tapahtui rajautuu enimmäkseen Paavosen tutkimuksen ulkopuolelle. Tällaisenaankin Paavosen tutkimus antaa hyödyllistä uutta tietoa ja tulkintaa vähän tai vain puolinaisesti tutkitusta sodanjälkeisestä ulkomaankauppapolitiikasta.

Schildts 1999 (ilmestynyt myös suomeksi)

Parlamentarismin sitkeä vahtikoira

Georg C. Ehnroothin hetki koitti vuonna 1973 kun eduskunnassa taisteltiin Kekkosen presidenttikautta jatkaneesta poikkeuslaista. Poikkeuslain vastustajien rintamaa johti silloinen RKPn kansanedustaja Ehrnrooth. Enemmistö porvarillisten puolueiden ja iso joukko sosialidemokraattien kannattajista ei hyväksynyt poikkeuslakia vaikka Kekkosen normaalivaaleilla tapahtuneeseen uudelleenvalintaan olisivat voineet suostuakin. Tässä tilanteessa poikkeuslain vastustajilla oli mahdollisuus merkittävästi koko Suomen puoluekarttaan vaikuttaneeseen läpimurtoon. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan RKPstä ovet paukkuen lähteneen – ja lähtemään joutuneen – Ehrnroothin perustama perustuslaillinen kansanpuolue jäi vaatimattomaksi pikkupuolueeksi, jonka menestys rajoittui puheenjohtajansa läpivientiin kaksissa eduskuntavaaleissa.

Läpimurto olisi edellyttänyt sitä, että perustuslailliset olisivat saaneet mukaansa isomman osan kokoomuksen kannattajista. Tuure Junnila ja muut painavammat poikkeuslain vastustajat pysyivät uskollisina puolueelleen ja Ehrnrooth sai mukaansa etupäässä suomenkielisiä kylähulluja, joista oli hänelle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Ehrnroothin ruotsinkielisyys ei ole riittävä syy laajemman menestyksen puutteeseen, kuten Elisabeth Rehnin myöhempi menestys osaltaan kertoo. Sujuvasta kaksikielisyydestään huolimatta Ehrnrooth jäi kuitenkin suomenruotsalaisen ankkalammikon vangiksi, jonka vuoksi hänen paluunsa 90-luvulla vanhan emopuolueen helmaan ei, RKPn puoluejohdon pyydettyä anteeksi vanhoja virheitään, ollut lainkaan vaikeata.

Syyt perustuslaillisten vähäiseen menestykseen löytyvät tämän muistelmakirjankin valossa siitä, että Ehrnroothin hartiat olivat liian kapeat jotta niiden varaan olisi voitu rakentaa laajempaa ja pysyvämpää poliittista liikettä. Puoluejohtajan kylähulluuskin – aito tai laskelmoitu – olisi voinut siivittää menestykseen, kuten Veikko Vennamo osoitti, mutta sellaiseen pikkupopulismin muutoin hyvin osannut Ehrnrooth oli liiaksi herrasmies.

Muistelmateos jää turhan vaatimattomaksi ja muistuttaa suuresti niitä paikalliskustantajien julkaisemia kirjoja joita pitkäaikaiset kepulaisedustajat julkaisevat valtiopäiväuransa päätteeksi ja joissa luetellaan uskollisesti kaikki ulkomaanmatkat, maisemat ja tavatut merkkihenkilöt, kunnalliset luottamustoimet sekä tehdyt eduskunta-aloitteet. Toisin sanoen Ehrnrooth ei poliitikkona yltänyt sellaiseen raskaaseen sarjaan, jossa hänellä olisi ollut laajempaa näkemystä ja visiota uskottavaksi ja vaihtoehtoiseksi politiikaksi sille kekkosvallalle jota hän sinänsä kunnioitettavan johdonmukaisesti ja parlamentaarisesti vastusti.

Äärioikeistolaisen leima jonka Kekkonen itse ja hänen aisankannattajansa Ehrnroothiin iskivät istui lujassa, mutta kovin oikeutettu se ei ollut. Ironista kyllä Ehrnroothin pitkä linja koostuu sosialidemokraattisten presidenttiehdokkaiden äänestämisestä ja aktiivisesta tukemisesta Fagerholmista Ahti M. Salosen kautta Koivistoon, eikä hänen sosiaalipopulisminsa olisi lainkaan istunut nusujen edustaman uusliberalismin kanssa yhteen.

Suuria tai pienempiäkään uutisia eivät Ehrnroothin muistelmat tarjoa, ellei sellaisena pidä esim. sitä että Teuvo Aura ja Väinö Leskinen olivat vielä kesällä 1965 mukalla Erhnroothin vetämässä porukassa suunnittelemassa Kauko Kareen ja Simppa Junttusen K-linjan vastaisten pamflettien julkaisemista.

Parasta kirjassa ovat muutamat henkilökohtaiset muistelot ja henkilökuvat – esim. tapaamisesta ”farbror Gustafin” (Mannerheim) kanssa. Valitettavasti Georg C. jättää mielenkiintoisen sukunsa käsittelyn vain muutamaan ohimenevään mainintaan. Aiheesta olisi lukenut kernaasti enemmänkin.

317 s., Econ, München 1999

Saksan punavihreäyhteistyön nousu ja …??

Kun Saksan punavihreän hallituksen valtiovarainministeri ja päähallituspuolue SPDn puheenjohtaja Oskar Lafontaine maaliskuussa otti ja lähti Gerhard Shcröderin hallituksesta ja saman tien myös puoluejohtajuudesta ja liittopäiviltä ei hän ilmoittanut julkisuuteen mitään syytä. Kaikki kuitenkin tiesivät hänen ja Schröderin kädenväännöstä Saksan politiikan suunnasta, joka näin päättyi liittokanslerin selkävoittoon kilpailijan heitettyä pyyhkeen kehään.

Pian kerrottiin Lafontainen kirjoittavan syksyn kirjamarkkinoille muistelmiaan. Suurella mielenkiinnolla odotetusta kirjasta tuli välittömästi bestseller, mutta poliittinen eliitti – sekä vieraat että varsinkin omat – on suhtautunut siihen vaivautuneesti ja vastaa useimmiten kysyttäessä ettei ole kirjaa edes lukenut.

Lafontaine ei tällä kirjalla ole ainakaan ystäviä etsimässä. Hän ruotii hyvin avomielisesti ja kriittisesti Saksan johtavien poliitikkojen käyttäytymistä ja politiikkaa keskittyen ennen muuta uuden punavihreän yhteistyöhallituksen kokoamiseen ja alkutaipaleeseen. Erityisen ankaran kohtelun saa uuden hallituksen keskeinen johtokolmikko: Gerhard Schröder, Rudolf Scharping ja Joschka Fischer.

Kyse on epäilemättä myös valtataistelusta ennen muuta sosialidemokraattien kesken. Vuoden 1990 Saksan yhdistymisvaaleissa demareiden kansleriehdokkaana ollut Lafontaine syrjäytti Scharpingin SPDn puheenjohtajan paikalta vuoden 1995 puoluekokouksen yllätysäänestyksessä. Tämä jätti pahan särön miesten väleihin vaikka Lafontainen mielestä Scharping sai syyttää tappiostaan vain itseään. Vaihdokseen katkesi myös perinne, että SPDn uusi puheenjohtaja sai aina edeltäjältään huolehdittavakseen August Bebelin vanhan kultakellon. Jos tämä kertoo jotain Scharpingista niin myös se että Lafontaine on nähnyt asian kirjaamisen arvoiseksi kertoo jotain kirjoittajastakin.

Kilpailu oli epäilemättä vielä ankarampaa Lafontainen ja Schröderin välillä. Kyse ei ollut vain vallasta eikä huonosti yhteensopivasta henkilökemiasta vaan mitä selvimmin poliittisesta linjasta yhtäällä Lafontainen perinteisen, keynesiläisyydestä talouspoliittisen inspiraationsa hakevan ja hyvinvointivaltiota puolustavan sosialidemokratian ja toisaalla Schröderin ”modernisoivan”, Lafontainen mielestä uusliberalismia myötäilevän linjan välillä.

On helpompi sanoa mitä Lafontaine edustaa – myös siksi että hän tässäkin kirjassa esittelee sinänsä johdonmukaisia talous- ja globalisaatiopoliittisia näkemyksiään – kuin mitä Schröder. Kansleria kun on leimannut pikemminkin mediahakuisuus ja poliittinen opportunismi kuin selkä ideologinen vakaumus, kuten Lafontaine aika peittelemättömästi laukoo.

Schröderin viaksi Lafontaine laskee Tony Blairin kelkkaan heittäytymisen joka huipentui Blairin ja Schröderin yhteisen poliittisen linja-asiakirjan julkistamiseen. Tässä arvostelussaan Lafontainella on liikkeen tuki takanaan ja Schröder on saanut asiasta niin paljon lunta tupaan SPDssä että on julkisesti tunnustanut asiakirjan olleen häneltä virhe. Kokonaan ei Lafontainkaan käännä englantilaisille selkäänsä vaan lyö Schröderiä – ja epäsuorasti Blairia – lainaamalla new labourin ideologista gurua Anthony Giddensiä mm tarpeesta harjoittaa markkinoiden ohjausta.

Frankofiilinä tunnetun Lafontainen toinen kotimaa on kuitenkin Ranska eikä ole sattuma että hänen kolmevuotias pikkupoikansa on saanut etunimikseen Carl Maurice. Lionel Jospinista ja ranskan sosialisteista Lafontainella on vain hyvää sanottavaa ja muutoinkin hän korostaa Saksan-Ranskan yhteistyötä Euroopan politiikan perustana.

Lafontaine oli varhainen punavihreän yhteistyön kannattaja SPDssä mutta hän ei peittele pettymystään vihreisiin yleensä ja Joschka Fischeriin erityisesti. Fischeriä hän pitää Madeleine Albrightin talutusnuorassa kulkevana ja kavahtaa myös ulkoministerin pyrkimystä kääntää vihreät talous- ja sosiaalipolitiikassa uusliberalistisille linjoille vapaiden demokraattien FDPn paikan valtaamiseksi Saksan politiikassa.

Kosovon sotaa – joka alkoi kohta Lafontainen erottua – Lafontaine arvioi ja arvostelee hyvin koivistomaisin ajatuskuluin.

Lafontainen sisäpiirikuvaus viimeisten vuosien tapahtumista Saksassa ja SPDssä on todennäköisesti varsin todenmukainen – ainakaan kukaan ei ole vaivautunut sitä kiistämään – ja ehkä juuri siksi tekee nuhruisen ja vähän vastenmielisen vaikutelman. Vaikutelma heijastuu kirjoittajaankin. Vaikka suhtaudunkin hänen poliittisiin linjauksiinsa myötämielisesti ja hänen arvostelunsa kohteisiin varauksellisesti joudun toteamaan, että Lafontaine jää turhan pikkusieluisella kaunaisuudellaan itsekin kauas valtiomiessarjasta.