172 s., ArtHouse, Helsinki 1999

Osmo Soininvaara toteaa kirjan esipuheessa, ettei sitä ole kirjoitettu vaalikirjaksi vaan kyse on kolmen vuoden ajan työn alla olleen projektin loppuunsaattamisesta. Niin tai näin niin vaalikirjaksi teos on joka tapauksessa sikäli poikkeuksellinen, että sillä voi olla käyttöä myös vaalien jälkeen.

Kirja on paljolti kertausta samoista teemoista, joita käsiteltiin Soininvaaran edellisessä ”Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi”-kirjassa, mutta siinä jatketaan myös niiden kehittelyä.

Soininvaara on sivistyneen hyvinvointivaltion ja sen laaja-alaisen sosiaaliturvan, kohtuullisina pysyvien tuloerojen ja yhteiskunnan hoitaman asunto-, koulutus- ja terveydenhoitopalvelujen kannalla. Hän ei kavahda tämän edellyttämää suomalaisen korkeaa veroastetta eikä lämpene hyvinvointivaltion karkeamuotoisimmalle uusliberalistiselle kritiikille ja vaihtoehdoille.

Soininvaaran huolena on voiko nykyisenkaltainen hyvinvointivaltio kestää niitä paineita, joita uuden teknologian yleistyminen, yritysmaailman ja työelämän muutokset sekä globalisoituminen tuovat tullessaan. Kysymys kulminoituu työttömyyteen, joka Suomessa – ja yleensä Euroopassa – on viime vuosien suotuisasta työllisyyskehityksestä huolimatta jämähtänyt vaarallisen korkealle.

Soininvaara katsoo, että kyse on rakenteellisesta ongelmasta, jota ei enää pelkän suhdannepolitiikan ja talouskasvun avulla saada oleellisesti alasajetuksi. Työvoiman tarjonta ja kysyntä eivät enää Suomessa kohtaa, eivät ainakaan nykyisellä työvoimakustannusten rakenteella.

Tämä argumentointi on uskottava ja perustuu työvoiman kysynnän osalta työyhteisön ja yritysten käyttäytymismuutosten pääpiirteissään paikkansapitävään kuvaukseen. Tuottavuuserot ovat työmuutosten seurauksena uudessa verkostotaloudessa kasvamassa ja sen myötä myös palkkaerot. Yleissitovien työehtosopimusten minimipalkoilla – ja niiden päälle työnantajien maksettaviksi tulevilla palkkasidonnaisilla työvoimakustannuksilla – ei enää ole kaikille töitä tarjolla. Kaikki työt eivät liioin houkuttele, koska työttömyyskorvausten ja sosiaalituen varassa voi usein elää lähes yhtä mukavasti kuin tarjolla olevan työn antamilla tuloilla.

Koska Soininvaara ei halua Suomeen amerikkalaista työssäkäyvien köyhien luokkaa hän ei esitä ratkaisuksi minimipalkkojen polkemista eikä sosiaaliturvan leikkaamista. Kumarruksen vihreälle ortodoksialle Soininvaara tekee puhumalla kansalaispalkasta ratkaisuna, mutta tosiasiassa hylkää sen hienovaraisesti mahdottomana ja tarjoaa negatiivisen tulonveron mallia, jossa verot, vähennykset, tulonsiirrot ja palvelumaksut on sillä tavoin yhteensovitettu, että kaikki saavat tavalla tai toisella – nimikkeet voivat vaihdella – taatun perustoimeentulon, jos tuloja ei ole lainkaan tai ei ole riittävästi, jonka jälkeen tulojen noustessa tukea vähennetään asteittain niin, että kaikenlaisten töiden vastaanottaminen ja tekeminen kannattaa aina kunnes tuki ei ole enää tarpeen tulojen kasvettua riittävästi, vaan sitä enemmän ansaitsevat ryhtyvät maksamaan progressiivisesti kasvavaa tuloveroa.

Huomaan, että ole mallia kuvatessani siirtynyt käyttämään enemmänkin omia monissa yhteyksissä käyttämiäni sanoja kuin juuri Soininvaaran käyttämiä, toivoakseni kuitenkaan väkivaltaa Soininvaaran ajatuksille tekemättä.

Teen näin myös siksi, että pidän kovin kummallisena sitä, että ainoa poliittinen liike, jonka Soininvaara nostaa ajatustensa vastustajaksi tai ainakin epäilijäksi on sosialidemokratia. Tulkitsen tämän vähän kiukuttelevaksi tunnustukseksi siitä, että sensuuntaiset reformit, joita Soininvaara haluaa eivät Suomessa toteudu ilman sosialidemokratian myötävaikutusta, sillä niiden vastustajaa ei sosialidemokratiasta saa.

En tarkoita että kaikki sosialidemokraatit olisivat kaikista asioista samaa mieltä Soininvaaran kanssa – en minäkään ole, joskin olen ollut havaitsevani että Soininvaara viisaana miehenä yleensä vähitellen modifioi käsityksiään tällaisilta osin, jos ei minun niin alter egonsa Ville Komsin vaikutuksesta.

Soininvaara kirjoittaa yleensä helppolukuista ja loogista tekstiä. Joskus kuitenkin pyrkimys liialliseen yksinkertaistamiseen ja havainnollistamiseen vain sekoittaa enemmän kuin helpottaa asian ymmärtämistä. Näin on mielestäni käynyt Soininvaaran käyttämien fiktiivisten Pantaran ja Kontaran työllisyysmallien kanssa.

Kaiken kaikkiaan suositeltava teos, myös ja nimenomaan vaalienjälkeisille hallitusneuvottelijoille.

Institute of European Affairs, Dublin 1998

Miten Amsterdamin sopimus neuvoteltiin

Eronneen komission puheenjohtaja Jacques Santer kehuu tämän kirjan esipuheessa kirjaa ansiokkaana tukena komission pyrkimyksille lisätä avoimuutta euroopan asioissa. Sekin kertoo jo jotain siitä miksi Santerin komissio päätti päivänsä mahalaskuun.

Tartuin Irlannin ulkoministeriön Eikka Kososen – kaikkiin keskeisiin EU-neuvotteluihin yleensä ja hallitustenväliseen konferenssiin erityisesti osallistuneen virkamiehen kirjoittamaan kirjaan suurin odotuksin. Hänen tiedoillaan ja kokemuksellaan olisi voinut kirjoittaa todella avoimen ja paljastavan kertomuksen kaikista niistä kulissientakaisista kiemuroista joiden tuloksena 1996 HVK päätyi Amsterdamin sopimukseen.

Näissä odotuksissa petyin. Mitään oleellista uutta informaatiota saatikka paljastuksia kirjassa ei ole. Se ei kerro juuri mitään siitä Eun jäsenmaiden erilaisten pyrkimysten dynamiikasta, jonka tuloksena ratkaisut syntyvät, puhumattakaan siitä että siinä olisi jäsenmaiden ja niiden edustajien nimillä kerrottu kuka ajoi mitäkin asiaa ja millä tuloksin. Ainakaan aktiiviuraansa jatkavalta korrektilta diplomaatilta tällaista on turha odottaakin, tutkijat ja journalistit ovat siihen soveliaampaa väkeä.

Tämä ei tee kirjasta arvotonta. Se on päinvastoin ihan hyödyllinen käsikirja esim. Suomen puheenjohtajakauden valmisteluja ajatellen niille, jotka EU-asioiden hoidosta joutuvat vastaamaan tai niistä kirjoittamaan. Neuvot ja opetukset ovat yhtä paljon käytännöllisiä kuin poliittisia mm. siitä, miten kokoustilat ja niiden viestintäyhteydet tulee toteuttaa. McDonagh läpikäy kaikki ne vaiheet ja kokoukset jotka HVK-prosessiin liittyivät ja kertoo erityisen tarkasti Irlannin puheenjohtajuuden menestyksekkyydestä eikä ole sen suhteen väärässä.

McDonagh on, kuten irlantilaiset yleensä, varsin Eurooppa-myönteinen realisti, joka on tyytyväinen HVKn lopputulokseen vaikka olisikin toivonut Amsterdamin sopimukselta vähän pidemmälle meneviä ratkaisuja. Hänkin painottaa, kuten jokainen kunnon europoliitikko tänään, EUn ja kansalaisten lähentämistä. Avoimempi ja läpinäkyvämpi kertomus Amsterdamin sopimuksen synnystähän olisi tätä paremmin palvellut.

447 s. Edita, Helsinki 1999

Toverit tukkanuottasilla

kommunismi oli sekä kannattajiensa että vastustajiensa liki yliluonnolliseksi voimaksi mystifioima ilmiö. Kuolleena kommunismi on joutunut varsin arkisen ja paljastavan ruumiinavauksen kohteeksi. Mystiikasta ei ole paljoa jäljellä. Jäljelle jää vain kysymys, miten näin mädännäinen ja inhimillisiä heikkouksia pursuava liike on ylipäätänsä koskaan voinut saavuttaa sellaisen kannatuksen ja vaikutusvallan kuin mitä sillä Suomessa enimmillään oli.

Yksi vastaus on tietenkin Neuvostoliitto, jonka vaikutus sodanjälkeisessä Suomessa on nyttemmin dokumentoitu ja analysoitu tavalla joka tuskin jättää enää tilaa uusille mullistaville paljastuksille. SKPn hajaannuksen osalta Veli-Pekka Leppäsen tuore väitöskirja avaa tähän eräitä uusiin lähteisiin perustuvia uusia näkökulmia, vaikkei neuvostolähteiden osalta vielä suinkaan täydellinen ole.

Leppäsen kirja on hyvin luettava ja juoheasti etenevä teos, jota tekisi mieli luonnehtia journalistiseksi. Luettavuus ei suinkaan ole väitöskirjalle rasite, vaan päinvastoin liian vähän painotettu ansio. Kuitenkin esim. sellaiset henkilöihin käyvät pikkuhauskat kettuilut joilla Leppänen kerrontaansa höystää eivät herätä luottamusta työn objektiivisuuteen eivätkä kuulu väitöskirjatyöhön.

Puolueen johtohenkilöihin ja politbyroohon keskittyvä kirjan lähestymistapa on Leppäseltä tietoinen ratkaisu. ”Kohteen suhteen on omaksuttu enimmäkseen sisäinen tarkastelupiste: miltä kehityskulut näyttivät sisältäpäin, etupäässä SKPn johdon silmin katsottuna.” Tästä lähtökohdasta työ toteuttaa tarkoituksensa, mutta jättää myös liian paljon suomalaisen kommunismin olemuksesta, taustasta ja kannatuspohjasta käsittelemättä.

Kirjan dramaattinen otsikko ”kivääri vai äänestyslippu” jää myös selvittämättä. Mikään kirjassa eikä muukaan saatavissa oleva tieto ei anna pohjaa oletukselle että ”kivääri” suoranaisen aseellisen kaappauksen välineenä olisi ollut kenenkään suomalaiskommunistin mielessä todellinen vaihtoehto 60-luvun lopun Suomessa. 70-luvun alkua – joka kylläkin rajautuu Leppäsen työn ulkopuolelle – on viime aikoina eri yhteyksissä haluttu kuvata jonkinlaiseksi ”vaaran vuosien” ajaksi, mitä on pidettävä jo historialliseksi vakiintuneen käsitteen väärinkäyttönä.

227 s., Gummerus, Jyväskylä 1999

Avomielinen SUPO-historia

Isänmaan puolesta on yllättävän avomielinen ja jopa kriittinen teos Suojelupoliisista. Näin varsinkin kun kyseessä on eräänlainen talon itsensä auktorisoima virallinen historia tänä vuonna 50 vuotta täyttäneestä Suposta. Ansio lankeaa ennen muuta Kimmo Rentolalle, jonka osuus kirjan tekstistä on sivumääräisesti 40 prosenttia, mutta sisällölliseltä painoarvoltaan ainakin kaksi kolmannesta. Avomielisyyden arvoa ei vähennä se, että yksi sen edellytys tietenkin on ollut Neuvostoliiton romahdus.

Muista kirjoittajista Matti Lackman ja Tuula Sirvio esittävät tiiviin katsauksen Supon ”valkoisiin” edeltäjiin 20- ja 30-luvulla, Matti Simola selvittää Supon organisaation ja henkilöstön kehityksen, Juha Pohjonen kertoo supon perustamisvaiheet ja sen toiminnat päälinjat 70-luvun alkupuolelle, Juha Martelius kirjoittaa tiedusteluympäristöstä kylmän sodan jälkeen ja Mari Kalliala Pekka Siitoimesta ja Suomen sodanjälkeisestä äärioikeistosta.

Kirjoituksessaan Pohjonen esittää arvioita ja tietoja 70-luvun alun SKPn vähemmistön vallankumoushaaveista ja niihin liitetystä pyrkimyksestä Supon lakkauttamiseksi. Tässä yhteydessä Pohjonen kertoo että Taisto Sinisalon asiasta tekemän lakialoitteen rinnalla myös sosialidemokraateilla oli vastaava aloite, jonka ensimmäinen allekirjoittaja oli Erkki Tuomioja – seikka jonka olin jo unohtanut. En kuitenkaan tunnista (tai tunnusta) että se olisi mitenkään SKPläiseltä taholta synnytetty, vaan ilmensi silloisissa (vasemmisto-)sosialidemokraattisissa piireissä vallinnutta radikaaliliberaalia kontrollipolitiikan vastaista ajan henkeä.

Pohjosen sinänsä mielenkiintoista tekstiä heikentävät tutkijalle kuulumaton arvostelmia jakavan kommentoijan asenne ja eräät asiavirheet.

Kirja on vain puolittain viisikymmenvuotishistoria sikäli, että sen teettämisessä on noudatettu periaatetta että tutkijat saavat käyttää vain 25 vuotta vanhempaa aineistoa. Näin Supon toiminnan ja roolin erittely viime vuosikymmeniltä jää hyvin yleiselle tasolle.

Poikkeuksen tekee Supon oma tutkija Mari Kallialan näihin päiviin saakka ulottuva Siitoin-elämäkerta. Se vahvistaa sen onnellisen asian että järjestäyteneessä muodossaan Suomen sodanjälkeinen äärioikeisto on ollut hajanainen ja vähämerkityksellinen, etupäässä eri tavoin henkilökohtaisista ongelmista kärsineiden ressukoiden ja marginaali-ihmisten puuhamaa.

Siitoimen osalta dokumentoidaan melkein piinallisen tarkasti hänen okkultiset harrastuksensa ja liiketoimintansa sekä pateettiset yrityksensä esiintyä suurena kansallissosialistisena johtajana. Vaikka yhtyisikin Kallialan arvioon, jonka mukaan Siitoimen ja kumppaneiden touhut johtivat julkisuudessa yliampuviin väitteisiin ja käsityksiin fasismin vaarasta on ollut ja on edelleen paikallaan että näitä ryhmiä tarkoin valvotaan. Siitoimenkin porukat saivat Tiedonantajan kirjapainon poltettua; 90-luvun rasistiskinit ovat yrittäneet polttaa maahanmuuttajien ja pakolaisten asuntoja.

Ylivoimaisesti vankin anti kirjassa ovat Kimmo Rentolan artikkelit punaisen valpon synnystä sekä supon suhteesta suomalaisiin kommunisteihin ja KGBhen. Kommunistien osalta Rentola on jo aiemmin julkistanut keskeiset tutkimustuloksensa, siksi mielenkiintoisinta tässä yhteydessä on KGBn Suomen toiminnan systemaattinen ja laaja yksityiskohtiin menevä kuvaus ja analyysi. Siitä mm ilmenee, miten hämmästyttävän hyvin Supo näyttää seuranneen ja joskus myös puuttuneen KGB-miesten pyörittämään laajaan ”kotiryssä”-toimintaan.

Rentola onkin ensimmäinen tutkija joka esittää systemaattisen analyysin tämän KGBn luoman kontaktiverkon luonteesta ja merkityksestä. Sen kuvaaminen ja tuomitseminen vain rähmettymisilmiönä sivuuttaa mm sen, ettei vaikutus sittenkään ollut vain yhdensuuntaista. Valittihan Juri ”Komissarov” Derjabinkin, miten suomalaisten onnistui usein KGB-kanavin ajaa läpi asioita, joita Neuvostoliiton ulkoministeriössä pidettiin maan valtiollisen edun vastaisina.

Alaviitteeseen on kätketty se meille monille mahdollisen peitenimemme paljastumista pelkääville helpottava tieto, että KGBn ohjesääntö edellytti peitenimen antamista ulkomaalaiselle poliitikolle tai muulle kontaktille jo parin tapaamisen jälkeen, mikä ei edes KGBn oman tulkinnan mukaan välttämättä tarkoittanut että asianomaista arvioitiin edes potentiaalisena agenttina.

176 s. W.W.Norton Co., New York 1999

Lamataloustieteen paluu

Paul Krugman kirjoittaa viisaasti ja luettavasti. Hän osaa olla myös hauska, eikä häneltä puutu kohtuullista itsetuntoakaan kirjoittaessaan, miten ”hyvässä maineessa olevana ekonomistina olen täysin kykenevä kirjoittamaan tekstiä jota kukaan ei ymmärtäisi”. Uusimmassa kirjassaan Krugman haluaa kirjoittaa tavallistakin selkeämmin, koska hänellä on tärkeää sanottavaa siitä miten ja miksi monet taloudet ovat viime vuosina joutuneet vakavaan kriisitilaan tavalla joka voi uhata koko maailmantalouden tasapainoa.

Jo kirjan nimi kertoo mistä on kysymys. Sotien jälkeen ekonomistien ja talouspolitiikasta vastaavien poliitikkojen ei ole ollut tarvis pohtia riittämättömän kysynnän aiheuttamia ongelmia. John Maynard Keynesin opetukset muuttuivat vähitellen talouspolitiikkaa ohjaavasta paradigmasta taloushistorian osaksi siinä missä 30-luvun suuri lamakin. Suhdannepolitiikaksi riitti rahapolitiikan hienosäätö, jossa Yhdysvaltain Federal Reserve on oppinut hyvin taitavaksi, samanaikaisesti kuin kaikki finanssipolitiikalla harjoitettu makropolitiikka joutui enemmän tai vähemmän huonoon huutoon.

Keynesiläinen makropolitiikka sai väistyä tarjontaoppien tieltä. Krugman ei epäröi nimittää tarjontatalouden oppeja puoskaroinniksi ”joka ei ole saanut juurikaan merkitystä ellei se olisi vedonnut päätoimittajien ja äveriäiden miesten ennakkoluuloihin”.

Uuden maailmajärjestyksen euforia haihtunut

Ennen 90-luvun jälkipuolen talouskriisejä – ja vieläkin laajalti kahdeksatta vuotta jatkuvaa nousua elävässä Yhdysvalloissa – oli levinnyt käsitys, jonka mukaan maailma oli neuvosto-kommunismin romahduksen ja kylmän sodan päättymisen jälkeen siirtynyt uuteen kultaiseen kauteen. Ideologiat olivat ehtyneet, historia päättynyt. Maailmanrauhan takasi uusi maailmanjärjestys, uusi informaatioteknologia ja globalisoituminen levittivät hyvinvointia kaikkialla maailmassa.

Kaikki eivät tätä ruusunhohtoista kuvaa koskaan uskoneet. Sittemmin Bosnia opetti ettei rauha vallinnut Euroopassakaan, jatkuvasta sotimisesta kärsineestä Afrikasta puhumattakaan. Globalisaatio ei tuottanut vain voittajia ja menestyjiä vaan myös menetyksiä ja luusereita. Maailmantalouden vakaus joutui jälleen Aasian ja latinalaisen Amerikan kriisien vuoksi vaakalaudalle.

Eri maita ja alueita viime vuosina kohdanneille valuutta- ja talouskriiseille ei ole yhtä yhteistä nimittäjää, kuten ei ole niitä edeltäneelle menestyksellekään. Krugman ei usko yleistykseen jostakin erityistä aasialaisesta kehitysmallista vaan katsoo niiden talouden menestyksen johtuneen ennen muuta korkeasta säästämis- ja sijoitusasteesta. Kriisien osalta on myös eri tekijöitä vaikuttamassa. Japanin osalta on Krugmanin mukaan kyse klassisesta kysyntälamasta joka vaatii rohkeata julkisen kysynnän (ja budjettialijäämän) kasvattamista sekä tarkoituksellisen inflatorista rahaekspansiota jonka tuleekin johtaa jenin arvonalentumiseen. Vähempikin saa viimevuosina vallinneeseen ajatteluun jämähtäneen pankkiirin ja valtiovarainbyrokraatin haukkomaan henkeä.

Samankaltaisia ongelmia on muillakin talouskriiseihin joutuneilla mailla. Ikävintä on, ettei näitä tilanteita varten ylläpidetty kansainvälisen taloudellisen yhteistyön järjestelmä sellaisena kuin se erityisesti ja nimenomaan Kansainvälisen valuuttarahaston IMFn kautta toimii ole näihin kriiseihin tuonut ratkaisua. Valuuttarahaston neuvot ja vaatimukset ovat päinvastoin voineet syventää kriisejä ja pitkittää niistä selviytymistä.

Tästä on yhtenä esimerkkinä vuosi sitten realinsa devalvoitumisen vuoksi vaikeuksiin joutunut Brasilia joka pakotettiin syventämään jo alkanutta talouden taantumaa leikkaamalla budjettialijäämää, jota ei voinut maan velkaantumiseen ja suhdannetilanteeseen nähden pitää millään tavoin hälyttävän suurena. Näin ei välttämättä tehty siksi, etteivät Washingtonissa valtaa pitävät tahot olisi ymmärtäneet mitä esittivät – samaa lääkettä ei olisi vaadittu käyttöön USAssa tai Australiassa – vaan siksi, että toimet vastasivat markkinoiden konsensusta siitä mitä Brasiliassa piti niiden luottamuksen palauttamiseksi tehdä.

Mikä on oikea valuuttakurssiregimii?

Maailmassa jossa ei ole yhtä yhteistä valuuttaa kaikkialla käytössä joutuvat valtiot ottamaan kantaa siihen, mitä asioita pitävät omalta kannaltaan arvokkaimpina: mahdollisuutta itsenäiseen rahapolitiikkaan, valuuttakurssin vakautta vai rahaliikkeiden täyttä vapautta. Kaikkea kolmea ei samanaikaisesti voi toteuttaa.

Vakaan valuutan saa luopumalla omasta rahapolitiikasta: naulaamalla yksipuolisesti oman valuutan arvon yhden tai useamman muun valuutan arvoon tai sopimalla muiden kanssa yhteisen rahan käyttöönottamisesta, kuten EMUssa on tehty – ratkaisu jonka viisautta Krugman edelleen epäilee. Alueelliset rahaliitot eivät kuitenkaan vielä maailmanlaajuista vakautta toteuta, ainakaan olosuhteissa joissa rahaliikkeiden vapaudesta halutaan pitää kiinni ja valuutan säännöstely torjua.

Jäljelle jäävät vapaasti vaihtelevat valuuttakurssit. Myös ekonomistien valtaosa pitää niitä suositeltavina. Ongelmana kuitenkin on yhtäällä se, että kurssit pyrkivät vaihtelemaan paljon rajummin kuin mitä millään eroilla ja muutoksilla eri maiden reaalitaloudessa voidaan perustella ja toisaalla se, että poliitikot ja keskuspankkiirit eivät enemmän tai vähemmän irrationaalisista, esim. kansalliseen kunniaan liittyvistä syistä malta olla vaikuttamatta liian epäsuotuisaksi näkemäänsä kurssikehitykseen.

Keinottelu voi heiluttaa isojakin valuuttoja, kuten Krugmanin kertaamat esimerkit George Sorosin operaatioista osoittavat. Keinottelijat usein iskevät tilanteessa, jossa talouden fundamentit antavat perustellun syyn odottaa kurssimuutosta ja aiheuttavat sitä enemmän tuhoa mitä sitkeämmin hallitukset pyrkivät jotain kansallisesti tai ulkoa määriteltyä tavoitekurssia puolustamaan. Aina keinottelijat eivät onnistu, kuten hyökätessään Hong Kongin dollaria vastaan, ja ne voivat myös saada pahasti takkiinsa, kuten vain vähän aikaa sitten suuresti ihaillun amerikkalaisen Long Term Capital Management-yhtiön ajautuminen tosiasialliseen suoritustilaan osoittaa.

Keinottelu sekä muidenkin sijoittajien usein irrationaaliset, ts. reaalitaloudellista vahinkoa aikaansaavat odotukset, ovat johtaneet siihen että esitykset paluusta jonkinasteiseen rahaliikkeiden säännöstelyyn ovat nostaneet päätään. Ne ovat toki edelleen salonkikelvottomia valtaapitävissä piireissä, joille vapaat pääomaliikkeet ovat pyhä asia, kuten varovaista ymmärrystä säätelytoimille osoittanut Krugman on saanut kokea. Toisaalta niin johdonmukaisesti puhdasoppisuudesta ei kuitenkaan pidetä kiinni että löytyisi ketään joka vakavasti pahoittelisi sitä ettei myös Kiina ole ehtinyt vapauttaa valuuttaansa…

Krugman ei ole sen enempää politiikan kuin taloustieteen vallankumouksellinen vaikka esittääkin valtavirta-ajattelusta poikkeavia näkemyksiä. Hän on markkinatalouden vankka kannattaja ja pitää globalisaatiota voittopuolisesti myönteisenä asiana. Poikkeavuuteen näyttää tänään riittävän se, ettei ole dogmaatikko eikä etsi talouspolitiikan haasteisiin vastauksia ehdottomista säännöistä vaan siitä, mikä kulloisessakin tilanteessa voisi toimia. Häntä voi pitää siinä suhteessa hyvin Keynesin kaltainen, ettei ole minkään talouspoliittisen opin vanki – ei ”keynesiläisyydenkään”. Krugman lainaa Keynesin lausuntoa vuodelta 1930 jolloin tämä kuvasi silloista tilannetta ”ongelmaksi starttimoottorissa”, ts. fundamentit ovat kunnossa eikä (silloin fasismin ja kommunistien vaatimaa) järjestelmämuutosta tarvita. Eri asia sitten on, että Keynesin konkreettiset suositukset, kuten niitä tämän päivän maailmantilanteessa soveltuvin osin puoltavan Krugmaninkin, voivat valtavirta-ajatteluun sidonnaisissa piireissä näyttäytyä pelottavan kumouksellisilta.

Lamatalouden elvytys on viime vuosikymmeninä ruostumaan päässyt taito, jota olisi tarvittu aika ajoin tarvittu eri puolilla maailmaa. Nyt kysytään milloin sitä seuraavan kerran tarvitaan jo koko maailmantalouden puitteissa. Sitä varten Krugmanin kirja on erinomaisen hyödyllistä luettavaa kaikille, jotka ovat antautuneet uusliberalistisen ortodoksian edessä. Terveellistä luettavaa se on Suomessakin, jossa EMUn hyviin puoliin kuuluu se, että sen myötä on vihdoin päästy paljon turhia menetyksiä aiheuttaneesta vahvan markan palvonnasta.

Hyvää ei lupaa se pienoinen paniikki, joka joihinkin näyttää iskeneen euron arvon lähestyessä dollaria. Ajankohtainen esimerkki joka ei ole ehtinyt Krugmanin kirjaan mutta liittyy hyvin hänen teemaansa on Italian tilanne. EMUun luovan kirjanpidon avittamana mukaan päässeen Italian talous on ajautumassa lamaan, mistä syystä sillä on vaikeuksia saavuttaa sille asetettua vakaustavoitetta budjettialijäämänsä supistamiseen kahteen prosenttiin. Vakaussopimuksen hengessä Italialta vaaditaan nyt lisää leikkauksia, jotka voivat vain edelleen heikentää maan kasvua ja työllisyyttä.