Neuvoja vihreille

Thatcherin Englanti ja Reaganin USA ovat kertovimmat esimerkit
siitä, mitä uusoikeistolaisuus on käytännössä. Opin mukaista
täystyöllisyystavoitteesta luopumista, sosiaalisten uudistusten
jarrutusta ja purkamista, julkisten toimintojen yksityistämistäja tuloerojen
kasvattamista tapaa vaihtelevissa muodoissa kaikissa teollisuusmaissa.

Hallitusten poliittinen väri ei aina ole ollut ratkaiseva: samat trendit
ovat nähtävissä myös siellä, missä työväenpuolueet ovat olleet
hallituksessa, Suomessakin.

Kaiken kaikkiaan yhteiskunnallinen ilmapiiri on koventunut ja kylmentynyt.
Kireä valtiontalous yhdessä sen näkemyksen kanssa, että vaikeuksissa
olevat ihmiset ovat itse syypäitä ongelmiinsa, ruokkii välinpitämättömyyttä
heikkojen tilanteita kohtaan. Jenkkijalkapallo ja juppihömpötys ovat
sinänsä muotiporvariston pintailmiöitä, mutta heijastavat osaltaan
väkivaltakulttuurin, kovan tekniikan ja itsekkyden hyväksyntää siinä
missä jalkapallohuliganismikin.

Suuntaus oikealle ei kuitenkaan ole ainoa nousuvirtaus aikamme ajattelussa.
On myös suuntautumista pehmeisiin arvoihin, elämäntapakysymyksiin,
rauhantyöhön ja ympäristöliikkeisiin, keskittävän vallankäytön ja suurten
organisaatioiden vastustukseen; kaikkeen siihen, mitä epämääräinen käsite
”vihreä liike” kuvastaa.

Tässä suuntauksessa on myös paljon sellaista, joka voidaan liittää
oikeistolaistumiseen. Vihreä epäluulo, jopa viha, työväenliikkeen
joukkojärjestöluonnetta kohtaa tukee tarkoittamattakin oikeistolaistumista.
Vihreä korostus henkilökohtaisuudesta yhdistyy usein luontevasti
pyrkimykseen yksityistämisestä. Näppärä vastaus, jonka mukaan vihreät
eivät ole oikealla tai vasemmalla vaan edessä ei riitä, kun on otettava
kantaa meidänkin yhteiskuntaamme edelleen jakaviin tulonjakokysymyksiin
ja suoranaisiin luokkavastakohtaisuuksiin.

Vihreä liike on kuitenkin onnistunut etenkin nuorten mielissä asettautumaan
vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden ihanteiden kantajan asemaan.
Vasemmisto, jolla tämä tehtävä on ollut, on jäämässä valtionkantajan
rooliin: sosialidemokraatit suomalaisina valtionjohtajina, kommunistit
vielä suurempien valtiojärjestelmien aisankannattajina.

Vallitseva vastakkainasettelu yhteiskunnallisen kehityksen suunnasta
on tällä hetkellä mustan oikeistolaisuuden ja epämääräisen hajautusvihreyden
välillä. Se on vaikea pala punaisille, joilla sentään on edelleen runsaasti
vallankäyttöasemia.

Yhteiskuntakehityksen valtavirtojen muokkautumisella ei välttämättä ole
suoraviivaista yhteyttä nykyisiin voimasuhteisiin tai tuleviin vaalituloksiin.
Valta-asemistaan huolimatta työväenliike ei nykyisellään ole kehitystä
sosialististen aatteiden pohjalta ohjaava voima. Senkin piriissä
vastakkainasettelua käydään paljolti samojen aatevoimien välillä
kuin koko yhteiskunnassa.

Jos asetelmat säilyvät tällaisina, painuu vaaka vääjäämättömästi mustan
puolelle. Jos ei vihreä tai punainen liike kumpikaan yksin pysty tätä
estämään, on johtopäätös ilmeinen. Tarvitsemme punaisen ja vihreän yhteisrintamaa.

Tämä yhteisrintama ei tietenkään voi olla mikään 30-luvun kansanrintama.
Sen synnyttäminen edellyttää työväenliikkeeltä perusteellista aatteellista
uudistumista ja siihen liittyvä järjestökäytännön uudelleenarvioimista.

Myös vihreän liikkeen on selkeytettävä ja terävöitettävä nykyistä, jopa
laskelmoidun epämääräistä kuvaansa. Jos vihreä liike esiintyy paikallisina
luontokerhoina tai latistuu vain populistiseksi keskiryhmäksi, kuten joissakin
valtuustoissa on nähtävissä, se jää historiaan vain alaviitteeksi yhdestä
menetetystä mahdollisuudesta.

Vihreän liikkeen on oltava selkeästi vasemmalla, vaikka se ei olisikaan
aina siellä missä vasemmistopuolueemme tällä hetkellä. Vain tällainen
liike voi toivoa ravistavansa työväenliikettä ja voimistavansa sen luonnetta
inhimillisen vapautuspyrkimyksensä välineenä. Kovin moneen Turun kaltaiseen
kokoukseen ekofasisti Linkoloineen ei vihreillä enää ole varaa.

On sivuseikka, millaisia organisatorisia ja ohjelmallisia muotoja vihreä liike
tulevaisuudessa omaksuu. On varmasti mahdollista kehittää nykyistä
järkevämpiä ja jäsentyneempiä muotoja toiminnalle ilman, että vielä ajaudutaan
puoluetukivaraisiin jäykkiin organisaatiorakenteisiin.

Ydin 4/85

Sota, kauppa, moraali

Noin vuosi ja ehkä muutama sata tuhatta kaatunutta sitten esiteltiin Ytimessä
tietoja sitä, ketkä aseistavat ja miten Iranin ja Irakin sodan osapuolia.
Mikään ei tämän sodan asetelmissa ole vuodessa muuttunut. Näköpiirissä ei
liioin ole tekijöitä, jotka välttämättä johtaisivat sodan päättymiseen
seuraavankaan neljän ja puolen vuoden kuluessa.

Ulkomaailman kannalta kyse omn sopivasti tasapainotetusta kriisistä.
Molempia osapuolia varustetaan ja rahoitetaan sen verran, että sota pysyy
käynnissä ilman, että kummallakaan on edellytyksiä ratkaisevaan sotilaalliseen
voittoon. Resursseiltaan voimakkaamman Iranin voittoa ja islamilaisen
vallankumouksen leviämistä ei kukaan ulkopuolinen toivo, ja siksi
Irakia tuetaan juuri sen verran, että tasapaino säilyy.

Lännen strategian kannalta sodan jatkuminen nykymuodossa tarjoaa itse
asiassa monia etuja. Kun maailmassa on edelleen öljyn lievää ylitarjontaa,
ei Iranin ja Irakin tuotantosupistuksista ole ollut haittaa, paremminkin
päinvastoin. Öljyä virtaa näistäkin maista silti riittävästi, jotta sotatoimet
ja jatkuvat asehankinnat voidaan rahoittaa. Omalla kustannuksellaan ei
maailman johtavien asetuottajamaiden ole tarvinnut Lähi-Idän sotaa
muonittaa.

Jos sota kyetään pitämään nykyisissä puitteissaan, palvelee se lännen
päämääriä myös siinä, että se sitoo sopivasti arabimaiden öljyntuotannosta
peräisin olevia voimavaroja, rajoittaa tehokkaasti khomeinilaisen vallankumouksen
levittämistä ja ylipäätänsä ylläpitää tervetulleita vastakkaisuuksia
kolmannen maailman leirissä. Neuvostoliiton edut eivät tässä liioin ole
poikkeavat niin kauan kuin maalla on omat ongelmansa Afganistanissa.

Sotavoittojen saaliinjaolle ovat rientäneet myös sellaiset maat, joilla
sinänsä ei ole omia poliittisia intressejä suuntaan tai toiseen. ”Business as
usual” on kelvannut myös suomalaisten yritysten ja poliitikkojen tunnuslauseeksi.
Jopa niin, että puoluejohdon arvovaltaa käytettiin SDP:n puoluekokouksessa
torjumaan sellainen sopimaton ajatus, että suomalaisyritysten kaupankäynnin
jatkamiseen Iranin ja Irakin kanssa ja sitä kautta tapahtuvaan sodan
rahoitukseen liittyisi jokin moraalinen ongelma.

Kuitenkin kyse on sodasta, jonka kauheudet niin kaatuneiden lukumäärän,
sodankäynnin raakuuden kuin käytettyjen aseiden suhteenosittain ylittävät
molempien maailmansotien aikaansaamat inhimilliset kärsimykset.

Se seikka, että suomalaiset ovat vain vähäinen pikkuporukka pitkässä
kaupansaalistajien jonossa, ei vaikuta asian eettiseen eikä poliittiseen
arviointiin. Omiin toimiin olisi luonnollisesti liitettävä toiminta YK:ssa
ja muualla asekaupan ja kaiken epäsuoran sotarahoituksen lopettamiseksi.

Toki Irakista ja Iranista löytyy sotahulluja ilman yllyttäjiä ja
rahoittajia. Ilman ulkopuolisia he eivät kuitenkaan saisi käsiinsä
myrkkykaasuja, ohjuksia tai suihkuhävittäjiä. Arvio, että sodan päättyminen
olisi kiinni vain kahdesta miehestä, Saddam Husseinista ja ajatolla Khomeinista,
on varmasti liioiteltu. Olisiko kummankaan väkivaltaista kuolemaa yhtä vaikea
surra kuin sitä, jos heinäkuun 1944 salaliittolaiset olisivat onnistuneet
Hitlerin vastaisessa attentaatissaan?

Ydin 3/85