Työväenliike Suomessa järjestäytyi työväenpuolueeksi vuonna 1898 ja vuonna 1903 se muutti nimensä Sosialidemokraattiseksi puolueeksi Suomessa.
Työväenliike syntyi luokkayhteiskunnassa, jonka hävittäminen oli liikkeen päämäärä. Kun työväenliike 1917 jakaantui, tarkoitti tämä kommunisteille luokkayhteiskunnan korvaamista proletariaatin diktatuurilla, sosialidemokraateille luokkavastakohtaisuuksien tasoittamista ja asteittaista poistamista.
Suuntaa-antavaksi tuli pohjoismainen sosialidemokratia, joka jo 1920-luvulla Ruotsissa otti tavoitteekseen ”kansankodin” rakentamisen. Vallankumouksellista tässä käsitteessä oli, että se nosti koko väestön samanarvoisesti sosiaalipoliittisten uudistusten, julkisten palvelujen ja tulonsiirtojen kohteeksi. Näiden järjestämisessä ei enää haluttu tarveharkintaa, joka olisi suunnannut tuet ja palvelut vain kaikista heikoimmassa asemassa oleville.
Näin rakennettu pohjoismaisen mallin mukainen hyvinvointivaltio on ollut niin menestyksekäs, että melkein kaikki poliittiset suuntaukset Pohjolassa haluavat tänään esiintyä sen puolestapuhujina riippumatta siitä miten voimallisesti ne aiemmin ovat saattaneet vastustaa sitä toteuttaneita uudistuksia.
Työväenliike esittää pohjoismaisen mallin mielellään omana saavutuksenaan, vaikka muut kuin Ruotsin sosialidemokraatit eivät ole hakeneet käsitteelle patenttisuojaa omiin nimiinsä. Tätä ei voi pitää poliittisesti kovin viisaana eikä historiallisesti kestävänä. Vaikka demareiden panos olisi ollut johtava niin se on kuitenkin saanut vasemmiston ulkopuolelta ratkaisevaa tukea talonpoikaispuolueilta ja sosiaaliliberaaleilta. Kenties tällä myös on haluttu häivyttää sitä, että työväenpuolueetkin ovat välillä taipuneet uusliberalistisen painostuksen edessä ja olleet osallisia hyvinvointivaltiota heikentäneissä toimissa.
Pohjoismaisen työväenliikkeen kestävistä saavutuksista kertoo se, miten kaikki pohjoismaat edelleen löytyvät jokseenkin kaikkien niiden kauneuskilpailujen kärkijoukoista, jossa kaikki maailman maat asetetaan järjestykseen niiden tasa-arvoa, ympäristönsuojelua, terveydenhoitoa, osaamista, hyvää hallintoa, kilpailukykyä ja jopa kansan onnellisuutta koskevien saavutusten suhteen.
Luottamus siihen, että tällainen menestys oli saavutettavissa, kuului siihen tulevaisuudenuskoon jota nuori työväenliike edusti. Tämä usko oli vankka monista takaiskuista huolimatta esim. katastrofaalisesta sisällissodasta Suomessa, joka vaati lähes 40 000 uhria, enimmäkseen punaisten puolella. Se ei kuitenkaan horjuttanut sitä tulevaisuudenuskoa, jota nopeasti uudelleenjärjestäytynyt sosialidemokratia ja myös maanalainen kommunistinen liike edustivat.
On tärkeätä ymmärtää, että silloin työväenliike ei tarkoittanut vain poliittisia puolueita vaan laaja-alaista kansanliikettä. Siten yli sata vuotta sitten perustetut työväenyhdistykset yleensä ensi töikseen rakensivat käyttöönsä työväentalon, joita vuonna 1916 oli maassa jo 940, eli enemmän kuin kirkkoja koko Suomessa.
Kun työväenliike järjestäytyi, oli tavallista, että se tapahtui yhden suuren työväenyhdistyksen siipien suojassa niin, että naisten ja nuorten osastot, ammattiosastot, kuorot, orkesterit, kirjastot, opintopiirit, lukusalit, ravitsemusliikkeet, näyttämöt ja urheiluseurat olivat saman yhdistyksen jaostoja. Silloin myös työväentalosta tuli näiden kaikkien kotipaikkana todellisia työväestön monitoimitaloja, joiden merkitystä työväen valistustyön areenoina ja sitä kautta siihen saakka koulutuksesta sivuun jätetyn kansanosan tiedon, tietoisuuden ja sivistystason nostattajana ei voi yliarvioida. Työväentaloilla oli usein myös kahvila tai ravintola.
Tämä kaikki on kuitenkin jo historiaa. Ensiksi työväenyhdistysten piirissä organisoituneet sivistys-, urheilu-, ammatilliset ym. toiminnot erkaantuivat omiin erillisjärjestöihinsä, joista osa jakaantui myös työväenliikkeen jakoja heijastaen eri osiin, kuten tapahtui työväen urheiluliikkeelle ja ay-liikkeelle ennen kuin ne 70-luvulla lopulta saatiin taas eheytettyä. Mutta eheytyneinäkin nämä ovat, kuten aikanaan niin vahva Työväen Urheiluliitto, enää varjo entisestään.
Ammattiyhdistysliike on järjestäytymisasteeltaan vahvimpia maailmassa, mutta sen vaikutusvalta niin omien jäsenensä käyttäytymiseen kuin yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on dramaattisesti heikentynyt. Se nähdään usein saavutettujen etujen puolustajana, joka ei enää puhuttele heikommassa asemassa olevia ja aikamme prekariaattia. Se on myös luopunut luokkataisteluretoriikasta, mikä on ymmärrettävää, kun tiedämme enemmistön SAK:n jäsenistä äänestävän muita kuin vasemmistopuolueita, vaikka heiltä edelleen puuttuu edustus ay-liikkeen johtoelimissä.
Tätä työväenjärjestöjen heikentymistä voi pitää menetyksenä ja nostalgisoida niiden perään, mutta samalla tämä kertoo myös koko suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja aiempien luokkavastakohtaisuuksien lientymisestä.
Työväenliike oli edelläkävijä järjestäessään työväestön käyttöön sellaisia palveluja joita rahvaalle ei alun perin ollut tarjonnut kuin joka satunnainen hyväntekeväisyysjärjestö. Hyvinvointivaltion vähitellen rakentuessa iso osa niistä toiminnoista, jotka saivat alkunsa työväentaloissa, ovat siirtyneet kuntien hoidettavaksi, kuten kirjastot ja monet sosiaali- ja kulttuuritoimen nykyisin hoitamat toiminnot aina ensikodeista nuorisotiloihin.
Työväen perustama liiketoiminta ei sekään jäänyt työväentaloille ja Suomeen syntyi koko Suomen kansantaloudessa merkittävää roolia vielä 60-luvulla esittänyt ns. punapääoman kertymä osuusliikkeineen, pankkeineen, vakuutusyhtiöineen ja rakennusliikkeineen. 80-luvulla siihen tarttui keinottelukapitalismin hybris joka johti sen komeimpien linnakkeiden kaatumiseen.
Osittain on kuitenkin kyse muodonmuutoksesta. Esim. kuluttajaosuustoiminta ei koskaan ole Suomessa ollut niin vahvoilla kuin tänään. Kadonnut on myös osuustoiminnan vuonna 1916 tapahtunut kahtiajako, kuten myös se häivähdys punaista joka liitettiin vasemmiston johtamaan E-liikkeeseen.
Toisaalta voidaan nähdä, että ne palvelut ja edut joita osuustoiminta halusi tarjota yhteiskunnan vähäosaisille, ovat tänä päivänä edelleen ja aikaisempaa laajemmin ja helpommin saatavissa ilman, että niitä enää markkinoidaan vain erityisesti työväenluokalle suunnattuina palveluina.
Yhdestä näkökulmasta kaikki tämä on osoitus työväenliikkeen menestyksestä ja siitä miten luokkaerot ovat tasaantuneet juuri siten mihin ainakin sosialidemokraattinen työväenliike Ruotsissa ensimmäisenä esitetyn kansankoti-tavoitteensa mukaisesti on tähdännyt. Tämän mukaisesti voi kysyä onko kuluttajalle enää merkitystä sillä, hakevatko he osuustoiminnan tuottaman hyödyn S- tai E-ryhmän kautta? Onko teatterielämyksellä kansallisteatterissa tai kansanteatteri-työväenteatterina aloittaneessa kaupunginteatterissa jotain oleellista eroa? Pelataanko jalka- tai koripalloa tai ylipäätään harrastetaanko urheilua jotenkin eri lailla Punasalamissa tai Tampereen Pyrinnössä? Onko asuminen (edes kustannuksiltaan) erilaista alun perin porvarillisen VATRO:n tuottamissa asunnoissa kuin aiemmin ”punaisen” VVO:n (nykyinen Kojamo) vuokralaisena?
Kaiken kaikkiaan niiden ihmisten joukko pienenee koko ajan, jotka ylipäätään katsovat, että on jotain tarvetta tai perustetta ylläpitää osuusliikkeitä, teattereita, urheiluseuroja tms. jonkin nimenomaisen poliittisen liikkeen, luokkasidonnaisuuden tai yhteiskunnallisen tehtävän merkeissä.
Näkemys työväenliikkeen ja –järjestöjen hiipumisesta seurauksena niiden menestyksestä luokkayhteiskunnan hävittämisessä on valitettavasti kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä päivittäin yhteiskuntaamme ja ympäristöämme tarkkailemalla voimme havaita.
Tänään voimme nähdä miten tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet, miten sivuun syrjäytettyjen ihmisten määrä on lisääntynyt, miten heikommassa asemassa olevien ihmisten tarvitsemia tulonsiirtoja ja palveluja leikataan ja ajetaan alas, ja miten varallisuus maailmanlaajuisesti on keskittynyt niin että kahdeksan (8) rikkainta ihmistä maailmassa omistaa yhtä paljon varallisuutta, kuin koko maapallon asukkaiden köyhempi puolisko eli 3.7 mrd ihmistä.
Kaikki tämä kertoo sen luokkayhteiskunnan paluusta, jonka toivoimme ja kuvittelimme parhaimmillaan pohjoismaiden kaltaisissa hyvinvointivaltioissa jo hävittäneemme.
Toki pohjoismaat edelleen erottautuvat kansainvälisissä vertailuissa edelleen muita tasaisemman tulonjaon maina, mutta samat merkit luokkayhteiskunnan paluusta ovat Pohjolassakin nähtävissä. Tulojen ja varallisuuden jakaantuminen eivät ole ainoita indikaattoreita tässä. Vähemmän näkyvää on se, miten pohjoismaita leimannut voimakas sosiaalinen liikkuvuus on jälleen vähentynyt. Yhä useampi suomalainenkin pysyy koko elämänsä ajan siinä sosiaaliryhmässä johon on syntynyt.
Suomessa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin toteuttamista ei koskaan viety niin pitkälle kuin muissa pohjoismaissa, ja sen rakentamistyö aloitettiin myös muita myöhemmin. Tämän rakennustyön merkittävin jakso oli vuonna 1966 alkanut kymmenvuotiskausi, jolloin nykyisen hyvinvointivaltion perusta valettiin.
Tämän uudistustyön seurauksena köyhyysaste (=niiden osuus joiden tulot jäävät alle 60 % mediaanituloista) joka verojen ja tulonsiirtojen jälkeen oli vuonna 1966 18 %; pieneni vuoteen 1991 mennessä, jolloin tuloerot olivat pienimmillään, alle kahdeksaan prosenttiin. Tänään luku on taas noin 13 % prosenttia. Tähän kielteiseen kehitykseen on vaikuttanut se, miten tuloerot ennen veroja ja tulonsiirtoja ovat kasvaneet. Sen sijaan, että tähän olisi vastattu aikaisempaa aktiivisemmalla tuloja uudelleenjakavalla politiikalla, on hyvinvointivaltion tuloeroja tasaavaa vaikutusta sekä verotuksen että tulonsiirtojen osalta purettu.
Eriarvoisuuden kasvu näkyy monin tavoin, kuten esim. kansanterveydessä. Pitkään jatkunut terveyserojen kaventuminen on taas kääntynyt niiden kasvuksi niin, että alimpaan sosiaaliryhmään syntyvän miehen elinikäodote on kaksitoista vuotta lyhyempi kuin ylimpään syntyneen.
Jos luokkayhteiskunta näin on palaamassa, ei kyse kuitenkaan ole paluusta siihen luokkayhteiskuntaan, joka aikanaan nostatti työväenliikkeen, vaan sen uuteen 2.0 versioon.
2000-luvun luokkayhteiskunnassa eriarvoisuus ei enää kävele kaupungilla vastaan samalla tavoin silmiin pistävästi kuin ennen. Vanhan kahtia jaetun luokkayhteiskunnan rajat olivat useimmiten selkeitä ja institutionalisoituja. Porvaristolla oli pörssi, kansallisteatteri, ooppera, kirkko, golfklubit, suojeluskunnat, partioliike, yliopistot, kauppakamarit; työväestöllä työväentalot, työväenlehdet, ammattiliitot, työväen urheiluseurat, työväenkulttuuri omine näyttämöineen, sivistysjärjestöineen jne.
Tällaisessa yhteiskunnassa jokainen tiesi paikkansa, sillä se oli useimmille syntymässä määrätty. Rajat olivat selkeitä, mutta eivät kokonaan ylittämättömiä – paitsi vuonna 1918. Suomalaista luokkayhteiskuntaa ei voi arvioida ottamatta huomioon sisällissodan pitkään vaikuttanutta perintöä, puolin ja toisin. Se erotti ja se on näihin päiviin asti vaikuttanut ja heijastunut moniin asioihin, ei vähiten siihen mitä yleensä työväenkirjallisuudella on ymmärretty. Ei vain vastakkaisuutta rakentavana ja ylläpitävänä asiana, vaan myös sovintopolitiikan ja luokkayhteiskunnan rajoja tasoittavan pyrkimyksen tukijana. Oikeastaan vasta nyt ovat vuoden 1918 kokeneet isovanhempansa hautaan saattaneen sukupolven jälkeläiset voineet siirtää v. 1918 muistot yleisen historian osaksi.
Työväenluokka sai täydet kansalaisoikeudet vasta sotien jälkeen. Sen oma identiteetti ja tietoisuus olivat tuolloin ehkä vahvimmillaan, mutta sen jälkeen se alkoi heiketä. Se ei tietenkään ole valitettava asia, siltä osin kun se on perustunut luokkaristiriitojen ja -erojen aitoon laantumiseen ja tasoittumiseen. Osittain tämä selittää myös sen, miten ja miksi työväen järjestöt ja niiden ylläpitämät rinnakkaiset instituutiot ovat heikentyneet tai kokonaan kadonneet.
Vaikka eriarvoisuus ja siihen perustuvat luokkajaot eivät ole kadonneet, eivät ne enää ole yhtä selviä dikotomioita kuin ennen. Vaatetus, elintavat, kulttuuri tms. eivät yhtä selvästi paljasta ihmisten luokka-asemaa kuin ennen. Työväenluokka on hajaantunut moniin erilaisiin kerrostumiin ja ryhmiin. Yhtenäistä tai edes yhteistä työväenluokan identiteettiä ei ole eikä liioin sellaista sen edustajaksi käsitettyä työväenliikettä, johon voitaisiin tai haluttaisiin samastua, samalla kun erilaiset alakulttuurit ja niiden kautta tapahtuva identiteetin määrittäminen ovat lisääntyneet.
Tällaisessa luokkayhteiskunta 2.0 versiossa harva tuloerojen kasvusta huolimatta elää aivan absoluuttisessa kurjuudessa. Globalisoituvassa maailmassa teollisuusmaat ovat itse asiassa kyenneet toistaiseksi suurelta osin ulkoistamaan absoluuttisen kurjuuden kansalliseen yhteisöön kuulumattomaksi katsotuille ryhmille, kuten nyt Suomessa EU-maista tulleille romanikerjäläisille.
Mutta myös oman maan heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat osattomia. Kenties julmin ja haastavin osattomuuden muoto on se, että siinä missä näillä ihmisillä aikaisemmin oli tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin rippeet jäljellä.
Suomi on kohta 50 prosentin maa – tämä on se osuus kaikista ihmisistä, jotka puolueiden kannatusta mittaavissa kyselyissä eivät osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosaltaan nämä ihmiset ovat köyhiä, usein yksinhuoltajia tai yksinäisiä, heikosti koulutettuja ja eri syistä työelämän ulkopuolelle jääneitä; yhä useampi myös terveysongelmista kärsiviä.
Kun nämä ihmiset ovat jo pitkään ja perinteisesti olleet poliittisesti passiivisia, eivät vasemmistopuolueetkaan enää aina tunne kiinnostusta heidän asioittensa ja ongelmiensa esillä pitämiseen. Poliittista kilpailua hallitsee kilpailu liikkuvaksi keskiluokaksi mielletyn pienen, mutta aktiiviseksi uskotun liikkuvan äänestäjäjoukon äänistä tavalla, joka edelleen lisää vieraantumista kaikista vanhoista puolueista.
Työväenliike ei voi nojata yksinomaan menneisiin saavutuksiinsa, olivat ne kuinka upeita tahansa, vaan ansaitsemme kannatuksemme vain sillä, että tarjoamme uskottavan näkemyksen sille, miten tulevaa maailmaa tulee ja voidaan rakentaa.
Työelämän muutokset ovat muuttaneet työnteon luonnetta ja työsuhteita aivan erinäköisiksi kuin miltä ne sata vuotta sitten näyttivät, eikä muutos koske vain ulkoisia olosuhteita kuten suurten tehdassalien ja hikipajojen katoamista, vaikka työolot ja työntekijöiden kohtelu maailman köyhimmissä maissa saattavat vielä tuoda mieleen viktoriaanisen teollistumisen alkukauden olosuhteet.
Työväenluokka, jos sellaisesta haluaa ja voi vielä puhua, on jakaantunut yhä moninaisempiin kerrostumiin ja ryhmiin. Palkansaajan suhde työnantajaan on muuttunut yksilöllisemmäksi, toisin sanoen kollektiiviset työehtosopimukset ja neuvottelumekanismit säätelevät sitä aikaisempaa vähemmän. Joillekin se on ainakin joksikin aikaa voinut tuntua vapauttavalta ja etuja tuovalta, mutta kokonaisuudessaan se on merkinnyt epävarmuuden lisääntymistä ja työntekijäin aseman heikentymistä.
Jos työväenluokka ei enää ole työläisiksi itseään mieltävien ihmisten samastumisen kohde, ei myöskään ole sellaista työväenliikettä johon haluttaisiin tai voitaisiin samastua. Mikä puolue tahansa voi tänään esiintyä työväenpuolueena, kuten oikeistopuolueet jonkinasteisella menestyksellä ovat tehneet Ruotsissa ja Suomessa. Näin tehdessään ne eivät ole suinkaan tarkoittaneet rakentaa menestystään minkäänlaisen luokkasamastumisen varaan, vaan paremminkin tarkoituksena on ollut osoittaa, miten merkityksettömäksi luokkasamastuminen on käynyt.
Tänään ihmisten identiteetti määräytyy yhä useammin erilaisten ihmisiä henkilökohtaisten ominaisuuksien, ryhmäkohtaisten tunnusmerkkien, elämäntapojen ja maailmankatsomusten perusteella syntyneiden alakulttuurien mukaan.
Samanaikaisesti kasvaa kuitenkin osattomien ja syrjäytyneiden ihmisten määrä kaikkialla. Mutta erotuksena aiemmin köyhimmästä alaluokasta näiltä ihmisiltä on riistetty lisäksi sekä yhteenkuuluvuus ainakin potentiaaliseksi enemmistöksi uskotun työväenluokan kanssa, että vahva usko parempaan tulevaisuuteen jota työväenliike tarjosi.
Tästä kehityksestä näyttävät vaaleissa hyötyneen ulospäin suuntautuvia ihmisiä puhuttelevat vihreät ja sisäänpäin kääntyviä ihmisiä pelottelevat perussuomalaiset. Näillä puolueilla on selvimmät kannat maahanmuutoista, johon edelliset suhtautuvat myönteisesti ja jälkimmäiset kielteisesti.
Luokkatietoisuuden kadottanut luokkayhteiskunta kasvattaa ja ruokkii erilaisuuden pelkoa ja suoranaista muukalaisvihaa. Tällaisessa yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien tyytymättömyys omaan asemaansa on populistisella propagandalla voitu suunnata maahanmuuttajien ja pakolaisten vastustamiseen, jotka lavastetaan syyllisiksi osattomien ja syrjäytyneiden kurjuuteen.
Hyvät toverit!
Vaikka elämme nykyisin luokkayhteiskunnassa ilman samanlaista aika itsestään tehdassaleissa ja työläisten ja porvareiden arjen vastakkaisuuksissa syntynyttä luokkatietoisuutta, ei toive paremmasta, turvallisemmasta ja tasa-arvoisemmasta maailmasta kuitenkaan ole kuollut. Kun työ ei enää tuo ihmisiä yhteen vaan yhä useammin jakaa heidät näennäisesti keskenään riippumattomiin tai jopa kilpaileviin ryhmiin, ei työväenliikkeen perustana olleiden ihanteiden taakse enää ole uskottavasti ja tuloksia tuottavasti koottavissa väkeä vetoamalla työväenliikkeen vanhoihin tunnuksiin, saavutuksiin ja toimintatapoihin.
Uskon että suurin osa ihmisistä haluaa olla mukana sellaisessa poliittisessa liikkeessä joka mittaa politiikkansa onnistumista tai epäonnistumista sillä, onko se parantanut vai edelleen heikentänyt kaikista heikoimmassa asemassa olevien ihmisten toimeentuloa ja osallisuutta.
Samalla tavoin kaikkien kansalaisvapauksien, ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisten osallistumismahdollisuuksien puolustaminen ja rasismin ja vihapuheen torjuminen täytyy kuulua tällaisen liikkeen luovuttamattomiin arvoihin.
Suurimpana haasteena näen koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavan ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestämättömän kehityksen kääntämisen kestävälle uralle. Kysymys ei ole vain jo pitkälle edenneen ilmastonmuutoksen torjumisesta vaan myös lajien kiihtyvän katoamisen pysäyttämisestä ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta.
Parhaassakaan tapauksessa meillä ei tässä kohta kymmenen miljardin ihmisen asuttamassa maailmassa ole yhtään aikaa hukattavana, jos haluamme päästä kestävään kehitykseen ja turvata jälkeläisillemme vielä elinkelpoisen maailman.
Tällaisessa tilanteessa kaikkialla nyt nouseva nationalismi ja oikeistolainen populismi, joka näkee globalisaation uhkana ja tarjoaa ratkaisuksi rajojen sulkemista niin ihmisiltä vierailta kulttuurivaikutteilla kuin protektionismin merkeissä investoinneilta ja tavaroilta, on itse uhka niin omalle hyvinvoinnillemme kuin maailman tulevaisuuden turvaamiselle.
Globalisaatio on tuottanut maailmaan lisää vaurautta mutta jakaa tämän vaurauden aikaisempaa epätasaisemmin ja sen avaamat mahdollisuudet ovat ennen kaikkea hyödyttäneet rikkaita ja suuryrityksiä. Jos haluamme peruuttamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa hakea ratkaisua kestämättömään kehitykseen ja torjua globalisaation kielteisiä seurauksia ei monenkeskiselle, sääntöpohjaiselle kansainväliselle yhteistyölle ole toimivaa vaihtoehtoa. Opetus on kuitenkin siinä, että sen nykyiset sopimuspohjaiset pelisäännöt eivät riittävästi aseta luonnon ja ihmisten hyvinvoinnista huolehtimista tärkeimmäksi asiaksi, joiden ohi markkinavoimien vapauksien edistäminen ei saa ajaa.
Työväenliike erityisesti pohjoismaissa kykeni aikanaan menestyksekkäästi rakentamaan muualla maailmassa esikuvalliseksi nähdyn hyvinvointivaltion. Mutta vapaiden pääomaliikkeiden ja alati syvenevän työnjaon globalisoituvassa maailmassa ei tätä menestystä enää voida jatkaa vain omin kansallisin valinnoin ja päätöksin. Ne keinot ja menettelyt joilla aikaisemmin pystyimme pitämään markkinavoimat niille kuuluvassa hyvän rengin asemassa, on nyt otettava käyttöön ylikansallisessa yhteistyössä.
On kauhistuttavaa seurata miten yhä useammassa maassa Yhdysvalloista ja Venäjästä alkaen autoritaariset populistit turvautuvat voimapolitiikkaan ja pyrkivät murentamaan sääntöpohjaista kansainvälistä järjestystä ja irtaantumaan demokratiaan, ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja oikeusvaltioperiaatteeseen nojaavia sopimuksista.
Useimmille näitä hyökkäyksen alaisia arvoja ja tavoitteita tukeville ihmisille on yhdentekevää minkä niminen puolue tai muu liike haluaa ja osaa parhaiten näitä asioita ja arvoja ajaa ja puolustaa. Ihmiset eivät ole puolueita varten vaan päinvastoin. Siksi myös kaikki yritykset monopolisoida näiden tavoitteiden taakse toimimista kenenkään nimiin ovat torjuttavia.
Tämä ei tarkoita työväenliikkeen historian unohtamista tai vähättelyä. Jos esim. vanhaa työväentalokulttuuria on enää mahdotonta ylläpitää alkuperäisessä muodossaan, on sitäkin tärkeämpää, että niiden historia säilyy ja tunnetaan. Elämme muutoinkin kasvavassa määrin historiatonta aikaa jossa ihmiset yhä harvemmin tietävät ja ymmärtävät miten ja mistä olemme tulleet siihen missä tänään olemme, eivätkä sen vuoksi kykene näkemään tulevaisuuteenkaan, siksi heillä on myös suuri vaara jäädä tiedostamattaan historian vangeiksi.
Sen sijaan että historian opetusta kouluissa vähennetään, sitä tulee lisätä. Kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa on entistäkin tärkeämpää ei vain oma historiansa osaaminen, vaan myös yhteen kasvavan maailman yhteisen menneisyyden hallinta.
