H.T.!
Vuosi sitten aloittanut perusporvarihallitus ei ole toistaiseksi saanut mitään sellaista aikaiseksi, joka näkyisi parempana työllisyytenä tai taloudellisen kasvun toipumisena. Sen monet näyttävästi liikkeellepannut saneluhaluiset hankkeet ova yksi toisensa jälkeen ajautuneet vaikeuksiinkun puutteellinen valmistelu on törmännyt milloin perustuslakiin tai muutoin omaan mahdottomuuteensa.
Näitä epäonnistumisia ei ole syytä jäädä suremaan, sillä mikään niistä ei olisi työllisyyden ja kasvun ongelmiin tuonut apua, päinvastoin. Hallituksen kahdesta ensimmäisestä suurhankkeesta ”tuottavuusloikan” harhaanjohtavalla nimellä liikkelle lähtenyt ja yhtä harhaanjohtavasti nimetty hanke yhteiskuntasopimuksen solmimiseksi olisi kariutunut heti kättelyssä, ellei hallitus olisi onnekseen ymmärtänyt perääntyä yksipuoliseen saneluun perustuneista pakkolakihankkeistaan.
Nyt on edelleen mahdollista ja toivottavaa, että työmarkkinajärjestöt myös liittotasolla kykenevät etenemään sopimuksentekoon saakka. On kuitenkin todettava, että hallituksen työllisyyspaketissaan julkistamat hankkeet työttömyysturvan leikkaamiseksi ja muiksi työntekijöiden aseman heikentämistä tarkoittaviksi toimiksi eivät ainakaan helpota tämän kilpailukykysopimuksen aikaansaamista.
Hallituksen toinen suurhanke on sote-uudistus. Valitettavasti en näe miten yksikään uudistukselle asetetuista tärkeistä ja oikeista tavoitteista – hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen, sote- palvelujen yhdenvertaisuuden ja saatavuuden parantaminen sekä kustannusten hillintä – olisi nykynäkymin toteutumassa.
Näitä tavoitteita keskeisemmäksi näyttää Sipilän hallitukselle nousseen kaksi asiaa: kepun ajaman maakuntaitsehallinnon ja kokoomuksen haluaman terveyspalvelujen laajamittaisen yksityistämisen toteuttaminen. Tämä etenee, jos on edetäkseen, siltä pohjalta että kaksi kyseenalaista tavoitetta toteutetaan kompromissina, jonka tuloksena saadaan sekava ja kallis uusi hallintorakenne ja entistä eriarvoisemmin kansalaisia kohteleva sote-palvelujen tarjontarakenne.
Mitä järkeä on perustaa Suomeen 18 itsehallintoaluetta, joista vain muutamalla on edellytykset hoitaa tehokkaasti tätä niille nyt työnnettävää varsinaista tehtävää? Ja mitä järkeä on tehdä Uudellemaalle Suomen oloissa jättikokoinen ja keinotekoinen itsehallintoalue tätä varten, kun ainakin jo 50 vuotta kaivattu pääkaupunkiseudun metropolialueen hallinto aiotaan edelleen jättää toteuttamatta? Ja mitä järkeä on tällaisen ”uudistuksen” jälkeen ylläpitää nykyisenkaltaista kuntarakennetta, jonka tehtävät ajetaan mimimiin?
Esitykseen on vielä keksitty liittää täysin tuulesta temmattu maakunnille osoitettu toimintojen yhtiöittämispakko, mille ei oikein löydy muuta ymmärrettävää perustetta kuin se, että näin voidaan jatkossa helpottaa yhtiömuotoisen julkisen omaisuuden yksityistämistä.
Kysymys ei ole siitä, etteivätkö sosialidemokraatit voisi hyväksyä sitä ettei kaikkien julkisten palvelutoimintoja tarvitse olla julkista, valtion tai kuntien tuotantoa. Silloin kun palvelut ovat tasavertaisesti samoin ehdoin kaikkien kansalaisten käytettävissä ja kun julkisyhteisö tilaajana määrittelee riittävän selvästi ja valvotusti ostopalvelujen laadun ja muut ehdot, voidaan toimintoja myös kilpailuttaa ja ulkoistaa silloin kun sillä voidaan saavuttaa laadusta tinkimättä kustannustehokkuutta ja säästöjä.
Mitään lähtökohtaista uskoa siihen, että yksityisen yrityksen tuottamat palvelut olisivat tehokkaampia tai laadukkaampia ei meillä kuitenkaan ole. On myös tehtävä selvä ero sellaisten toimintojen välillä joihin markkinalogiikka sopii ja joihin se ei sovi.
Edellisiin kuuluu tavaroiden tuotanto ja palvelujen tarjoaminen aloilla, joissa voi syntyä aitoa kilpailua, sillä jos julkinen monopoli voi olla hankala asia niin yksityinen monopoli on sitä monin verroin, kuten esim. sähkönsiirtoverkon yksityistämisen seuraukset tuoreeltaan kertovat. Sähkönsiirto, tiedonsiirron perusverkot, rautatiet, vesi, tiestö ja postin peruspalvelut ovat esimerkkejä aloista joille yksityistäminen on myrkkyä, yhtä lailla kuin kirjastot, poliisi tai vankilat.
Yksityinen voitontavoittelu ei myöskään sovi moniin julkisiin palveluihin ja edellyttää aina tarkkaa laatukriteerien asettamista ja niiden valvontaa. Terveydenhoidossa ja sosiaalipalveluissa on asetettava selvät rajat sille, mihin yksityistäminen voi ulottua.
Sote-palveluiden järjestämisessä on aina perustavanlaatuinen intressiristiriita mahdollisimman paljon tutkimuksia ja hoitoja tarjoavan terveyskauppiaiden ja tehokasta ennaltaehkäisyä tavoittelevan julkisen terveys- ja sosiaalipolitiikan välillä. Yhdysvalloissa käytetään terveysmenoihin melkein kaksi kertaa suurempi osuus BKT:sta kuin Suomessa. Se ei Yhdysvalloissa tuota keskimäärin parempaa kansakunnan terveystilaa kuin Suomessa edes parhaimmassa asemassa olevalle rikkaalle väestönosalle, puhumattakaan siitä viidenneksestä amerikkalaisista joilla ei ollut varaa terveysvakuutukseen ja joka vasta Obaman terveysuudistuksen myötä on päässyt osalliseksi kohtuuhintaisimmista terveyspalveluista.
Suomalainen terveydenhuolto on kansainvälisessä vertailussa vaikuttavaa, tehokasta ja turvallista. Sen suurin ongelma on kansalaisten eriarvoisuus nimenomaan pääsyssä peruspalveluihin, mutta mikään nyt tarjolla olevassa mallissa ei tuo tähän parannusta.
Luottamus siihen että Sipilän hallituskokoonpanosta olisi saatavissa jokin järjellinen alkuperäisiä uudistustavoitteita toteuttava Sote-esitys on nyt huvennut. Edellisen hallituksen aikana haluttiin ja onnistuttiin tämän mittaluokan uudistukselle saamaan myös mahdollisimman laaja parlamentaarinen tuki, mutta tällainen ei tätä ideologisesti suuntautunutta perusporvarihallitusta enää kiinnosta.
Tämä asenne näkyy myös kaksi viikkoa sitten julkistetun hallituksen kolmannen suurhankkeen eli ns. liikennekaaren valmistelussa. Kun liikenneministeri Bernerin tiestön ja muun infran yhtiöittämistä tarkoittavista esityksistä eduskunnassa nousi myrsky yritti pääministeri Sipilä selittää asian pelkäksi harmittomaksi selvitystehtäväksi.
Selitys ei ole lainkaan uskottava. Jos aidosti haluttaan selvittää tämän suuruusluokan asioita niin, että syntyy mahdollisimman toimiva ja laaja yhteisymmärrys siitä miten liikennepolitiikkaa järkevästi kehitetään, niin oikea tapa olisi käyttää laaja-pohjaista ja parlamentaarisesti ankkuroitua komiteatyötä selvittämään vaihtoehtoja.
Liikenneministerin alkuperäisen aikataulun mukaan seuraava vaihe olisi pikainen parin kuukauden lausuntokierros, joka osoittaa ettei tässä haeta mitään todellista yhteistä linjaa, vaan yritetään ajaa valtavaa ideologisesti ohjattua muutosta jossa markkinat korvaavat demokratian.
Hallituksen esitysten ja politiikan suureksi linjaksi onkin nyt hahmottunut pyrkimys yhteisvastuuseen ja solidaarisuuteen perustuvan pohjoismaisen hyvinvointivaltion romuttamiseen ja uusliberalistisen markkinaideologian mukaisen täyskäännöksen tuominen Suomeen.
Yllättävää on, että tämä tapahtuu yli 30 vuotta sen jälkeen kun uusliberalismi reaganismin ja thatcherismin merkeissä otti saavutti ylivallan anglosaksisissa maissa ja ulotti vaikutusvaltaansa silloin Suomeenkin kun 90-luvun lamaa lähdettiin lääkitsemään sen markkinoimin keinoin.
Yllättävää siksi, että keskusta ei vaaleissa hiiskunut mitään tällaisista suunnitelmista, eikä kokoomuskaan, jonka pirtaan tämä sinänsä sopii ja jossa puheenjohtajaksi pyrkivät nyt haluaisivat tätä käännettä vielä tehostaa, suinkaan hakenut kannatusta tällaisille linjauksille – puhumattakaan perussuomalaisista, joiden äänestäjät nyt äimän käkenä ihmettelevät, että tätäkö me todella tilasimme.
Mutta tämä käänne on yllättävää myös siksi, että maailmassa alkaa olla jo aivan riittävästi näyttöä ja kokemusta siitä, mihin uusliberalistinen politiikka johtaa.
Oikeiston mantra on jo pitkään ollut se, että vasemmisto ei ole kiinnostunut kakun kasvattamisesta, ainoastaan sen jakamisesta. Tosiasiassa uusliberalistinen politiikka ei ole missään tuonut kestävää kakun kasvattamista, sen sijaan sen ideologian mukainen finanssimarkkinoiden vapautus on tuottanut toistuvia finanssikriisejä, joita on hoidettu kasvua leikkaavilla, työttömyyttä tuottavilla ja eriarvoisuutta kasvattavilla resepteillä.
Mutta kakun uudelleen jakamisessa uusliberalismi on totisesti onnistunut. Rikkaita on suosittu sekä nousukausina että laskukausina. Nyt perusteena on julkisen talouden velkaantuminen. Vaikka ymmärrämme, että sen tasapainotus on jollain aikavälillä ja jollain tavoin välttämätöntä, on tähän Suomessa ja muualla ryhdytty ottamalla käyttöön sekä talouskriisiä pitkittävät että eriarvoisuutta kasvattavat keinot. Kun veronkiertoon ja veroparatiiseihin ei puututa, kun joidenkin veroja alennetaan ja kun samanaikaisesti leikataan tukia niiltä, jotka niiden varassa joutuvat elämään, tehdään aina arvovalintoja.
Valinnat eivät ole satunnaisia. Ne perustuvat sellaiseen maailmankuvaan, jossa rikkaita on kannustettava uusilla verohelpotuksilla ja ansaintamahdollisuuksilla, kun taas työttömiä, köyhiä ja osattomia pitää kannustaa uusilla tuloleikkauksilla, jotta veronmaksajien rahoittamin tulonsiirroin elävät laiskat ihmiset pakotettaisiin toimeliaisuuteen.
Kun sosiaalipolitiikan ja työlainsäädännön kehittämisen pitkän kaaren tehtävänä on ollut heikommassa asemassa olevien ihmisten suojaaminen työntantajien, tavaraoiden ja palvelujen tuottajien ja lähtökohtaisesti vahvempien valtaa käyttävien ja vaurautta itselleen kasaavien toimijoiden sanelulta ja mielivallalta, niin nyt tarjolla oleva uusliberalismi haluaa heikentää ja poistaa niitä rajoitteita joita vähäosaisempien turvaksi on vuosikymmenten aikana halutta vahvistaa.
Maailmanlaajuisesti tämän politiikan seuraukset näkyvät nyt siinä, että tulo- ja varallisuuserot ovat maailmassa jo neljänkymmenen vuoden ajan kasvaneet järkyttävällä tavalla. Rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa puolet koko maailman kaikesta varallisuudesta. Ja yksin 62 rikkainta ihmistä maailmassa omistaa yhtä paljon kuin varattomin puolisko maailman väestöstä, eli 3,7 miljardia ihmistä.
Tämä on kestämätöntä. Kestämätön kehitys on edelleen maailman tila. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden kuihtuminen etenevät edelleen. Meidän on ymmärrettävä, että meillä parhaassakin tapauksessa on enää muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.
Jos ekologista kestävyyttä ei saavuteta ei muullakaan enää ole väliä. Yhtä lailla on kuitenkin niin, että ekologista kestävyyttä emme saavuta ilman sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä.
Luottamukseen ja oikeudenmukaisuuteen perustuva sosiaalinen kestävyys on nyt kateissa. Kyse ei ole joidenkin yksittäisten leikkausten ja toimien seurauksista vaan paljon laajemmin siitä miten tasa-arvoon ja solidaarisuuteen perustuvaa ja yhteisvastuuta toteuttavaa yhteisöllisyyttä pala palalta määrätietoisesti murennetaan sellaisen ideologian merkeissä, jonka mukaan kaikella pitää olla markkinoilla määräytyvä hintansa ja ettei sen enempää tuottamattomalla omaisuudella kuin tuottamattomalla ihmisellä ole arvoa.
Tällaisessa tilanteessa ja tällaisessa maailmassa, jossa ihmisten lisääntyvä pahoinvointi ja pelko on käsin kosketeltavaa, pyrkivät vallassa olijat keksimään olkiukkoja ja uusia vihollisia. Nyt sellaisiksi koitetaan nostaa sotaa ja terrorismia pakenevat turvapaikanhakijat ja usein elinkelvottomiksi muuttuneilta kotiseuduiltaan elantoansa etsimään lähteneet siirtotyöntekijät – siis samanlaiset ihmiset kuin Suomesta yli sata vuotta sitten lähtivät Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin, tai v. 1918 sisällissodan jälkeen turvaan minne vain pääsivät.
Hädänalaiset ihmiset ja toiset köyhät eivät ole syyllisiä siihen ahdinkoon, johon koko ajan suureneva joukko leipäjonoihin ja toimeentulotuen luukulle pakotettuja suomalaisia on ajettu. Syyllisiä tai ainakin vastuullisia tulee etsiä aivan muualta, alkaen jokaisesta meistä jolla on mahdollisuus sanoa ei tälle kehitykselle, mutta syystä tai toisesta vaikenee.
