Olisin mielelläni tuonut valtiovallan tervehdyksen tähän tilaisuuteen, mutta sattuneesta syystä se ei ole mahdollista. Joudutte siis tyytymään hyvin henkilökohtaisiin ajatuksiini.
Aloitan kertomalla omasta suhteestani liikuntaan ja urheiluun. Olin kymmenvuotiaana yhtä urheiluhullu ipana kuin suurin osa ikätovereistani ja osaan sen pohjalta vieläkin kohtuullisen hyvin luetella 50- ja 60-lukujen yleisurheilutilastojen nimiä ja lukuja. Koululiikunnan ohella pelasin Panttereiden junioreissa koripalloa ja kävin Viipurin Urheilijoiden paidassa joissain piirin juniorikisoissa. Seuravalinnat ohjautuivat koulutovereitteni vaikutuksesta ilman sen kummempia pohdintoja. En ollut lähelläkään sellaista tasoa että yksikään seura olisi halunnut satsata kaltaiseeni joukon jatkoon.
16-vuotiaana aloitin tupakanpolton ja säännöllinen liikunta jäi varusmiespalvelun pakkoliikuntaa lukuun ottamatta siksi kahdeksaksi vuodeksi, jona tupakkakin röyhysi. Uuden liikuntaharrastuksen aloitin perustajajäsenenä koripalloseura Punasalamissa, ja kun juoksu taas alkoi maittaa ryhdyin harrastamaan sitä Helsingin Jyryn paidassa. Tästä jo huomaa, että politiikka oli tullut mukaan kuvaan: järjestäytyminen Työväen Urheiluliiton riveihin oli minun 60-lukulaisessa lähipiirissäni luonnollinen valinta. Urheilumenestykseni on jäänyt pariin 80-luvun estejuoksumitaliin veteraanien SM-kisoista ja pronssiin TUL:n ikämieskoripalloilijana. Mutta tulin vedetyksi TUL:n toimintaan laajemminkin, ensin nuorisovaliokunnan puheenjohtajaksi ja sitten kahdeksi kaudeksi liittotoimikuntaan, sen jälkeen vielä TUL:n yleisurheilun tuen puheenjohtajan tehtäviin ja kahdeksitoista vuodeksi Suomen Olympiakomitean hallituksen jäseneksi.
Se oli mielenkiintoinen näköalapaikka huippu-urheilun seurantaan mielenkiintoisena murrosaikana. Noin vuoteen 1984 saakka Suomen 70-luvun suuren menestyksen farmakologiaan perustanut urheilujohto mm. torjui komiteassa esittämäni näkemykset doping-kontrollin tiukentamisesta vastuuttomana vaatimuksena ”yksipuolisesta aseistariisunnasta”. Martti Vainion käry Los Angelesissa asetti kuitenkin koko huippu-urheilun uskottavuuden niin kovalle koetukselle, että puhdistautuminen kävi välttämättömäksi. Sen jälkeen myös Suomen urheilujohdon intressissä oli vaatia kovempaa kansainvälistä kontrollia, jotta kilpailuasetelmamme ei heikkenisi.
Puhdistautuminen jäi toki puolitiehen, kuten maastohiihdon kujanjuoksu kertoo. Vaikka urheilun ja valmennuksen keskusjohto olisikin vetäytynyt doping-kilpailusta ei se tietenkään ole mihinkään kadonnut. Niin kauan kuin doping tarjoaa oikotien menestykseen ja rikastumiseen, löytyy niitä jotka ovat valmiita sekä terveyden että kunnian menetyksen uhalla kokeilemaan sattuisiko doping olemaan hivenen edellä sen ja doping-kontrollin ikuisessa kilpajuoksussa. Olympiapestini päätyttyä vuonna 1992 en ole ollut enää missään liikuntajärjestötehtävissä. Penkkiurheilijana olin silloinkin jo laiska ja sen jälkeen kiinnostukseni seurata urheilutarjontaa mediasta, katsomoista puhumattakaan, on hiipunut lähes kokonaan. Omaa liikkumistani olen kuitenkin jatkanut, mutta viime vuosina en ole enää käynyt numero rinnassani radalla enkä liioin hölkkäkisoissa.
Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että paheksuisin tai vieroksuisin sitä kilpailuelementtiä joka myös veteraaniliikuntaan liittyy. Havaintojeni perusteella veteraanikisoissa on usein selvästi leppoisampi ilmapiiri kuin junioriurheilussa. Ehkä siksi, että kentän laidalla ei ole kunnianhimoisia vanhempia sparraamassa lapsiaan ja ruotimassa tuomarityöskentelyä. Vanhempien suorituskeskeinen arvomaailma ja kunnianhimo piiskaavat lapsia urheilussakin yhä parempiin saavutuksiin. Leikkimieli ja liikunnan ilo alkavat olla monella lapsella kaukana, kun he yrittävät miellyttää vanhempiaan ja saada hyvillä suorituksilla vanhempiensa hyväksyntää.
Monet muutkin piirteet kilpaurheilun kehityksessä ovat edesauttaneet tätä vieraantumistani. Liikuntaharrastus ja urheileminen perustuvat Suomessa pikaisesti katsottuna edelleen seurapohjaiseen vapaaehtoistyöhön suuremassa määrin kuin useimmissa muissa Euroopan maissa. Tosiasiassa kaupallistuminen kaikkine seurausilmiöineen on ottanut myös suomalaisten liikkumisen haltuunsa. Huippu-urheilu on vaiheittain etääntynyt kauas perinteisistä lähtökohdistaan ja siitä on kehittynyt yhä merkittävämpi bisnes ja teollisuudenala.
Tämä ei koske vain kilpaurheilua vaan yhä laajemmin myös sitä, miten erilaisten liikuntamahdollisuuksien järjestäminen on otettu markkinavoimien käyttöön. Suomessa sentään jokamiehen oikeudet mahdollistavat vapaan ja maksuttoman liikkumisen luonnossa, mutta meilläkin pelikenttien vapaa käyttömahdollisuus supistuu ja liikuntamahdollisuuksia on koko ajan ohjattu enemmän ja enemmän maksullisten Fitness-centereiden ja personal trainereiden huomiin. Luokkayhteiskunnan paluu näkyy myös siinä, miten terveyserot kasvavat ja kuinka terveelliset ja liikunnalliset elämäntavat jakavat suomalaisia yhä räikemämmin heidän sosiaali-ekonomisen asemansa mukaisesti.
Kun läntiset yhteiskunnat yhä laajemmin muutoinkin perustuvat markkinatalouden periaatteeseen, että kaikki on kaupan, niin voi kysyä onko mahdollista tai ylipäätään tarpeen että liikunta ja urheilu olisivat tästä jonkinlainen poikkeus.
Tähän tilanteeseen ei monestakaan syystä tule alistua, vaikka antautuminen helpompaa olisikin.
Urheiluliikkeen järjestäytymisen alkuaikoina hehkutettiin ajatusta, että urheilija on reipas ja reilu, ei horju ei heilu. Urheilu nähtiin hyveellisenä ja kansallisena projektina. Urheiluseurat ja muut urheilevat yhteisöt kuvattiin hyveiden kotikentiksi ja turmiollisen kadun vastapainoksi. Uskoakseni tämä idealistinen näkemys on jo varhain laajalti hylätty. Liikunnalliset ja terveet elämäntavat voivat edelleenkin olla hyviä ja kannatettavia, mutta urheilijat itse eivät välttämättä edusta sen hyveellisempää ihmisihannetta jos urheilumenestykseen käytetään vilpistelyn, välineellistämisen ja epäreilujen keinojen laajaa valikoimaa. Urheilu on vielä nykyäänkin merkittävä kasvattaja. Mutta opitaanko sitä kautta enemmän reiluja ja hyväksyttäviä käytösmalleja vai sitä, että kaikki keinot ovat menestyksen saavuttamiseksi sallittuja?
Tästä on tutkittuakin tietoa. Kaukaloväkivaltaa tutkineen yhdysvaltalaisen sosiologin Mike Messnerin mukaan Yhdysvalloissa nuoret pojat omaksuvat miehen mallinsa etupäässä television maskuliinisista urheilulähetyksistä. NHL-otteluiden selostajat kertaavat tappeluita pelien kohokohtina. Messner kiinnittää huomiota siihen, miten otteluselostukset ovat täynnä sotaisia kielikuvia: ampumista, laukauksia, miinoja, sarjatulta. Lajin erinomaisesti tunteva Alpo Suhonen on todennut, miten bisneksen yhdistäminen urheiluun opitaan jo lapsena; “Kun kiekkoilussa kysyy pikkukundeilta tavoitteita, kaikki vastaavat NHL. Ikää on 12 vuotta! Se on sairasta, pöyristyttävää. Miten nuoret on voitu niin pitkälle manipuloida? Tämä on kuin uskonlahko tai stalinismi pahimmillaan”, sanoo Suhonen.
Tuomareita kouluttava urheilulaitosmestari Pekka Järvinen on 40-vuotisen tuomaritoimintansa aikana havainnut urheilun kaukalossa ja etenkin sen laidalla raaistuneen. Junioritoiminnassa vanhemmat piiskaavat lapsiaan säälimättä NHL:n kiilto silmissään. Järvinen epäilee vanhempien pontimena olevan, että näin he turvaavat taloudellisesti omat eläkepäivänsä. Hän on jopa sanonut, että “jos asia olisi hänen vallassaan, hän ei päästäisi vanhempia kentän laidalle ollenkaan”. Kysymys kuuluu, ymmärtävätkö valmentajat ja vanhemmat, että heidän tärkein tehtävänsä on liikunnan ilon pelastaminen? Se ei toteudu silloin kun urheilua lähestytään yksinomaan voittamisen, ei ihmisenä olemisen näkökulmasta ja kun aikuisten menestymisen pakko siirretään myös lasten maailmaan.
Tämä on tietenkin laajempi yhteiskunnallinen ongelma kuin vain urheiluun liittyvä. Voi kuitenkin kysyä, että kun urheilu aiemmin saatettiin nähdä terveenä vastavoimana monille kielteisille asioille, niin onko siitä tänään tullut näitä ruokkiva voima.
Tässä voin siteerata myös Jukka Relanderia, joka on todennut miten urheilijan ruumis kuului Suomessa aiemmin kansakunnalle. Nykyään ruumis on Relanderin mukaan vain yksilölle luovutettu resurssi, josta hän voi ammentaa osaamistaan markkinoiden käytettäväksi. Ja markkinat tulevat entistä villimmiksi. Vedonlyöntibissnes on tuonut uuden ulottuvuuden järjestettyihin sopupeleihin, eikä mikään laji ole siitä suojassa, kuten pesäpallon esimerkit kertovat. Suurin ajankohtainen, pitkään vellonut mutta vasta nyt puhjennut läpikorruptoitunut mätäpaise koskee jalkapalloa. Vilpeistä kiinnijääneet ovat toki kovasti pahoillaan, mutta pahoittelu koskee yleensä vain kiinnijäämistä, ei keinojen arveluttavuutta. Kaikki keinot ovat sallittuja, koska lopulta raha ratkaisee. Sekunnin sadasosista taisteltaessa pienetkin vippaskonstit ratkaisevat, kuka voittaa ja pääsee suuriin rahoihin käsiksi. Kuten Ari Ojapelto toteaa on mallia tässäkin haettu liike-elämästä ja optioiden jaosta. Ne harvat jotka niistä pääsevät osallisiksi, turvautuvat vippaskonsteihin, tasemanipulointiin ja pörssikurssien vedätykseen. Itsekin täysin kaupallistunut ja trivilisoitunut media ruokkii ja pönkittää tätä toimintamallia ja kilpailun ihannointia. TV-tarjonta pursuaa Formuloita ruudun täydeltä. Ajajista tehdään sankareita, ja heidän satoihin miljooniin nousevia vuositulojaan ja veronkiertotaitojaan ihastellaan. Voittajat ja heidän autonsa on vuorattu pääasiassa sellaisilla mainoksilla, jotka on eettisin perustein kielletty muissa, kansallisin päätöksin säännellyissä medioissa.
Voitto ja menestys eivät formula-kisoissa tai vastaavissa sitä paitsi ajajien todellisten taitojen mukaan. Silloinhan kaikilla pitäisi olla samanlainen auto allaan. Nyt voittajan määrää ensisijaisesti se sponsori, jolla on eniten lyödä rahaa pöytään. Automerkkien välisestä kilpailusta on tullut niin suurta kaupallista bisnestä, että talli jopa määrää kuka saa voittaa kilpailun. Kilpailun johdossa ollut kilpailija on joutunut jopa pysähtymään sata metriä ennen maaliviivaa ja odottelemaan minuuttikaupalla, että tallin kokonaiskilpailun pistejohdossa oleva tallikaveri saisi maksimimäärän pisteitä. Siis raha ratkaisee, eivät taidot eikä reilu urheiluhenki. Nythän jo avoimesti myönnetään, että urheilu on viihdettä. Vielä ei myönnetä, että siitä on tullut pelkkää myynnin edistämistä ja raakaa liiketoimintaa.
Urheilulla on aikanaan ollut suuri merkitys kansallisten ja yhteenkuuluvaisuuden tunteiden kasvattajana. Senkin aika on jo ohi, kun esimerkiksi jo vuosia sitten oltiin tilanteessa, jossa Englannin jalkapallon maajoukkueeseen ei mahtunut enää ainuttakaan syntyperäistä englantilaista jalkapalloilijaa. Joukkue koottiin maassa pelaavista brasilialaisista, italialaisista, ranskalaisista, portugalilaisista jne. ammattilaisista, jotka oli rahalla ostettu Englannin liigaan joka puolelta maapalloa. Siirtohinnoilla heitä sitten myydään kuin karjaa tai osakkeita. Kansalaisuudella ei ole väliä, jos sillä voi tehdä rahaa.
Tämä urheilun ja kansallisuuden yhteyden mureneminen ei kuitenkaan ole niitä asioita joita kannattaa liikaa surra. Jos bisnesurheilusta jotain hyvää etsii, niin sitä voi löytää sen kohtuullisen hyvästä vastustuskyvystä erilaisille rauhanomaista rinnakkaiseloa urheilussa vaarantaville poliittisille häiriöille.
On ylipäätään monessa suhteessa hyvä, jos urheilukilpailuihin ladatut kansallistunteet ja niiden nostattama, pahimmillaan vastustajaan kohdistetuksi vihanpidoksi ja jopa katsomoväkivallaksi yltyvä kiihko tulee tälläkin tavoin liudennettua.
Maaotteluihin ja olympiamenestykseen liitetty vahva ja muita halveksiva nationalismi ei ole harmitonta, mistä löytyy monia esimerkkejä. Yksi on Hondurasin ja El Salvadorin välille syttynyt lyhyt ns. ”jalkapallosota” v. 1969, olkoon että senkin pohjimmaiset syyt olivat sosioekonomisia. Eikä fanien väkivaltaan ei tarvita rajanylityksiä, yhteenotot kahden eri paikallisjoukkueen kannattajien kesken voivat olla yhtä verisiä.
Ongelma onkin siinä, ettei valtio- ja kansallisuussidonnaisen urheilun korvaava markkinavetoinen urheilubisnes välttämättä ole yhtään terveempi vaihtoehto.
Urheilun voimakas kaupallistuminen on herättänyt yhä vakavampaa kansainvälistä huolta. Tämä näkyy erityisesti siinä miten voiton tavoittelun logiikka hallitsee ja muokkaa erityisesti huipputason joukkueurheilua kuten jalkapalloa ja jääkiekkoa.
Kansainvälisesti esimerkiksi jalkapallo kerää valtavan suuria katsojamääriä television kautta. Tämä tekee siitä todella ison tekijän kaupallisen median mainosmarkkinoilla. Urheilijoista pyritään tekemään huipputuotteita tässä bisneksessä. Heitä ostetaan ja myydään. Huippupelaaja siirtyy joukkueesta toiseen jopa ottelu kerrallaan samastumatta mihinkään joukkueeseen tai kansallisuuteen.
Menestyminen urheilussa riippuu yhä vahvemmin siitä, miten paljon joukkueen omistaja on investoinut pelaajahankintoihin. Urheilijan synnynnäinen erikoislahjakkuus ja ahkera harjoittelu eivät sellaisinaan riitä menestymiseen. Menestys kasautuu yhä useammin niille joukkueille ja tiimeille, jotka ovat rikkaimpia. Joukkueet rakennetaan rahan voimalla ja urheilullisemmat arvot jäävät toiselle sijalle.
Kansainvälisistä lajiliitoista ja Kv. Olympiakomiteasta ei ole tämän kaalimaan vartijoiksi, kuten Kv. Jalkapalloliitto FIFA:n purkautuva korruptioskandaali kertoo. Kansallisella tasolla urheilu- ja liikuntajärjestöt tahtovat pääsääntöisesti edelleenkin sitä, että rahan merkitystä menestyksen tuojana vähennettäisiin. Menestyksen tulisi nousta hyvästä paikallisesta ja kansallisesta juniorityöstä. Siksi on tärkeätä, että seurat ja joukkueet antavat riittävästi peliaikaa nouseville nuorille kyvyille.
Maailman huippujen hankkimista isolla rahalla joukkueen menestyksen turvaamiseksi tulisi päättäväisesti rajoittaa. Eikä tämä koske enää vain huippuseuroja, vaan pienemmätkin seurat ja lajit ovat samassa kierteessä. Pelaajasiirtojen rajoittaminen on kuitenkin ongelmallista EU:n keskeisen lainsäädännön näkökulmasta. EU:n ydinajatuksia on periaate ihmisten ja työvoiman vapaasta liikkumisesta. Kun urheilu ymmärretään ammatiksi muiden ammattien joukossa, EU katsoo, että pelaajahankintoja ja sopimusvapautta EU:n sisällä ei voi rajoittaa. Merkittävämpää muutosta tähän ei Lissabonin sopimukseen sisältyvä kirjaus urheilun erityislaatuisuudesta näytä sekään tuoneen.
Arvoisat kuulijat!
Olen tietoinen että edellä sanomani on välittänyt synkkää tai jopa synkistelevää kuvaa tilanteesta. On toki myös ihan ilahduttaviakin kehityspiirteitä urheilussa, kuten naisten ja miesten, tyttöjen ja poikien aikaisempaa tasa-arvoisempi kohtelu, tai erityisryhmien kuten vammaisten liikuntamahdollisuuksien saama kasvava tuki ja huomio.
Myös koululiikunta on tavattomasti kehittynyt ja monipuolistunut niistä ajoista, kun epätoivoisesti sain yrittää vääntää rekillä kieppiä. Parhaimmillaan koululiikunta ei enää ole kenellekään painajaismaista pakkopullaa. Uusi liikuntalakikin määrittää lain keskeiseksi tavoitteeksi ”edistää lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä liikunnan avulla sekä vähentää eriarvoisuutta liikunnassa”.
Otsikkokysymys on silti oikeutettu: mikä globalisoituvassa maailmassa toimii tuon liikuntalain tavoitteen toteutumista vastaan? Mihin lopulta katoaa se lasten luontainen liikunnan ilo joka jokaisella tasapainoisessa ja hyvässä kodissa kasvavalla lapsella on myötäsyntyisesti ja jonka katoaminen tuottaa aiempaa vähemmän liikuntaa harrastavia ja huonokuntoisempia uusia sukupolvia, kuten asevelvollisten kunnon romahdusmainen kehitys kertoo? Ja onko näiden tasapainoisten ja hyvien kotien määrä laskussa vai nousussa? Ja miten käy liikunnan ja kansakunnan terveydentilan jos hyvinvointivaltion alasajo jatkuu ja kiihtyy?
Maaliskuussa 2015 julkistettiin Ilo kasvaa liikkuen – varhaiskasvatuksen liikkumis- ja hyvinvointiohjelma, jonka tavoitteisiin on helppo yhtyä. Sen avulla pyritään lisäämään varhaiskasvattajien ja lasten vanhempien lisäksi valtion ja kuntatason päättäjien tietoisuutta siitä, että kansalaisten hyvinvointia ja terveyttä edistävän elämäntapaan johtavat tekijät alkavat muotoutua jo varhaislapsuudessa. Siitä syystä liikkumisen edistämiseen tähtäävien toimenpiteiden aloittaminen jo varhaiskasvatuksessa, on parasta mahdollista tukea kansalaisten toimintakyvyn myönteiselle kehitykselle sekä elintapasairauksien ennaltaehkäisylle.
Tämä ei kuitenkaan tehoa ellemme pääse Suomessa, EU:ssa ja globaalisti asettamaan tehokkaampia rajoja ja puitteita markkinaehtoisuuden kasvavalle vaikutukselle ihmisten kaikkeen liikuntaan, sillä markkinavoimat eivät ilman tietoista ja tehokasta yhteiskunnallista ohjausta tuota sen enempää tasa-arvoa, hyvinvointia yleensä kuin tai näitä Suomen virallisen liikuntapolitiikan kuin liikunnasta vastaavan kansalaisyhteiskunnan suuren enemmistön ajamien tavoitteiden toteutumista.
