Valtioiden asemaa ja ulkopolitiikkaa on yleensä tarkasteltu maantieteestä ja historiasta lähtien. Koska maantiedettä tai historiaa emme voi muuttaa on tämä edelleenkin tarpeen, mutta se ei vielä riitä. Aihetta voi ja pitää tarkastella myös toisesta, ns. kahden todellisuuden näkökulmasta.
Yhtäällä on vanhan reaalipolitiikan maailma, jossa valtiot nojaavat voimapolitiikkaan ajaakseen kansallista etuaan, myös muiden kustannuksella jos mahdollista ja sallittua. Tämä on se maailma, jossa sotilaalliset uhat ovat hallitseva uhkakuva ja jossa turvallisuus on varautumista ja sen välineinä varustautuminen ja sotilaallinen liittoutuminen.
Toisaalla on keskinäisen riippuvuuden maailma, jossa uusiin turvallisuushaasteisiin kukaan ei voi vastata vain yksin ja/tai vain voimapolitiikan keinoin vaan joiden hallinta edellyttää mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä. Tässä maailmassa turvallisuutta voidaan ja pitää yhdessä rakentaa ja sotilaallisten voimavarojen painotus siirtyy aluepuolustuksesta kriisinhallintaan.
Vanhan todellisuuden maailma on hallinnut käsityksiä Suomen asemasta näihin aikoihin asti. Historiasta olemme oppineet, miten Itämeren ja myös sen ulkopuolisten valtioiden vaihteleva vastakkainasettelu, kilpailu ja yhteistyö ovat tätä aluetta hallinneet. Tukholman, Pietarin ja Berliinin kolmio on hallinnut Pietarin yli kolmesataa vuotta sitten tapahtuneen perustamisen jälkeen niin Suomen kuin Viron ja muiden Baltian maiden kohtaloita. Ennen Pietaria ja Berliiniä myös Varsova ja Kööpenhamina olivat isoja tekijöitä. Ajoittain ovat Pariisi ja Lontoo olleet myös vierailevia vaikuttajia, mutta ilman pysyvämpää kiinnitystä alueeseen.
Näilläkin vierailuilla on ollut merkityksensä. Oolannin sodan kestävin perintö on ollut Ahvenanmaan demilitarisointi. Tärkeä brittivierailu oli myös kun Royal Navy ilmaantui Tallinnan redille joulukuun 12. päivänä 1918, Viron vapaussodan synkimpinä hetkinä puna-armeijan ollessa vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Tallinnasta. Brittien vaikutusvalta oli tuolloin suurimmillaan myös Suomessa, kun keisarillisen Saksan romahdus teki lopun myös aikeesta tehdä Suomesta saksalaisen kuninkaan hallitsema vasallivaltio.
Uudessa tilanteessa Suomi nojautui britteihin jopa siinä määrin, että antoi heidän perustaa Koivistoon sotilastukikohdan ilman Suomen hallituksen kanssa tehtyä saatikka eduskunnalle alistettua sopimusta. 20 vuotta myöhemmin Stalin muistutti suomalaisia tästä perusteena vaatimuksilleen todeten, etteivät toista kertaa halunneet nähdä kolmannen valtion perustavan Kronstadtia ja Pietaria uhkaavaa tukikohtaa rajalleen.
Pariisi ja Lontoo olivat tuolloin kaukaisia pääkaupunkeja eivätkä voineet tarjota Moskovalle parempaa porkkanaa kuin Berliini elokuussa 1939, eikä Suomelle talvisodan aikana ojennettu tarjous kepistä hyökkäävän neuvostoliiton torjumiseksi ranskalais-englantilaisen armeijakunnan muodossa ollut uskottava. Baltian maat ja Suomi joutuivat viime kädessä yksin järjestämään suhteensa Neuvostoliittoon ja tekivät sen suhteen eri valintoja tunnetuin seurauksin.
Olisiko näillä mailla ollut toisenlaisia vaihtoehtoja ja millaisen seurauksin on edelleen historioitsijoiden debatoima kysymys. Varmaa vastausta ei ole, ja omalta osaltani tyydyn vain vastaamaan että tuskin.
Toisen maailmansodan päättyessä tilanne oli kuitenkin se, että yksi valtio hallitsi sotilaallisesti Itämerta. Se oli paradoksaalista aikaa, sillä samat tahot jotka rituaalimuodoin juhlivat Itämerta rauhanmerenä – Ostsee / Friedenssee – olivat tehneet siitä yhden maailman militarisoiduimmista alueista. Kuitenkin jo kylmän sodan aikana perusteet tälle olivat mm. aseteknologian kehityksen vuoksi vanhentuneet. Yksi osoitus tästä oli Neuvostoliiton valmius vetäytyä Porkkalan tukikohdasta vuonna 1956 lähes 40 vuotta ennen kuin alkuperäinen vuokrasopimus vuodelta 1944 olisi päättynyt.
Politiikan puolella muutosta joudutti liennytys ja Willy Brandtin uusi Ostpolitik ja ennen muuta Euroopan Turvallisuus- ja Yhteistyökonferenssin Helsingissä 1975 allekirjoitettu päätösasiakirja, joka vastoin jokseenkin kaikkien odotuksia osoittautuikin totalitaaristen kommunistipuolueiden vallankäytön perusteita tehokkaasti nakertavaksi instrumentiksi.
Vanhan todellisuuden maailmassa Suomen asema on tänään vahvempi kuin koskaan ennen. Itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus ovat turvatut. Suomalaisten turvallisuus ja vauraus ovat kansainvälisesti korkealla tasolla. Suhteemme Venäjään ovat vakaat ja toimivat. Vaikutusmahdollisuudet kansainvälisiin asioihin ovat merkittävästi kasvaneet EU-jäsenyyden myötä.
Nykyään Itämeri on lähestulkoon Euroopan Unionin Mare Nostrum, mutta koska EU:lla ei ole sen enempää tarvetta, haluja kuin kykyjäkään kehittyä sotilaalliseksi supervallaksi, ei tähän liitetä enää samankaltaisia huolia ja pelkoja kuin vanhassa maailmassa. EU:n Venäjä-suhteissa on ongelma, mutta niiden ohi on syytä korostaa että EU:n pohjoinen ulottuvuus, jossa Venäjä kokee osallistuvansa tasavertaisena kumppanina EU:n, Norjan ja Islannin kanssa, on ollut kiistaton menestys.
Saman voi todeta Itämeren maiden neuvoston CBSS:n puitteissa tapahtuvasta laajasta yhteistyöstä. Alueellisen yhteistyön verkostot, jotka ulottuvat terveydestä ja ympäristöstä turvallisuussektoriin, ovat tehokas ja käytännönläheinen tapa rakentaa Suomen turvallisuutta ja lähialueemme vakautta.
Jäännöksellinen jakolinja on toki edelleen olemassa Itämeren piirissä, jossa kuusi maata on mukana Natossa – kaksi ns. vanhaa Nato-maata ja neljä uutta – kaksi on sotilaallisesti liittoutumatonta ja sitten on vielä Venäjä, jonka suhdetta Natoon voi luonnehtia monimielisesti dialektiseksi. Tämän vanhaan todellisuuteen liittyvän asetelman ei silti tarvitse eikä pidä antaa olla esteenä kaikelle sille yhteistyölle, jota uudessa todellisuudessa täälläkin tarvitsemme.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita että vanhojen sotilaallisten turvallisuusuhkien varjo olisi kokonaan väistynyt. On ymmärrettäviä historiallisia syitä siihen, miksi uhkia koskevat huolet ja pelot vaikuttavat paljon pitempään ihmisten mielissä vaikka ne nykymaailmassa olisivat vanhentuneita. Vaikka voimapolitiikka on tämän päivän maailmassa kykenemätön tuottamaan pysyviä etuja missään päin maailmaa eikä ainakaan Itämeren piirissä, on tietty varautuminen kuitenkin perusteltua niin kauan kuin on vielä johtajia ja toimijoita, jotka tätä eivät olisi havainneet. Tämä koskee niin voimapolitiikan aloitteentekijöitä kuin sen uhrejakin.
Voimapoliittisia asetelmia voidaan myös liennyttää ja purkaa, kuten kylmän sodan pahimpinakin kausina tehtiin. Itämeren alueella on edelleen liian paljon aseita, joiden vähentämiseksi on tehtävä työtä. Alueelliset aloitteet näiden vähentämiseksi ovat aina tervetulleita. Nämä aseet on kuitenkin sijoitettu etupäässä muista kuin alueeseen itsensä liittyvistä syistä, joten myös niiden vähentäminen tulee todennäköisimmin toteutumaan osana kattavampia ja laajempia aseriisunta- ja asevalvontajärjestelyjä ja sopimuksia.
Kuitenkin myös Itämeren alueen maiden kannattaa olla aktiivisia aseriisunta- ja asevalvonta-agendan kehittämisessä. Näyttää siltä, että aika on lopullisesti ajanut ohi vuodesta 2007 jäädytettynä olleesta, jo ennen Naton laajentumista tehdystä TAE-sopimuksesta, eli tavanomaisia aseita Euroopassa maakohtaisesti rajoittavasta sopimuksesta, johon liittyminen ei ollut useimmille Itämeren maille edes mahdollista. Kun TAE-maailma ei muutoinkaan enää vastaa niihin luottamuksen ja avoimuuden säilyttämiseen ja lisäämiseen liittyviin kysymyksiin on tarpeen virittää keskustelua uudenlaisesta tavanomaisten aseiden valvontaregiimistä, joka vastaisi niihin muutoksiin, joita asevoimien toimintatavoissa ja rakenteissa on tapahtunut. Tämä voisi olla yksi asia, jonka positiivinen nosto agendalle voisi olla ETYJ+40 merkkivuoden konkreettisin saavutus.
Entä Suomen asema keskinäisen riippuvuuden todellisuudessa?
Tämä todellisuus voimistuu koko ajan. Tärkein tekijä siinä on väestönkasvu joka 1945 ̶ 2013 välillä on nostanut maailman väkiluvun 2,3 miljardista 7,2 miljardiin. Tämän maailman suurin haaste on pysäyttää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestämätön kehitys.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan täytyy ottaa huomioon molemmat. Voimapolitiikkaankaan varautumista ei voi kokonaan jättää syrjään, sillä vaikka voimapolitiikka yksinään ei enää kestäviä etuja toisi, on vielä johtajia, jotka elävät vanhassa todellisuudessa.
Siksi nämä kaksi todellisuutta ja niihin vastaaminen ovat keskeiset pilarit Suomen ulkopolitiikassa.
Merkittävin perusta ulkopolitiikalle on silloin sen ymmärtäminen, että kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa kaikki, myös Suomi, ovat paitsi kasvavassa määrin taloudellisesti sidoksissa toisiinsa, yhtä lailla alttiita globaaleille ja muille ei-valtiollisille uhkille.
Meillä saattaa parhaassakin tapauksessa olla vain muutama vuosikymmen aikaa maailmanlaajuisesti täyttää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimukset.
Jos tähän emme kykene, joudumme myös varautumaan siihen, että kaiken muun ohella se voi lisätä alttiutta perinteiseen voimapolitiikkaan ja sotilaallisiin konflikteihin. Jos näitä syntyy luonnonvarojen hallinnasta, niin kohteena eivät enää ole ehkä lainkaan öljyvarat, vaan vielä arvokkaampi neste eli puhdas vesi. Elämä ilman öljyä on mahdollista, ilman vettä ei.
Keskinäisriippuvuuden maailmassa on myös vastattava siihen, miten pystymme säilyttämään menestyksekkään hyvinvointiyhteiskunnan mallin. Vahvuutenamme on muiden pohjoismaiden tavoin pitkälle kehitetty, hyvään ja korruptiosta vapaaseen hallintoon, avoimeen demokratiaan ja kaikkien ihmisten tasa-arvoiseen kohteluun perustuva pohjoismainen hyvinvointivaltio, jonka vaaliminen ja edelleen kehittäminen on myös jatkossa menestyksemme perusedellytys.
Hyvinvointimallimme kestävyys ei kuitenkaan ole annettu asia, eikä se riipu vain omasta tahdostamme ja osaamisestamme. Monet niistä talous- ja yhteiskuntapolitiikan välineistä, joilla malliamme on rakennettu, eivät ole enää samalla tavoin kuin ennen yksin oman kansallisen päätöksentekomme käytössä. Ymmärrys tästä on ollut yksi peruste sille, että olemme hakeutuneet Euroopan Unioniin, joka voi halutessaan ja osatessaan tehokkaammin käyttää näitä välineitä kuin mihin meillä omatoimisesti on mahdollisuus.
Suomen nykyinen ja tuleva asema on ennen kaikkea eurooppalainen. Vaikutamme maailman asioihin eniten EU:n kautta. EU:n suurin uhka on sen heikkenevä legitimiteetti kansalaisten silmissä.
Euroopan unionin laajentuminen on ollut keskeistä vakauden, hyvinvoinnin ja demokratian vahvistamisessa Euroopassa. Nobelin rauhanpalkinto EU:lle maailmanhistorian ehkä menestyksekkäimpänä rauhanprojektina on ansaittu, mutta vain jos Unioni jatkossakin on avoin kaikille jäsenkriteerit täyttäville ja siihen mukaan haluaville maille.
Muissa suhteissa EU on kuitenkin kieltämättä vaikeuksissa ja uusiutumistarpeen edessä, enkä nyt tarkoita vain taloutta ja eurokriisin hoitoa. Siinä tehdyt virheet ja EU:n institutionaaliset valuviat heikentävät Unionin legitimiteettiä kansalaisten silmissä ja ovat johtaneet vakavaan demokratiakriisiin. Unionia ei voi enää rakentaa euroeliitin ylhäältä alas annetun viisauden varaan, vaan avoimuuden, demokratian ja unionin omien päätöksentekosääntöjen kunnioittamisen.
Pohjoismaiden yhteistyö elää eräänlaista renessanssikautta. Tämä koskee kaikkia aloja eikä vain suurimman mielenkiinnon kohteena ja dynaamisessa vaiheessa olevaa pohjoismaista puolustusalan yhteistyötä. Käytännönläheinen yhteistyö kattaa harjoittelua, koulutusta, kriisinhallintaa, hankintoja ja valvontatehtäviä ja siinä voidaan toimia myös eri kokoonpanoissa. Kaikessa eivät kaikki viisi ole mukana, usein toimitaan Norjan, Ruotsin ja Suomen kokoonpanossa, mutta meidän kannaltamme eniten syventämismahdollisuuksia on luonnollisesti Ruotsin kanssa.
Edelleenkään ei ole realismia eikä tarpeen pyrkiä minkäänlaiseen Suomen ja Ruotsin laajaan puolustusliittoon. Suomi ja Ruotsi tekevät tulevaisuudessakin itsenäiset päätöksensä, mutta ovat aina ottaneet toisensa huomioon ennen ratkaisujaan. Nyt päätöksiä ei enää tehdä ilman sitä edeltävää tiivistä keskinäistä konsultointia, jonka jälkeen todennäköisyys päätyä erilaisiin ratkaisuihin on hyvin pieni.
Pohjoismaista yhteistyötä koko laaja-alaisen turvallisuuden saralla on kuitenkin edelleen mahdollista ja syytä merkittävästi kehittää. Olemmekin pohjoismaisten ministerikollegoiden kanssa sopineet siitä, että valmistamme syksyllä tätä käsittelevän yhteisen strategia-asiakirjan.
Pohjoismaita yhdistää myös yhteinen solidaarisuusjulistus, joka kuitenkin on jäänyt vähälle huomiolle. Paljon enemmän onkin Suomessa kiinnitetty huomiota EU:n perustuslaillisen sopimuksen artiklaan 1-41/7, jota meillä myös turvatakuulausekkeksi kutsutaan. Sen suhde pohjoismaiseen solidaarisuusjulistukseen ja muihin EU-maiden velvoitteisiin on hyvin epäselvä ja tulkinnanvarainen.
Olenkin esittänyt, että pohjoismaiden osalta ristikkäisyyden ongelma voitaisiin ratkaista sillä, että Norja ja Islanti liittyisivät erityisellä samankaltaisella erillisellä sopimusjärjestelyllä kuin ovat mukana Schengen-alueessa EU:n kyseisen artiklan piiriin. Tällä olisi myös se etu, se pakottaisi EU:n vakavammin pohtimaan ja sopimaan siitä, mitä kyseisellä artiklalla todellisuudessa tarkoitetaan ja mihin se velvoittaa.
Hyvät kuulijat,
Suomessa voi säännöllisin välein lukea valituksia siitä, kuinka meillä ei keskustella ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Kun tarkemmin katsoo tarkoittaa tämä useimmiten sitä, että valituksen esittäjä ei ole saanut vastakaikua toiveilleen Suomen Nato-jäsenyydestä.
Tässä on kieltämättä epätasapainoinen, tai sanoisinko asymmetrinen asetelma. Eniten äänessä ovat ne jotka haluavat nykyiseen sotilasliittoon kuulumattomaan olotilaan muutosta. He myös saavat näkemyksilleen auliisti tilaa mediassa. Ne jotka eivät halua olotilaan muutosta eivät tällaiseen keskusteluun tunne monestakaan syystä tarvetta.
Naton puolesta käytetyt puheenvuorot ovat usein sen verran inttämisenoloisia, ettei se houkuttele vastaamaan. Muutoinkin vastaaminen antaa automaattisesti tietyn edun aloitteentekijälle ja rakentaa mielikuvaa vastaajasta altavastaajana. Kun Suomella ei ole aietta tai aihetta eikä suomalaisten vankalla valtaenemmistöllä halua muuttaa nykyistä olotilaa, luo jatkuva asian esilläpito tietynlaista epävarmuutta ja perusteettomia odotuksia siitä, että jotain muutosta valmisteltaisiin.
Samaa kuvaa luo myös suomalainen media, jonka täytyy jokaisen amerikkalaisen tai venäläisen tavattua suomen valtiojohtoon kuuluvia esittää ensimmäisenä kysymyksenään, miten vieras suhtautuu Suomen Nato-jäsenyyteen. Kun hän sitten vastaa täysin ennakoidunmukaisesti – amerikkalaiset että Suomi on tervetullut ja venäläiset, että eivät pidä ajatuksesta – niin vierailu otsikoidaan niin kuin asianomaiset olisivat tulleet Suomeen vain tällä sanomalla, vaikka asiasta ei olisi puhuttu sanaakaan heidän tapaamisissaan suomalaisten kanssa.
Asetelman asymmetrisyyteen kuuluu myös se, etteivät nykyiseen olotilaan tyytyväiset näe järkeväksi perustella kantaansa samankaltaisella ehdottomuudella kun jäsenyyden puoltajat. Näin siksi että hekin hyväksyvät sen, että ns. Nato-optio – joka ei tarkoita muuta kuin sitä, että asiaan voidaan palata jos olosuhteet muuttuvat – pidetään voimassa.
Keskusteluun vaikuttaa myös se, että monet eivät halua osallistua keskusteluun, jossa voisi joutua esittämään muihin maihin kohdistuvaa arvostelua tilanteessa, jossa ei ole tarvetta tälläkään tavoin rasittaa suhteita mihinkään suuntaan. Tässä voidaan yhtä lailla tarkoittaa Venäjää, Yhdysvaltoja tai molempia.
On selvää, että Suomen Nato-jäsenyyttä voidaan sekä kannattaa että vastustaa erilaisin, mutta molempia myös samanlaisin perustein. Yksi keskeinen jakolinja kulkee siinä, pitääkö Venäjää sotilaallisena uhkana Suomelle vai. Molemmissa tapauksissa sillä voidaan perustella sekä Nato-jäsenyyttä että sotilasliittoon kuulumattomuutta.
Tämä nelikenttä voidaan kuutioittaa monella lisäkysymyksellä. Yksi on se, muuttaisiko Suomen jäsenyys Natossa Itämeren alueen nykyistä vakautta ja sen ennustettavuutta ja toisiko se uusia jännitteitä. Toinen lisäkysymys on esimerkiksi se, muuttuuko asianomaisen suhde Nato-jäsenyyteen, jos perusta sotilaallisen uhan olemassaolosta tai sen poissaolosta muuttuisi.
Jokainen voi sijoittaa itsensä näissä nelikentissä ja kuutioissa itselleen sopivaan lokeroon. Siihen ei kuitenkaan pidä tyytyä, sillä on kyettävä perustelemaan sotilaallisen liittoutumisen etuja ja haittoja muuhunkin kuin sen vanhan voimapolitiikan määrittämän reaalipoliittisen todellisuuden maailmaan liittyen, johon edelliset kysymykset ensi sijassa liittyvät.
Vanhan maailman todellisuudessa ei Nato-jäsenyys ole, ainakaan minun ja suomalaisten enemmistön mielestä, perusteltavissa sillä, että se olisi omalle turvallisuudellemme tarpeen tai että siitä ylipäätään olisi enemmän hyötyä kuin haittaa turvallisuudellemme.
Jos siinä ei voi liittoutumista perustella, niin miten sitten keskinäisriippuvuuden todellisuudessa, tai vastauksena ns. laaja-alaisiin uhkiin?
Tässä kohdin on syytä myös muistuttaa siitä, mitä sotilaallinen liittoutumattomuus keskinäisriippuvuuden maailmassa on ja mitä ei. Se ei ole puolueettomuutta vanhaan todellisuuteen liittyvässä merkityksessä. Suomi luopui määrittämästä politiikkaansa puolueettomuudeksi liittyessään Euroopan Unioniin kohta 20 vuotta sitten. Sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole sekään linjanmääritys sellaisenaan vaan kertoo vain sen, että Suomi ei ole sotilasliiton jäsen tai sitä vastaavassa sopimussuhteessa.
Kun Nato-jäsenyyttä arvioidaan keskinäisriippuvuuden todellisuudessa on ensimmäiseksi tarpeen muistuttaa, että Nato sotilasliittona on nimenomaan perustettu vanhan voimapolitiikan todellisuudessa vuonna 1949. Siitä seuraa, että tuon todellisuuden väistyessä keskinäisriippuvuuden hyväksi sotilasliitto on joutunut etsimään uutta roolia ja perustelemaan olemassaoloaan uusilla haasteilla.
Tämän ns. tranformaatio-prosessiin liittyen Naton Lissabonin kokouksessa 2010 hyväksyttiin uusi sotilasliiton strateginen konsepti. Se säilyttää edelleeen Naton peruskirjan artikla 5 kollektiivisen puolustuksen järjestön ykköstehtävänä – mikään muu ei olisi kelvannut kylmän sodan päättymisen jälkeen mukaanliittyneille Keski- ja Itä-Euroopan maille – mutta nostaa sen rinnalle sekä valmistautumisen ja osallistumisen kriisinhallintatehtäviin että yhteistyövaraisen turvallisuuden edistämisen.
Viime mainitun merkeissä perustetut kumppanuudet, joissa mukana ovat, paitsi Suomi ja muut Euroopan liittoutumattomat maat (pl. Kypros ja Malta) sekä Naton jäseniksi pyrkivät maat, myös muita kumppanimaita Australiaa ja Uutta Seelantia myöten. Melkein kaikki kumppanimaat ovat myös osallistuneet YK:n turvallisuuneuvoston mandaatilla toimiviin Naton kriisinhallintaoperaatioihin Balkanilla ja Afganistanissa.
Natolla ei ole kilpailijoita mitä tulee valmiuksiin ja kykyihin toteuttaa vaativia sotilaallisia kriisinhallintaoperaatioita. Sen haasteena on, että nykymaailman kriisit ovat usein sellaisia joissa sotilaallinen osuus voi ylivertaiseen voimaan nojautuvalle olla helppo tehtävä, mutta se ei riitä kriisien rauhoittamiseen ja ratkaisemiseen. Nato haluaa laajentaa osaamistaan ja keinovalikoimiaan, mutta tässä suhteessa se ei koskaan kykene tarjoamaan samankaltaista laajaa kriisinhallintakeinojen valikoimaa kuin Euroopan Unioni.
EU:lla on sotilaallisten kykyjen lisäksi huomattavan laaja valikoima muita siviilikriisinhallinnan, taloudellisen yhteistyön, kaupan ja valtiorakentamisen keinoja käytettävissään, vaikka EU:n osaaminen niiden koordinoidussa käytössä jättää vielä paljon kehittämisen varaa. Jos sikseen tulee niin myös YK:lla on vastaavanlainen valikoimakirjo olemassa, jos sen kaikkien erityisjärjestöjen osaamista kyettäisiin käyttämään tehokkaasti ja koordinoidusti.
Yhteistyövaraisen turvallisuuden edistäminen on keskinäisriippuvuuden todellisuudessa globaali tehtävä. Sen mukaisesti Naton toiminta-alue on laajentunut alkuperäisestä pohjois-atlanttisesta alueesta maailmanlaajuiseksi vastauksena havaintoon, että sotilasliiton täytyy toimia ”out of area” tai se on ”out of business”.
Tämän johdosta voi tietysti ensinnäkin kysyä, että jos sotilasliitto jää ”out of business” eli virattomaksi, niin onko se lainkaan paha asia? Eikö se päinvastoin ole juuri maailmanlaajuisesti toivottava ja tavoiteltava olotila? Ja vaikka sitä ei nykymaailmassa näin vielä nähtäisi, niin tulevaisuudenvisiona se voi hyvinkin olla vielä joskus toteutumassa.
Voidakseen menestyä kestävästi yhteistyövaraisen turvallisuuden maailmanlaajuisena edistäjänä olisi Naton nautittava myös jakamatonta maailmanlaajuista luottamusta ja toimittava vain YK:n peruskirjan ja päätösten antaman legitimiteetin nojalla.
Tämä ei ole helpolla saavutettavissa ottaen huomioon myös sen, miten Naton sisällä on suuntaa ja esim. voimankäyttöperiaatteita koskevia erilaisia näkemyksiä ennen muuta Atlantin eri puolin. Toisin kun kylmän sodan aikana Nato-jäsenyys edellyttää nykyisin demokratiaan sitoutumista, mutta tämän lähtökohdan puitteissakin on Nato arvoyhteisönä paljon heterogeenisempi kuin EU. Jos jotain niin erot ovat tässä suhteessa paremminkin kasvaneet kuin vähentyneet.
Kielteistä olisi, jos Naton globaalista roolista tulisi jakava ja vastakkainasettelua lisäävä tekijä. Tämäkin on täysin mahdollista varsinkin jos vielä avoimessa kehitysvaiheessa oleva BRICS-yhteistyö laajenee ja muodostuu sille jonkinlaiseksi vastapooliksi.
Suomen Nato-suhteen kannalta voi yhteenvedonomaisesti todeta seuraavaa:
– Suomi ei näe Naton artikla 5:n tarjoamaa suojaa turvallisuuttaan lisäävänä emmekä näe perustelluksi olla osallisena siitä seuraavissa velvoitteissa.
– Suomi käyttää Naton kumppanuusyhteistyön tarjoamia mahdollisuuksia täysimääräisesti hyväksi oman puolustuksensa kehittämisessä ja on oman tapauskohtaisen harkintansa pohjalta valmis aktiivisesti osallistumaan yhteistyövaraisen turvallisuuden kehittämiseen sekä YK:n mandaatilla tapahtuvaan kriisinhallintaan ja sen harjoitteluun.
– Suomen oman puolustuksen kehittämisessä käytetään täysimääräisesti pohjoismaisen yhteistyön ja EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan sekä myös Naton kumppanuuden antamia mahdollisuuksia.
– Keskinäisriippuvuuden maailmassa Suomi toivoo myös Natolta rakentavaa osallistumista yhteistyövaraisen turvallisuuden vahvistamiseen mutta ei näe, että oma jäsenyytemme Natossa ainakaan parantaisi mahdollisuuksiamme antaa panoksemme globaalin globaalin turvallisuuden hyväksi.
– Suomi osallistuu aktiivisesti kansainvälisen turvallisuusarkkitehtuurin kehittämiseen ja on valmis tarkistamaan linjauksiaan sen muutosten luomia mahdollisuuksia hyväksikyttäen.
– Näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa ei ole tarpeen tarkistaa näitä lähtökohtia. Näköpiirissä oleva tulevaisuus ulottuu myös seuraavien eduskuntavaalien ja hallitusohjelman laatimisen tuolle puolelle.
Se, että olen näillä ajatuksilla halunnut tarkastella Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa laajemmin ja pitkävaikutteisimmin kuin mitä hallitusohjelmassa on tehty, ei tarkoita, että pyrkisin Suomen linjaa muuttamaan. Olen päinvastoin halunnut korostaa sen vaalikausien yli ulottuvaa jatkuvuutta erityisesti vanhan voimapolitiikan hallitseman todellisuuden kysymyksissä. Samalla olen myös halunnut avata näkökulmia siihen, miten keskinäisen riippuvuuden uudessa todellisuudessa myös Suomen on pohdittava ja vahvistettava aktiivisuuttaan ja osaamistaan sen määrittämien uusien haasteiden suhteen.
